Part 3

Tietenkin nuorten erämiesten matkaanlähtö lykkääntyi. Ilmeistä oli, että Vungan joukkoa parveili lähistöllä, ja monena päivänä risteilivät Vabi ja Rod sekä parikymmentä intiaania ja yhtiön metsästäjää metsissä ja nevoilla. Mutta rosvot katosivat yhtä äkkiä kuin he olivat ilmestyneetkin. Vasta sitten kun Vabi oli saanut sisareltaan lupauksen, ettei tämä enää kertaakaan lähtisi yksinään metsiin ja järvelle, saattoivat Vabi ja Rod jälleen ajatella lähtöä.

Minnetaki oli ollut aivan aseman lähettyvillä, kun vungat olivat äkkiä karanneet metsästä hänen kimppuunsa ja tukahduttaneet tytön huudot kietomalla vaatteen hänen päänsä ympäri.

Tämä tapaus kiihotti aseman kymmentä perhettä ponteviin toimenpiteisiin. Neljä yhtiön palveluksessa olevaa intiaanien vainoojaa sai yksinomaiseksi urakakseen olla jalkeilla yötä päivää ja seurata rosvojen jälkiä kymmenen mailin alueella. Näillä varokeinoilla uskottiin Minnetakin ja muiden nuorten tyttöjen olevan turvassa rosvojen vastaisilta hyökkäyksiltä.

Siten Rod, Vabi ja Mukoki pääsivät vasta marraskuun neljäntenä päivänä lähtemään asemalta kohti talvisia seikkailuja, jotka odottivat heitä pohjolan suurilla saloilla.

4.

ROD PÄÄSEE ERÄELÄMÄN MAKUUN

Tähän aikaan oli ankara pakkanen. Järvet ja joet olivat jäätyneet syvältä, ja maata peitti ohut lumi. Kaksi viikkoa myöhemmin kuin alkuaan oli suunniteltu joutuivat nuoret erämiehet ja vanha intiaani pikamarssissa Nipigon-järven pohjoisille kaltaille, ja kuudentena matkapäivänä pakotti tuima lumimyrsky heidät pysähtymään Ombabika-joelle.

Sinne rakennettiin tilapäinen leiri, ja sitä pystytettäessä Mukoki keksi susien jälkiä. Tämän johdosta päätettiin viipyä täällä päivä tai pari ja tutkia tienoon metsästysmaita. Toisen päivän aamulla Vabi sai haavoitetuksi vanhaa uroshirveä, joka myöhemmin päivän kuluessa sai edellä kerrotun järkyttävän lopun. Samana aamuna pojat lähtivät pitkälle tiedustelumatkalle pohjoiseen päin toivoen tulleensa hyville riistamaille ja saavansa oivallisen sudennahkasaaliin.

Mukoki jäi yksin leiriin. Kun eränkävijäin tarkoituksena oli perehtyä seutuun mahdollisimman laajalti, eivät he olleet missään pysähtyneet kaatamaan riistaa syötäväksi. Siksi heidän ainoana ravintonaan noina kuutena matkapäivänä oli ollut suolainen läski ja kuivattu peuranliha. Mukoki, jolla oli mainio kyky vainuta ja pyytää riistaa valtavan ruokahalunsa tyydykkeeksi, päätti toisten poissa ollessa hankkia tuoretta lihaa ja lähti sen vuoksi myöhään iltapäivällä pyyntiretkelle arvellen viipyvänsä ainakin tunnin.

Hän otti mukaansa kahdet äkeät sudenraudat, joita kantoi olallaan. Kulkiessaan varovaisesti rantaa pitkin silmät ja korvat tarkkoina Mukoki tapasi yhtäkkiä jäätyneen ja puoleksi syödyn punahirven raadon. Ilmeisesti sudet olivat tappaneet eläimen joko samana päivänä tai edellisenä yönä, ja lumessa olevista jäljistä näkyi, että petoja oli ollut vain neljä. Kokeneena sudenpyytäjänä Mukoki arvasi, että ne kohta palaisivat jatkamaan ateriaansa; siksi hän asetti rautansa raadon viereen peittäen ne huolellisesti kymmenen sentin vahvuisella lumikerroksella.

Jatkaessaan pyyntiretkeään vanha intiaani pian keksi toisenkin hirven verekset jäljet. Hän arveli, ettei eläin kulkisi pitkällekään syvässä lumessa, ja lähti seuraamaan jälkiä. Puolisen mailia kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi äännähtäen hämmästyksestä. Joku toinen metsästäjä oli hänen edellään samoilla jäljillä!

Mukoki kulki entistä varovaisemmin. Muutaman kymmenen metrin päässä näkyi ajoon yhtyneen toinen mokkasiinijalkainen mies ja myöhemmin vielä kolmas.

Uteliaana intiaani puikahti nopeasti ja äänettömästi jälkiä myöten metsään. Pihtakuusitiheikön toisella puolella häntä kohtasi jälleen uusi yllätys, sillä hän kompastui samaan naarashirven raatoon, jota hän oli väijymässä. Lyhyen tarkastelun jälkeen hän totesi, että se oli ammuttu viimeistään pari tuntia sitten. Nuo kolme metsästäjää olivat leikanneet saaliista vain sydämen, maksan ja kielen sekä takareidet. Minkähän vuoksi he eivät olleet ottaneet mukaansa edes nahkaa.

Mukokin uteliaisuus virisi uudelleen, ja hän kävi tarkasti tutkimaan mokkasiinin jälkiä. Pian hän keksi, että hänen edellään kulkevilla intiaaneilla oli ollut tulinen kiire ja että he leikattuaan hirvestä maukkaimmat osat olivat lähteneet jatkamaan matkaa juoksujalkaa!

Murahtaen taas hämmästyksestä vanha intiaani palasi raadon luo, nylki joutuin nahan, kääri siihen etukoivet ja kyljet ja lähti taakka selässään kotimatkalle. Oli jo pimeä, kun hän joutui leiriin. Vabi ja Rod eivät olleet vielä palanneet. Rakennettuaan ison nuotion ja ripustettuaan kylkipalat paistumaan vartaaseen hän jäi odottamaan poikia.

Puolta tuntia myöhemmin hän kuuli läheltä laukauksen, joka joudutti hänet nopeasti paikalle, missä Vabi piteli puolipyörtynyttä Rodia sylissään.

Leiriin saavuttiin tuota pikaa, ja vasta sitten kun Rod oli asetettu pitkäkseen huopakasalle lämmittävän nuotion ääreen, ennätti Vabi selittää toverinsa vammat vanhalle intiaanille.

-- Hänen olkavarrenluunsa taitaa olla poikki, Muki, hän sanoi. Onko sinulla kuumaa vettä?

-- Ampumahaavako? kysyi vanha intiaani välittämättä lainkaan kysymyksestä. Hän polvistui Rodin viereen sormet hätäisesti harallaan.

-- Ei -- nuijanisku. Yhdyimme metsässä kolmeen intiaaniin, jotka olivat laittaneet leirin ja pyysivät meitä syömään kanssaan. Meidän murkinoidessamme ne peijoonat hyppäsivät niskaamme. Rod sai silloin tuon iskun ja menetti kiväärinsä.

Mukoki riisui näppärästi päällysvaatteet sairaan pojan yltä ja paljasti hänen vasemman käsivartensa ja kylkensä. Käsivarsi oli turvonnut mustanpuhuvaksi, ja vyötäisten yläpuolella oli pitkä sininen juova.

Mukokissa oli vähän haavurin vikaa. Kovakouraisesti hän tutki vammaa puristellen ja väännellen lihaa ja luuta, kunnes Rodin täytyi älähtää tuskasta. Mutta tutkimuksen loputtua oli ruskean lääkärin järeillä kasvoilla iloinen ilme kun hän sanoi:

-- Ei mikään luu poikki -- pahempi vika täällä! -- Hän kosketti sinervää juovaa. -- Kylkiluu melkein poikki -- ei vallan. Puristaa henki ulos ja tekee julman kova kipu. Tarvitsee vain vahva illallinen ja kuuma kahvi -- hieroa karhunihralla, sitten tulee parempi!

Rod oli avannut silmänsä ja hymyili heikosti. Vabi ei voinut pidättää ilonhuutoa.

-- Laitasi ei olekaan niin hullusti kuin me ajattelimme, kuuletko Rod? hän huudahti. Mukia ei kukaan pane pussiin. Jos hän sanoo, että käsivartesi ei ole poikki, niin se ei ole, ja muutapa ei nyt kaivatakaan. Annahan kun laitan sinulle oikean vuoteen noista huovista, ja sitten saamme kohta illallista, joka pitää sinusta kivun loitolla. Odotas -- minä tunnen lihan -- tuoreen lihan tuoksua!

Nauraa hihittäen Mukoki kimposi pystyyn ja juoksi nuotiolle, jossa naarashirven kylkikappaleet hiljaa pihisivät vartaissa. Ne olivat jo käristyneet korean ruskeiksi, ja niistä tippuva rasva toi sieraimiin ruokahalua kiihottavan tuoksun. Ja kun Vabi oli Mukokin ohjeiden mukaan voidellut toverinsa vammat ja laittanut niihin siteet, levitettiin houkutteleva ateria heidän eteensä. Nähdessään aimo annoksen hirvenkyljyksiä ynnä ohrajauhokakkuja ja ison kupin kiehuvaa kahvia Rodilta pääsi onnellinen vaikka vähän hämillinen nauru.

-- Minua hävettää, Vabi, hän sanoi. Tässä olen ollut teidän hoidettavananne ja kannettavananne kuin vaivainen vasikka; ja nyt saan tietää, ettei minulla ole luunmurtumaakaan, ja nälkäinen minä olen kuin karhu! Eikö olekin viheliäistä? Aivan kuin muka olisin henkihieverissä! Melkeinpä toivoisin, että käsivarteni olisi poikki!

Mukoki oli upottanut hampaansa mahtavaan lihaiseen luuhun, mutta laski sen nyt suustaan päästääkseen kajahtavan naurunröhkäisyn. Hänen naamansa kiilsi paksusta rasvasta.

-- Olee joka mies nyt kipi! hän huusi suu täynnä lihaa. Olee paljon enempi kipi -- julman kipi! Ehkä sitten oksennus auttaa!

-- Hei vain! älähti Vabikin riemuissaan. Mitä sanot niin iloisista uutisista, Rod?

Hänen riemahtelunsa kajahti kauas äänettömälle salolle. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja kurkisti nuotion loimon takana olevaan pimeyteen.

-- Mitäs sanot, jos ne veitikat seuraavat jälkiämme? hän kysyi.

Kaikki kävivät hiljaisiksi, ja sitten nuori intiaani kertoi häthätää päivän seikkailut Mukokille -- kuinka he metsän sydämessä monen mailin päässä olivat yhtyneet intiaanimetsästäjiin ja kuinka isännät sitten kesken ateriaa olivat salakavalasti käyneet heidän kimppuunsa.

Niin äkkiarvaamaton oli hyökkäys ollut, että yksi intiaaneista oli saanut siepatuksi Rodin kiväärin, patruunavyön ja revolverin ja karannut tiehensä ennen kuin pojat tointuivat hämmästyksestään. Vabi oli joutunut kahden intiaanin alle, ja Rod tuli hänen avukseen, mutta sai joko nuijasta tai pyssynperästä nuo kaksi tuimaa iskua ruumiiseensa. Sitten Vabi oli päässyt heiluttamaan asettaan, ja lyhyen ottelun jälkeen päällekarkaajat olivat livistäneet tiheään viidakkoon ilmeisesti tyytyväisinä kun olivat saaneet toisen vastustajansa koko asevaraston saaliikseen.

-- Ne olivat varmastikin Vungan väkeä, päätti Vabi kertomuksensa. Se minua vain ihmetyttää, että he eivät surmanneet meitä. Heillä oli montakin mahdollisuutta ampua meidät, mutta he eivät näyttäneet tahtovan muuta kuin ryöstää aseemme. Ehkäpä asemalla aloitetut toimenpiteet ovat taltuttaneet heidät, tai...

Hän vaikeni ja tuijotti ymmällään eteensä. Kohta alkoi Mukoki kertoa omista kokemuksistaan ja siitä salamyhkäisestä kiireestä, jolla nuo kolme intiaania olivat teurastaneet naarashirven.

-- Olipa se tosiaan merkillistä, myönsi Vabi. He eivät voineet olla samoja, jotka me tapasimme, mutta arvattavasti he kuuluivat samaan joukkoon. Enkä hämmästyisi, jos olisimme sattuneet keksimään Vungan pesäpaikan. Olemme aina luulleet hänen pysyttelevän lännempänä, ja isä on häntä paraikaa vainuamassa Ukkoslahden puolella. Olemmepa joutuneet koko ampiaispesään, Muki, ja ainoa keino säilyttää nahkansa eheänä on suoriutua tiehensä koko näiltä mailta.

Samassa kuului hänen takaansa vieno rasahdus, aivan kuin jokin elävä olento olisi varovasti tunkeutunut pihtakuusivesakon läpi. Risahdusta seurasi omituinen nuuskiva ääni ja vihdoin kuului matalaa vikinää.

-- Kuulkaahan!

Vabi kumartui jännittyneenä vesakkoon, raotti oksia varovasti ja työnsi päänsä verkalleen aukkoon.

-- Hei, Susi! hän kuiskutti kutsuvasti. Mikä nyt on hätänä?

Käsivarren matkan päässä hänestä seisoi pienen kuusinäreikön reunassa laiha, koiran näköinen eläin ruumis jäykkänä ja korvat pystyssä. Tarkemmin katsoen kuitenkin huomasi, että se ei ollut koira, vaan täysikasvuinen susi. Vabi oli opettanut sen pienestä penikasta pitäen koiran tavoille, mutta isommaksi kasvaessaan se oli säilyttänyt rotunsa villit vaistot. Olisipa kiinnityshihna vain katkennut tai kaularemmi luiskahtanut korvien yli, niin varmastikin Susi olisi ilomielin viilettänyt metsiin esi-isäinsä pyyntimaille. Nyt oli nahkahihna kireällä kuin jousen jänne. Suden turpa oli kääntynyt kohti taivasta, sen korvat olivat valppaasti pystyssä ja kurkusta kuului tukahtunutta murinaa.

-- Jokin otus on lähellä leiriämme, ilmoitti Vabi toisille ja vetäytyi sukkelaan ulos pensaasta. Muki...

Hänet keskeytti aljusuden pitkä valittava ulina.

Muki kavahti pystyyn valppaana kuin kissa, puikahti pyssy kädessä ulos havumajasta ja katosi pimentoon. Vabi tarttui toiseen jäljellä olevaan pyssyyn ja seurasi häntä Rodin jäädessä makaamaan paikoilleen.

-- Makaa vain siinä varjossa äläkä anna valkean loimun ilmaista itseäsi, varoitti toveri matalalla äänellä. Ehkäpä vain jokin metsänelävä on sattumalta törmännyt leiriimme, mutta parasta on joka tapauksessa ottaa asiasta selvä.

Kymmenen minuutin perästä nuori metsästäjä palasi yksinään.

-- Turha hälytys! hän nauroi iloisesti. Vähän matkan päässä tuolla puron varrella on susien tappama punahirven raato, ja Susi haistaa joitakin sukulaisiaan, jotka kokoontuvat sinne juhlaan. Muki on pannut sinne raudat, ja aamulla ehkä saamme ensimmäisten susiemme nahat.

-- Entä Muki?

-- Vahdissa. Hän kiertää vartiota vähän yli keskiyön ja sitten tulee minun vuoroni. Emme voi olla kyllin varovaisia, kun Vungan joukkoa maleksii lähistöllä.

Rod heittelehti kärsimättömästi vuoteellaan.

-- Mitäs me teemme -- huomenna? hän kysyi haikeasti.

-- Lähdemme liikkeelle! tuli vastaus kuin pyssyn suusta. Sitten epäröivämmin: Jos nimittäin sinä kykenet kävelemään. Mukokin kertoman mukaan ja omasta kokemuksestamme tiedämme, että Vungan väkeä oleilee järventakaisissa metsissä. Me kuljemme pari kolme päivää Ombabikan vartta ylöspäin ennen kuin taas leiriydymme. Sinä ja Muki voitte lähteä heti kun on tarpeeksi valoisaa.

-- Entä sinä...? aloitti Rod.

-- Minä käväisen vanhoilla sudenjäljillämme noutamassa tänään ampumiemme otusten päänahat. Sinne jäi sinulta yhden kuukauden palkka, Rod! No, käydään nyt levolle. Hyvää yötä -- nuku sikeästi -- ja herää varmasti huomenna varhain.

Päivän seikkailuista uupuneina pojat nukahtivat heti. Ja vaikka keskiyö tuli ja tunti kului toisensa perästä, ei uskollinen Mukoki hennonut heitä herättää. Antamatta valppautensa herpaantua hetkeksikään vanha intiaani kierteli väsymättä leiripaikkaa. Harmaan aamusarastuksen puhjetessa hän lisäsi rovioon vähän syttyä niin että se leimahti roihuavaan liekkiin, veti syrjään ison kasan hehkuvia hiiliä ja valmisti niiden päällä hyvän aamiaisen. Herätessään Vabi yllätti hänet tästä puuhasta.

-- Enpä olisi luullut sinun tekevän minulle moista kepposta, Muki, hän sanoi moittivasti, ja punerrus lensi hänen ruskeille kasvoilleen. Teit kyllä kauhean kiltisti, mutta tahtoisin, ettet enää kohtelisi minua kuin mitäkin pientä lasta.

Hän laski kätensä polvillaan olevan Mukokin olalle, ja vanha metsänkävijä silmäsi häneen onnellinen ja tyytyväinen irvistys ahavoituneilla kasvoillaan, joille lähes viisikymmenvuotinen eräelämä oli piirrellyt ryppyjä tiheään kuin karttaan.

Mukoki oli ollut Vabin ensimmäisenä lapsenhoitajana ja kannellut pientä palleroista olallaan metsiin; hän oli leikkinyt poikasen kanssa ja perehdyttänyt hänet jo pienestä pitäen metsäneläinten tapoihin, ja yhdessä pikku Minnetakin kanssa hän oli surrut, kun Vabi oli lähetetty kouluun. Kaikki hellyys ja rakkaus, mikä piili jämeän vanhan punanahan sydämessä, oli omistettu intiaaninuorukaiselle ja hänen sisarelleen; Mukoki oli heille toinen isä.

-- Sinulla eilen julman paha päivä, hän vastasi Vabille. Väsyy kovin. Minulla hyvä olo. -- Hän nousi pystyyn ja ojensi Vabille pitkän haarukkakepin, jolla hän oli hoidellut vartaassa käristyviä lihapalasia. Tuolla sinä kääntelee paisti, hän lisäsi. Minä katselen raudat.

Rod, joka myös oli tällä välin herännyt ja kuullut viime sanat, huusi havumajasta:

-- Odottakaahan minuutti, Mukoki. Minä lähden mukaanne. Jos olette saanut suden, tahtoisin nähdä sen.

Hetkisen perästä hän ilmestyi näkyviin täysin pukeutuneena ja kasvoillaan paljon terveempi väri kuin eilen illalla nukkumaan käydessä. Hän seisahtui tulen ääreen, ojensi ensin toista kättä ja sitten toista sen lämpimään, irvisti vähän tuskasta ja ilmoitti huolestuneille tovereilleen, että hän oli entisellään, paitsi että käsivarsi ja kylki olivat vielä hyvin hellät.

Kävellen verkalleen, jotta Rod "tottuisi jälleen koipiinsa", kuten Vabi sanoi, Mukoki ja Rod lähtivät virran vartta ylöspäin. Aamu oli harmaa ja hämärä, ja silloin tällöin tipahteli isoja lumihiutaleita ennustaen, että päivän pitkään oli odotettavissa uusi lumimyrsky. Mukokin sudenraudat olivat parinsadan metrin päässä leiristä, ja kun he olivat kiertäneet erään joen polven, pysähtyi vanha metsästäjä äkisti ja päästi hohottavan mielihyvän murahduksen. Katsoessaan hänen osoittamaansa suuntaan Rod näki vähän matkan päässä mustan hahmon hangella.

-- Siinä se on! huudahti intiaani.

Heidän lähetessään mustaan hahmoon tuli äkkiä eloa, se rimpuili ja teutaroi lumessa kuin kuolemanhädässä. Muutaman askelen otettuaan he jo seisoivat lähellä vankiaan.

-- Naarassusi! huudahti Mukoki.

Hän tarttui vyöllään olevaan kirveeseen ja läheni kyrmistelevää petoa parin askelen päähän. Rod huomasi, että toinen noista isoista teräsansoista oli pureutunut kiinni suden etujalkaan ja toinen takajalkaan. Sen tähden ei eläinparka kyennyt lainkaan puolustautumaan, vaan kyyristyi luimistellen vatsalleen, valkoiset hammasrivit vihaisessa irvessä ja silmät liekehtien kipua ja kiukkua, ja vain laihassa, surkean nälkiintyneessä ruumiissa voi nähdä pelon värinää kun surmaaja lähestyi. Rodia olisi suden avuton tila kovin säälittänyt, jollei hän olisi muistanut, kuinka tiukalla hänen ja Vabin pelastus oli eilen ollut kokonaisen petolauman käsistä.

Pari kolme nopeaa kirveeniskua lopetti eläimen tuskat. Mukoki otti veitsensä ja leikkasi rodulleen ominaisella taidolla syvän uurteen pedon pään ympäri korvien alapuolelta ja irrotti sitten kerran ylöspäin, kerran alaspäin ja kahdesti sivuille nyhtäisten päänahan verestävästä kallosta.

Silloin Rodilta pääsi äkkiä, aivan ajattelematta, kysymys:

-- Tuollako tapaa te ihmisiltäkin nyljette päänahan?

Mukoki silmäsi häneen ällistyneenä, hänen leukansa loksahti -- ja sitten hän ensi kertaa Rodin kuullen päästi oikean naurunremahduksen. Kun Mukoki nauroi, kuului vain jonkinlaista puoleksi hihittävää, puoleksi korisevaa röhkinää, jota ei Rodin eikä edes Vabinkaan onnistunut matkia.

-- Ei ikinä nylkee valkea mies, puhisi Mukoki naurunsa keskeltä. Isä ennen teki niin -- nuori mies kun oli. Otti monet päänahat!

Mukokin nauru ei ottanut loppuakseen edes heidän leirille palattuaan.

Aamiainen ahmaistiin vajaassa kymmenessä minuutissa. Lunta alkoi jo putoilla tiheään, ja jos metsästäjät lähtisivät oitis matkaan, heidän jälkensä epäilemättä peittyisivät aivan näkymättömiin puolenpäivän aikaan, mistä voisi olla paljon hyötyä liikuttaessa vungien mailla. Toiselta puolen Vabi tahtoi välttämättä palata eiliselle sudensurmapaikalle korjaamaan päänahat ennen kuin lumi ennätti peittää jäljet. Ei ollut vaaraa, että he eksyisivät toisistaan, sillä olihan sovittu, että Rod ja Mukoki kulkisivat jäätyneen joen vartta ylöspäin. Vabi tavoittaisi heidät ennen pimeän tuloa.

Pyssy, revolveri, veitsi ja vyössä kannettava terävä kirves mukanaan Vabi lähti leiristä. Neljännestunnin kuluttua hän läheni varovaisesti sitä järvenpäätä, jossa vanha uroshirvi oli kamppaillut kuolinkamppailunsa taistellen susilaumaa vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän totesi miten taistelu oli päättynyt -- hangella näkyi joukko tyhjiksi kaluttuja luita ja mahtava sarvipari.

Taistelutantereella seistessään Vabi toivoi, että Rod olisi ollut hänen kanssaan katselemassa valtavan kamppailun jälkiä. Tuolla makasi voitettu hirvi -- tosin vain luukasana. Mutta valtava pää sarvineen oli jäljellä. Se oli suurin hirvenpää jonka intiaaninuorukainen pitkänä eräaikanaan oli nähnyt, ja hänen mieleensä juolahti, että jos sen voisi sopivalla tavalla käsitellä, se olisi ainakin sadan dollarin arvoinen.

Mutta vanha härkä ei ollut myynyt henkeään ilmaiseksi. Parinkymmenen metrin päässä siitä oli kuolleen ja syödyn suden luut, ja hirven luurangon alla olivat toisenkin harmaaturkin jäännökset. Kummassakin oli päänahat tallella, ja ne nyljettyään Vabi kiiruhti seuraamaan sudenjälkiä.

Puolivälissä järven jäätä, missä hän oli ampunut molemmat viimeiset luotinsa, oli kahden muun suden luut, ja kuusimetsän reunalta hän löysi vielä kolmannen jätteet. Tämä eläin oli ilmeisesti haavoittunut jossakin kauempana, ja verenhaju oli saanut lauman iskemään siihen täällä kiinni. Puolisen mailin päässä Vabi tuli siihen kohtaan, jossa hän oli tyhjentänyt kokonaisen viisipatruunaisen makasiinin susilaumaan, ja sieltä hän löysi vielä kahden suden luut. Paluumatkalle lähtiessään hänellä oli siis seitsemän päänahkaa vyössään.

Vanhan uroshirven jäännösten luona Vabi jälleen pysähtyi. Hän tiesi intiaanien usein säilyttävän hirven- ja peuranpäitä talven yli jäädyttämällä ne, ja tuo hänen edessään oleva pää oli todella säilyttämisen arvoinen.

Mutta minne hän kätkisi sen heidän paluuseensa saakka? Retkihän kestäisi useita kuukausia. Puunoksaan sitä ei voinut ripustaa, sillä siitä sen joku ohikulkeva metsästäjä varastaisi tai se menisi piloille kevätlämpimäin tullessa.

Äkkiä hän sai hyvän aatteen. Miksi hän ei voisi säilyttää sitä "intiaanien jääkaapissa", niin kuin valkoiset metsästäjät sanoivat? Hän kävi heti toimeen. Suurella vaivalla hän raahasi tuon suunnattoman sarviniekkapään lehtikuusinäreikköön. Sudet olivat tosin sitä pahasti kalvaneet, mutta Vabi oli nähnyt intiaanien kauppa-asemalla taitavasti käsittelevän paljon pahemminkin haaskautuneita päitä.

Pihtakuusimetsikön pimennossa, jonne päivänsäteitä harvoin pääsi tunkeutumaan, nuori intiaani kävi ahkeraan työhön. Puolitoista tuntia aherrettuaan hän sai valmiiksi maakuopan, joka oli metrin syvyinen ja toista metriä sivuilleen. Sen pohjalle hän loi noin kymmenen sentin vahvuisen lumikerroksen, jonka takoi pyssynsä perällä niin tiiviiksi kuin mahdollista. Sitten hän sovitti pään sarvineen kuoppaan, täytti sen lumella ja loi jäätyneet maakokkareet tiiviisti ylle. Työnsä jäljet hän peitti lumikerroksella, teki kirveellään rastit kahteen lähellä kasvavaan puuhun ja lähti sitten jatkamaan matkaa.

-- Sinne on haudattuna kolmekymmentä dollaria miestä kohden, se on varma, hän puheli hyvillään itsekseen kiiruhtaessaan Ombabika-joelle päin. -- Maaperä sulaa siellä vasta kesäkuuksi. Hirvenpää ja kahdeksan suden päänahat ei ole niinkään huono päiväansio, Rod poikaseni!

Hän oli tehnyt taivalta kolmisen tuntia. Lunta oli tuprutellut tasaisesti, ja leirille jouduttuaan hän huomasi, että Rodin ja Mukokin jättämät jäljet olivat jo osittain peittyneet. He olivat siis lähteneet matkaan melko aikaisin.

Vabi kiirehti oitis toveriensa perään. Lumipyryssä ei nähnyt puoltasataa metriä kauemmaksi, ja ajoittain joen toinen ranta katosi kokonaan näkyvistä. Jos sää olisi ollut selkeämpi, heidän ei olisi onnistunutkaan paeta Vungan tyyssijoilta, arveli nuori metsämies itsekseen. Mutta illalla he olisivat jo monen mailin päässä joen yläjuoksun varrella, eivätkä mitkään merkit kielisi vainoojille heidän oleskelupaikkaansa ja heidän kulkusuuntaansa.

Kaksi tuntia Vabi tarpoi uupumatta toveriensa jälkiä, jotka kävivät yhä selvemmiksi.

Kolme tuntia taivallettuaan Vabi arvioi kulkeneensa ainakin kymmenen mailia. Hän istahti huokaamaan ja nauttimaan eväitä, jotka oli lyönyt laukkuunsa aamullisesta ateriasta. Hän ihmetteli Rodin kestävyyttä. Hän ei epäillytkään, että tämä ja Mukoki olivat vielä kolmen tai neljän mailin päässä hänen edellään, jolleivät hekin olleet käyneet istumaan ja syömään päivällistä, mikä tuntui hänestä hyvin uskottavalta.

Salo hänen ympärillään oli sykähdyttävän hiljainen. Ei edes pulmusten siritystä kuulunut. Pitkän aikaa Vabi istui liikahtamatta kannon päässä, lepuutti jalkojaan ja kuunteli jännittyneenä. Tällainen päivä tuntui hänestä omituisen ja sanomattoman viehättävältä. Tuntui kuin koko maailma olisi tauonnut hengittämästä; vain luminen taivas levitti maan yli valkean alttarivaatteen.

Kesken tätä juhlallista hiljaisuutta kiiri hänen korvaansa yhtäkkiä ääni, joka sai hänet huudahtamaan kauhusta. Selvä, kauas kajahteleva pyssynlaukaus!

Sitä seurasi kohta toinen ja kolmas, kunnes hän sai lasketuksi viisi laukausta.

Mitä tuo tarkoitti? Hän kavahti pystyyn kannolta -- hänen sydämensä löi rajusti ja joka hermo jännittyi. Hän olisi voinut vannoa, että se oli Mukokin pyssyn ääni -- mutta hänenhän ei pitänyt tänään ampua ollenkaan riistaa! Siitä he olivat aamulla sopineet keskenään.

Oliko Rodin ja vanhan intiaanin kimppuun hyökätty? Seuraavassa tuokiossa Vabi jo tarpoi jälkiä pitkin notkeasti kuin peura.

5.

SALAPERÄISIÄ LAUKAUKSIA SALOLLA

Samotessaan jälkiä pitkin laukausten suuntaan nuori intiaani unohti kokonaan varovaisuutensa. Hänen vertaan kuohutti tietoisuus, ettei hetkeäkään ollut hukattavana -- että hän ehkä joka tapauksessa saapuisi liian myöhään auttaakseen tovereitaan ahdingosta.