Part 10

Hän tarttui toveriaan jalkoihin ja kiskoi hänet esiin pehmoisesta, kepeästä lumesta, ja sitten hän seisoi täristen ja nauraen sydämensä pohjasta, kunnes heittäytyi perin hengästyneenä jälleen kinokseen. Rod näyttikin hullunkuriselta. Hänen silmänsä olivat selällään ja räpyttelivät vimmatusti, ja hänellä oli suu, korvat, jopa niskakin lunta täynnä. Vähitellen hän tointui ällistyksestään, näki Vabin ja Mukokin vääntelehtivän naurusta -- ja yhtyi itsekin heidän iloonsa.

Poikien ei ollut vaikeaa raivata itselleen tietä pehmoisessa lumessa, ja kohta he jo seisoivat vyötäisiä myöten kinoksissa parinkymmenen metrin päässä pirtistä.

-- Lunta ei täällä aukealla ole kuin vähän yli metrin, sanoi Vabi. Mutta katsopas tuonne!

Hän viittasi erämajaan päin, tahi oikeastaan siihen pienoiseen osaan, mikä siitä vielä pisti ilmoille. Koko mökistä ei näkynyt muuta kuin katon harja ja suitseva savutorvi.

Rod katseli ympärilleen. Pyry oli hiukan helpottanut, niin että hän näki järven taakse ja vastakkaiselle kunnaalle asti. Ei missään näkynyt tummaa läikkääkään; jok'ikinen kallio ja kivi oli piilossa, puut nuokkuivat värähtämättä raskaissa lumivaipoissaan.

Puoleenpäivään saakka erämiehet loivat ahkerasti ovensa edustaa vapaaksi kinoksista. Mutta päivän mittaan myrsky jälleen terästyi, niin että illan tullen heidän oli mahdotonta olla ulkosalla. Kolme päivää tätä menoa jatkui, mutta neljännen aamulla taivas oli taasen pilvetön ja aurinko nousi häikäisevänä kimmeltävän erämaan yli. Rod huomasi kärsivänsä siitä ilkeästä vammasta, jolle jokainen aloitteleva erämies pohjanperillä on altis -- lumisokeudesta. Kun hän oli muutaman minuutin katsellut tuota huikaisevaa lumilakeutta, hänen silmiänsä rupesi pahoin kirveltämään, ja hänestä tuntui kuin näkisi hän sähkökipinöitä edessään.

Myrskyn jälkeisenä päivänä sonnusti Mukoki itsensä matkaan ja lähti seuraamaan rotkon pohjaa etsiäkseen ensimmäistä koskea. Sillä välin Vabi otti tehtäväkseen kaivaa ansat esiin kinoksista ja virittää ne uudestaan. Rod tuli hänen avukseen heti kun hänen silmänsä alkoivat tottua valkeuteen.

Se olikin aika työläs urakka; kalliot ja merkkipaikat olivat tykkänään hankien peitossa, ja ahkerasta etsiskelystä huolimatta jäi paljon ansoja kadoksiin. Vasta seuraavan päivän iltaan mennessä nuoret erämiehet olivat päässeet pitkin harjun juurta kulkevan ansalinjan päähän, ja kun he hämärtyessä kääntyivät kotiin päin, olivat he varmoja, että Mukoki jo odotti heitä majalla.

Mutta vanhuspa ei ollut vielä palannut. Kului koko seuraava päivä ja pitkälti toistakin, eikä miestä vain kuulunut. Heidän odottelunsa alkoi vaihtua peloksi. Kolmessa päivässä Mukokin kaltainen eränkävijä kykeni kulkemaan satakin mailia. Oliko hänelle tapahtunut jotakin? Kerran toisensa jälkeen Rod ajatteli rotkossa kohtaamaansa vihollisväijyjää. Oliko hän tai joku hänen heimolaisensa osunut Mukokin jäljille ja surmannut hänet?

Ei kummallakaan nuorukaisella ollut halua lähteä ulos sinä päivänä. Ansat antoivat tosin tähän aikaan erinomaisia saaliita, koska eläimillä oli lumenpaljouden takia ruokaa niukalti. Suuren lumimyrskyn jälkeen he olivat saaneet pyydyksiinsä yhden suden, kaksi ilvestä, punaketun ja kahdeksan kärppää. Mutta Mukokin viipyminen lamaannutti heidän metsästysintonsa.

Katsellessaan iltapäivällä ulos he näkivät yksinäisen hahmon laskeutuvan väsyneesti järven takaista kunnasta.

Se oli Mukoki.

Ilosta huutaen pojat kiiruhtivat hankien yli tulijaa vastaan. Vanha intiaani irvisteli heille väsyneesti ystävälliseen tapaansa ja vastasi päännyökkäyksellä heidän silmissään kiiluvaan kysymykseen.

-- Löysi koski. Viiskymmentä mailia vuoren takana, hän vastasi yksikantaan.

Pirttiin päästyään hän keikahti uupuneena rahille, ja molemmat pojat kävivät riisumaan häneltä lumikenkiä ja muita matkatamineita. Ilmeisesti Mukokilla oli kova matka takanaan, sillä vain kerran tai pari muisti Vabi nähneensä hänet noin menehtyneenä. Joutuin nuorukainen laittoi valtavan lihakimpaleen paistumaan ja Rod pisti ylimääräisen kourallisen kahvia pannuun.

-- Viisikymmentä mailia! huudahti Vabi kerran toisensa perästä. Olipa sinulla hirvittävä urakka, Muki!

-- Raskasta -- raskasta kuin julmettu vuorten yli, vastasi Mukoki. Ei niin siloa kuin tuolla! -- Hän heilautti kättään halveksuvasti rotkoon päin.

Rod seisoi vaiti ja kummissaan, silmät suurina. Oliko mahdollista, että tuo vanha eränkävijä oli kulkenut vielä villimmän seudun halki kuin hänen rotkonsa oli?

-- Siellä pieni pieni koski, jatkoi Mukoki, jonka kasvot kirkastuivat ja mieli virkistyi kahvin ja paistin tuoksusta. Ei tuota korkeempi! -- Hän näytti pirtin kattoon.

Rod piirteli jotain pöydänlevyyn. Kohta hän katsahti ylös.

-- Mukokin kertomuksen ja kartan viittausten mukaan on kolmannelle koskelle täältä matkaa vähintään puolen kolmatta sataa mailia, hän sanoi.

Mukoki kohautti hartioitaan, ja hänen naamansa kävi miettiväisiin ryppyihin.

-- Hudson Bay, hän viimein murahti. Vabi käännähti hämmästyneenä.

-- Eikö rotko sitten jatkukaan itää kohti? hän huudahti.

-- Ei. Kääntyy -- suoraan pohjoista kohti.

Rod ei voinut käsittää Vabin kasvojen muuttunutta ilmettä.

-- Pojat, sanoi Vabi viimein harvakseen, jos niin on laita, niin minäpä sanon teille, missäpäin kulta on. Jos rotkon pohjalla kulkeva joki kääntyy pohjoista kohti, niin se voi yhtyä vain Albany-virtaan, ja Albany-virta laskee James-lahteen! Tuo kolmas koski, jossa aarteemme odottelee meitä, on pohjoisen Kanadan kaikkein jylhimmässä ja villeimmässä erämaassa. Siellä se on hyvässä tallessa. Ei kukaan ihminen ole sitä sieltä keksinyt. Mutta sen saavuttaminen tietää meille pisintä ja vaarallisinta eräretkeä mitä milloinkaan olemme suunnitelleet!

-- Sopii! luikkasi Rod. Sopii mainiosti!

Hän oli innoissaan ponnahtanut pystyyn. Kulta oli hyvässä tallessa ja sen hakeminen johtaisi heidät kiehtovan pohjolan äärimmäisille perille!

-- Ensi keväänä siis, Vabi! Hän kurotti kiihkeästi kätensä, ja molemmat pojat vahvistivat päätöksensä iloisella kädenlyönnillä.

-- Ensi keväänä! toisti Vabi.

-- Ja sitten lähtee kanootilla, yhtyi Mukoki iloon. Puro kasvaa yhä suuremmaksi. Rakentaa koivukanootti ensi kosken kohdalla.

-- Yhä parempaa, myönsi Vabi. Siitä tuleekin mainio matka! Me otamme kolmannelle koskelle tultuamme vähän lomaa ja käväisemme Albany-virtaa pitkin Hudson-lahdella.

-- James-lahti on kai sama kuin Hudson-lahti, eikö olekin? tiedusti Rod.

-- Niin on. En ole koskaan voinut ymmärtää, miksi sitä sanotaan James-lahdeksi. Todellisuudessa se on vain Hudson-lahden alapohjukka.

Sinä päivänä ei ansoille menosta tietenkään tullut mitään, mutta seuraavana päivänä Mukoki tahtoi matkaväsymyksestään huolimatta väkistenkin lähteä Rodin mukaan. Hänen jäsenensä vain jäykistyisivät, jos hän pysyttelisi pirtissä, hän väitti, ja Vabi arveli hänen olevan oikeassa.

Sitten seurasi parisen viikkoa mitä ihanteellisinta pyyntisäätä. Vabinoshista lähdöstä oli nyt kulunut kolmatta kuukautta, ja Rod rupesi jo mielessään laskemaan kuinka monta päivää oli vielä paluumatkaan.

Vabi oli arvioinut, että heillä oli turkiksia ja päänahkoja jo tuhannen kuudensadan dollarin arvosta ja puhdasta kultaa kahdensadan dollarin arvosta; ja valkoinen nuorukainen ajatteli tyytyväisenä paluuta äitinsä luo saaliinaan kuudensadan dollarin osuus -- summa, jonka kokoamiseen häneltä olisi kaupunkitoimessaan kulunut kokonainen vuosi.

Sydämensä syvyydessä Rod hautoi salaista toivoa, että hän saisi prinsessa-äidin taivutetuksi siihen, että tämä sallisi Minnetakin lähteä Vabin ja hänen mukanaan Detroitiin. Hän tiesi varmasti oman äitinsä oitis mieltyvän kauniiseen pieneen pohjolan tyttäreen.

Kolmannella viikolla suuren lumimyrskyn jälkeen olivat Rod ja Mukoki lähteneet kokemaan harjun takaista ansalinjaa, ja Vabi oli jäänyt yksin kotiin. He olivat päättäneet, että seuraavalla viikolla lähdettäisiin paluumatkalle Vabinoshiin. He saapuisivat sinne helmikuun ensimmäisen päivän paikkeilla, ja Rod oli päätökseen tyytyväinen.

He olivat kääntyneet kotimatkalle varhain iltapäivällä. Kohta kun he olivat kulkeneet nevan poikki, Rod oli sanonut haluavansa nousta harjun laelle, josta toivoi saavansa ammutuksi jotain riistaa tuomisiksi. Mukoki puolestaan oli päättänyt lähteä suorempaa ja mukavampaa tietä kotiin.

Harjun laelle tultuaan Rod pysähtyi tarkastamaan edessään leviävää seutua. Hän voi nähdä Mukokin tarpovan eteenpäin alangon reunalla pienenä tummana pilkkuna; pohjoisessa levisi samanlainen kiehtova, rantoja vailla oleva kunnas- ja tasankomaisema hänen silmiensä eteen; idässä hän näki parin mailin päässä jonkin liikkuvan hahmon, jonka hän arvasi hirveksi tai karibuksi; ja lännessä --

Vaistomaisesti hänen katseensa etsi heidän leiripaikkaansa. Ja samassa tuokiossa hänen silmissään pimeni. Hän päästi tahtomattaan kauhistuneen huudon ja luikkasi kohta sen jälkeen kutsuvasti Mukokille.

Siltä kohdalta, missä hän tiesi heidän metsämökkinsä sijaitsevan, hän näki nyt nousevan suuren savupilven, joka tummensi sen puoleisen taivaan. Ja kohta Mukokille luikattuaan hän oli kuulevinaan pyssynpauketta samalta suunnalta.

-- Mukoki! Mukoki! hän huusi uudelleen keuhkojensa koko voimalla, mutta tiesi itsekin sen olevan turhaa. Vanha intiaani oli jo kuulomatkan ulkopuolella.

Äkkiä Rod muisti heidän retkensä alussa sopineen hätämerkistä. Piti ampua kaksi laukausta peräkanaa, ja sitten lyhyen tuokion perästä vielä kolme yhtä nopeasti.

Hän heitti pyssyn poskelleen ja ampui ilmaan; kerran, kahdesti -- ja sitten kolme kertaa peräkkäin niin nopeasti kuin vain ehti painaa liipaisinta.

Katsellessaan Mukokia hän pani pyssyynsä uuden makasiinin. Hän näki intiaanin seisahtuvan ja katsovan taakseen harjulle päin.

Jälleen kiirivät hätälaukausten kaiut pitkin saloja. Muutaman silmänräpäyksen perästä kaiku tapasi Mukokinkin korvan, ja vanha soturi alkoi juosta nopeasti takaisin.

Rod syöksyi rinnettä alas häntä vastaan ampuen edelleen harvakseen ilmaistakseen toiselle missä päin hän oli, ja neljännestunnin kuluttua Mukoki jo ryntäsi loivaa rinnettä ylös.

-- Vungat, läähätti Rod. He ovat hyökänneet leiriin! Katsokaahan! -- Hän viittasi savupilveä kohti. -- Minä kuulin laukauksiakin!

Siunaaman ajan katseli jämeä vanha eränkävijä palavan leirin suuntaan, ja sitten hän sanaakaan sanomatta aikoi painua hirvittävää vauhtia rinnettä jälleen alas.

Seuraavaa puoli tuntia kestävää kilpajuoksua Rod ei unohtanut ikinä. Hänen oli mahdotonta myöhemmin käsittää, kuinka hänen oikein onnistui pysytellä Mukokin kintereillä. Heidän jouduttuaan sille kunnaalle, jonka takana laaksonnotko ja leiri sijaitsivat, olivat hänen kasvonsa veressä oksien repimistä naarmuista, hänen sydämensä jyskytti aivan revetäkseen, hengitys kulki vinkuen, eikä hän kyennyt lainkaan puhumaan. Mutta kunnaan harjalle hän joutui heti Mukokin jäljestä, pyssy ladattuna ja varmistettuna. Laelle päästyään he pysähtyivät.

Metsämajasta näkyi vain savuava rauniokasa. Elämästä ei merkkiäkään.

Mutta --

Läähättävästi parkaisten Rod sieppasi kiinni Mukokin käsivarresta ja osoitti hangella makaavaa olentoa kymmenkunnan askelen päässä mökinpaikasta.

Vanha soturikin oli nähnyt sen. Hän kääntyi valkoiseen nuorukaiseen, ja sellaista ilmettä Rod ei olisi osannut kuvitellakaan koskaan näkevänsä ihmiskasvoilla. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi -- jos Vabi oli saanut surmansa -- millainen Mukokin kosto olisikaan! Hänen toverinsa ei enää ollut sama Mukoki, jonka hän oli oppinut tuntemaan, hän oli villi, verenhimoinen metsähiisi. Tuossa hirvittävässä katseessa ei ollut rahtuakaan sääliä, ei rahtuakaan inhimillisyyttä. Jos tuo hangella makaava olento oli Vabi --

He syöksähtivät kunnaalta alas rotkoon, poikki järven jään, ja kohta oli Mukoki polvillaan lumessa makaavan hahmon vieressä. Hän käänsi sen selälleen ja nousi sitten pystyyn sanaakaan virkkaamatta tähystäen verestävillä silmillään savuaviin raunioihin.

Rod kumartui myös katsomaan, ja häntä puistatti.

Hangella viruva ruumis ei ollut Vabin.

Se oli muu, outo, hirveän näköinen olento -- jättimäinen intiaani, jonka jäsenet olivat kouristuneet kuolinkamppailussa -- ja puolet pääkallosta oli ammuttu olemattomiin!

Kun hän jälleen silmäsi Mukokiin, liikkui vanha intiaani kuumien kekäleiden keskellä potkien niitä lumikengillään ja käännellen savuavia hirsiä pyssynsä perällä.

14.

VABIN VAPAUTTAMINEN

Rod oli vaipunut hangelle ruumiin viereen. Hänen hermojännityksensä oli lauennut, ja hän tunsi itsensä heikoksi kuin pieni lapsi. Hän seurasi Mukokin jokaista liikettä, näki tämän jokaisen katseen ja tuli miltei kipeäksi pelosta aina kun vanha soturi kumartui tutkimaan jotain esinettä.

Oliko Vabi saanut surmansa -- ja palanut noiden raunioiden mukana?

Tuuma tuumalta Mukoki etsi. Hänen kenkänsä kuumentuivat; palavan nahan käry nousi Rodin sieraimiin; palavia hiiliä lenteli hänen jalkojensa ympärillä. Mutta vanha intiaani ei tuntenut kipua. Kaksi tunnetta oli täyttänyt kokonaan hänen sielunsa: rakkaus Minnetakiin, ja rakkaus Vabiguniin. Ja yksi ainoa vieras tunne voi tulla niiden tilalle -- säälimätön, kyltymätön, villi kostonhimo.

Vungat olivat käärmeinä madelleet Vabin kimppuun. Hän tiesi sen. Ne olivat tavoittaneet hänet varkain, sillä he olivat pelkureita. Ehkä poika oli nyt kuollut, ehkä hänen hiiltynyt ruumiinsa virui jossakin näiden raunioiden keskellä!

Hän etsi tuuma tuumalta, kunnes hänen jalkineensa olivat tyyten kärventyneet. Sitten hän lähti pois kyteviltä raunioilta savusta mustuneena, mutta kasvojen hirvittävä tuimuus jonkin verran lieventyneenä.

-- Ei ole tuolla, hän sanoi vihdoin.

Jälleen molemmat kyyristyivät kuolleen miehen viereen, ja Mukoki irvisteli Rodille riemuitsevasti ja hihittäen.

-- Paljon kuollu! hän sanoi ruumista osoittaen.

Mutta samassa oli tuo irvistys kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hän lähti vielä kerran kiertämään leiripaikkaa Rodin jäädessä lepäämään. Ylt'ympäriinsä oli hanki ihmisjälkien tallaama. Mukoki näki mistä rosvot olivat hiipineet aukealle ja näki myös mistä he olivat menneet matkoihinsa. Viisi miestä oli tullut punasetrien pimennosta, ja vain neljä oli poistunut paikalta!

Missä Vabi sitten oli?

Jos hänet oli otettu vangiksi ja kuljetettu pois, niin lähtöpolullakin olisi pitänyt näkyä viidet jäljet. Rod käsitti sen yhtä hyvin kuin Mukoki, ja hän käsitti myös minkä vuoksi hänen toverinsa lähti uudestaan tarkastelemaan kytevää rauniokasaa. Mutta tämän uuden etsimisen jälkeen oli Mukoki varma, että Vabin ruumista ei ollut viskattu tuleen.

Oli vain yksi mahdollisuus: nuorukainen oli tehnyt raivoisaa vastarintaa ja hänet oli haavoittuneena kannettu pois. Vabi ja hänen vangitsijansa eivät voineet vielä olla kauempana kuin parin kolmen mailin päässä. Heidät voisi tavoittaa tunnissa.

Mukoki tuli jälleen Rodin vierelle.

-- Minä lähtee ja tappaa! hän sanoi. Tappaa noin moni -- oitis! Hän osoitti poisvieviä jälkiä. Sinä jää...

Rod kompuroi pystyyn.

-- Tarkoitatte kai, että _me_ tapamme heidät, hän keskeytti. Nyt jaksan taas kulkea. Lähdetään.

Mukokin pyssyn varmuuslaite helähti lukkoon.

-- Kovasti hiljaa, kuiskutti vanha intiaani varoittaen, kun he olivat ennättäneet notkon toiseen laitaan. Ei tekee yhtikäs melua -- pääsee kohta niiden luo -- sitten ampua.

Rosvojen jäljet kääntyivät notkosta pohjoiseen johtaville metsäisille alangoille, ja Mukoki seurasi niitä nopeasti kumarassa ja pyssy ojossa. Kuljettuaan ehkä satasen askelta vanha metsästäjä pysähtyi jälleen katselemaan jälkiä, joista yhdet olivat toisia paljon syvemmät.

-- Oikein arvaa -- ne kantaa Vabia, hän sanoi hiljaa. Mut... -- Hänen silmänsä rupesivat äkkiä loistamaan. -- Kulkee kovin hitaasti! Ei pitää yhtikäs kiirettä!

Rod pani nyt vasta merkille, että rosvojen askelet olivat paljon lyhyemmät kuin heidän; sen sijaan että olisivat pitäneet kiirettä vungat astelivat hyvin verkalleen.

Sitä ei ollut helppo selittää. Eivätkö rosvot lainkaan pelänneet, että heitä ajettaisiin takaa? Oliko mahdollista, että he arvelivat toisten metsästäjien pelkäävän antautua taisteluun? Vai luottivatko he ylivoimaansa?

Mukokin kulku rupesi nyt hidastumaan ja käymään varovaisemmaksi. Hänen tarkat silmänsä tähystelivät jokaista edessä olevaa puuta ja pensasryhmää. Ainoastaan silloin kun hän näki edessä olevan aukeata pitkälti, hän kääntyi katsomaan seuralaiseensa.

Mutta äkkiä hän keksi seikan, joka pani hänet murahtamaan ällistyksestä. Polulla näkyi nyt viidennetkin jäljet! Kysymättäkin Rod arvasi, mitä se tiesi. Vabi oli laskettu maahan kantajansa selästä ja sai kävellä omin voimin. Hänellä oli lumikengät jalassa, ja hänen askelensa olivat yhtä tasaiset ja yhtä pitkät kuin toistenkin. Ilmeisesti hän ei ainakaan ollut pahoin haavoittunut.

Puolisen mailin päässä heidän edessään oli korkea mäki, ja heidän ja tämän mäen välillä oli tiheä setrimännikkö, täynnä tuulen kaatamia runkoja.

Se olisi ollut ihanteellinen väijymispaikka, mutta vanha soturi ei epäröinyt eikä hidastellut. Vungat olivat seuranneet hirvenpolkua, joka nähtävästi oli heille hyvin tuttu, ja sitä myöten oli helppo kulkea.

Mutta Rodia värisytti tahtomattakin, kun hän näki tuon tiheän ryteikön, jonka halki polku vei. Joka silmänräpäys hän odotti kuulevansa sieltä pyssyn pamauksen ja näkevänsä Mukokin suistuvan pää edellä lumeen. Näin lyhyeltä matkalta ei yksikään laukaus voisi mennä harhaan. Eikö Mukoki tajunnut sitä? Vai oliko hän hurjuudessaan menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja järkevyytensä?

Mutta kun Rod katsahti toverinsa kasvoihin ja luki hänen katseestaan kylmää, järeää päättäväisyyttä, palasi hänen luottamuksensa vanhaan eränkävijään. Jostakin syystä Mukoki tiesi, ettei ryteikössä odottanut väijytystä.

Takaa-ajajat seurasivat nyt hirvenpolkua kiireesti ja olivat tuota pikaa korkean mäen juurella. Sitä olivat vungatkin kiivenneet, heidän jälkensä johtivat selvästi ja poikkeamatta rinnettä ylös. Nyt Mukoki pysäytti varoittavalla eleellä Rodin ja osoitti muuatta lumikengän jälkeä. Hangenpinta murtuili vieläkin ja putoili painannaisen reunoilta.

-- Ihka lähellä, kuiskasi vanha intiaani.

Mukokin silmissä paloi nyt toisenlainen tuli kuin pyyntiretkillä, ja hänen kuiskauksensa värisi jännityksestä. Hän hiipi rinnettä ylös. Rod seurasi niin tiiviisti hänen kintereillään, että olisi ylettynyt koskettamaan häneen.

Laelle päästyään Mukoki laskeutui kyyrysilleen kuin piilotteleva eläin ja juoksi sitten kumarassa nopeasti aukean yli kivääri tanassa. Sieltä avautui silmien eteen näky, joka vanhan intiaanin varoituksesta huolimatta sai Rodin hiljaa parahtamaan.

Mäen juurella olevan aukean laidalla he näkivät rosvot ja vangin. Koko joukko kulki hanhenmarssissa, Vabi heti johtajan perässä, ja tähystäjät voivat huomata, että hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse.

Mutta ei tämä näky, vaan toinen sai Rodin parahtamaan.

Puolisen mailin päässä rosvojoukon edessä oli pieni järvi. Sen rannalta nousi kahden leirinuotion savut, ja Rod ja Mukoki voivat erottaa ainakin parikymmentä tummaa hahmoa nuotioiden ympärillä.

Vain pyssynkantaman päässä, milteipä äänen kuuluvissa, oli siis hyökkäyksen tehneiden lisäksi ainakin kolmannes vungain asekuntoista heimoa!

Rod käsitti täysin, kuinka toivoton tilanne oli. Jos he nyt kävivät noiden neljän riiviön kimppuun vapauttaakseen Vabin, saisivat he viidessä minuutissa kimppuunsa valtavan ylivoiman; jos he taas jättäisivät Vabin rosvojen käsiin... Häntä puistatti tuo ajatus, sillä hän tiesi kuinka säälimättömästi vungat käyttäisivät tilaisuutta kostaakseen Vabinoshin väelle.

Hänen miettiessään näitä kolkkoja mahdollisuuksia oli uskollinen vanha soturi jo suunnitellut valmiiksi oman sotajuonensa. Hän tahtoi kernaasti kuolla yhdessä Vabin kanssa, mutta hän ei halunnut nähdä Vabin kuolevan yksin. Mukoki kuiskasi sanan, loi viimeisen katseen kiväärinsä lukkoon ja riensi sitten tuulena rinnettä alas.

Juurelle tultuaan hän poikkesi rosvojen jäljiltä. Rod ymmärsi, että hän aikoi tehdä nopean puolikierroksen ja hyökätä vihollisten kimppuun yllättämällä sivulta eikä takaapäin. Jälleen kaupunkilaispoika sai panna parastaan pysyäkseen eteenpäin syöksyvän vanhuksen kintereillä. Vajaan kymmenen minuutin perästä Mukoki pysähtyi, kurkisteli varovaisesti lumisten pähkinäpensasten lomasta ja katsahti sitten tyytyväinen irvistys kasvoillaan Rodiin.

-- Jo tulee, hän kuiskutti tuskin kuuluvasti. Ne tulee.

Rod kurkisti hänen olkansa yli, ja jälleen hän tunsi sydämensä hypähtävän kurkkuun. Pahaa aavistamatta vungat lähenivät parinsadan askelen päässä. Mukoki silmäsi miltei rukoilevasti nuoren toverinsa kasvoihin ja laski ruskean, ryppyisen kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Sinä ottaa etumies -- Vabin edestä, hän kuiskutti. Minä ottaa muut kolme. Sinä näkee tuo puu -- koivu, josta on tuohi pois kyljestä? Ampuu just silloin kun se tulee siinä kohtaa. Käsi ei vapise? Ei ampua ohi?

-- En, vastasi Rod. Hän tarttui ruskeaan käteen ja puristi sitä lujasti. Minä ammun hänet yhdellä laukauksella!

He voivat jo kuulla rosvojen puhelevan keskenään, ja kohta he näkivät Vabin veriset kasvot.

Askel askelelta vungat lähenivät, verkalleen ja huolettomina. Nyt he olivat jo viidenkymmenen metrin päässä merkkikoivusta -- nyt neljänkymmenen -- kolmenkymmenen -- nyt vain kymmenen metrin päässä. Rodilla oli pyssy poskellaan. Sen piippu osoitti uhkaavasti johtajan rintaa kohti.

Vielä viisi metriä.

Etumainen rosvo katosi koivun taa; kun hän tuli jälleen esiin, Rod painoi liipaisinta. Johtaja pysähtyi äkkiä. Ennen kuin hän oli ehtinyt lyyhistyä hangelle, rätisi Mukokin kivääristä oikea luotisade; saatuaan pyssyn jälleen poskelleen Rod näki nelimiehisestä vainolaisparvesta vain yhden olevan pystyssä, ja tämä hoippui ja piteli rintaansa. Mutta onnettomuudeksi oli eräs kaatuneista intiaaneista ennättänyt päästää hurjan kajahtavan huudon, ja kun Rod ja Mukoki juoksivat vapauttamaan Vabia, kuului vungain leiriltä huikea vastaushuuto.

Mukokilla oli juostessaan puukko paljaana kädessään, ja parilla sivalluksella hän katkoi Vabin käsiä kahlehtineet nuorat.

-- Haava -- paha? hän kysyi hätäisesti.

-- Ei -- ei lainkaan! vastasi Vabi. Tiesin että te tulisitte, pojat -- vanhat kelpo ystävät!

Vielä puhuessaan hän astui kuolleen johtajan ruumiin luo ja otti tältä pyssyn ja revolverin, jotka Rod tunsi omikseen -- siinä olivat vungain varastamat aseet. Mukoki oli vuorostaan keksinyt heidän kallisarvoisen turkismyttynsä erään rosvon selästä, ja kylmäverisesti hän heitti sen omaan selkäänsä.

-- Näittekö te niiden leiriä? kysyi Vabi hätäisesti.

-- Näimme.

-- Ne ovat tuossa paikassa niskassamme! Minnepäin, Muki?

-- Rotkoon! huudahti Rod hiljaa. Rotkoon! Jos vain pääsemme sinne.

-- Aivan niin, rotkoon! toisti Vabikin.

Mukoki oli jäänyt viimeiseksi ja viittasi poikia käymään edeltä. Yhä edelleenkin hän valitsi vaarallisimman paikan suojellakseen lemmikkiään takaa-ajajilta.

Ei ollut aikaa kinastelemiseen, ja niinpä Vabi lähti painelemaan eteenpäin vinhaa vauhtia. Takaapäin kuului kilahdus, kun Mukoki kesken juoksua työnsi uuden makasiinin pyssyynsä. Rod oli ennättänyt ladata kiväärinsä taistelupaikalla, mutta kun Vabi tarkasteli takaisin vallattua asettaan, venähti hänen naamansa pitkäksi.

-- Montako panosta sinulla on, Rod? hän kysyi olkansa yli.

-- Yhtä vaille viisikymmentä.

-- Tässä vyössä on enää vain neljä, ja pyssyssä on viisi. Annahan minulle muutamia.

Pysähtymättä Rod poimi vyöstään tusinan verran panoksia ja kurotti ne toverilleen.

Nyt he olivat jo päässeet mäen päälle. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään ja katselemaan intiaanileiriä.

Nuotiosijat olivat jääneet autioiksi. Neljännesmailin päässä he näkivät viisi, kuusi takaa-ajajaa rientämässä vinhaa vauhtia sitä kunnasta kohti, jonka laella he seisoivat. Etumaiset olivat jo ehtineet sen juurella kasvavaan tiheikköön.

-- Meidän täytyy joutua ennen niitä rotkoon! sanoi Vabi ja lähti uudelleen painamaan eteenpäin.