Part 11

Rodin sydän tuntui raskaana valahtavan jonnekin hyvin alas. Vabin sanat saivat hänet äkkiä tajuamaan, että hänen voimansa olivat jo melkein lopussa. Hänen kilpajuoksunsa Mukokin kanssa palavalle metsämökille tuntui imeneen kaiken mehun hänen lihaksistaan, ja joka askelella hänen heikkoutensa lisääntyi.

Rotko oli mailin päässä leirinotkon takana, ja sieltä oli sen suulle vielä kaksi mailia. Kolme mailia siis! Kestäisikö hän?

Hän kuuli Mukokin harppovan takanaan, ja hänen edessään Vabi tietämättään yhä lisäsi välimatkaa. Hän ponnisteli urheasti päästäkseen toverin rinnalle, mutta ei jaksanut. Sitten hän kuuli aivan takanaan vanhan intiaanin varoittavan huudon, joka sai Vabin kääntymään ympäri.

-- Hän juoksi kolme mailia tulipalopaikalle, sanoi Mukoki. Ei jaksa rotkoon!

Rod oli kelmeä kuin kuolema ja huohotti niin raskaasti, ettei kyennyt puhumaan. Vabi tajusi oitis tilanteen.

-- Sitten meidän ei auta muu, Muki, kuin pysäyttää vungat leirinotkoon. Me nousemme järven takaisen kunnaan laelle ja paukutamme heitä sieltä. Saamme ehkä kaadetuksi kolme tai neljä, ja silloin eivät toiset rohkene tulla suoraan meitä vastaan. He luulevat että aiomme jäädä sinne puolustusasemaan, ja kun he rupeavat saartamaan meitä metsiä myöten, voitamme aikaa. Silloin voimme hyvin lähteä jälleen rotkolle päin.

Hän rupesi jälleen johtamaan kulkua, tällä kertaa vähän verkkaisemmin. Kolmen minuutin perästä he saapuivat notkelmaan, kulkivat turvallisesti järven jään yli ja olivat jo päässeet kunnaan juurelle, kun notkon vastakkaiselta laidalta kajahti riemu-ulvonta, joka kuohutti heidän veriään.

-- Sukkelaan! luikkasi Vabi. Ne peijakkaat näkevät meidät!

Hänen vielä puhuessaan pamahti järven takaa laukaus.

Bzzzzzzz-inggggggg!

Ensi kertaa elämässään Rod kuuli pyssynluodin hirveän kuolonlaulun aivan korvansa juuresta ja näki lumen ryöpsähtävän muutaman askelen päässä nuoren intiaanin edessä.

Parinkymmenen sekunnin ajan oli hiljaista, sitten kuului uusi laukaus ja kohta sen jälkeen kolme muuta aivan peräkkäin. Vabi kaatui nenälleen.

-- Ei sattunut! hän huusi toisille kompuroidessaan pystyyn. Tuo vietävän kivi vain kampesi minut!

Hän pääsi kunnaan laelle Rod aivan kintereillään. Silloin tuli järven toiselta rannalta oikea luotisade -- puolisen tusinaa laukausta yhtaikaa. Vaistomaisesti Rod heittäytyi suinpäin lumeen. Ja samassa tuokiossa hän hangella maatessaan kuuli luodin naksahtavan kiinteään esineeseen ja Mukoki päästi äkkiä kimakan kiljahduksen. Mutta vanhus kapusi hänen rinnalleen, ja yhdessä he pääsivät kunnaan harjan taakse turvaan.

-- Sattuiko pahasti? Sattuiko pahasti, Muki? Sattuiko pahasti...

Vabi melkein nyyhkytti toistellessaan hätääntyneitä kysymyksiään ja kietoi käsivartensa vanhan ystävänsä vyötäisille. -- Sattuiko sinuun -- pahasti?

Mukoki horjahti, mutta jännittäytyi jälleen suoraksi.

-- Tähän sattui, hän sanoi painaen kädellään vasenta olkaansa. Ei -- ole -- paha. Hän hymyili pojille taistellen haavan tuottamaa tuskaa vastaan heittäessään turkismytyn selästään hangelle. -- Me antaa vielä -- noille hittolaisille!

Kahdeksan lumikengillä kulkevaa takaa-ajajaa oli keskellä notkoa; kuusi heistä oli päässyt jo jäälle. Rod laski kohotetun kiväärinsä. Hän tiesi, että hänen oli nyt tärkeintä kunnollisesti huoahtaa, ja hän veti ilmaa isoin siemauksin keuhkoihinsa sillä aikaa kun hänen toverinsa käyttelivät pyssyjään.

Kylmäverisesti ja päättäväisesti Mukoki ja Vabi tähtäsivät. Mukoki ampui ensin; kerran -- toisen kerran, pitäen sekunnin ajan väliä -- ja muuan puolitiehen jäätä päässyt rosvo kellistyi lumeen. Tämän kaatuessa Vabikin laukasi kerran, ja jälleen kajahti jäältä tuskanhuuto, kun toinen mies sääri lävistettynä tuupertui tantereelle.

Pyssynpamahdukset ja kaatuvien huudot tulistuttivat Rodinkin veren, niin että hän vei aseen poskelleen, ja kuorossa alkoivat kiväärit nyt kunnaan laelta sylkeä tulta ja kuolemaa notkon pohjalle.

Vain kolme kahdeksasta vungasta oli jäänyt pystyyn, ja nämä kääntyivät ympäri ja livistivät kiireesti setrimännikön suojaan.

-- Eläköön! kiljaisi Rod.

Kiihtyneenä hän kavahti pystyyn ja lasketti viidennen ja viimeisen luotinsa pakenevien vihollisten perään.

-- Eläköön! Lähdetään niiden jälkeen!

-- Heti alas hankeen! komensi Vabi. Lataa sukkelaan pyssysi!

Klink -- klink -- klink, sanoivat pyssyt, kun Vabi ja Mukoki työnsivät uudet panokset makasiiniin. Viiden sekunnin kuluttua he lähettivät hirvittävän luotisateen männikön laitaan -- kaikkiaan kymmenen laukausta -- ja kun Rod oli saanut pyssynsä ladatuksi, ei hän enää nähnyt mitään ammuttavaa.

-- Tuo pidättelee niitä hetken aikaa, sanoi Vabi. Useimmat niistä tulivat sellaisella kiireellä, että unohtivat sitoa lumikengät jalkaansa. Me ennätämme rotkoon ennen niitä -- hyvinkin! -- Hän kietoi käsivartensa vanhan intiaanin ympärille, joka makaili yhä vatsallaan lumessa. -- Annahan minun katsoa, Muki -- anna minun katsoa...

-- Rotko ensin, vastasi Mukoki. Ei paha. Luu ehjä. Ei verta -- paljon.

Takaapäin Rod saattoi nähdä, että Mukokin takin selässä oli yhä suureneva punainen läikkä.

-- Oletko varma -- jaksatko kulkea rotkoon saakka?

-- Jaksaa kyllä.

Puheensa vahvistukseksi vanha intiaani nousi pystyyn ja aikoi ottaa turkismytyn jälleen selkäänsä. Vabi ehätti ennen häntä ja sovitti sen omille hartioilleen.

-- Sinä ja Rod saatte johtaa, hän sanoi. Te tiedätte, mistä rotkoon päästään. Minä en ole siellä koskaan käynyt.

Mukoki lähti painumaan alas kunnaalta, ja astuessaan hänen kintereillään Rod voi kuulla hänen läähättävän. Valkoinen poika ei enää pelännyt omasta puolestaan, vaan tuon järeän vanhan soturin puolesta, joka voi kuolla paikalleen päästämättä valituksen sanaa ja peloton hymy huulillaan.

15.

ROD PITÄÄ ROSVOJA TIUKALLA

He kulkivat nyt hitaammin, ja Rod tunsi voimiensa ja vireytensä vähitellen palaavan. Heidän tultuaan etumaisen harjanteen kohdalle hän tarttui Mukokin kainaloon ja auttoi häntä kapuamaan ylös, ja vanha intiaani salli sen vastustelematta. Jo tuo seikka puhui hänen heikkoudestaan selvemmin kuin monet sanat.

Harjanteen laelta saattoi nähdä neljännesmailin verran laaksoon, josta he olivat juuri tulleet, ja sen vuoksi Rod ehdotti, että hän jäisi vartioimaan muutamiksi minuuteiksi sillä aikaa kun Vabi ja Mukoki jatkaisivat matkaa. Molemmat nuorukaiset voivat nähdä, että vanha soturi heikkeni joka askelella eikä Mukoki yrittänyt sitä salatakaan, vaikka koetti yhä urheasti pysytellä pystyssä.

-- Haava on varmaan hyvin paha, kuiskasi Vabi posket kelmeinä Rodille. Se on luultavasti paljon pahempi kuin osaamme kuvitellakaan. Hän menettää paljon verta. Sinun tuumasi on hyvä. Vahdi sinä täällä, ja jos Vungan miehiä ilmestyy laaksoon, niin lasketa niitä päin naamaa. Minä jätän sinulle omankin pyssyni, niin että ne luulevat meidän kaikkien jääneen tänne kahakoimaan. Se pidättää niitä jonkin aikaa. Minä autan Mukokia kapuamaan vähän ylemmäksi ja sidon hänen haavansa. Muuten hänen verensä vuotaa kuiviin.

-- Ja sitten te jatkatte matkaa edelleen, lisäsi Rod. Alkaa pysähtykö vaikka kuulette minun ampuvan, vaan rientäkää rotkoon. Minä osaan sinne yksinkin. Nyt olen yhtä vahva kuin ennenkin, ja saan teidät helposti kiinni kun Mukokin täytyy kulkea hiljaa.

Tämän lyhyen sananvaihdon aikana Mukoki oli hiljakseen jatkanut matkaa harjannetta pitkin, ja Vabi riensi hänen peräänsä. Yksin jäätyään Rod painautui piiloon erään kallion taakse, mistä hän voi nähdä vapaasti laaksoon ja nimenomaan siihen suuntaan, mistä odotteli vihollista tulevaksi.

Hän katseli ahkerasti kelloaan, ja joka minuutti hänen jännityksensä lisääntyi. Hän arvioi kymmenisen minuuttia menevän Mukokin haavan sitomiseen. Sitten olisi jokainen sekunti kallisarvoinen.

Neljännestunnin ajan hän tähysteli hievahtamatta heidän äskeisille jäljilleen. Varmastikin vungat olivat jo varustaneet lumikengät jalkaansa! Oliko mahdollista, että he olivat luopuneet takaa-ajosta -- että mieshukka oli pelottanut heitä antautumasta pitempään taisteluun?

Rod ei voinut uskoa sitä. Hän oli varma, että vungat tiesivät Vabin olevan Vabinoshin isännän poika. Sen vuoksi he ponnistaisivat kaikkensa saadakseen hänet käsiinsä, vaikkapa saisivat kulkea mailimäärin ja uhrata tusinan verran miehiään.

Rod huomasi jonkin liikkuvan laakson hangella. Hän suoristautui, ja hänen hengityksensä kulki kiivaammin. Kaksi tummaa hahmoa oli astunut aukealle. Toisia seurasi kohta perästä, ja jälleen tuli lisää, kunnes tähystäjä voi laskea hahmoja olevan kuusitoista. Kaikilla oli jalassaan lumikengät ja he tarpoivat vinhasti pakolaisten jälkiä pitkin.

Nuori erämies katsahti jälleen kelloonsa. Viisikolmatta minuuttia oli jo kulunut. Mukoki ja Vabi olivat varmasti jo puolitiessä. Jos hänen onnistuisi pidättää vainolaisia laaksossa vielä neljännestunnin ajan -- vain viisitoista lyhyttä minuuttia -- niin toverit olisivat ehkä jo päässeet rotkon suulle.

Tietäessään että heidän kaikkien henki riippui hänen sitkeydestään valkoinen nuorukainen pysyi tyynenä. Hänen kätensä ei värissyt eikä mikään pilannut tähtäyksen tarkkuutta, mikään ei sekoittanut hänen aivojaan arvioimaan väärin ampumamatkaa. Hän päätti mielessään ampua vasta, sitten kun viholliset olivat tulleet neljänsadan askelen päähän. Silloin hän tiesi varmasti kaatavansa ainakin pari niistä.

Hän arvioi ampumamatkan eräästä laaksossa kasvavasta näreestä, ja kun kaksi etumaista vungaa oli tullut sen kohdalle, hän laukaisi. Hän näki lumen ryöpsähtävän parin metrin päässä johtajan edessä.

Hän ampui uudestaan ja vielä uudestaan, ja toisella näistä laukauksista kellahti toinen kärkimies hangelle. Johtaja oli pujahtanut näreikön taakse turvaan, ja Rod lähetti luodin viheltämään hänen peräänsä. Viidennen luotinsa hän laski pääjoukkoon, ja siepaten sitten Vabin pyssyn hän purki samaan maaliin viisi luotia yhtä monessa sekunnissa.

Ne tehosivat oitis. Rosvot hajaantuivat pakoon, ja Rod näki toisenkin liikkumattoman hahmon viruvan lumessa. Hän rupesi lataamaan uudestaan molempia pyssyjään ja saatuaan sen tehdyksi hän näki vungain kahdeksi joukkioksi jakaantuneina painuvan harjun molemmille sivuille. Viimeisen kerran hän silmäsi kelloaan. Vabi ja Mukoki olivat olleet matkalla jo viisineljättä minuuttia.

Poika ryömi pois suojakallionsa takaa, oikaisi selkäänsä ja lähti tarpomaan toveriensa latua. Hän arvioi kuluvan kymmenen minuuttia ennen kuin vungat keksisivät hänen pakonsa, ja silloin hänellä olisi jo mailin verran etumatkaa. Pysähtymättä hän näki, missä Vabi oli sitonut Mukokin haavan. Lumella oli veripilkkuja ja verisiä vaatetilkkuja. Puolen mailin päässä he olivat jälleen pysähtyneet, ja siinä hän näki Mukokin levänneen. Siitä lähtien he olivat lepäilleet suunnilleen joka neljännesmailin perästä, ja pian Rod näkikin heidän tarpovan vaivalloisesti hankea pitkin hänen edessään.

Hän pani juoksuksi ja tavoitti heidät hengästyneenä ja hätääntyneenä.

-- Kuinka...? hän aloitti. Vabi katsahti häneen tuimasti.

-- Vieläkö on pitkälti, Rod? hän kysyi.

-- Ei puoltakaan mailia.

Vabi viittasi häntä tarttumaan Mukokin toiseen käsivarteen.

-- Hän on menettänyt aika paljon verta, hän sanoi.

Vabin äänessä oli omituinen haikea sointu, joka sai Rodin säpsähtämään, ja hän pidätti henkeään, kun toinen loi häneen merkitsevän katseen vanhan soturin kumaraisten hartiain yli.

Nyt he kulkivat rivakammin, miltei kantaen haavoittunutta toveriaan keskellään. Äkkiä Vabi pysähtyi, heitti pyssyn poskelleen ja ampui. Muutaman metrin päässä heidän edessään iso jänis rääkäisi ja heitti korkean kuperkeikan.

-- Jos pääsemme rotkolle asti, niin Muki saa tästä paistin; hänen täytyy saada ehdottomasti syödä jotakin.

-- Kyllä me pääsemme! huohotti Rod. Kyllä pääsemme! Tuollahan on jo reunametsäkin! Tästä me painumme alas!

He panivat melkein juoksuksi. Mukokin lumikengät laahasivat hankea heidän välissään, ja viittä minuuttia myöhemmin he kantoivat puolitajuttoman vanhan urhon jyrkännettä alas rotkon pohjalle. Sinne päästyään Vabi kääntyi katsomaan taakseen, ja hänen silmänsä leimusivat.

-- Nyt, te paholaiset, hän karjaisi ylöspäin ja heristi nyrkkiään, tulkaahan nyt vain!

Mukoki kompuroi hetkeksi pystyyn, ja Rod auttoi hänet seinän suojaan. Hän keksi sopivan komeron kahden ison paaden välissä ja laski haavoittuneen siihen pitkäkseen; sitten hän riensi Vabin luo.

-- Pidä sinä taas tässä vahtia, Rod, tämä sanoi. Meidän pitää paistaa tuo jänis ja hankkia Mukokille edes vähän voimia takaisin. Luulen että verenvuoto on jo lakannut, mutta katson vielä uudestaan. Jos saamme hänet nauttimaan jotain kuumaa, niin uskonpa että hän kykenee jälleen kulkemaan. Jäikö sinulta mitään jäljelle tämänpäiväisistä eväistäsi?

Rod irrotti pienen eväsreppunsa ja tutki sen sisällystä.

-- Onhan täällä pari kourallista kahvia, kupillinen teetä, suolaa yllin kyllin ja vähän leipää, hän sanoi.

-- Hyvä. Ei siinä ole paljoa kolmelle nälkäiselle miehelle tällaisessa korvessa, mutta ainakin se pelastaa Mukokin hengen.

Vabi ryhtyi keittopuuhiin, ja Rod rupesi kallion takaa pitämään silmällä rotkon kapeata suu-aukkoa. Hän jo melkein toivoi, että vungat rohkenisivat käydä hyökkäämään, sillä tästä paikasta Vabi ja hän tuottaisivat heille revolvereilla ja kolmella kiväärillä ratkaisevan tuhon jo ennen kuin he olisivat päässeet laskeutumaan rotkon pohjallekaan.

Ylhäältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin hän tiesi rosvojen olevan jossain lähellä -- he odottelivat vain yön pimeyttä hyökkäyksensä suojaksi.

Hän kuuli Vabin nuotion räiskähtelevän, ja iltatuuli toi kahvin lemua hänen sieraimiinsa. Vabi, joka tiesi vungain jo olevan perillä heidän piilopaikastaan, rupesi viheltelemään iloisesti. Kohta hän tuli Rodin luokse vartiokallion taakse.

-- Ne vietävät ovat niskassamme kohta kun tulee tyyni ja pimeä, hän sanoi levollisesti. Jos he nimittäin löytävät meidät. Kohta kun rupeaa hämärtämään, niin etteivät he näe ylhäältä rotkon pohjalle, on meidän etsittävä itsellemme jokin piilopaikka. Mukoki kyllä kykenee siihen mennessä kävelemään.

Silloin Rodin mieleen muistui hänen kallionseinämässä keksimänsä repeämä, ja hän kuvasi sen nopeasti toverilleen. Se tarjosi tosiaan hyvän piilopaikan yöksi, ja jos Mukoki olisi jo kylliksi voimissaan, voisivat he varhain aamulla pujahtaa solaa myöten ulos rotkosta ja ennättää hyvän matkaa etelään päin ennen kuin vungat aamulla keksisivät heidän pakonsa. Vain yksi seikka voi tehdä tyhjäksi tuon tuuman. Jollei se vakooja, joka oli väijynyt Rodia rotkossa, nyt ollut kuolleiden tai haavoittuneiden joukossa, voi solan yläpää olla vartioitu tai vungat saattaisivat itse laskeutua sitä pitkin rotkoon.

-- Kannattaahan tuota ainakin koettaa, sanoi Vabi. Voi olla mahdollista, että sinun keksimäsi vakooja vain sattumalta oli joutunut solaan ja että hänen toverinsa eivät tiedä siitä mitään. Eivätkä he tänä iltana seuraa jälkiämme rotkon pohjalle, saat olla varma. Yön turvin ne pujottautuvat jonnekin kallioiden suojaan, josta sitten päivän valjetessa käyvät hyökkäämään. Silloin me olemme jo matkalla etelää kohti, ja jos he sitten löytävät jälkemme ja haastavat tappelua, niin syyttäkööt itseään.

-- Milloin voimme sitten lähteä?

-- Tunnin päästä.

Kotvan aikaa seisoivat molemmat vaiti ja tähystivät eteensä. Äkkiä Rod kysäisi:

-- Missä Susi on?

Vabi purskahti iloiseen nauruun.

-- Palannut takaisin kansansa luo! Tänä yönä sekin on varmasti saalistamassa ja ulvomassa. Kelpo vanha Susi. Nauru kuoli hänen huuliltaan, ja hänen äänensä kävi vähän haikeaksi kun hän jatkoi: -- Vungat tulivat majan takaa -- yllättivät minut oivalla kepposella -- ja meillä oli monta minuuttia kestävä kuuma ja ankara kahakka keskenämme. Siinä rytäkässä kellahdimme koko joukolla sinne, missä Susi makasi kytkyessään, ja juuri kun ne saivat minut köysiin, minun onnistui kädessäni olevalla puukolla katkaista sen kiinnityshihna.

-- Eikö se sekaantunut tappeluun?

-- Vähäksi aikaa. Sitten yksi rosvoista ampui sitä jalkaan, ja se liikkasi tiehensä viidakkoon.

-- Merkillistä, etteivät he odotelleet Mukokia ja minua, mutisi Rod puolittain itselleen. Sanopas, minkä vuoksi he eivät jääneet väijymään meitä?

-- Siksi etteivät he välittäneet teistä ja he luulivat varmasti joutuvansa leirilleen ennen teidän paluutanne. Juuri minut he halusivatkin. Saatuaan minut kynsiinsä oli heidän aikomuksensa päästä puheisiin teidän molempien kanssa ja lähettää teidät asemalle viemään sanaa heidän vaatimistaan lunnaista. He olisivat kiskoneet isältäni jokaisen pennin minkä tämä omistaa -- ja sitten surmanneet minut. Oh, ne riiviöt ilmaisivat minulle kyllin selvästi aikeensa!

Ylhäältä jyrkänteen reunalta kuului jotakin melua, ja pojat pitivät pyssynsä valmiina ampumaan. Yhä lähempää kuului tuo ryskävä ääni, kunnes viimein pieni kivi vierähti heidän ohitseen rotkon pohjalle.

-- Kas sielläpä he tulevatkin, irvisteli Vabi laskien aseensa. Tuo kivi pääsi vahingossa luistamaan, mutta parasta on että pidät silmäsi auki. Lyönpä vetoa, että koko joukko on valmis murhaamaan sen veikkosen, jolle tuo vahinko sattui!

Hän hiipi varovaisesti takaisin Mukokin luo, ja Rod kyyristyi vatsalleen kapealle polulle, joka toi harjun laelta alas rotkoon. Illan varjot alkoivat jo laskeutua puiden väliin, ja Rod päätti ampua, missä hän vain näkisi vähintäkin liikettä. Neljännestunnin kuluttua Vabi palasi hänen luokseen kaluten ahnaasti jäniksenreittä.

-- Minä join jo kahvini, hän tervehti toista suu täynnä. Mene sinä nyt syömään ja juomaan ja lisäile syttyä nuotioon. Älä välitä, vaikka kuulet minun ampuvankin. Minä paukutan vain siinä tarkoituksessa, että vungat tietäisivät meidän olevan varuillamme, ja sitten me pujahdamme siitä sinun solastasi ylös harjulle.

Rodin päästessä Mukokin luo tällä oli jäniksenkylki toisessa kädessään ja kahvikuppi toisessa. Kun haavoittunut intiaani hymyili tulijalle, oli hänen katseessaan jo rahtunen vanhaa leikillisyyttä, ja Rodin sydämeltä vierähti valtava kivi.

-- Taidattekin jo voida paremmin? hän kysyi.

-- Mainiosti! vastasi Mukoki. Pikku osuma vain. Pystyy vielä vähän tappelemaan. Vabi sanoo: ei, sinä istuu! Mukokin kasvot vetäytyivät tuhansiin kurttuihin, mikä osoitti kuinka syvästi hän paheksui Vabin taipumattomuutta.

Rod laittoi eteensä lihaa ja kahvia; hänellä oli sudennälkä. Hänen päätettyään ateriansa jäi vielä jäljelle vähän lihaa ja korppuja, jotka lyötiin selkäreppuun huomispäivän eväiksi. Kohta sen jälkeen kajahti reunakallioilta kaksi laukausta, ja ennen kuin niiden kaiut olivat lakanneet kumahtelemasta rotkossa, nähtiin Vabin lähestyvän yhä sakenevasta iltahämärästä.

Metsästäjäin oli helppo hiipiä kapeata rotkoa eteenpäin, ja vaikkapa vastakkaisella jyrkänteellä olisi ollutkin valvovia silmiä, eivät ne olisi erottaneet mitään rotkon pimennosta. Kulkua jatkettiin mitä varovaisimmin, jotta ei vähäisinkään risahdus ilmaisisi pakenijoita vakoojalle, jollainen mahdollisesti seisoi jyrkänteen reunalla. Kun oli kuljettu puolisen tuntia, alkoi Mukoki, joka oli etumiehenä, jotta hänen voimansa määräisivät kulun nopeuden, jouduttaa askeliaan. Rod oli taas hänen kintereillään tähystellen herkeämättä rotkon kiviseiniin huomatakseen, milloin tultiin ylös johtavaan solaan. Äkkiä Vabi seisahtui ja päästi matalan vihellyksen, joka pysähdytti toisetkin.

-- Alkaa tulla lunta! hän kuiskutti.

Mukoki katsoi ylös. Isoja lumihiutaleita putoili harvakseen hänen kasvoilleen.

-- Pian tulee paljon lunta -- julmasti paljon. Peittää lumikengän jälki.

-- Jospa tulisikin, niin olisimme turvassa! -- Vabin ääni värisi ilosta.

Kokonaisen minuutin Mukoki piti kasvojaan taivasta kohti.

-- Kuulee pikku tuuli rotkon päältä, hän sanoi. Se tulee etelän puolelta. Tuo tullessaan kovasti paljon lunta -- kas noin!

He jatkoivat kulkuaan uuden toivon elähdyttäminä. Rod tunsi kasvoillaan, kuinka lumihiutaleita putoili yhä taajempaan. Kaikki kolme pysyttelivät aivan kiinni solan seinässä etsiessään repeämää. Kuinka perin toisenlaiselta kaikki tuntuikaan tänä yönä!

Rod tunsi vuoroin uutta toivoa, vuoroin epäilystä, jopa tukahduttavaa pelkoakin. Entä jos hän ei enää löytäisikään solatietä? Jos se oli pimeässä jäänyt jo heidän taakseen? Hän ei nähnyt yhtään kalliota, jonka hän olisi tuntenut viime käynniltä, ei mitään seinästä jylhästi ulospistävää järkälettä, ei minkäänlaista merkkiä. Hän pysähtyi, ja hänen äänestään värähti tuskallinen epävarmuus kun hän kysyi:

-- Kuinka pitkälti luulette meidän jo kulkeneen?

Mukoki oli kulkenut jonkin askelen eteenpäin, ja ennen kuin Vabi ennätti vastata, kuultiin vanhan intiaanin kutsuvan heitä hiljaa kallioseinämältä. Toiset kiiruhtivat hänen luokseen ja näkivät hänen seisovan solan aukossa.

-- Tässä!

Vabi antoi pyssynsä Rodille.

-- Minä lähden edeltä, hän sanoi. Jos solan yläpää on miehittämätön, niin vihellän teille.

Muutaman minuutin ajan Mukoki ja Rod voivat kuulla hänen kapuavan jyrkkää sola-aukkoa ylös. Sitten oli aivan äänetöntä. Neljännestunnin kuluttua kuului heidän korviinsa ylhäältä hiljainen vihellys, ja kohta seisoivat kaikki kolme jälleen harjanteen laella -- Rod ja haavoittunut Mukoki voivat ponnistuksiltaan tuskin saada henkeä kulkemaan.

Kotvan aikaa he istuivat hangella ja odottelivat, tähystelivät ja kuuntelivat; ja Rodin sydämestä nousi taivaalle äänetön kiitos, sillä lunta sateli taajaan -- hänestä tuntui kuin Jumala olisi lähettänyt lumipyryn nimenomaan peittämään heidän jälkensä ja auttamaan heidät turvallisesti kotiin.

Kun hän viimein nousi, oli Vabikin aivan ääneti, ja toverukset puristivat lujasti toistensa käsiä kiitollisina ihmeellisestä pelastuksestaan.

Yhä äänettöminä he kääntyivät vielä, kerran katselemaan rotkon toisella puolella leviävää tummaa autiutta -- he muistelivat suuria valkoisia saloja, joilla he olivat viettäneet niin monia viikkoja, ja heidän tuijotellessaan vanhoille asuinsijoilleen ja riistatanterilleen kuului kaukana heidän korviinsa yksinäisen suden valittava ulvonta.

-- Onkohan se, sanoi Vabi hiljaa, onkohan se Susi?

Ja sitten he kääntyivät tarpomaan hanhenmarssissa etelää kohti.

16.

YLLÄTYKSIÄ KAUPPA-ASEMALLA

Siitä hetkestä alkaen, jolloin seikkailijamme käänsivät selkänsä Vungan maille, otti Mukoki jälleen johdon. Vaikka lumisade olikin heille eduksi, riippui koko matkan onnistuminen vanhan eränkävijän älykkyydestä ja kokemuksesta.

Ei ollut kuuta eikä tuulta heille oppaana, ja yksinpä Vabikin tunsi, ettei hän olisi kyennyt valitsemaan suorinta tietä kotia kohti näillä oudoilla seuduilla ja yöllisessä lumimyrskyssä. Mutta Mukokilla tuntui olevan metsäläisen salaperäinen kuudes aisti, jota sanotaan suunnanmääräysvaistoksi -- tuo miltei yliluonnollinen vaisto, joka vie kirjekyyhkysen nuolensuoraa tietä kotiin satojenkin virstojen päästä.

Tuon tuostakin pojat kyselivät tuon jännittävän yön kuluessa vanhalta intiaanilta, missäpäin Vabinosh sijaitsi, ja epäröimättä hän osoitti heille suunnan. Ja joka kerralla hän tuntui kaupunkilaispojan mielestä näyttävän eri suuntaan; siitä hän huomasi kuinka helposti maallikko voi joutua eksyksiin määrättömillä saloilla taivaltaessaan.

Vasta puoliyön aikaan he pysähtyivät lepäämään. He olivat kulkeneet verkkaista mutta tasaista vauhtia, ja Vabi arvioi heidän ennättäneen viitisentoista mailin päähän rotkolta. Viidellä viimeisellä maililla oli lumi täydellisesti peittänyt heidän jälkensä. Aamulla olisi vungain mahdotonta arvailla, mihin suuntaan pakolaiset olivat lähteneet.

-- Ne uskovat varmastikin meidän kääntyneen suoraan länttä kohti asemalle päin, virkkoi Vabi. Aamulla olemme heistä jo viidenkymmenen mailin päässä.

Levähdettäessä rakennettiin vähäinen nuotio kaatuneen kelohongan suojaan, ja sen ääressä metsästäjät virkistäytyivät pannullisella väkevää kahvia ja eväiden lopuilla. Sitten alkoi taivallus uudelleen.

Rodista tuntui, että he kiipeilivät lukemattomien harjujen yli ja sukeltautuivat yhtä lukemattomiin suonotkoihin, ja hän tunsi suunnatonta huojennusta, kun Mukoki viimein johti heidät helpommin kuljettaville aukeille tasangoille.