Part 4

Hänen pelkoaan enensi laukausten jälkeen seurannut syvä hiljaisuus. Kiihkeästi hän toivoi kuulevansa muita taistelunmerkkejä -- Mukokin revolverin pamahduksia, voittajain riemuhuutoja. Jos ystävät olivat joutuneet väijytykseen, niin verinen työ oli tällä hetkellä jo lopussa. Jokaisena sekuntina tuo kolkko vakaumus yhä vahvistui, ja kun hän kulkiessaan ojensi kiväärinsä piipun eteenpäin, haparoi sormillaan liipaisinta ja tähysteli pyryn sokaisemin silmin tanssivaan lumimyrskyyn, hänen huuliltaan pääsi nyyhkytyksen tapainen huokaus.

Hänen edessään joen uoma kapenemistaan kapeni, kunnes se viimein aivan hautautui tornimaisten punasetrien pimentoon. Iltahämärä oli jo painunut maiseman ylle. Vabi pysähtyi vielä kerran hetkiseksi kuulostamaan ennen kuin sukelsi setrimetsän synkkään katveeseen. Mutta hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä kumahtelevat lyönnit. Salon rajaton hiljaisuus oli kerrassaan masentava. Ja mitä kauemmin hän kuunteli, sitä enemmän jokin selittämätön voima tuntui pidättävän häntä paikallaan. Pelkoa se ei ollut, mutta...

Mitä oikein oli tuolla etumaisten setrien takana, mikä siellä hiipi väijyen ja varovaisesti eteenpäin lumen kajasteessa?

Miltei eläimellinen vaisto, tiedostamaton ja ylivoimainen, viskasi Vabin polvilleen. Hän ei ollut nähnyt mitään, ei kuullut mitään, millä olisi ollut selvä ruumiillinen hahmo, mutta hän kyyristyi kokoon, kunnes ei ollut väijyvää, kyrmyselkäistä sutta suurempi, ja käänsi päättäväisesti rihlansa suun läheisen metsän yhä tummuvaa katvetta kohti. Jokin sieltä varmasti läheni, varovaisesti ja perin verkalleen. Intiaanipoika vaistosi tuon kaiken, mutta kuolemakseenkaan hän ei olisi osannut selittää sitä kauhua, joka hänet oli vallannut.

Hän kyyristyi yhä matalammaksi lumeen, ja hänen silmänsä paloivat kuin hiilet. Minuutti kului toisensa jälkeen, hirvittävän hitaasti, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Vihdoin Vabi erotti setrien hämärästä kujanteesta lentoon pyrähtäneen riekon hätääntynyttä ujerrusta. Tätä varoitusta hän oli monien vuosien kokemuksesta oppinut pitämään arvossa. Ehkäpä saalinhimoinen kettu oli pelottanut linnun tai se oli säpsähtänyt lähestyvän hirven tai peuran astuntaa.

Vabi tiesi, että riekon nopea, pehmeä ujerrus merkitsi ihmisen läheisyyttä. Hän hypähti pystyyn, painui rantaa paartavien setrien pimentoon ja lähti sitten etenemään varovasti puiden lomitse pysytellen koko ajan jäätyneen joen partaalla.

Vähän matkaa kuljettuaan hän pysähtyi jälleen ja kyyristyi kaatuneen puun taakse. Siitä hän saattoi nähdä puiden välistä valjusti kilottavalle lumelle, eikä kukaan ohitse pyrkivä voinut välttyä hänen silmältään.

Hänen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä. Nyt hän kuuli oravankin pitävän rähäkkää, ja se oli paljon lähempänä kuin äskeinen riekko. Kerran hän luuli kuulleensa kahden esineen lyövän yhteen, aivan kuin pyssynpiippu olisi sattunut lyömään kuivaa kelo-oksaa vasten.

Äkkiä Vabi luuli näkevänsäkin jotakin -- epämääräisen varjon, joka kumotti lumella kadoten ja tullen jälleen näkyviin. Hän pyyhkäisi kintaallaan veden ja lumirännän silmistään ja katseli uudestaan tiukasti ja kauan. Varjo katosi ja tuli sitten jälleen näkyviin entistä isompana ja selvempänä. Ei ollut enää erehtymisen mahdollisuutta. Mikä hyvänsä tuo riekkoa säikyttänyt olento olikin, se oli nyt lähestymässä verkalleen ja äänettömästi.

Vabi nosti pyssyn poskelleen. Lähestyjän elämä ja kuolema riippui liipaisimella olevan etusormen painalluksesta. Mutta hän oli siksi kokenut eränkävijä, ettei ampunut umpimähkään tietämättä mikä otus ammuttava oli.

Metri metriltä varjo lähestyi -- ja jakautui äkkiä kahdeksi! Vabi erotti nyt selvästi, että tulijat olivat miehiä. Molemmat lähestyivät perin varovaisesti, miltei ryömien, aivan kuin olisivat pelänneet kohtaavansa vihollisia.

Vabin sydän hypähti helpotuksesta ja ilosta. Oli aivan varmaa, että Mukoki ja Rod olivat vielä hengissä; miksi vungat muuten olisivat kierrelleet noin varovaisesti? Mutta ilon ailahdus sammui äkisti, ja Vabista tuntui kuin kylmä koura olisi karannut hänen kurkkuunsa, kun tilanne äkkiä selvisi hänelle. Hänen ystävänsä _olivat_ kierroksessa, ja nuo kaksi vungaa hiipivät jälkiä pitkin _hänen_ kimppuunsa! Hyvin hitaasti ja kevyesti nuoren intiaanin sormi painautui pyssyn liipaisimelle.

Varjot olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottelevan keskenään. Ne olivat Vabista vain parinkymmenen metrin päässä. Hän laski tuokioksi aseensa ja kuunteli jännittyneenä ja tarkkaavaisesti, mutta erotti ainoastaan matalaäänistä mutinaa. Mutta sitten hänen korviinsa kantautui selvemmin vastaus toisen varovaiseen kysymykseen:

-- No, olkoon menneeksi!

Tuo ei ollut vungien kieltä! Sehän kuulosti aivan kuin... Samassa Vabi huudahti hiljaa:

-- Hoi, Muki -- Muki -- Rod!

Seuraavassa tuokiossa kaikki kolme sudenpyytäjää olivat jälleen yhdessä ja pusersivat äänettöminä toistensa käsiä.

-- Sinä ampui? kuiskasi Mukoki.

-- En! vastasi Vabi, ja hänen silmänsä levisivät ällistyksestä. Etkö _sinä_ ampunut?

-- En.

Tuo yksisanainen vastaus sisälsi uuden pelottavan varoituksen. Kuka sitten oli ampunut nuo viisi laukausta? Metsästäjät silmäilivät ymmällään toisiaan. Yhä äänettömänä vanha intiaani osoitti kädellään tumman setrihongikon keskeltä hohtavaa joenuomaa. Ilmeisesti hän arveli laukausten tulleen sieltä. Vabi pudisti päätään.

-- Siellä ei ollut jälkiä, hän kuiskasi. Kukaan ei ole tullut joen poikki.

-- Minä luulin kuulleeni laukaukset tuolta päin! läähätti Rod ja viittasi metsään. -- Mutta Mukoki sanoi ei.

Pitkän aikaa kaikki kolme seisoivat liikahtamatta ja kuuntelivat. Puolisen mailin päästä kauempaa metsästä he kuulivat yksinäisen suden huhuilua. Vabi katsahti uteliaasti vanhan intiaanin silmiin.

-- Tuo susi vainuaa ihmisjälkiä, hän kuiskasi. Mutta minun jälkiäni ne eivät ole!

-- Eivät meidänkään, virkkoi Rod.

Tuo pitkä suden ulvonta oli ainoa ääni, joka häiritsi lähestyvän yön syvää hiljaisuutta. Mukoki kääntyi takaisin entisille jäljilleen ja toiset seurasivat häntä. Neljännesmailin päässä joki tuli yhä kapeammaksi ja puristui jyrkkien kallioiden väliin, jotka hiukan etempänä rannasta kohosivat vähäisten vuorten korkuisiksi.

Metsästäjäin kävi mahdottomaksi enää seurata sulana kohisevan koskisarjan uomaa, joten heidän oli pakko poiketa valtavien kalliojärkäleiden lomitse sisemmälle metsään. Vihdoin heidän polkunsa vei harjanteen huipulle, jossa ison paaden suojassa vielä kyti Rodin ja Mukokin leirinuotion jäännöksiä. Täällä he olivat odotelleet Vabia ja kuulleet nuo salaperäiset laukaukset, joita hekin olivat aluksi otaksuneet väijyvien rosvojen ampumiksi.

Havumaja odotteli heitä kallion kyljessä, ja nuotion vieressä virui iso kimpale käristettyä lihaa, joka oli pudonnut varrasta hoidelleen Mukokin kädestä hänen kuullessaan laukaukset. Tämä jylhien kallioiden joka haaralta saartama aukea, jonne vain kaita sola johti, oli ihanteellinen leiripaikka, ja koko päivän hangessa kahlanneet ja peräti uupuneet metsästäjät silmäilivät sitä tyytyväisinä välittämättä enää vihollisista, joiden tiesivät kiertelevän lähistöllä.

Vabi ja Rod olivat juuri käyneet uudestaan virittämään valkeata, kun Mukokin omituinen käytös kiinnitti heidän huomiotaan. Vanha soturi nojautui pyssyynsä hievahtamatta ja katseli paheksuvasti poikien puuhia. Polvillaan oleva Vabi silmäsi häneen kysyvästi.

-- Ei tänne tekee valkea, sanoi Mukoki päätään pudistaen. -- Ei tohdi olla täällä. Menee pois -- vuoren taa!

Suoristaen selkäänsä hän ojensi pitkän käsivartensa pohjoista kohti.

-- Joki juoksee kuin hullu pitkin vuoren reuna, hän jatkoi. -- Pauhaa ja parkuu kun kulkee kallion puhki, sitten leviää rämesuoksi -- sitten juoksee taas vuoren halki ja lopulta on taas leveä, tyyni joki. Me menee pois vuorten taa. Sataa lunta koko yö. Huomenna ei mitä jälkiä Vungan nähdä. Jos ollaan täällä yö tulee huomenna iso jälki. Vunga on meidän kintereillä kuin paha henki -- saa kohta nähdä!

Vabi nousi pystyyn hyvin pettyneen näköisenä. Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut jalkeilla, kävellyt koko päivän, jopa pannut välistä juoksuksikin, ja nyt hän tunsi itsensä niin uupuneeksi, että olisi kernaasti alistunut vaaroihinkin saadakseen rauhassa syödä ja viskautua nukkumaan. Rodin laita oli vielä huonommin, vaikka hän oli kävellyt vähemmän.

Tuokion pojat katselivat äänettöminä toisiaan salaamatta lainkaan mielipahaansa. Mutta Vabi oli siksi järkevä ja kokenut, ettei käynyt vastustamaan vanhaa eränkävijää. Jos Mukoki kerran sanoi, että heidän yöpymisensä tänne oli vaarallista, niin sen täytyi olla vaarallista; vastaan väittäminen ei auttanut. Hän tiesi, että Mukoki oli heimonsa mainioin metsänkävijä, oikea vainukoira, ja Mukokin sana oli aina toisille laki. Vabi siis nyökkäsi ja irvisti iloisesti Rodille, joka tosiaan tarvitsi rohkaisua, ja rupesi jälleen köyttämään selkäänsä reppua, jonka oli vastikään heittänyt maahan.

-- Vuorelle ei kovin pitkä matka. Kaksi kolme mailia -- sitten leiri, rohkaisi Mukoki. Astuu hiljaa -- sitten syö vahvasti.

Vain joitakin tarvekaluja oli ennätetty purkaa kelkasta, jota retkeläiset vetivät mukanaan erämaassa, ja ne Mukoki sälytti joutuin paikoilleen. Sitten nuo kolme seikkailijaa lähtivät tarpomaan eteenpäin pitkin jylhää harjua.

Vabi johti kulkua selkä kumarassa raskaan taakan alla, valiten helpoimman tien kelkalle ja katkoen näreitä ja vesoja terävällä vyökirveellään. Muutaman askelen päässä hänestä kulki Mukoki vetäen kelkkaa, ja reen perässä seurasi Susi, joka oli nahkahihnalla kiinnitetty rekeen. Jälkijoukkona oli Rod, joka ei vielä ollut perehtynyt raiteen polkemiseen.

Alkoi nopeasti pimetä. Vaikka Vabi oli Rodista vain kymmenkunnan askelen päässä, voi tämä vain silloin tällöin nähdä hänestä vilauksen lumen kilotusta vasten; ja Mukikin, joka kulki selkä kumarassa valjaissaan, näkyi vain hämäränä pilkkuna. Vain Susi oli kyllin lähellä ollakseen seuraksi ylen uupuneelle ja masentuneelle poikaparalle.

Rod ei helposti tullut alakuloiseksi, mutta nyt hän kaipasi kauppa-aseman leppoisaa rauhaa. Minnetakin kuva kohosi hänen mieleensä; kuinka hauskaa olisikaan tällä hetkellä istua tytön vieressä ja kuunnella hänen herttaisia tarinoitaan linnuista ja metsän eläimistä!

Harjun selkä jyrkkeni ja kapeni sitä mukaa kuin matkue eteni. Kaukaa sen juurelta kuului kosken pauhua, ja sen suunnasta Rod päätteli heidän olevan jo lähellä äkkijyrkännettä. Jylhät jättiläispaadet ja irtaimet kallionkappaleet, joita maankuoren liikkuminen oli aikojen hämärissä kasannut kukkulan laelle, vaikeuttivat heidän kulkuaan; jokainen askel oli otettava mitä varovaisimmin. Kosken mylvinä koveni kovenemistaan, ja toisella laidalla Rod luuli erottavansa hämärän, jylhän kallioseinän kohoavan korkeuteen kuin varjomainen jättimuuri. Hän päätteli, että siinä oli tuo äkkijyrkänne. Mukoki ja Vabi vaihtoivat paikkaa.

-- Mukoki on käynyt täällä ennenkin, karjui Vabi Rodin korvaan. Siitä huolimatta oli hänen äänensä hukkua heidän alapuoleltaan kuuluvaan pauhuun. -- Tässä kohdassa joki puhkaisee vuoren.

Rod unohti tykkänään väsymyksensä ja raihnaisuutensa. Ei hurjimmissakaan seikkailu-unelmissaan hän ollut arvannut mitään tämäntapaista.

Jokainen askel tuntui vievän heidät yhä lähemmäksi avaraa vuorensolaa, josta vesi kiehuen ja kohisten syöksyi alas, mutta vielä hän ei nähnyt siitä merkkiäkään. Hän jännitti silmiään ja korviaan odottaen joka hetki kuulevansa vanhan erämiehen varoittavan äänen.

Yhtäkkiä -- niin äkkiä että hän hätkähti -- hän näki äskeisen jättiläisvarjon heitä lähellä, mutta vastakkaisella puolella, ja nyt hän ensi kertaa käsitti heidän asemansa. Vasemmalla puolella oli äkkijyrkänne -- oikealla vuoren pystysuora seinä. Kuinkahan leveä olikaan se reunama, jota myöten he kulkivat? Rodin jalka takertui lumeen hautautuneeseen oksaan. Hän sieppasi sen ja viskasi alas syvyyteen; sitten hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta putoavan oksan ääntä ei kuulunut. Jyrkänne oli aivan vierellä -- kylmä väristys puistatti Rodia. Tällaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut.

Vaikka pimeässä ei voinut nähdä mitään, Rod tiesi reunaman johtavan ylös laelle. Hän kuuli Vabigunin ähkivän, kun tämä kiskoi raskasta kelkkaa pehmeässä lumessa, ja hän rupesi auttamaan lykkäämällä sitä takaapäin. Puolisen tuntia tätä työlästä taivallusta jatkui, kunnes virran kohina oli haihtunut aivan kuulumattomiin. Ja nyt ei oikealla puolella ollut enää vuoriseinääkään. Viittä minuuttia myöhemmin Mukoki komensi pysähtymään.

-- Huipulla ollaan, sanoi hän lyhyesti. Tässä leiri tehdään!

Rod ei voinut pidättää ilon huudahdusta, ja Vabikin murahti tyytyväisenä riisuutuessaan valjaista. Mukoki, joka ei tuntunut koskaan väsyvän, rupesi kohta etsimään sopivaa leiripaikkaa, ja hetken hengähdettyään toisetkin yhtyivät häneen.

Paikka valittiin ison kallion suojaiselta puolelta, ja Mukokin luodessa lunta syrjään nuoret metsästäjät kävivät kirveillään katkomaan lähellä kasvavasta palsamimäntymetsiköstä taipuisia hyvänhajuisia vesoja ja oksia, joita he kantoivat sylillisen toisensa perästä leiripaikalle. Tunnin kuluttua oli mukava havumaja pystyssä ja sen edessä iloinen nuotio, joka viskasi räiskyviä liekkejä ja säkeniä pimeään yöhön.

Ensi kerran koko päivänä he tunsivat nyt kuinka nälkäisiä he oikein olivat. Mukoki rupesi laittamaan ruokaa sillä aikaa kun Vabi ja Rod kokoilivat polttopuita yön varalle. Onneksi he löysivät läheltä muutamia kuivia poppelinrunkoja, maailman parasta nuotiopuuta, ja paistin ja kahvin valmistuessa heillä oli jo hakattuna aikamoinen pino halkoja.

Mukoki oli kattanut juhla-aterian majan oviaukkoon, jossa valkean loimu lämmitti heitä edestä ja takaa heijastuessaan kallionseinämästä. Ei ollut ihme, että tämä runsas lämmin ja vankka illallinen kävikin pojille ylivoimaiseksi. Rod kykeni vaivoin ryömimään majan perälle, missä hän kääri huopia ympärilleen, hautautui raitistuoksuisiin palsamihavuihin ja veteli tuota pikaa autuaallisia unia.

Hänen viimeinen aistimuksensa oli epäselvä kuva Mukokista, joka läjäsi lisää syttyä nuotioon, niin että liekit räiskähtivät monen metrin korkeuteen valaisten kallio järkäleiden villiä amfiteatteria, jonka takana, yllä ja ympärillä oli sysipimeä, salamyhkäinen erämaa.

6.

MUKOKI HÄIRITSEE VAINAJIEN KOTIRAUHAA

Mutta Roderick Drew näki vain levottomia ja tukalia unia, sillä hänen jokaista jäsentään särki ja kolotti edellisen päivän kovista ponnistuksista. Vabin ja vanhan intiaanin vedellessä sikeitä unia Rodin ajatukset harhailivat levonkin aikana mitä merkillisimmissä ja järkyttävimmissä seikkailuissa, joista hän monesti havahtui äänekkäästi parkaisten ja kavahtaen istualleen.

Kerran herätessään hän luuli kuulevansa askelia majan läheltä. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan, hieroskeli silmiään ja tuijotti typertyneenä toveriensa tummia, liikkumattomia hahmoja. Hän painautui uudestaan vuoteelleen, mutta istui vähän ajan perästä jälleen pystyssä aivan virkeänä. Hän olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa tällä kertaa todellisia askelia -- pehmeää, varovaista ryömimistä hangessa miltei päänsä kohdalla.

Henkeä pidättäen hän kuunteli, mutta ei erottanut muuta ääntä kuin sammuvien hiilten risahtelua nuotiosta. Siis pelkkää unta! Vielä kerran hän heittäytyi pitkäkseen ja kietoi peitteen tiukasti ympärilleen. Sitten hän henkäisi pitkään, ja rauhattomuus tuntui tyyten katoavan hänen verestään.

Mitä tuo oli?

Nyt hän oli täysin valveilla, joka hermo jännittyneenä. Hän oli sittenkin kuullut -- askelia! Hitaita, hyvin varovaisia tällä kertaa. Hän kohottautui. Hän kuuli selvästi kevyttä kahinaa hangelta. Ääni kuului tulevan majan takaa -- etenevän ja sitten taukoavan. Sammuvan nuotion häälyvä kajastus leikitteli yhä vielä ison kallion kyljessä. Yhtäkkiä näkyi jotakin tummaa liikkuvan kallion äärimmäisen reunan kohdalla.

Jokin olento läheni varovasti ryömien nukkuvaa leiriä.

Ensi silmänräpäyksessä tuo järkyttävä havainto aivan turrutti Rodin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän tajusi tilanteen kuin salamanvalossa. Vungat olivat seuranneet heidän kintereillään! He aikoivat nyt hyökätä avuttomien nukkujien niskaan!

Sattumalta hänen kätensä kosketti Vabin pyssyn piippua. Kylmän teräksen kosketus palautti hänet tajuihinsa. Ei ollut aikaa herättää tovereita. Samassa kun hän veti aseen luokseen hän näki lähestyvän hahmon kasvavan yhä suuremmaksi kallion laidalla -- nyt se seisoi kyyristyneenä kuin tehdäkseen surmanhypyn.

Lyhyt, läähättävä hengähdys -- jyrähtävä pamaus -- murajava tuskankiljahdus -- ja sitten koko leiri oli hereillä!

-- Ne karkaavat meidän kimppuumme! karjaisi Rod. Sukkelaan pystyyn -- Vabi -- Mukoki!

Valkoinen poika oli nyt polvillaan, savuava ase yhä suunnattuna kallionreunaa kohti. Siellä näkyi tumma ruumis kiemurtelevan ja potkivan henkitoreissaan. Seuraavana tuokiona oli vanha intiaanisoturi polvillaan Rodin vierellä, pyssy poskella, ja heidän päittensä yli kurottautui Vabin käsivarsi pidellen järeätä revolveria, jonka piippu kiilteli heikossa tulenloimussa.

Kokonaisen minuutin he odottivat vihollista täydessä ampuma-asennossa, henkeään pidättäen.

-- Ne ovat menneet menojaan! huohotti Vabi.

-- Minä osuin yhteen! vastasi Rod käheästi kuiskaten.

Mukoki vetäytyi majan perälle, puhkaisi sivuseinään aukon, josta kurkisti ulos. Hän ei voinut nähdä mitään merkillistä. Varovaisesti hän työntyi ulos pitäen pyssyään ojennettuna.

Toiset kuuntelivat jännittyneinä hänen kulkuaan. Askel askeleelta vanha soturi eteni selkä kumarassa kallion reunaa kohti. Nyt hän oli jo aivan lähellä sitä, nyt...

Nuorukaiset näkivät hänen äkkiä ojentuvan suoraksi. Sitten he kuulivat hänen päästävän matalan naurunhihityksen. Hän kumartui ja nosti lumesta jonkin möhkäleen, jonka viskasi nuotionloimon piiriin.

-- Hirmuttu iso vunga! Tappaa soma lihava ilves!

Vaikertaen puoliksi tosissaan, puoliksi piloillaan Rod paiskautui selälleen havukasalle, mutta Vabi puhkesi naurunhohotukseen, joka kajahti kauas hiljaiseen yöhön. Mukokin naaman oli leveä irvistys uurtanut tuhansiin ryppyihin.

-- Hirmuttu iso vunga totta! hän toisti hihittäen. Päästää kuti ilvestä päin naamaa.

Kun Rod viimein tuli majasta toisten seuraan, hän punoitti koko naamaltaan ja irvisti kuin lammas, kuten Vabi sanoi.

-- Kyllähän teidän kelpaa minulle nauraa, Rod puolustelihe. Mutta entä jos vungat todellakin olisivat hyökänneet kimppuumme -- mitäs sitten? En totta vie enää toista kertaa pane rikkaakaan ristiin, jos päällemme käydään. Te junkkarit saatte silloin itse pitää huolen kaikesta!

Mutta vaikka olikin ärtyvinään toisten pilanteosta, Rod oli itse asiassa suunnattoman ylpeä ensimmäisestä ilveksestään. Se olikin lajinsa suurimpia otuksia, ja nälkä oli varmaan ajanut sen leirille tavoittelemaan illallisen jätteitä. Kesy Susi, jota vaisto oli varoittanut antautumasta otteluun tämän sukunsa verivihollisen kanssa, oli pelkurimaisesti puikahtanut havumajaansa.

Mukoki rupesi nylkemään kaunista turkkia.

-- Te pojat nukkumaan taas, hän sanoi tovereilleen. Mukoki laittaa iso kokko -- sitten nukkua.

Seikkailun jännitys oli karkottanut Rodin painajaisunet; hän nukkui sikeästi ja heräsi vasta myöhään seuraavana aamuna. Hänen ihmeekseen aurinko paistoi heleästi. Vabi ja vanha intiaani olivat jo tulen ääressä aamiaista laittamassa, ja Vabin huolettomasta vihellyksestä Rod päätteli, ettei vungain taholta ollut enää mitään pelättävää. Viivyttelemättä hän yhtyi toisten puuhiin.

Ylt'ympäriinsä peitti tienoon häikäisevä hanki. Kalliot, puut ja heidän takanaan kohoava harju olivat hautautuneet lähes metrin vahvuiseen lumeen.

Mutta vasta pohjoiseen päin katsahtaessaan Rod näki korven koko mahtavuudessaan. Leiri oli tehty harjanteen äärimmäiseen nokkaan, ja siltä hän voi nähdä jylhää, neitseellisen valkeata erämaata maileittain aina suuren Hudson-lahden kaltaille asti. Hurmion vallassa hän katseli koskemattomia metsiä, seurasi luikertelevan joen uomaa siksi kunnes se katosi etäisyyteen, ja lepuutti silmiään siellä täällä kimaltelevilla järvenselillä, jotka paistoivat heleinä läikkinä metsien tummasta kohdusta. Tämähän oli todellinen satumaa! Hänen suonensa sykkivät, hänen kasvonsa punoittivat, tuskin hän uskalsi hengittää.

Mukoki oli äänettömästi tullut hänen vierelleen ja lausui nyt matalalla kurkkuäänellään eteensä osoittaen:

-- Kakskymmentä tuhatta hirviä tuolla -- kakskymmentä tuhatta karibua! Ei ihmistä -- ei taloa -- ei mitään kakskymmentä tuhatta mailin matkalla!

Yhä väristen mahtavasta mielenliikutuksesta Roderick katseli vanhaa soturia. Mukokin silmissä oli omituinen kostea loiste. Hän tuijotti avaraa metsäulappaa, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan tunkeutua sen äärimmäisten rajojen taa. Vabikin tuli toisten luo ja laski kätensä Rodin olalle.

-- Muki on syntynyt tuolla kaukana -- paljon kauempana kuin me täältä voimme nähdäkään, hän sanoi. Kaikki nuo tienoot olivat hänen metsästysmaitaan hänen poikana ollessaan. Katsohan tuota etäistä kukkulaa -- se näyttää matalalta pilvenhattaralta. Sinne on täältä matkaa kolmekymmentä mailia. Entä tuo järvenselkä tuolla melkein kohdallamme -- sinnekin on viitisen mailia! Jos hirvi tai peura tai susi sattuisi kulkemaan jään poikki, niin näkisit sen selvästi.

Hetkisen kaikki kolme seisoivat äänettöminä; sitten Vabi ja vanha intiaani palasivat valmistamaan aamiaista jättäen Rodin yksikseen lumoukseensa. Mitä selvittämättömiä salaisuuksia, mitä kertomatta jääneitä murhenäytelmiä, mitä jännittäviä romaanin aiheita, mitä taru- ja kulta-aarteita tämä autio pohjola mahtoikaan kätkeä avaraan kohtuunsa!

Aamiaiskutsu keskeytti Rodin ajatukset miltei epämieluisasti. Mutta haaveilut eivät silti olleet vähentäneet hänen ruokahaluaan. Vabi ja Mukoki olivat jo päättäneet, ettei tänä päivänä tehtäisi lainkaan taivalta, vaan pysyttäisiin leirissä. Siihen oli montakin syytä.

-- Nyt emme voi kulkea ilman lumikenkiä, selitti Vabi Rodille, ja tarvitsemme päiväkauden totuttaaksemme sinua niiden käyttämiseen. Toiseksi makaavat kaikki riistaeläimet tähän aikaan hiljaa aloillaan. Hirvet, peurat ja varsinkin sudet lähtevät liikkeelle vasta illalla, ja nyt päivällä emme saisi lainkaan tietää, millaiseen riistaseutuun olemme joutuneet. Ja juuri se on nykyään kaikkein tärkeintä. Heti kun me lähipäivinä huomaamme tulleemme ensiluokkaiseen riistamaahan, pysähdymme ja rakennamme itsellemme talvimajan.

-- Luuletteko siis meidän olevan tarpeeksi etäällä vungista? kysyi Rod.

Mukoki murahti.

-- Ei uskoo että vungat tulee vuoren yli. Sen takana niillä on julmettu hyvä metsästysmaa. Sinne ne jää.

Murkinoitaessa valkoinen poika teki satoja kysymyksiä suurista saloista, jotka suunnattomana tauluna levisivät heidän alapuolellaan ja ympärillään. Heti syötyään hän ilmoitti haluavansa opetella lumikengillä kulkemista, ja tunnin verran Vabi ja Mukoki harjoittivat häntä harjun selänteellä taputtaen hyväksyvästi käsiään, kun hän otti erikoisen ripeitä harppauksia, ja räjähtäen tuon tuostakin nauramaan hänen kuperkeikoilleen. Puolenpäivän aikaan Rod arveli jo osaavansa tämänkin taidon.

Tämä leirissä vietetty päivä oli Rodista erinomaisen hauska, mutta hän huomasi Vabin mielen olevan painuksissa. Useammin kuin kerran hän keksi tämän istuvan yksikseen majassa, äänettömänä ja ilmeisesti alakuloisiin mietteisiin painuneena, ja lopulta hän pyysi toista kertomaan huolensa.

-- Mikä sinua oikein vaivaa, Vabi? hän kysyi. Onko jokin hullusti?

Vabi kimposi pystyyn ja naurahti heikosti.

-- Etkö sinä ole koskaan nähnyt unia, jotka kiusaavat sinua vielä valveilla ollessasi? Minä näin sellaisen viime yönä, ja siitä lähtien -- jollain tapaa -- en voi olla miettimättä kotolaisia ja nimenomaan Minnetakia. Siinä koko juttu. Mitä siitä arvelet, tyhjää loruako kaikki? Hiljaa -- kuuntelehan! Eikö tuo ollut aivan kuin Minnetakin vihellystä?

Tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun Mukoki tuli aika joutua jyrkänteen reunalta.

-- Katsoo hauskaa! hän huusi hiljaa. Pian -- katsoo tuonne! Hän kääntyi ja harppasi takaisin harjanteen äärimmäiselle reunalle poikien seuratessa aivan hänen kintereillään.

-- Karibu-u-u! hän kuiskutti kiihkeästi, kun toiset olivat kerinneet hänen rinnalleen. Karibu-u-u leikkii iso hyppy!