Part 12

Vanha opas ei näyttänyt lainkaan muistavan haavaansa, ja Rod oli niin uupunut, että oli langeta polulle tuon tuostakin. Tuntia ennen päivän koittoa komennettiin lepäämään. Mukoki oli varma siitä, että vaaralliset seudut oli jo kokonaan jätetty taakse, ja räiskyvä nuotio uskallettiin rakentaa pihtakuusitiheikön suojaan.

-- Aamulla ampuu pari pyy, sanoi Mukoki ilahduttaen nälkäisiä tovereitaan. Täällä niitä paljon aamiaiseksi.

-- Mistä sen tiedätte? kysäsi Rod, jonka suolia nälkä ehkä äkäisimmin kurni.

-- Sievä pihtakuusitiheikkö tässä, linnut kaikki notkossa yötä pitämässä, selitti vanha intiaani. Oikea lintuin talvisija.

Vabi oli tällä välin avannut turkismytyn ja jakanut isommat saaliit, nimenomaan kuusi ilveksen- ja kolme erikoisen kaunista sudennahkaa, kolmeen läjään.

-- Näistä tulee mainiot makuusijat, jos pysytte aivan tulen lähettyvillä, hän sanoi. Käy katkomassa vähän kuusenhavuja, Rod. Laita niistä vuoteenpohjat ja levitä sudennahat päälle. Kahdesta ilveksennahasta saat lämpimimmän peitteen minkä alla koskaan olet maannut.

Rod noudatti kerkeästi kehotusta, ja puolen tunnin perästä hän jo nukkui sikeästi. Mukoki ja Vabi, jotka olivat paremmin tottuneet eräelämän rasituksiin, torkahtivat vain lyhyiksi rupeamiksi ja heräsivät tuon tuostakin korjaamaan valkeaa. Heti kun tuli kyllin valoisaa, lähtivät Vabi ja Mukoki pyssyineen varovasti kuusikkoon, josta heidän laukauksensa pian herättivät Rodinkin. Palatessaan oli toveruksilla kolme pyytä saaliina.

-- Siellä on niitä vaikka kuinka paljon, sanoi Vabi, mutta juuri nyt emme halua ampua enempää kuin on välttämätöntä. Oletko tarkastellut meidän viimeöisiä jälkiämme?

Rod hieroskeli silmiään ja tunnusti, ettei hän vielä ollut lainkaan pujahtanut peittojensa alta.

-- No niin, jos kävelet satasen metriä lakealle, niin et näe niistä merkkiäkään. Lumi on peittänyt ne aivan umpeen.

Vaikka aamiaisena olikin pelkkää lihaa, oli se kuusimetsän siimeksessä nautittuna metsästäjäin mielestä paras ateria koko heidän eräretkensä aikana, ja pyyt kaluttiin tunnollisesti, kunnes vain luut olivat jäljellä. Ei ollut enää juuri syytä pelätä vungia, sillä lunta sateli yhtä mittaa ja viholliset olivat ainakin viisikolmatta mailia pohjoisempana. Se ei kuitenkaan pidättänyt retkeläisiä lähtemästä varhain taipaleelle, ja he tarpoivat lumipyryssä etelää kohti aina puolipäivään saakka, jolloin taas rakennettiin rovio ja lepäiltiin aina seuraavaan päivään saakka.

-- Meidän täytyy jo olla jossain Kenogamiin vievän tien lähimailla, Vabi huomautti Mukokille. Ehkä olemme jo kulkeneet sen ohikin.

-- Ei ohi vielä, vastasi Mukoki. Se tuolla edessä. -- Hän viittasi etelään.

-- Kenogamin tie on rekitie, joka vie rautatien varrella olevasta Nipigonin pikkukaupungista Kenogamiin, joka on Hudson Bay-yhtiön kauppa-asema Pitkän järven päässä, selitti Vabi valkoiselle toverilleen. Kenogamin aseman hoitaja on hyvä ystävämme ja me olemme usein vierailleet toistemme luona, mutta Kenogamin tietä olen kulkenut vain yhden kerran. Mukokille se on vanha tuttu.

Päivälliseksi oli ammuttu muutamia jäniksiä. Iltapäivällä ei enää metsästetty, vaan itse kukin lepäili pehmeitten nahkojen sisässä. Kun Rod heräsi, hän huomasi, että lumentulo oli tauonnut ja että oli jo melkein pimeä.

Mukokin haava rupesi jälleen ärtymään, jonka vuoksi päätettiin viipyä leirissä vielä osa seuraavaakin päivää, ja Rod ja Vabi yrittäisivät pyytää joitakin eläviä, joiden rasvalla haavaa voitaisiin hoidella; tarkoitukseen kelpasivat melkein kaikenlaiset metsänelävät lukuun ottamatta kärppää ja jänistä.

Päivän koittaessa nuorukaiset lähtivät pyyntiretkelleen jättäen pahoin napisevan Mukokin yksikseen leiriin. Vähän matkaa yhdessä kuljettuaan metsästäjät erkanivat, Rod lähti itään ja Vabi etelään.

Tuntikauden Rod talsi umpimähkään metsässä näkemättä riistasta rahtuakaan. Vihdoin hän päätti kiivetä erään etelämpänä olevan harjun laelle, josta hän toivoi voivansa laskettaa onnistuneen laukauksen alhaalla olevaan tiheikköön.

Hän oli vielä puolen mailin päässä harjusta, kun hän joutui paljon ajetulle rekitielle, joka kulki melkein suoraan pohjoista kohti. Kaksi koirarekeä oli ajanut siitä eilisen myrskyn jälkeen, koskapa anturainjäljet olivat aivan verekset, ja rekien kummallakin puolella oli astellut lumikenkäisiä miehiä. Näiden luvun Rod huomasi kolmeksi, ja molempia rekiä vetämässä oli ollut ainakin tusinan verran koiria. Hän arvasi kohta tulleensa Kenogamin tielle, ja uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan reenjälkiä.

Puolisen mailia kuljettuaan hän tuli paikalle, jossa huomasi matkaseurueen pysähtyneen keittämään ruokaa. Sammuneiden kekäleiden ja ruoanjätteiden joukosta kiinnittivät erityisesti Rodin huomiota tavallista pienempien kenkien jäljet, joita näkyi hangella lumikengän painannaisten ohella. Hän oli varma, että ne olivat naisen kenkien jälkiä; ainakin yhdet niistä olivat tavattoman pienikokoiset.

Nuotiosijan lähellä hän näki yhden ainoan erillisen jäljen, joka sai hänen sydämensä hyppäämään melkein kurkkuun. Se oli pienoisen mokkasiinin jälki, ja mokkasiinissa oli matala korko!

Rodin mieleen muistui heti se hirveä päivä, jolloin hän oli pysähtynyt metsäpolulla tarkastamaan vungain ryöstämän Minnetakin jälkiä ja jolloin hän oli muistanut, että tämä yksin koko asemalla piti korkoja mokkasiineissaan.

Tämäpä oli merkillinen yhteensattuma! Olisikohan Minnetaki kulkenut tästä? Hänkö oli painanut tuon siron jalanjäljen lumeen?

Mahdotonta, sanoi nuoren erämiehen järki. Ja kuitenkin hänen verensä sykki vähän kuumemmin, kun hän paljailla sormillaan tunnusteli pienoista jälkeä. Muistuttihan se hänelle ainakin jollain tapaa Minnetakista; tämän jalka olisi painanut aivan samanlaisen jäljen, ja Rod mietti, olikohan tästä ohi ajanut tyttö yhtä kaunis kuin Minnetaki.

Hän seurasi ajotietä entistä rivakammin, ja kymmenisen minuutin kuluttua hän tuli paikalle, missä tusinan verran lumikengän jälkiä oli tullut pohjoisesta ja yhtynyt noiden kolmen jälkiin.

-- Nähtävästi Kenogamista tulleita ystäviä, jotka olivat saapuneet tulijoita vastaan, arveli Rod itsekseen, ja erotessaan ajotieltä metsään hän kuvitteli, millainen matkalaisten tapaaminen oli ollut.

Hänen tullessaan leiriin Vabi oli jo palannut. Tämä oli saanut ammutuksi pienen naaraspeuran, josta valmistettiin oikea juhla-ateria. Huonon pyyntionnensa korvaukseksi oli Rodilla kerrottavana rekitiellä tekemistään huomioista. Hän ei kuitenkaan nimenomaan maininnut, että tuo pienoinen jalanjälki muistutti Minnetakin mokkasiinin painannaista.

Huomenissa vähän ennen puoltapäivää he näkivät vihdoin erään harjun laelta Nipigon-järven jäätyneen selän. Tuskinpa Kolumbuskaan laskiessaan ensi kerran jalkansa juuri löytämänsä maan kamaralle oli onnellisempi kuin Rod, joka lumiselle jäälle tultuaan heitti lumikengät jalassa huikean kuperkeikan.

Tuolla järven toisessa päässä, ajatteli Rod -- vaivaisen sadan mailin päässä vain -- oli asema ja Minnetaki! Vielä kolme viikkoa, ja sitten hän näkisi äitinsä ja kotinsa. Ja Vabi tulisi hänen mukaansa! Hän tuntui aivan väsymättömältä, hänen hilpeytensä oli menehtymätön, hän nauroi, vihelteli, yrittipä pistää lauluksikin. Hän arvaili itsekseen, tulisiko Minnetaki hyvin iloiseksi tavatessaan hänet jälleen. Hän itse ainakin tiesi olevansa iloinen.

Kaksi päivää kolmikko vielä risteili järven alapäässä. Sitten he kääntyivät pohjoista kohti, ja vielä kahta päivää myöhemmin, kun kylmänä punoittava ilta-aurinko teki värikästä laskuaan kaukaisen pohjanperän äärten taakse, he kiipesivät metsäisen kunnaan laelle ja näkivät Vabinoshin kaukana jalkainsa juurella.

Ja heidän katsellessaan rakkaita kotoisia paikkoja päivän kehrän painuessa yhä alemmaksi metsien ja kunnaiden ja lakeuksien taakse, kiiri heidän korviinsa, ihmeen selvänä ja kauniina, kaukainen torven kajahdus.

Vabi kuunteli ja ihmetteli, ja kun etäisen soiton viimeiset kaiut olivat kuolleet, hän kysyi omituista iloa tuntien kuiskaamalla:

-- Mitä tuo oli?

-- Torvensoitto! sanoi Rod.

Ja samassa kuului samalta suunnalta mahtava, kauas kumahteleva tykinlaukaus.

-- Jollen erehdy, hän lisäsi, sotaväki tervehtii laskevaa aurinkoa. En ole tiennytkään, että teillä on sotamiehiä asemallanne!

-- Eihän meillä olekaan, vastasi nuori intiaani. Taivasten tekijät, mitä tämä kaikki tietääkään?

Hän jouduttautui sukkelaan alas harjulta. Neljännestunnin kuluttua he jo olivat kauppa-aseman edessä olevalla aukealla.

Omituinen muutos näkyi tapahtuneen sen jälkeen kun Rod ja hänen toverinsa viimeksi olivat nähneet Vabinoshin. Tasangolle oli rakennettu puolisen tusinaa tölskätekoista hirsimajaa, ja niiden ympärillä parveili kymmenittäin punatakkisia sotilaita. Ilonremahdukset kuolivat kotiin palaavien metsästäjäin huulille. Sillä välin kun Vabi juoksi kotiinsa syleilemään vanhempiaan, asteli Rod yhtiön myymälään, jossa hän ennen oli usein tavannut Minnetakin. Mutta toive petti, ja hän palasi takaisin kaupanhoitajan taloon. Hänen portaille päästyään avautui ovi ja prinsessa-äiti, Vabi kintereillään, astui häntä tervehtimään.

Vabin kasvot punoittivat ja hänen silmänsä loistivat.

-- Tiedätkös mitä, Rod? hän puuskahti, kun hänen äitinsä oli palannut laittamaan matkamiehille illallista. Hallitus on julistanut vungan heimolle sodan ja lähettänyt kokonaisen komppanian hävittämään sen maan päältä! Nuo hirtehiset ovat parina viime kuukautena rosvonneet ja murhanneet niin, ettei mokomaa ole ennen kuultu! Sotamiehet lähtevät huomenna niiden perään.

Hän miltei läähätti innoissaan.

-- Etkö sinä voi vielä jäädä -- ja liittyä mukaan? hän sanoi rukoilevasti.

-- En voi, Rod vastasi. En voi, Vabi; minun täytyy kiiruhtaa kotiin. Sinä tiedät miksi. Ja sinähän lähdet mukaani. Sotamiehet pääsevät kyllä matkaan ilman sinuakin. Lähde toki minun kanssani Detroitiin -- ja taivuta äitisi päästämään myös Minnetaki meidän mukaamme.

-- Ei käy nyt laatuun, sanoi nuori intiaani tarttuen ystävänsä käteen. Minä en pääse mukaasi -- tällä erää. Eikä liioin Minnetaki. Täällä on ollut niin tuskalliset ajat, että isä lähetti hänet pois kotoa. Hän tahtoi lähettää äidinkin, mutta tämä ei suostunut.

-- Onko Minnetaki lähetetty pois kotoa? läähätti Rod.

-- On. Hän lähti neljä päivää sitten Kenogamiin erään intiaanivaimon ja kolmen oppaan saattamana. Heidän jälkensä sinä arvatenkin näit metsätiellä.

-- Ja tuo jalanjälki...

-- Oli Minnetakin, nauroi Vabi laskien kätensä hellästi ystävänsä olalle. Etkö jää, Rod?

-- Se on mahdotonta.

Hän lähti vanhaan huoneeseensa ja istui aina illalliskutsuun saakka yksin, äänettömänä ja allapäin. Kaksi suurta pettymystä oli kohdannut häntä. Vabi ei lähtenyt hänen mukaansa -- ja Minnetakia hän ei ollut saanut nähdäkään. Tuo nuori tyttö oli jättänyt äitinsä haltuun Rodille kirjoittamansa kirjeen, ja sitä nuorukainen luki yhä uudestaan posket punoittaen. Minnetaki oli kirjoittaessaan luullut olevansa takaisin Vabinoshissa ennen metsästäjäin palaamista, mutta loppuun oli liitetty huomautus, että jollei niin sattunut käymään, piti Rodin tulla hyvin pian uudestaan korven kauppalaan ja tuoda äitinsäkin mukanaan.

Illallisella prinsessa-äitikin muistutti moneen kertaan tyttärensä kehotuksesta. Hän luki pojalle myös palasia kirjeistä, jotka hän oli talven kuluessa saanut rouva Drew'lta, ja Rod ihastui kovin kuullessaan äitinsä olevan terve ja hänen luvanneen tulla ensi kesänä käymään Vabinoshissa. Vabi rikkoi törkeästi hyvät pöytätavat päästämällä ilon ulvahduksen tämän kuullessaan, ja tuo kaikki oli omiaan nostamaan Rodinkin nuupunutta mieltä pettymysten painostuksesta.

Illalla sitten Vabin isä tarkasti metsästäjäin tuomat nahat ja osti ne yhtiölleen, ja Rodin osuus -- kolmannes kultarakeista mukaan laskettuna -- nousi lähes seitsemäänsataan dollariin. Seuraavana päivänä piti kahdesti kuussa kulkevan rekikaravaanin lähteä jälleen asemalta sivistyneeseen maailmaan, ja Rod varustautui sen mukaan kirjoitettuaan Minnetakille pitkän kirjeen, jonka uskollinen Mukoki lupasi toimittaa asianomaisen omiin käsiin.

Melkein koko yön Vabi ja hänen ystävänsä valvoivat ja tarinoivat ja laativat suunnitelmia. Yleensä uskottiin, että vungia vastaan tehty sotaretki päättyisi lyhyeen ja noiden syntisäkkien tappioon. Keväällä olisi kaikki hämminki saloilta lopussa.

-- Ja sinähän palaat tänne heti kun suinkin pääset? pyyteli Vabi tuon tuostakin. Tottahan tulet jo jäiden lähdön aikaan?

-- Jos vain olen silloin hengissä, lupasi kaupunkilaispoika.

-- Ja tuot äitisikin?

-- Hän on luvannut tulla.

-- Ja sitten -- kultaa etsimään!

-- Niin, sitten kultaa etsimään!

Vabi ojensi kätensä, ja molemmat puristivat lujasti.

-- Ja silloin on Minnetakikin kotona -- sen vannon! sanoi nuori intiaani nauraen.

Rod karahti punaiseksi.

Yksin jäätyään hän hiipi hiljaa ulos äänettömään, valkeaan yöhön; ja hän katseli ikävöiden kaakkoa kohti, missä hän oli löytänyt tuon kengänjäljen lumesta; ja hän kääntyi pohjoiseen ja itään ja länteen ja viimein etelään, ja hänen katseensa tuntui kulkevan tuhat mailia pitkän taipaleen pienoiseen kotiin suuren kaupungin liepeille, missä hänen äitinsä paraikaa nukkui unen helmoissa. Ja kun hän vihdoin kääntyi Vabinoshia kohti, jossa kaikki valot jo oli sammutettu, hän puheli hiljaa itsekseen:

-- Kotia päin -- huomenna! Ja sitten hän lisäsi:

-- Mutta varmasti olen täällä taas, kun jäät lähtevät järvistä!

(Kolmen eränkävijän seikkailut jatkuvat kirjassa "Aarteenetsijät")