Part 5

Hän osoitti alas lumiselle salolle. Kolmen neljännesmailin päässä heistä -- vaikka Rodin silmissä matka näytti vain yhdeltä neljännekseltä -- piti puolisen tusinaa isoja eläimiä merkillistä peliä eräällä vuoren ja metsänreunan välisellä aukeamalla. Nyt Rod sai nähdä ensimmäisen vilahduksen tästä pohjolan ihmeellisestä eläimestä, josta hän oli lukenut niin paljon.

-- Mikä niitä oikein vaivaa? hän huudahti ihmeissään, ja hänen äänensä värisi innostuksesta. Mitä ihmettä ne noin...

-- Ne leikkii iso hyppy! hihitti Mukoki vetäen pojat ison paaden taakse piiloon peurojen näkyvistä.

Vabi oli kastellut etusormen suussansa ja kohottanut sen päänsä yli -- intiaanien luotettavin keino tuulen suunnan määräämiseksi. Tuulenpuoleinen osa sormesta kuivui tuota pikaa toisen puolen jäädessä kosteaksi ja kylmäksi.

-- Tuuli käy meitä vastaan, Muki, hän sanoi. Nyt olisi mainio ampumatilaisuus. Lähde sinä! Rod ja minä jäämme tänne katselemaan niiden peliä.

Rod kuuli hänen sanansa -- tiesi että Mukoki paraikaa hiipi takaisin leiriin pyssyä noutamaan -- mutta hän oli kuin lumottu eikä hetkeksikään siirtänyt silmiään alapuolella olevasta ihmeellisestä näytelmästä. Kaksi uutta peuraa oli yhtynyt ilonpitäjiin. Rod voi nähdä auringon kimaltelevan niiden sarvissa, kun ne nyökyttivät päätään tanssin tahdissa. Tavan takaa seurasta erosi äkkiä kolme tai neljä peuraa, jotka kiitivät nuolen nopeasti hankea pitkin aivan kuin kuolema olisi ollut niiden kintereillä. Pari-kolmesataa metriä juostuaan ne pysähtyivät yhtä äkkiä pyörien ympäri huimassa karkelossa, aivan kuin pakotiet olisivat olleet tukossa joka puolelta; sitten ne palasivat yhtä joutuin muuhun laumaan. Mutta vielä enemmän kiehtoi Rodin mieltä eräs toinen temppu, jolle hän olisi nauranut -- kuten Vabi teki hänen selkänsä takana -- jollei se hänelle olisi ollut niin uusi ja ihmeellinen. Tanssijoista erosi jälleen joku vikkeläjalkainen otus, mutta ei kauaksi, pyöri ympäri kuin väkkärä, tepasteli, potki ja noikkaili joka haaralle ja lopuksi hyppeli tasakäpälää ilmaan aivan kuin huvittaakseen siten tovereitaan, ja kun tuo temppu oli suoritettu loppuun, se paineli hurjaa vauhtia etemmäksi muun lauman seuratessa jäljestä.

-- Ne ovat pohjolan kaikkein sukkelimpia, älykkäimpiä ja leikillisimpiä eläimiä, sanoi Vabi. Ne voivat vainuta ihmisen vuorenkin yli jos tuuli on myötäinen ja näkevät puolen mailin päähän. Katsohan tuonne!

Hän viittasi alaspäin Rodin olan yli. Mukoki oli jo päässyt harjanteen juurelle ja kulki varovaisesti suoraan peuroja kohti. Rod huudahti hiljaa ihmetyksestä.

-- Taivaan tasakäpälät, nehän näkevät hänet, eivätkös näekin?

-- Eivät sentään, jos Mukokilla on järki tallella, Vabi vastasi hymyillen. Muistahan toki, että me näemme kaikki ylhäältäpäin. Täältä on vapaa näköala joka suunnalle, mutta tuolla alhaalla on viidakkoa ja lumikumpareita estämässä näkyvyyttä. Arvaan ettei Muki näe sataakaan askelta suoraan eteensä. Hän kulkee suoraan karibuita kohti, mutta ei näe niitä ennen kuin joutuu tuon aukeaman reunaan.

Rodin jännitys kasvoi minuutti minuutilla. Yhä lähemmäksi pääsi vanha soturi saalistaan. Kului viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. He voivat nähdä Mukokin pysähtyvän ja tunnustelevan sormellaan tuulensuuntaa. Sitten hän ryömi kumarassa eteenpäin, askel askeleelta, niin verkalleen että näytti kulkevan nelin kontin.

-- Hän voi kuulla niiden äänet, mutta ei nähdä niitä! läähätti Vabi toverinsa korvaan. Katsopas! Hän laskee korvansa hangelle! Nyt hän on jälleen oikeassa suunnassa -- menossa kohtisuoraan laumaan päin! Kelpo vanha Muki!

Vanha intiaani ryömi edelleen. Kiihtyneenä Rod puristi kätensä nyrkkiin ja uskalsi tuskin hengittääkään. Miksi Mukoki ei ampunut? Eihän hän tuntunut aikovan _ikinä_ ampua! Nyt hän jo näytti olevan vajaan kivenheiton päässä peuraparvesta.

-- Kuinka pitkän matkan päässä hän niistä on, Vabi?

-- Neljän-, ehkäpä viidensadan askelen päässä, vastasi nuori intiaani. Se on liian pitkä ampumamatka. Hän ei vieläkään voi nähdä niitä.

Rod tarttui ystävänsä käsivarteen.

Mukoki oli jälleen pysähtynyt. Sitten hän heittäytyi kasvoilleen hankeen ja ryömi perin varovaisesti eteenpäin näyttäen vain tummalta pilkulta valkoista lunta vasten.

-- No nyt!

Aukeamalla tuli äkkiä aivan hiljaista. Kesken leikkiään eläimet hätkähtivät liikkumattomiksi, aivan kuin typertyneiksi, aavistaen läheltä uhkaavan vaaran; ja samassa tuokiossa vuoren harjalla seisovat nuorukaiset kuulivat pamahduksen Mukokin pyssystä.

-- Ei onnistunut! huudahti Vabi.

Kiihtyneenä hänkin kavahti pystyyn.

Peuraparvi oli kääntynyt pakoon ja livisti tuulen nopeudella aukeaman yli. Taas pamahti laukaus, vielä toinen -- kolme kertaa aivan peräkkäin -- ja yksi pakenevista peuroista kellistyi, mutta nousi hoippuen polvilleen -- ja lähti jälleen vilistämään! Vielä viides laukaus pamahti -- viimeinen Mukokin makasiinista! Äsken haavoitettu eläin kellistyi uudestaan, ponnistihe polvilleen, sitten etujaloilleen -- ja kaatui uudestaan.

-- Hyvin kävi! Osuma viidensadan askelen matkalta -- ei lainkaan hullumpaa! riemuitsi Vabi ja naurahti hyvillään. Kas nyt me saamme tuoretta paistia illalliseksi, Rod!

Mukoki ilmestyi uudestaan aukeamalle pyssyään ladaten ja lopetti nopeasti haavoitetun eläimen tuskat.

-- Minä lähden alas auttamaan Mukia, sanoi Vabi. Arvaan että sinun sääresi ovat vielä aika hellät, eikä alas kapuaminen ole leikintekoa. Hoitele sinä siis nuotiota, niin Mukoki ja minä noudamme lihat.

Seuraavien tuntien kuluessa Rod kokoili ahkerasti polttopuita illan ja yön varalle sekä harjoitteli lumikengillä kulkemista. Häntä itseäänkin ihmetytti kuinka helposti liikkuminen alkoi sujua ja hän arveli hyvinkin voivansa tehdä niillä taivalta parikymmentä mailia päivässä.

Sitten hänen ajatuksensa vielä kerran palasivat Vungan joukkoon ja Minnetakiin. Minkä vuoksi Vabi oli äsken ollut niin alakuloinen? Rod ei voinut uskoa, että pelkkä uni oli toveria huolestuttanut. Ehkäpä heillä oli täälläkin syytä pelätä ahdistajiaan. Miksi nämä eivät aivan hyvin voisi tunkeutua tälle harjulle? Nämä ajatukset askarruttivat hänen mieltään usein siitä huolimatta, että sekä Mukoki että Vabi tuntuivat olevan hyvin tyytyväisiä heidän päästyään kauaksi Vungan metsästysmailta.

Oli jo alkanut hämärtää, kun Vabi ja vanha intiaani palasivat leiriin tuoden kaadetun karibun lihat mukanaan. Illallisen laittoon käytiin heti käsiksi; metsämiehet olivat päättäneet aloittaa huomisen taivalluksen jo aamuhämärissä ja lopettaa sen vasta iltapimeässä, joten heidän oli päästävä nukkumaan niin pian kuin suinkin.

-- Jos sinä vain jaksat seurata mukana, sanoi Vabi nyökäten Rodille mahtavan paistinkimpaleensa yli, niin emme tästä alkaen tahdo menettää minuuttiakaan turhaan. Meidän täytyy huomenna kulkea viisikolmatta tai kolmekymmentä mailia metsien halki. Saatamme tavata hyvät metsästysmaat ehkä jo puolenpäivän aikaan, mutta yhtä hyvin siihen voi kulua pari kolmekin päivää; mutta missään tapauksessa ei meillä kuitenkaan ole liialti aikaa.

Rodista tuntui, että hän sinä yönä tuskin oli vielä ennättänyt saada edes unesta kiinni, kun joku alkoi tyrkkiä häntä havuvuoteella. Avatessaan silmänsä hän näki Vabin nauravan naaman, jota räiskyvä nuotion loimo valaisi.

-- Jo tuli unesta loppu! luikkasi Vabi hilpeästi. Kömmi pystyyn, Rod! Aamiaispaisti kihisee jo kuumana, kaikki on sälytetty valmiiksi reppuihin, ja sinä tässä vielä uneksit -- niin mistä, sanopas?

-- Minnetakista! täräytti toveri vastaan rehellisesti ja edes punastumatta.

Pian hänkin oli jo ulkosalla silitellen rypistyneitä vaatteitaan ja suorien pörröistä tukkaansa. Oli vielä hyvin pimeä, mutta Rodin kello näytti jo lähes neljää. Mukoki oli kattanut aamiaisen lakealle kivelle tulen viereen, ja sen kimppuun käytäessä ei Vabin suunnitelman mukaan todellakaan hukattu minuuttiakaan.

Aamuhämärän kumottaessa seikkailijamme lähtivät matkaan vuorileiristään. Kipeämmin kuin vielä milloinkaan tähän asti Rod tunsi, minkä tappion hän oli kärsinyt kadottaessaan kiväärinsä. Oltiinhan erämiesten paratiisin kynnyksellä -- ja hänen piti olla ilman ampuma-asetta! Vabi lohdutteli häntä parhaansa mukaan ja keksi oivallisen ratkaisun: he käyttäisivät vuoropäivin hänen kivääriään; samoin vuoroteltaisiin Vabin järeällä revolverilla, niin ettei kummankaan tarvinnut käydä aseettomana.

Päästyään vihdoinkin alas harjun jyrkiltä ja rosoisilta rinteiltä kävivät molemmat nuorukaiset yksissä voimin vetämään ja lykkäämään kuormakelkkaa Mukokin polkiessa heille latua. Päivän yhä valjetessa Rod seurasi tarkasti Mukokin lumikenkien liikettä, ja nyt vasta hänelle ensi kerran selvisi, mitä "ladun tallaaminen" oikein merkitsi. Vanha intiaani oli heimonsa etevin poluntekijä ja uranuurtaja, hänen askelensa olivat suunnattoman pitkät, ja joka askelella hän tuprutti lunta kasoittain syrjään, niin että jäljelle jäi leveä, siloinen latu, jonka hän oli ruumiinsa painolla polkenut jokseenkin kannattavaksi toisten tulla.

Puolen mailin päässä harjanteesta Mukoki pysähtyi ja odotteli toisia.

-- Hirvi! hän luikkasi ja osoitti omituista jälkeä lumessa. Rod kumartui innokkaasti tarkastelemaan sitä.

-- Hanki säröilee vieläkin ja murtuu siitä mihin sen jalka on astunut, sanoi Vabi. Katsohan tuotakin pientä säröä, Rod. Katso -- se murtuu -- murtuu -- ja putoaa alas! Aika veikkonen tästä on kulkenutkin -- iso härkä oikein -- eikä siitä ole vielä tuntiakaan aikaa.

Yhä tiheämpään metsästäjät tapasivat salon asukkaiden öisiä jälkiä. Moneen kertaan he joutuivat kulkemaan ketunpolkujen poikki, ja etempänä he tulivat paikalle, missä tuo yöllinen rosvo ja murhamies oli surmannut ja syönyt ison jäniksen. Veriläikät ja karvatukut peittivät hankea, ja suurin osa luita oli jäänyt syömättä.

Vabi unohti tuokioksi, että heidän piti pitää kiirettä, ja pysähtyi hetkiseksi tutkimaan tarkemmin jälkiä.

-- Kunpa vain tietäisimme, minkälainen kettu tässä on mellastellut, hän virkkoi Rodille. Mutta sitä on jäljistä mahdoton päätellä. Jospa eri kettulajeilla olisi erilaiset jäljet, niin meistä pojista voisi tulla äveriäitä miehiä!

-- Kuinka niin? tiedusti Rod.

Mukoki hihitti ja röhisi, aivan kuin pelkkä ajatuskin sellaisesta onnenpotkauksesta olisi riemastuttanut häntä.

-- No katsopas, tämä veikko on saattanut olla vain tavallinen punakettu, selitti nuori intiaani. Siinä tapauksessa saalis olisi vain kymmenen tai enintään kahdenkymmenen dollarin arvoinen; mustan ketun hinta sitä vastoin on kuutisenkymmentä dollaria. Ja jos onni potkaisisi tiellemme ristiketun, joka on hopeaketun ja mustan ketun ristisiitos, niin tietäisimme saavamme sen turkista jopa sata dollaria. Tai jos...

-- Sattuu oikea hopeekettu! keskeytti Mukoki hihittäen.

-- Niin, oikea hopeakettu, sanoi Vabi. Kehnoimmankin hopeaketun nahasta maksetaan kaksisataa dollaria, ja oikein hyvästä nahasta viidestäsadasta aina tuhanteen dollariin kappaleelta. No nyt näet minkä vuoksi tahtoisin, että eri lajeilla olisi erilaiset jäljet. Jos tuokin veijari, joka on syönyt tässä aamiaistaan, olisi hopea-, risti- tai mustakettu, niin lähtisimme oitis seuraamaan sitä, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan se on ollut vain tavallinen punakettu.

Pitkin päivää kaupunkilaispojan tuntemus metsänväestä yhä lisääntyi. Ensi kertaa eläessään hän tutustui sudenpolkuihin, joissa näkyi aivan kuin koiranjälkiä, punapeuran hentoihin sorkanjälkiin ja maassa kiertelevän ilveksen leveiden harittavien jalkojen painannaisiin; hän kuvitteli hirven suunnatonta ruhoa sen mahtavien jälkien perusteella, jotka olivat hänen päänsä kokoiset, pääsi selville hirvenvasikan ja ison karibun jälkien erilaisuudesta ja oppi miltei joka maililla jotain uutta. Alituisesti he kohtasivat ihanteellisia talvimajan paikkoja; heidän kulkunsa kävi yhä verkkaisemmaksi ja he alkoivat tähystellä yhä tarkemmin.

He tulivat melko korkean, tasaisesti viettävän ylämäen juurelle, ja Mukoki kävi johtamaan nousua. Huipulle tultuaan kaikki seisahtuivat iloisesti hämmästyneinä. Kunnaan toisella puolella heidän jalkainsa juuressa levisi lähes viiden hehtaarin laajuinen notko, jonka keskellä oli punasetrien, palsamimäntyjen ja koivujen osittain paartama pieni järvi. Jollei ohikulkija olisi sattunut nousemaan mäenharjalle, olisi tuo pienoinen erämaan paratiisi pysynyt piilossa hänen silmiltään. Sanaakaan sanomatta Mukoki heitti raskaan selkäreppunsa hangelle ja Vabi riisuutui valjaista. Heidän esimerkkiään seuraten Rodikin irrotti pienen kantamuksensa selästään, ja yksinpä Susikin nyki hihnaansa ja kurotteli katselemaan alas notkoon, aivan kuin arvaten että siellä heidän talvimajansa tulisi olemaan.

Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan.

-- Mitäs pidät tästä, Muki? hän kysyi.

Mukoki hihitti ylen tyytyväisenä.

-- Oikein hyvä paikka. Ei pääse paha tuuli tuonne -- ei koskaan näky savu sieltä -- paljon polttopuuta -- paljon vettä.

Metsästäjät jättivät Suden kelkan vahdiksi ja alkoivat laskeutua alas järven jäälle. Mutta tuskin he olivat päässeet sinne, kun Vabi pysähtyi kuin naulittuna, huudahti hämmästyksestä ja osoitti kädellään vastapäiseen metsään.

-- Katsokaapa tuonne!

Satasen metrin päässä heistä seisoi hirsimökki miltei piilossa puiden keskellä. Jo näinkin kaukaa he voivat huomata sen asumattomaksi. Lumikinokset kohosivat korkeina sen seinänvierillä. Katolla ei ollut savupiippua. Ei missään näkynyt merkkiä asukkaista eikä mistään elollisesta.

Verkalleen he lähenivät majaa. Ilmeisesti tuo metsämaja oli hyvin vanha. Seinähirret olivat paikoin lahot. Mädänneellä katolla kasvoi tiheä ryhmä setrin- ja männynvesoja. Ovi, joka oli tehty kirveellä halkaistuista honkalaudoista ja aukeni järvelle päin, oli lukossa; myös ainoa ikkuna oli järvelle päin ja sitä peitti luukku.

Mukoki ravisteli ovea, mutta sepä ei ottanutkaan auetakseen. Ilmeisesti se oli sisäpuolelta vankasti teljetty.

Uteliaisuus muuttui nyt ihmetykseksi.

Kuinka voi oven ja ikkunan sulkea sisäpuolelta, jos kerran sisällä ei ollut ketään?

-- Tuopa tuntuu merkilliseltä, vai mitä? kysyi Vabi hiljaa.

Mukoki oli laskeutunut polvilleen ja painanut korvansa kiinni oveen. Hän ei kuullut sisältä hiiskahdustakaan. Sitten hän potkaisi lumikengät jalastaan, tarttui vyökirveeseensä ja kävi ikkunaluukkujen kimppuun.

Kymmenkunta iskua riitti; ne putosivat kappaleina lumeen. Vanha intiaani katsoi epäluuloisesti sisään. Tympeä, tukahduttava ilma virtasi sieltä hänen sieraimiinsa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Sitten hän työnsi päänsä ja hartiansa ikkunasta, ja kun hänen silmänsä tottuivat mökissä vallitsevaan pimeyteen, hän rupesi työntymään aukosta sisään. Puolimatkassa hän äkkiä pysähtyi.

-- Pidä kiirettä, Muki, hoputti Vabi hänen selkänsä takaa.

Mutta vanha intiaani ei vastannut. Kokonaisen minuutin hän kyyrötti vyötäisiään myöten ikkuna-aukossa liikkumattomana kuin kivi, äänettömänä kuin kuolema.

Sitten hän hyvin verkalleen -- tuuma tuumalta aivan kuin peläten herättää jotain sisäpuolella nukkuvaa olentoa -- laskeutui takaisin lumelle. Kun hän kääntyi nuoriin tovereihinsa päin, oli hänen kasvoillaan ilme, jollaista ei edes Vabi ollut vielä koskaan niillä nähnyt.

-- Mitä siellä on, Mukoki?

Vanha soturi läähätti aivan kuin haukkoakseen raitista ilmaa.

-- Siellä olee -- kakskymmentä tuhatta kuollutta miestä! hän vastasi.

7.

RODERICK KEKSII PUKINNAHKAPUSSIN

Hyvän aikaa Vabi ja Rod tuijottivat silmät suurina iäkkääseen toveriinsa, ällistyneinä hänen omituisesta ilmeestään.

-- Kakskymmentätuhatta kuollutta miestä, toisti vanha soturi. Hän kohotti kättään vahvistaakseen väitettään ja pyyhkäistäkseen samalla hämähäkinseittejä kasvoiltaan. Pojat näkivät käden vapisevan, ja sitäkään ei Vabi ollut vielä koskaan huomannut Mukokista.

-- Huh!

Seuraavassa tuokiossa riippui jo Vabikin ikkunassa, pää ja hartiat sisäpuolella kuten Mukokilla äsken. Vähän ajan perästä hän vetäytyi jälleen ulos, ja katsahtaessaan Rodiin hän naurahti eriskummallisesti. Hänkin oli nähtävästi säikähtänyt vaikka ei niin paljon kuin Mukoki, joka oli jo valmistanut häntä kohtaamaan jotakin tavatonta.

-- Kurkistapas sinäkin, Rod!

Hiukan epäröiden valkoinen poika lähestyi mustana ammottavaa aukkoa. Omituinen arkuus valtasi hänet -- pelkoa se ei juuri ollut, mutta aavistusta jostakin kammottavasta. Hitaasti hän työnsi päänsä sisäpuolelle. Siellä oli pimeätä kuin säkissä. Mutta vähitellen esineet rupesivat erottumaan hämärästi. Hän näki edessään mökin toisen pitkän seinän. Sen vierellä oli pöytä, jonka päät haihtuivat pimentoon, ja pöydän vieressä oli jonkinlainen kasa, jota hän ei voinut selvään erottaa; kasaa vasten oli kumossa tuoli, jonka selkälaudalla riippui vanhan vaaterääsyn tapaista.

Hänen päänsä työntyi syvemmälle mökin sisään. Ulkopuolella seisovat Vabi ja Mukoki kuulivat hänen päästävän hämmästyneen, puolittain tukahtuneen huudon. Hänen kätensä tarrautuivat ikkunanpieliin. Kuin lumottuna hän tuijotti olentoon, joka oli miltei hänen kätensä ulottuvilla.

Ikkunanpieltä vasten nojasi olento, joka puolisen vuosisataa sitten tahi kauemminkin oli ollut elävä ihminen! Nyt siitä oli jäljellä ainoastaan luuranko, aavemainen, kamala luuläjä, jonka tyhjät silmäkuopat kimaltelivat himmeästi ikkunasta virtaavassa hämärässä valossa ja jonka huuleton hammasrivi irvisteli suoraan häntä kohti!

Rod pudottautui alas, kelmeänä ja koko ruumis vapisten.

-- Minä näin vain yhden! hän läähätti muistaen Mukokin sanat.

Vabi, joka oli saanut takaisin mielenmalttinsa, räjähti nauramaan ja iski häntä leikkisästi selkään. Mukoki tyytyi vain murahtelemaan.

-- Sinä et katsellut tarpeeksi, Rod! huusi Vabi. Tuo ikkunan vierellä istuva veikkonen kävi liian kovasti sinun hermoillesi. En kuitenkaan tahdo moittia sinua siitä. Tuhat tulimmaista, arvaanpa että Mukokillakin kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä, kun hän ensi kerran äkkäsi nuo kummitukset! Mutta nyt käyn avaamassa oven.

Epäröimättä nuori intiaani kapusi sisään ikkunasta. Rodin hermot saivat jälleen tasapainonsa; hän kiiruhti seuraamaan toveriaan, ja Mukoki heittäytyi koko painollaan ovea vasten. Muutamalla kirveeniskulla Vabi sai oven painumaan sisäänpäin niin äkkiä, että vanha intiaani lennähti pää edellä ja nelin kontin pirttiin.

Nyt oli mökin sisällä täysin valoisaa. Vaistomaisesti Rodin silmät etsivät ensiksi hänen ikkunan vieressä näkemäänsä luurankoa. Aivan lähellä tätä makasi toinen luuranko pitkällään lattialla, ja kumollaan olevan tuolin vieressä oli pieni läjä luita, jotka voi heti tuntea jonkin eläimen jäännöksiksi. Rod ja Vabi aikoivat juuri ruveta lähemmin tarkastamaan ikkunapenkillä istuvaa luurankoa, kun Mukokin päästämä huudahdus kiinnitti heidän huomionsa. Vanha eränkävijä oli polvillaan lattialla viruvan luurangon vieressä, ja poikien lähestyessä hän perin hämmästyneenä osoitti heille pitkällä etusormellaan jotakin luurangon rintakehässä olevaa esinettä.

-- Puukko -- tappelu -- tämä mies surmattu!

Nyt pojatkin näkivät vainajan kylkiluiden välissä ison puukon, jossa oli pitkä ja lopen ruostunut terä -- yhä pystyssä siinä asennossa, johon murhaaja oli sen iskenyt.

Rod oli vaipunut polvilleen ja tuijotti toisiin silmät suurina; melkein ajattelematta mitä sanoi hän kysyi:

-- Kuka -- sen teki?

Mukoki nyykäytti päätään ikkunanpieleen nojautuvaan kummitukseen päin.

-- Tuo tuossa!

Vaistomaisesti kaikki kolme kumartuivat jälleen ensimmäisen luurangon puoleen. Toinen sen pitkistä käsivarsista nojasi astiaan, joka joskus oli ollut sanko, mutta jonka laudat jo ammoin sitten olivat lahonneet ja luhistuneet kokoon vanteiden väliin. Sormet olivat vieläkin nyrkissä ja pitelivät tiukasti tuohenpalasta. Vasen käsivarsi riippui sivulla; tarkasti tutkiessaan samanpuoleista kylkeä keksi Mukoki suureksi tyytyväisyydekseen lyhyen, nirhamaisen kolon yhdessä kylkiluussa.

-- Kas tähän kuolema tuli! hän huudahti. Pistää julmettu puukko toisen kylkeen. Huono tapa kuolla! Paljon kärsii -- ei aina kuole kohta. Kehno tapa tappaa toinen.

-- Huh! Rodia puistatti. Tätä tupaa ei ole tuuletettu varmaan sataan vuoteen. Lähdetään ulos!

Lähtiessään Mukoki otti tuolin vieressä viruvasta luukasasta pääkallon.

-- Koira! hän mutisi. Ovi kiinni -- ikkuna tukossa -- miehet tappelee -- molemmat kuolee! Koirapaha kuolee nälkään!

Heidän palatessaan harjulle, missä Susi vartioi kuormakelkkaa, Rodin mielikuvitus rakenteli kuvaa siitä kammottavasta tapaussarjasta, jonka näyttämönä tuo vanha metsämaja oli kauan sitten ollut. Mukokin ja Vabin mielestä luurankojen löytyminen oli kolkkoudessaankin vain vähäpätöinen tapaus, pieni katkelma erämaiden jatkuvasta murhenäytelmästä. Mutta Rodille tämä karmea löytö oli traagillinen ja järkyttävä elämys.

Hän kuvitteli mielessään yksinäisessä metsämajassa käytyä kaksintaistelua. Hän näki miesten riitaantuvan ja ryntäävän toistensa kimppuun, hän oli miltei tuntevinaan sen hirvittävän iskun, jonka jälkeen toinen miehistä lysähti hengettömänä maahan ja toinen vetäytyi riemuitsevana, verta vuotaen istumaan seinän vierelle.

Entä koira! Mikä osuus sillä oli ollut ottelussa? Ja sitten, päiväkausia, kenties viikkokausia oli eläinparka ollut teljettynä yksinäiseen sydänmaan mökkiin kuolleiden isäntiensä kanssa, nälkäisenä ja janoisena, kunnes sekin tuntien kuoleman tulevan oli käpristynyt kokoon lattialle ja heittänyt henkensä. -- Mutta mistä miehille oikein oli tullut riita? Roderick päätteli kammottavan taistelun tapahtuneen öiseen aikaan, koskapa ovi oli ollut teljettynä ja ikkunaluukut vedettyinä kiinni. Hänen ajatuksensa askartelivat ahkerasti tuon kaamean ongelman selvittämiseksi.

Vasta kummun huipulla hänet tempaistiin kirkkaaseen todellisuuteen. Vabi, joka oli jo käynyt valjaisiin kelkkaa vetämään, oli hilpeällä tuulella.

-- Tuo metsämökki on oikea löytö! hän huudahti Rodin tullessa. Meiltä olisi mennyt ainakin kaksi viikkoa sellaisen rakentamiseen. Eikös tämä ollut meille onnenpotkaus?

-- Muutammeko me siihen asumaan? tiedusteli hänen toverinsa.

-- Niinpä luulisin. Se on kolme kertaa isompi kuin se hökkeli, jonka aioimme rakentaa. Minusta nuo veikkoset eivät kahden tarvitse niin isoa pirttiä. Mitä sinä arvelet, Muki?

Mukoki pudisti päätään. Ilmeisesti koko asia meni yli hänen ymmärryksensä -- lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että mökin muinaiset asukkaat olivat tappaneet toisensa.

Talvivarusteet oli pian saatu kuljetetuksi kukkulalta alas ja läjätty metsämajan oven viereen.

-- Nyt alkaa suursiivous, huudahti Vabi iloisesti. Muki, autatko minua luiden poisraivaamisessa? Rod voi nuuskia ympäri tupaa ja korjata mitä haluaa.

Se olikin kaupunkilaispojan mieleen. Entäpä jos hän sattumalta keksisi ongelman avaimen?

Muuan kysymys varsinkin kajahteli lakkaamatta hänen aivoissaan. Minkä vuoksi nuo miehet olivat tapelleet? _Mistä he olivat tapelleet_?

Noita sanoja hän toisteli äänettömästi itsekseen ruvetessaan auttamaan pirtin raivaamisessa. Hän kurkisti kumollaan olevan vanhan tuolin yli, joka oli valmistettu yhteennaulatuista kuorimattomista näreenrungoista, tutki sen alla olevaa roskakasaa, joka hajosi tomuksi hänen koskettaessaan sitä, ja päästi riemuhuudon, kun keksi pirtin perimmäisestä loukosta kaksi vanhaa pyssyä. Niiden tukit olivat lahoamistilassa, lukot ja piiput ruosteen runtelemat. Miltei hellävaroen hän otti toisen käteensä. Se oli ikivanhaa mallia ja melkein hänen pituisensa.

-- Katsopas vain -- vanhoja Hudson Bay-yhtiön pyssyjä -- sellaisia käytettiin ennen kuin isäni vielä oli syntynytkään! huudahti Vabi.

Kiivaasti hengittäen ja sydän pamppaillen Rod jatkoi etsiskelyään. Seinällä olevasta naulasta hän keksi vanhan hatturisan jäännökset -- sekin hajosi siekaleiksi hänen koskettaessaan; hän löysi hajoamistilassa olevia vaatekappaleita ja muuta roskaa, josta ei enää edes tiennyt mitä se oli ollut.

Pöydällä oli ruosteisia paistinpannuja, peltisanko, rautakattila ja vanhojen veitsien, haarukkain ja lusikkain jätteitä. Pöydänkulmalla hän huomasi oudon näköisen esineen, joka ei hänen koskettaessaan murentunut niin kuin muut löydöt. Se oli pieni pukinnahasta tehty pussi, joka oli kurenauhoilla solmittu kiinni -- ja tuntui aika raskaalta. Vapisevin sormin hän ratkoi mädäntyneen kurenauhan auki, jolloin pöydälle rapisi kourallinen mustanvihreitä, piikiven kaltaisia rakeita.