Part 2

Newsomen suurimpia iloja oli ollut intiaaninuorikkonsa totuttaminen valkoisten tapoihin, ja molempien kunnianhimona oli kasvattaa pieni Minnetaki ja hänen veljensä valkoisten lasten tavalla. Siispä isä ja äiti aloittivat kasvatuksen jo kotona; sitten lapset lähetettiin kauppayhtiön kouluun Port Arthuriin, jossa he viettivät kaksi talvea saaden täysin eurooppalaista opetusta.

Lapset osoittivatkin olevansa erinomaisen teräväpäisiä oppilaita, ja kun Vabi oli kuusitoista- ja Minnetaki kaksitoistavuotias, ei heidän puheestaan ja käyttäytymisestään olisi voinut arvata, että heillä oli intiaaniverta suonissaan. Mutta vanhempien yhteisestä toivomuksesta he olivat perehtyneet myös intiaanielämään ja puhuivat sujuvasti äitinsä heimon murretta.

Näinä aikoina alkoivat vungat käydä erittäin uskaliaiksi rosvoretkillään. Nuo henkipatot metsäläiset rosvosivat erämiehiä ja toisia intiaaneja ilman erotusta ryöstellen, polttaen ja murhaten missä vain voivat joutumatta itse vaaraan.

Heidän vihansa Vabinoshin väkeä vastaan kulki perintönä isältä pojalle, vungain lapset imivät sitä äidinmaidosta ja isän puheista, Verivihan alkusyy oli jo moneltakin unohtunut, mutta ei päällikkö Vungalta itseltään. Vihdoin tuo uskalikko tuli niin röyhkeäksi, että maakunnan hallitus lupasi palkinnon hänen ja hänen etevimpien tovereidensa päistä. Joksikin aikaa ryövärijoukko saatiin karkotetuksi seudulta, mutta verenhimoista päällikköä ei koskaan saatu kiinni.

Vabin ollessa seitsentoistavuotias päätettiin, että hänet lähetettäisiin johonkin Yhdysvaltain kouluun. Tätä tuumaa vastaan nuori intiaani -- useimmat pitivät häntä puhdasverisenä intiaanina ja hän itse oli rodustaan ylpeä -- taisteli kaikin voimin. Hän rakasti intohimoisesti villien salojen elämää. Hän oli kuohuksissaan ajatellessaan, että hän joutuisi jonnekin isoon kaupunkiin, jonka kadut olivat täynnä ihmisvilinää, melua ja likaa. Silloin Minnetaki rupesi taivuttelemaan häntä. Hän pyysi veljeään lähtemään vaikkapa vain yhdeksi vuodeksi ja sitten kotiin palattuaan opettamaan sisarelleen kaiken mitä itse oli oppinut ja nähnyt. Vabi rakasti kaunista pikku siskoaan eniten maan päällä. Tämän rukoukset vaikuttivat enemmän kuin vanhempain suostuttelut, ja niin hän päätti lopulta lähteä.

Kolmen kuukauden aikana Vabi antautui uskollisesti opintoihinsa Detroitissa. Mutta jokainen viikko lisäsi hänen yksinäisyydentunnettaan ja ikäväänsä. Sisarelleen hän kirjoitti kolmesti viikossa, ja yhtä usein Vabinoshin pikku neitonen lähetti veljelleen pitkiä helliä kirjeitä -- vaikkakin ne saapuivat Vabin käsiin ainoastaan kahdesti kuussa, sillä postin viejä lähti harvoin matkaan kotikylästä.

Ikävänä kouluaikanaan Vabigun tutustui Roderick Drew'hun. Roderickille oli kohtalo ollut kova; isäänsä, joka oli kuollut hänen varhaisessa lapsuudessaan, hän ei voinut enää muistaa, ja isän jälkeen jättämä omaisuus oli vuosien kuluessa huvennut olemattomiin.

Vabiin tutustuessaan Rod vietti koulussa viimeistä viikkoaan. Köyhyys oli nyt tullut hänelle ankaraksi oppimestariksi, ja hänen oli pakko erota koulusta ja lähteä ansiotyöhön. Hän kertoi intiaaniystävälleen, kuinka hänen äitinsä oli taistellut viimeiseen asti pitääkseen häntä koulussa, mutta nyt hän oli pakko taipua välttämättömyyteen.

Vabille tämä valkoinen nuorukainen merkitsi samaa kuin aavikonkulkijalle vihanta keidas. Tuossa paikassa heistä oli tullut erottamattomat ystävät, ja heidän ystävyytensä lujittui yhä, kun Vabi siirtyi asumaan Drew'n kotiin. Rouva Drew oli sivistynyt ja hieno nainen ja kohteli Vabigunia melkein äidillisellä hellyydellä.

Tässä ympäristössä hioutuivat intiaanipojan luonteesta pahimmat särmät, ja Minnetakille lähettämissään kirjeissä hän kertoi yhä innostuneemmin uusista ystävistään. Jonkin ajan kuluttua rouva Drew sai kauniin kiitoskirjeen Vabinoshin prinsessa-äidiltä, ja siitä lähtien molempien poikien äidit olivat kirjeenvaihdossa keskenään.

Nyt oli pojilla aniharvoin yksinäisiä ja ikäviä hetkiä. Pitkinä talvi-iltoina, kun Roderick oli lopettanut päivätyönsä ja Vabi päättänyt läksynlukunsa, he istuivat valkean ääressä ja nuori intiaani kuvaili pohjolan suurten salojen elämää, ja päivä päivältä, viikko viikolta kasvoi Roderickin mielessä kaipuu päästä itse näkemään ja kokemaan sitä. Tuhansia tuumia pohdittiin, tuhannet jännittävät seikkailut elettiin etukäteen, ja äiti kuunteli hymysuin heidän juttujaan ja otti itsekin osaa suunnitelmien tekoon.

Mutta kaikella on loppunsa, niin iloilla kuin suruillakin, ja tuli aika, jolloin Vabi palasi prinsessa-äidin ja Minnetakin luo ja rakkaisiin metsiinsä. Eronhetkenä molempien poikien silmät kostuivat, ja äitikin itki intiaanipoikaa, joka nyt lähti takaisin omaistensa pariin.

Roderick Drew'lle alkoi tuskallinen aika. Yhdessä vietetyt kahdeksan kuukautta olivat kehittäneet hänen luonteessaan uuden puolen esiin, ja Vabin lähdettyä hänestä tuntui, kuin hän olisi samalla kadottanut paremman osan omaa elämäänsä. Kevät tuli ja meni ja sen jälkeen kesäkin. Jokainen posti toi Vabinoshista kirjeitä Drew'n perheelle, eikä kirjeenkuljettajaintiaani kertaakaan poikennut ylämaan kauppakylään tuomatta samalla kirjekääröä Vabigunille.

Sitten varhain syksyllä, kun syyskuun ensi pakkaset pukivat pohjolan lehtipuut kultaan ja purppuraan, tuli Vabilta pitkä kirje, joka aiheutti kiihkeää iloa ja arkailevaa epäröintiä Drew'n pienessä kodissa. Sen mukana seurasi kirje kaupanhoitajalta itseltään, toinen prinsessa-äidiltä ja lisäksi vielä pieni lippunen Minnetakilta -- kaikki he pyysivät rouva Drew'ta ja Roderickia viettämään seuraavan talven heidän luonaan Vabinoshissa.

"Sinun ei tarvitse välittää, vaikka menettäisitkin paikkasi", kirjoitti Vabigun. "Me keräämme täällä talven kuluessa enemmän rahaa kuin sinä Detroitissa hankkisit kolmessa vuodessa. Me rupeamme pyytämään susia. Seudut aivan vilisevät niitä, ja hallitus maksaa tapporahaa viisitoista dollaria joka päänahasta. Toissa talvena tapoin niitä nelisenkymmentä eikä siinä ollut suurtakaan konstia. Minulla on kesy susi, jota käytämme houkuttimena. Älä huolehdi pyssystä ja ampumatarvikkeista. Meillä on niitä täällä yllin kyllin."

Monena päivänä rouva Drew ja hänen poikansa pohtivat asiaa ennen kuin kirjoittivat vastauksen Newsomeille. Roderick hehkui lähtöintoa, mutta äiti oli epäröivä. Heidän varansa olivat pelottavan vähäiset, ja Rod varmastikin menettäisi sen pikku ansion, joka tähän asti oli auttanut heitä eteenpäin. Hänen tulevaisuutensa näytti juuri nyt lupaavalta, ja talveksi oli määrä korottaa hänen palkkansa kymmeneen dollariin viikolta. Lopulta äiti ja poika sopivat asiasta. Rouva Drew ei lähtisi Vabinoshiin, mutta sen sijaan Roderick saisi viettää talven siellä. Tällainen vastaus lähetettiin Newsomen perheelle.

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Vabigunin vastaus. Lokakuun kymmenentenä päivänä hän olisi Rodia vastassa Pihtakuusimetsän asemalla Mustan Sampijoen varrella. Sieltä he jatkaisivat matkaa kanootilla Sampijärvelle, kantaisivat sitten kanootin ja matkatavarat maitse Nipigon-järvelle ja saapuisivat Vabinoshiin ennen kuin järvet jäätyisivät.

Matkavalmistuksiin ei jäänyt paljonkaan aikaa, ja neljäntenä päivänä Vabin kirjeen tulon jälkeen Rod ja hänen äitinsä odottelivat asemalla junaa, joka veisi pojan uuteen houkuttelevaan elämään. Vasta yhdentenätoista päivänä hän saapui Pihtakuusimetsään. Vabi oli siellä häntä vastassa mukanaan eräs kauppapaikan intiaani, ja saman päivän iltapuolella alkoi matka Mustaa Sampijokea ylöspäin.

3.

RODERICK NÄKEE JALANJÄLKIÄ

Rod oli nyt ensi kertaa elämässään suurilla sydänmailla.

Istuen kokassa tuohikanootissa, joka kuljetti heitä Sampijokea ylöspäin, Vabin meloessa hänen selkänsä takana, hän nautti täysin siemauksin aarniometsien ja hetteisten nevojen jylhästä kauneudesta, kun he kiitivät vettä pitkin äänettömästi kuin varjot. Hänen sydämensä löi rajusti ja hänen silmänsä tähystelivät herkeämättä jälkiä suuresta metsänriistasta, jota Vabi sanoi vilisevän joka taholla heidän ympärillään. Hänen polvillaan lepäsi Vabin repeteripyssy valmiina poskelle vietäväksi.

Ilma oli kirpeän raitis edellisten öiden hallapakkasten jälkeen. Väliin heitä ympäröi kullan- ja purppurankarvainen lehtimetsä, välistä joki kiemurteli juhlallisen tummien pihtakuusien lomitse; toisinaan kuljettiin laajojen lehtikuusivesakkoja kasvavien nevojen halki.

Tässä äärettömässä erämaassa vallitsi salamyhkäinen hiljaisuus, jota vain joskus metsäneläinten äänet rikkoivat. Ammuttaessa kumahti salo jylhästi vastaan, sorsaparvia kohosi lentoon tiheinä pilvinä kahisevin siivin, ja kerran -- ensimmäisen matkapäivän iltana -- Rodin sydän säpsähti mieluisesti hänen kuullessaan rapinaa rantaviidakosta tuskin kivenheiton päässä kanootista. Hän näki oksien taipuvan ja taittuvan ja kuuli Vabin kuiskaavan selkänsä takaa:

-- Hirvi!

Tuo sana pani Rodin kädet vapisemaan ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään odotuksen kiihkosta. Hänessä ei vielä ollut metsästäjän kylmäverisyyttä, sitä miltei stoalaista tyyneyttä, jolla pohjolan erämiehet tarkkailevat villien eläinten merkkejä ympärillään.

Oli helakka iltapäivä. Kanootti oli kiertänyt kevyesti erään joenpolven. Sen takana oli veden kuljettamia ajopuita kasautunut ruuhkaksi rantaan, ja kun ilta-aurinko samassa painui metsänreunaan, helotti kasa lämpimän keltaisessa hohteessa. Ja siinä hohteessa lämmitteli muuan eläin, joka sai Rodin huudahtamaan. Hän oli heti tuntenut eläimen karhuksi. Peto oli yllätetty äkkiarvaamatta, eikä se ollut kanootista kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Sukkelasti kuin leimaus ja itsekään tuskin tietäen mitä teki nosti poika pyssyn poskelleen, tähtäsi nopeasti ja laukasi.

Karhu oli juuri kompuroimassa ajopuita pitkin rantaan päin, mutta pysähtyi pamauksen kuullessaan, horjahti sitten ikään kuin olisi jalkansa livettänyt -- ja jatkoi taas rauhallisesti peräytymistään.

-- Sinä osuit siihen, älähti Vabi. Sukkelaan -- yritä uudelleen!

Rodin toisella laukauksella ei näyttänyt olleen mitään vaikutusta. Kiihdyksissään hän unohti olevansa kiikkerässä tuohiveneessä, kimposi pystyyn ja laski viimeisen kutinsa otuksen perään juuri kun se oli katoamassa puukasan reunalta rantavesakkoon. Sekä Vabi että intiaanisoutaja heittäytyivät kanootin rannanpuoleiselle reunalle ja pistivät melansa syvälle veteen pitääkseen siten venettä tasapainossa. Mutta se ei riittänyt pelastamaan heidän ajattelematonta toveriaan: saatuaan pyssynperästä aika tärähdyksen olkapäähänsä Rod horjahti ja putosi selkä edellä jokeen.

Vabi käänsi kanootin kiireesti kohdalle ja sai siepatuksi poikaa käsivarresta kiinni ennen kuin hän ennätti upota.

-- Älä hievahdakaan -- ja pidä kiinni pyssystä! hän varoitti. Olemme joka mies joessa, jos koetamme saada sinut tässä ongituksi veneeseen.

Hän viittasi intiaanille, joka meloi kanoottia verkalleen rantaan päin. Sitten hän irvisti iloisesti vasten Rodin onnetonta märkää naamaa.

-- Vie sun metsähinen, tuo viime laukauksesi oli ensikertalaiselle oikea mestarisattuma! Sinä kaadoit karhusi!

Epämukavasta asennostaan huolimatta Rod päästi ilon ulvonnan, ja kohta kun hänen jalkansa tapasi pohjan, hän tempautui irti Vabin otteesta ja kapusi ajopuuruuhkalle. Aivan sen reunalla hän tapasi kontion, joka oli kuollut kuin kivi saatuaan luodin kylkeensä ja toisen päähänsä. Seisten vettä valuvana ja väristen ilosta ja vilusta ensimmäisen suursaaliinsa vierellä hän katseli rantaan melovia tovereitaan ja luikkasi pitkään ja riemullisesti, niin että sen voi kuulla puolen mailin päähän.

-- Nyt sinä ansaitset leirin ja nuotion lämpimiksesi, nauroi Vabi kiiruhtaen hänen luokseen. Enpä olisi uskonut, että sinua onnistaisi näin hyvin. Tänä iltana me pidämme juhlan ja rakennamme oivan nuotion näistä ajopuista, jotta saat oikean käsityksen eräelämän ihanuudesta. Hoi, Muki, hän hoilasi vanhalle intiaanille, paloittelepas tämä veikkonen. Minä laitan leirin kuntoon.

-- Emmekö voi ottaa nahkaa talteen? hätäili Rod. Sehän on minun ensimmäinen saaliini, näetkös, ja...

-- Tietysti otamme. Tule auttamaan minua nuotion rakentamisessa, se pitää kylmän sinusta etäällä.

Viehättyneenä ensimmäisen leirin valmistelusta Rod melkein unohti olevansa likomärkä ja että pakkasyö oli tulossa. Ensimmäinen tehtävä oli nuotion rakentaminen, ja pian roihusikin mahtava, rätisevä ja miltei savuamaton valkea hohdellen valoa ja lämpöä kymmenen metrin päähän.

Sitten Vabi nouti huopapeitteet kanootista, kiskoi osan vaatteita yltään ja auttoi Rodia riisuutumaan tyyten. Kohta poika oli kapaloitu kuiviin huopiin ja märät vaatteet riippuivat kuivumassa puunoksilla lähellä valkeata.

Ensi kertaa elämässään Rod näki miten erämaja rakennettiin. Huolettomasti vihellellen Vabi haki kirveen kanootista, kävi punasetrimännikön laitaan ja katkoi sieltä sylillisen toisensa perästä tuuheita oksia ja vesoja. Huopapeitteisiin kietoutuneena Rod auttoi kantamaan niitä nuotion lähelle nauraen itsekin täyttä kurkkua eriskummalliselle ulkoasulleen ja hullunkurisille kompastuksilleen.

Puolen tunnin aherruksen jälkeen havumaja alkoi saada hahmoa. Kaksi haaralatvaista setrivesaa työnnettiin maaperään lähes kolmen metrin päähän toisistaan, ja molempien haarukkoihin sovitettiin kolmas, joka sitten muodosti majan "kurkihirren". Sitä vasten asetettiin vinosti maahan puolisen tusinaa muita vesoja, joiden väliin sitten pujoteltiin pitkinpäin tuuheita oksia.

Jokseenkin samaan aikaan kun vanha intiaani oli saanut karhun nyljetyksi ja paloitelluksi, oli erämajakin valmis. Istuessaan siinä raittiilta tuoksuva katto päänsä päällä ja seinä selkänsä takana, pehmeä havuvuode allaan ja jylhä, äänetön erämaa ympärillään Rod tunsi mielessään sanoin kuvaamatonta viehätystä, jolle eivät mitkään romaaniseikkailut voineet vetää vertoja. Ja kun vähän myöhemmin karhunlihakimpaleet käristyivät vartaassa hiilloksella ja kahvintuoksu yhtyi pannussa paistettujen jauhokakkujen lemuun, hän tiesi rakkaimpien unelmiensa käyneen toteen.

Illalla nuotion ääressä Vabi ja vanha intiaani kertoivat jännittäviä eräjuttuja, ja Rod virui valveilla lähes päivänkoittoon saakka kuunnellen joen salaperäistä liplatusta ja yölintujen kimakoita huutoja. Seuraavien kolmen päivän kuluessa hänellä oli vaihtelevia kokemuksia; eräänä pakkasaamuna hän ennen toisten heräämistä pujahti leiristä Vabin pyssy mukanaan ja ampui kahdesti punahirveä, mutta ei osunut kummallakaan kerralla; kerran ajettiin kanootilla takaa Sampijärven poikki uivaa peuraa, mutta silloinkin turhaan.

Kuulakkaana syksyisenä iltapäivänä Vabin tarkka silmä keksi kauppa-aseman honkahirsiset rakennukset näköjään loppumattomiin jatkuvan metsän reunalta. Lähemmäksi tultaessa hän esitteli seuralaiselleen eri rakennukset -- turkisyhtiön avarat varastosuojat, apulaisten kotien pikku ryhmän ja kaupanhoitajan ison talon, jossa Rodia odotti lämmin vastaanotto. Heidän selältä katsellessaan kauppapaikkaa työntyi rannalta ulos yksinäinen kanootti, josta joku heilutti valkeaa liinaa nuorille metsästäjille. Vabi vastasi tervehdykseen ilonhuudolla ja ampui pyssynsä tyhjäksi ilmaan.

-- Se on Minnetaki! hän riemuitsi. Hän lupasikin tähystää tuloamme ja soutaa meitä vastaan.

Minnetaki! Rod tunsi hiukan hermostuneen ujouden väreitä. Vabi oli kuvaillut hänelle Minnetakia kymmeniä kertoja; hän oli ylpeä sisarestaan, ja Rodkin oli vähitellen oppinut pitämään tytöstä vaikka ei ollut häntä koskaan nähnyt.

Molemmat kanootit lähenivät nopeasti toisiaan ja ennättivät pian vieri viereen. Iloisesti nauraen ja huudahtaen kumartui Minnetaki suutelemaan veljeään luoden samalla mustista silmistään nopean, uteliaan katseen vieraaseen nuorukaiseen, josta oli kuullut niin paljon.

Tähän aikaan Minnetaki oli viidentoista vuoden vanha. Kuten äitinsä rodun naiset yleensä hän oli hoikka ja miltei täysikasvuisen naisen mittainen; liikkeiltään hän oli suloinen ja vilkas kuin peuranvasa. Hiukan aaltoileva korpinmusta tukka ympäröi kasvoja, jotka Rodin mielestä olivat tavattoman kauniit; raskas silkinpehmeä palmikko oli viskattu olan yli. Tukkaan ja hartioille oli karissut punaisia syyslehtiä.

Suoristautuessaan tyttö loi uudestaan hymyilevän katseen Rodiin; tämä tervehti kohteliaasti sivistyneeseen tapaan kohottamalla lakkiaan, jonka äkillinen tuulenpuuska kuitenkin tempasi hänen kädestään ja lennätti järveen.

Siitä syntyi yleinen ilo ja nauru, johon jämeäpiirteinen vanha intiaanikin yhtyi. Tuo pikku onnettomuus tutustutti nuoret toisiinsa paremmin kuin pitkät esittelyt, ja katsoen Rodia nauraen silmiin Minnetaki meloi kanoottinsa hukkuvan lakin avuksi.

-- Te ette saisi pitää tällaista kapinetta ennen kuin tulee kylmä, hän sanoi ojentaen märän päähineen hämmentyneelle pojalle. Vabi kyllä tekee niin -- mutta en minä.

-- Sitten en minäkään, vakuutti Rod kohteliaasti, ja Vabin purskahtaessa nauramaan molemmat lensivät punaisiksi.

Ensimmäistä iltaa istuttaessa kauppa-asemalla Rod sai tietää, että Vabi oli jo suunnitellut heidän tulevan eräretkensä pääpiirteissään valmiiksi, ja huoneessaan häntä odottivat täydelliset metsästysvarusteet -- todella tappavalta näyttävä makasiinikivääri, samanlainen kuin Vabillakin oli, pitkäpiippuinen ja isoreikäinen revolveri, lumikengät ja tusinan verran muita esineitä, jotka olivat tarpeen pitkällä erämatkalla.

Vabi oli piirtänyt karttaluonnoksen heidän tulevista metsästysmaistaan. Kauppapaikan lähitienoilla olivat sudet intiaanien ja yhtiön metsästäjien hätyyttäminä vähentyneet, mutta koskemattomilla saloilla noin sadan mailin päässä pohjoiseen ja itään päin niitä oikein kihisi, ja ne tekivät pahaa tuhoa hirvi-, peura- ja punahirvilaumoille.

Niille seuduille Vabi oli suunnitellut heidän talvimatkansa. Eikä aikaa ollut enää yhtään hukattavana, sillä metsämaja, jossa he tulisivat viettämään kipakan kylmät talvikuukaudet, oli rakennettava ennen kuin lunta tulisi liian runsaasti. Sen vuoksi päätettiin lähteä viikon kuluttua; nuoria metsänkävijöitä seuraisi vanha intiaani Mukoki -- surmatun Vabigunin serkku -- jonka Vabi oli ristinyt Mukiksi ja joka oli ollut hänen uskollinen seuralaisensa jo hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka.

Odotusviikolla, kun Vabi autteli liikeasiain hoidossa kauppakonttorissa isänsä ollessa satunnaisesti Port Arthurissa, antoi Minnetaki Rodille ensi opetusta erätaidossa. Kanootin hoidossa, pyssyn käyttelyssä, rastien tuntemisessa ja metsäneläinten jälkien tunnustelemisessa Vabin sisar oli sangen taitava ja sulavan ketterä. Viikon lopulla Minnetakista ja Rodista oli jo ennättänyt tulla hyvät ystävät.

Minnetaki oli aamuvirkuimpia koko asemalla, eikä Rodkaan antanut hänelle paljon perään. Mutta lähtöpäivän aamuna poika nukkui myöhään ja kuuli tytön viheltelevän ulkona jo puoli tuntia ennen kuin hän oli päässyt pukeisiinsa -- Minnetaki osasikin viheltää niin taitavasti, että pojan kävi välistä kateeksi.

Rodin tullessa pihalle tyttö oli jo kadonnut metsänreunaan ja Vabi, joka myös oli noussut varhain, puuhaili Mukokin kanssa sälyttäen matkakapineita kantamuksiksi. Aamu oli ihana, kirkas ja kirpeän raitis, ja järvellä Rod näki hienon jääriitteen. Pari kertaa Vabi huuteli sisartaan metsään päin, mutta ei saanut vastausta.

-- En ymmärrä, miksi ei Minnetakia kuulu, hän huomautti huolettomasti toverilleen kiinnittäessään olkainhihnan erääseen kantamukseen. Aamiainen on valmiina tuossa tuokiossa. Käypä hakemassa hänet kotiin, Rod.

Rod lähti juoksemaan rivakasti muuatta polkua pitkin, jolla hän tiesi Minnetakin mielellään kävelevän, ja saapui pian soraiselle rantakaistaleelle, jonne tyttö tavallisesti jätti kanoottinsa. Hän huomasi tämän äskettäinkin käyneen paikalla; kanootin peräpuolelta oli jääriite rikkoutunut, ja se osoitti, että tyttö oli koetellut jään vahvuutta lykkäämällä venettä vähän matkaa järveen. Minnetakin jalanjälkiä näkyi rantasorassa ja metsänreunalla.

-- Minnetaki -- Minnetakii-i-i!

Rod huuteli kovaa ja jäi kuuntelemaan. Vastausta ei kuulunut. Jokin selittämätön aavistus sai pojan juoksemaan polkua pitkin syvemmälle metsään. Kului viisi minuuttia -- kymmenen minuuttia -- hän luikkasi uudelleen. Ei nytkään vastausta. Vähän etempänä oli polulla pehmeä kohta, kohta, johon kauan sitten oli mädännyt iso kaatunut puunrunko. Siinä Rod kumartuessaan näki Minnetakin mokkasiinien selvät jäljet.

Kokonaisen minuutin hän seisoi paikallaan kuunnellen, mutta hänen korvansa ei erottanut mitään. Hän tiesi nyt olevansa puolen mailin päässä asemalta. Tuon minuutin ajan hän vaistomaisesti katseli tarkemmin maaperässä olevia jälkiä. Kuinka pienet jalat tuolla kauniilla intiaanitytöllä olikaan!

Äkkiä Rodin korviin kantautui jostakin heikko huuto. Hänen sydämensä tuntui taukoavan sykkimästä -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän painui polkua eteenpäin nopeasti kuin peura. Noin sadan metrin päässä äskeisestä paikasta metsä aukeni polun kohdalla joskus raivonneen kulon jäljiltä pyöreäksi lakeaksi, ja sen keskellä hän näki näyn, joka pani hänet värisemään luita ja ytimiä myöten.

Tuolla aukeamalla oli Minnetaki, pitkä musta tukka hajallaan selässä ja vaate sidottuna pään ympäri -- ja hänen molemmilla puolillaan juoksi intiaani raastaen häntä nopeata vauhtia syvemmälle metsään!

Kauhusta jäykistyneenä Rod seisoi ehkä kolmen hengenvedon ajan tuijotellen tuota näkyä. Sitten hänen pelästyksensä laukesi ja jokainen lihas hänen ruumiissaan jännittyi päättävään toimintaan. Hän oli viime päivinä harjoitellut revolverilla ampumista; ase oli nytkin kotelossa hänen kupeellaan. Käyttäisikö hän nyt sitä? Mutta entä jos luoti osuisi Minnetakiin?

Jalkainsa juuressa hän huomasi tukevan karahkan; hän sieppasi sen käteensä ja lähti livistämään aukeamalle. Pehmeä maaperä teki hänen askelensa kuulumattomaksi. Hänen päästyään muutaman askelen päähän ryöstäjistä Minnetaki kompastui, ja kun toinen intiaani puolittain käännähti riuhtaistakseen hänet jälleen pystyyn, hän näki takanaan raivoisan nuorukaisen, joka nuijaansa heilutellen läheni heitä kuin paha henki.

Kuului kaksi kiljahdusta, Rodin raivokas ja intiaanin varoittava, ja sitten alkoi vimmattu kamppailu. Musertavalla voimalla iski raskas nuija toista intiaania olkaan, ja ennen kuin tämä oli kerinnyt tointua pökerryksestään, oli Rod hypännyt toisen selkään takaa päin ja kietonut kätensä tämän kurkkuun.

Odottamaton hyökkäys oli vapauttanut Minnetakin, ja hän sieppasi joutuin siteen silmiltään ja suultaan.

Silmänräpäyksessä hän tajusi tilanteen. Hänen jalkainsa juuressa rimpuili iskun saanut intiaani pyrkien jälleen pystyyn, ja parin askelen päässä reuhtoivat maassa Rod ja toinen intiaani raivoisassa syleilyssä.

Tyttö näki villin saaneen kiinni Rodin kurkusta, hän näki tämän kasvojen käyvän tummanpunaisiksi ja silmien pullistuvan ulos päästä, ja parahtaen hän tarttui maahan pudonneeseen nuijaan ja iski kaikin voimin intiaania kalloon. Kahdesti, kolmesti nuija kohosi ja putosi, ja ote heltisi Rodin kurkusta. Ase kohosi neljännen kerran, mutta ei päässyt enää putoamaan, sillä siihen tartuttiin kiinni takaapäin, ja iso tumma koura kävi urhean tytön kurkkuun niin että hänen huutonsa tukahtui.

Mutta Rod oli saanut aikaa hengähtää. Kädet vavisten kiireestä hän sai revolverin esiin kotelosta ja painoi sen kiinni vastustajansa ruumiiseen. Kumea paukaus kuului, ja kiljaisten intiaani kellahti selälleen.

Laukauksen kuultuaan ei toinen intiaani jäänyt odottamaan osaansa, vaan hellitti tytön kurkusta ja lähti painumaan suojelevaan metsään. Nähdessään Minnetakin kiemurtelevan maassa nyyhkien Rod unohti takaa-ajamisen ja kiirehti lohduttamaan tyttöä.

Vabi ja vanha intiaani löysivät heidät viisi minuuttia myöhemmin. Kuultuaan Rodin ensimmäisen hyökkäyskarjunnan he olivat heittäneet puuhansa ja lähteneet juoksemaan paikalle. Heidän kintereillään seurasi kaksi kauppa-aseman apulaista.

Vabin sisaren ryöstö, Rodin väliintulo ja toisen konnan kuolema -- hänet tunnettiin Vungan mieheksi -- antoivat sitten kauppakylässä kiihkeää puheenaihetta kokonaiseksi viikoksi.