Part 1

SUDENPYYTÄJÄT

Kirj.

James Oliver Curwood

Alkuperäinen nimi: "The Wolf Hunters"

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922.

SISÄLLYS:

1. Taistelu metsässä. 2. Kuinka Vabigunista tuli valkoinen mies. 3. Roderick näkee jalanjälkiä. 4. Rod pääsee eräelämän makuun. 5. Salaperäisiä laukauksia salolla. 6. Mukoki häiritsee vainajien kotirauhaa. 7. Roderick keksii pukinnahkapussin. 8. Kuinka sudesta tuli ihmisen seuralainen. 9. Susi kostaa heimolaisilleen. 10. Rod tutkii rotkoa. 11. Rod näkee unta. 12. Luurankomiehen salaisuus. 13. Kinosten keskellä. 14. Vabin vapauttaminen. 15. Rod pitää rosvoja tiukalla. 16. Yllätyksiä kauppa-asemalla.

1.

TAISTELU METSÄSSÄ

Kanadan saloilla oli pakkastalvi. Kuu kohosi niiden ylle punaisena pallona; se valoi kimmeltävää kumotustaan yön rajattomaan hiljaisuuteen. Ei risahduskaan särkenyt lumilakeuksien aavemaista äänettömyyttä. Hetki oli liian myöhäinen päivän hyörinälle, liian aikainen yöeläinten karjunnalle ja sipatukselle. Järven jäätynyt pinta kuvasteli kuun kelmeätä valoa ja miljoonien tähtien tuiketta. Sen reunamilla kohosi pihtakuusimetsä mustana ja yrmeänä. Aivan rannoilla, miltei hämärään peittyneenä, kasvoi lumen ja jään sortamaa lehtikuusinäreikköä.

Suunnattoman iso valkea pöllö lentää lepatteli esiin tuosta pimennosta, palasi sitten takaisin turvapaikkaansa, ja sen siipien ensimmäinen havina kuului pehmeänä yön salamyhkäisessä äänettömyydessä. Päivällinen lumipyry oli tauonnut; ei ainoakaan ilmanhenkäys huojuttanut puiden lumipeitteisiä oksia. Mutta jäätävän kylmä oli -- niin kylmä, että liikkumattomaksi jättäytynyt mies olisi tunnissa muuttunut jääkimpaleeksi.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden tavaton, rämähtelevä ääni, joka muistutti syvää huokausta, mutta ei ihmisen rinnasta kohonnutta; ääni, joka sai veren hyytymään suonissa ja sormet näppäilemään pyssynliipaisinta. Se tuntui tulevan lehtikuusivesakon pimennosta. Sitten oli hiljaisuus ankarampi kuin koskaan ennen, ja äänettömän lumihaituvan tavoin katosi pöllökin järven jäätyneen pinnan yli vastakkaiselle puolelle.

Hetken kuluttua ääni kuului uudelleen, tällä kertaa äskeistä heikommin. Metsänkävijä olisi sukeltanut syvemmälle pimennon turviin ja sieltä kuulostellut ja tähystellyt, sillä hänen korvansa olisi erottanut tuossa äänessä haavoitetun villieläimen kärsimyksen ja tuskan pusertamaa hurjaa, tukahdettua särähtelyä.

Hitaasti ja varovasti astui suunnaton hirvi esiin pimennosta kuun valoon. Sen komea pää, jota raskaasti painoi mahtava sarvipari, kääntyi vainuten järven pohjoisrantaa kohti. Sieraimet värähtelivät ja silmät leimusivat, ja jäljistä jäi hangelle verinen juova. Puolisen mailia kuljettuaan se pääsi pihtakuusimetsikön reunaan ja etsiytyi vaistonsa ohjaamana tiheikön suojaan. Metsämiehen silmä olisi nähnyt, että kahlatessaan jalankorkuista lumihankea eläin oli henkihieveriin haavoittunut.

Viitisenkymmenen metrin päässä lehtikuusiryteikön takana se pysähtyi pää korkealla, pitkät korvat eteenpäin kääntyneinä ja sieraimet kohotettuina taivasta kohti. Tässä asennossa hirvi kuulostelee erottaessaan lohenmullon loiskauksen kolmen neljännesmailin päästä.

Oli yhä äänetöntä. Hiljaisuuden rikkoi vain järven vastakkaisella rannalla huhuilevan pöllön vaikeroiva huuto. Silti iso sarvas seisoi yhä hievahtamatta alallaan, ja lumeen sen etujalkojen kohdalle valui pieni verilätäkkö.

Mikä salamyhkäinen hirmu väijyikään tuolta etäisen metsän pimennosta? Oliko se jokin vaara? Tarkinkaan ihmiskorva ei olisi sieltä erottanut yhtään mitään. Mutta hirvihärän pitkät hoikat korvat, jotka heilahtelivat jykevien sarvien takana, tavoittivat jonkin äänen. Eläin nosti päänsä vielä korkeammalle, haisteli itään, länteen ja lehtikuusiviidakon pimentoon päin. Pohjoinen suunta kiinnitti eniten sen huomiota.

Jopa kuului siltä suunnalta pihtakuusivyöhykkeen takaa ääni, jonka ihmiskorvakin olisi erottanut. Minuutti minuutilta se kävi yhä selvemmäksi, valittava huuto, joka väliin kohosi, väliin haipui melkein kuulumattomiin ja tuli hetki hetkeltä yhä lähemmäksi -- susiparven etäinen saalistusulvonta! Saaliinsa jäljillä olevan susilauman huhuileva ulvonta merkitsee haavoittuneelle eläimelle samaa kuin pyövelin hirttosilmukka kuolemaan tuomitulle murhamiehelle tai kohotettujen pyssyjen kiiltävät piiput kiinni joutuneelle vakoojalle.

Vaisto sanoi tämän vanhalle sarvaallekin. Sen pää laskeutui, mahtavat sarvet painuivat hartioiden tasalle, ja se lähti verkkaista ravia itään päin. Kulku avoimen jäätikön poikki oli vaarallista, mutta pihtakuusimetsä oli sen koti ja sieltä se voi odottaa löytävänsä turvan. Kehittymättömillä aivoillaan se päätteli ennättävänsä sinne ennen kuin sudet olivat saaneet sen näkyviinsä. Ja sitten...

Jälleen sarvas seisahtui ja niin äkkiä, että etujalat lyhistyivät sen alla ja se syöksähti rinnoilleen lumeen. Tällä kertaa kuului susilauman suunnalta pyssynlaukauksen kiirivä kaiku. Sen kajahdus kantautui mailin tai parinkin takaa, mutta kaukaisenakin se sai salojen kuninkaan sävähtämään. Samana päivänä se oli kuullut samanlaisen pamahduksen, ja se oli tuottanut tuon salaperäisen ja piinallisen tuskan sen sisäisiin elimiin. Äärimmäisellä vaivalla eläin ponnistautui pystyyn, nuuhkaisi vielä kerran pohjoisen, idän ja lännen suuntaan ja kätkeytyi sitten lehtikuusien mustaan ryteikköön.

Hiljaisuus seurasi pyssynlaukausta. Sitä kesti ehkä viisi, kymmenen minuuttia, sitten kajahti järven jäältä pitkä, yksinäinen ulvahdus. Se päättyi pyyntiretkellä olevan suden lyhyeen terävään huhuiluun, ja hetkistä myöhemmin siihen yhtyi toisia samanlaisia ääniä, kunnes koko lauma oli jälleen täydessä ulinassa. Samaan aikaan syöksyi metsikön reunasta jäälle ihmisolento. Juostuaan kymmenkunta askelta se pysähtyi ja käännähti ympäri kuusien mustaa muuria kohti.

-- Etkö jo joudu, Vabi?

Ääni vastasi metsästä. -- Heti. Ala painua -- juokse!

Toinen kääntyi jälleen selälle päin. Hän oli nuorukainen, tuskin vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen. Oikeassa kädessään hän piti nuijaa. Vasen käsivarsi näytti pahoin loukkaantuneelta, koskapa riippui kaulaliinasta solmitussa siteessä. Kasvot olivat veriset ja täynnä raapimahaavoja, ja pojan koko olemus ilmaisi äärimmäistä väsymystä. Hän juoksi vähän matkaa hangessa, sitten hän herpaantui horjahtelevaan käyntiin. Hengitys kulki tuskallisesti haukkoen. Nuija putosi hänen hervottomasta kädestään, ja tuntiessaan yhä enemmän uupuvansa hän ei kumartunut sitä ottamaan. Askel askelelta hän ponnisteli eteenpäin, kunnes jalat äkkiä antoivat perään hänen allaan ja hän lankesi kasvoilleen lumeen.

Metsikön reunasta juoksi nyt nuori intiaani alas jäälle. Hänkin hengitti kiivaasti, mutta se johtui pikemminkin saaliinajon aiheuttamasta kiihtymyksestä kuin väsymyksestä.

Takaapäin, vajaan puolen mailin päästä hän saattoi kuulla susilauman nopeasti lähenevän ulvonnan, ja hetkiseksi hän taivutti solakan vartalonsa lähelle hangen pintaa arvioidakseen välimatkan vainoojista.

Sitten hän tähysti valkoista toveriaan, mutta tämä makasi liikkumattomana hangella eikä punaisen metsästäjän silmä tavoittanut häntä. Intiaani näytti säikähtyneeltä, ja työntäen pyssyn polviensa väliin hän pani molemmat kätensä torveksi suun eteen ja päästi merkkihuudon, joka tällaisena hiljaisena yönä kuului mailin päähän.

-- Va-huu-u-u-u-u-u! Va-huu-u-u-u-u-u!

Siitä huudosta uupunut poikakin heräsi tajuihinsa, hoiperteli pystyyn ja vastasi samanlaisella heikolla luikahduksella, joka töin tuskin kuului intiaanin korviin. Pian hän kuitenkin juoksi toveriaan kohti. Parin kolmen minuutin päästä Vabi oli hänen luonansa.

-- Jaksatko vielä ponnistaa, Rod? hän kysyi.

Toinen yritti vastata, mutta hänen huuliltaan kuului vain käheä läähätys. Samassa hän menetti viimeisetkin voimansa ja kaatui toistamiseen hankeen.

-- Pelkään -- etten -- jaksa -- Vabi, hän kuiskasi. -- Olen -- lopussa...

Nuori intiaani pudotti pyssynsä ja polvistui haavoittuneen pojan viereen kannatellen tämän päätä huohotuksesta kohoilevaa hartiaansa vasten.

-- Rannalle on vain vähän matkaa enää, Rod, hän rohkaisi. Kyllä me sinne asti jaksamme, ja siellä kiipeämme puuhun. Meidän olisi pitänyt kiivetä puuhun jo tuolla toisella rannalla, mutta en tiennyt sinun olevan niin lopussa; ja siellä oli mielestäni hyvä tilaisuus leiriytyä ja säästää viimeiset kolme panostamme aukealle selälle.

-- Kolmeko vain?

-- Siinä kaikki mitä on jäljellä, mutta luultavasti tulemme kahdellakin toimeen näin valoisana yönä. Kuulehan, nojaudu nyt olkaani vasten! Joutuin!

Hän kumartui puolipyörtyneen toverinsa eteen. Heidän takanaan kajahti susiparven äkillinen ulvonta kovemmin ja lähempää kuin ennen.

-- Ne ovat keksineet aukean ja ovat jäällä jo parin minuutin perästä, Vabi huudahti. Ojenna käsivartesi, Rod! Kas noin! Voitko pidellä pyssyä?

Hoiperrellen raskaan taakkansa alla hän suoristautui ja alkoi painaa puolijuoksua etäistä lehtikuusinäreikköä kohti. Jokainen lihas hänen voimakkaassa nuoressa ruumiissaan oli jännittynyt äärimmilleen. Hän käsitti selän takaa uhkaavan vaaran paljon selvemmin kuin hänen avuton kannettavansa.

Kolme neljä minuuttia vielä, ja sitten...

Hirvittävä kuva poltti Vabin aivoja. Hän muisti nähneensä poikasena lapsen, jonka sudet olivat repineet ja raadelleet hänen silmäinsä edessä, ja häntä puistatti. Hän tiesi hyvin mikä kohtalo heidät perisi, jollei hän saisi noita kolmea viimeistä luotiaan osumaan oikein ja jollei näreikön turviin ennätettäisi ajoissa.

Vabin mieleen välähti viimeinen pelastuksen mahdollisuus. Hänhän voisi pudottaa haavoittuneen toverinsa jäälle ja pelastua itse turvaan. Mutta tuo ajatus sai hänet vain jämeästi hymähtämään. Eiväthän he nyt ensi kertaa panneet henkeään yhdessä vaaraan, samana päivänä oli Roderick urheasti taistellut hänen puolestaan ja joutunut siitä kärsimään. Jos heidän oli määrä kuolla, niin he kuolisivat yhdessä.

Päätettyään tämän Vabi puristi toverinsa kiinteämmin syliinsä. Hän oli aivan varma, että kuolema pian irvistäisi heille kummallekin. He saattaisivat pelastua susilta, mutta puussa, tuo raivoisa parvi heidän alapuolellaan, heitä odotti paleltumiskuolema. Nuorukainen joudutti silti kulkuaan hankisen selän poikki kuunnellen susien ulinaa ja tuntien joka hetki voimiensa nopeasti menehtyvän.

Sitten susilauma -- jostakin Vabille käsittämättömästä syystä -- lakkasi ulvomasta. Hänen arvioimansa kahden armon minuutin sijasta kului kokonaista viisi, eikä susia näkynyt järvellä: Oliko mahdollista, että ne olivat eksyneet heidän jäljiltään?

Sitten intiaanin mieleen juolahti, että hän ehkä oli haavoittanut yhtä vainoojista ja että toiset nyt veren hajuun päästyään olivat käyneet toverinsa kimppuun antaen siten pakolaisille hengähdyksen aikaa. Tuskin tuo ajatus oli välähtänyt hänen aivoissaan, kun hän kuuli säpsähtäen kokonaisen sarjan pitkiä ulvahduksia, ja taakseen silmätessään hän näki tusinan verran mustia varjoja liikkuvan vireästi heidän jälkiään pitkin.

Ei kahtasataakaan metriä ollut enää suojaisaan näreikköön. Varmastikin Rod kykenisi kulkemaan yksinkin sen matkan!

-- Ala juosta, Rod! Vabi huusi. Nyt olet jo levännyt. Minä jään tähän pidättämään susia!

Hän laski toisen sylistään, ja samalla putosi hänen pyssynsä valkoisen pojan hervottomasta kädestä ja hautautui lumeen. Päästyään taakastaan hän nyt vasta ensi kertaa huomasi toverinsa kelmeät kasvot ja puoleksi ummistuneet silmät. Uusi kauhu täytti hänen sydämensä, kun hän polvistui kankean ja elottomalta näyttävän toverinsa viereen. Hän pälyi Rodin jäykistyneistä kasvoista lähestyviin petoihin pyssy valmiina kädessään.

Hän voi nyt, erottaa, kuinka susia lappoi metsikön reunalta jäälle kuin muurahaisia. Tusinan verran niitä oli jo melkein ampumamatkan päässä. Vabi tiesi, että tämän etujoukon kimppuun hänen oli käytävä, jos mieli pysäyttää perässä tulevat parvet.

Hän odotti kunnes etumaiset olivat vain puolensadan metrin päässä. Silloin hän äkkiä kohosi pystyyn kovasti hoilaten ja lähestyi niitä pelottomasti. Tästä odottamattomasta liikkeestä säpsähtäen etuparvi pysähtyi niin kuin hän oli odottanutkin tiheään ryhmään, ja tätä suotuisaa tilaisuutta hyväkseen käyttäen Vabi viskasi pyssyn poskelleen ja laukaisi melkein tähtäämättä.

Pitkä tuskallinen ulvonta kertoi laukauksen osuneen hyvin. Tuskin se oli kajahtanut, kun Vabi ampui uudestaan. Satutettu susi lennähti korkealle ilmaan ja putosi sitten ääntäkään päästämättä ja hengettömänä toisten joukkoon.

Vabi palasi kiireesti pyörtyneen Roderickin luo, nosti tämän sukkelasti selkäänsä, pujotti pyssyn toiseen kainaloonsa ja samosi uudelleen viidakkoa kohti. Vain kerran hän katsahti taakseen ja näki susien kerääntyneen rähiseväksi ryhmäksi ammuttujen toveriensa ympärille. Vasta viidakon suojelevaan pimentoon tultuaan hän laski taakkansa lumelle ja heittäytyi itsekin uupuneena hangelle, mustat silmät koko ajan tähystäen verenhimoista petolaumaa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän voi erottaa mustien varjojen hajaantuvan valkealle hangelle. Arvaten herkuttelun päättyneen hän kiipesi erään pihtakuusen matalille alaoksille ja veti Roderickin perästään sinne turvaan. Vasta silloin haavoittunut poika näytti jälleen elonmerkkejä. Hitaasti hän tuli tajuihinsa ja kykeni vähän ajan perästä Vabin avulla kapuamaan korkeammalle oksalle varmempaan turvaan.

-- Tämä on jo toinen kerta, Vabi, hän sanoi laskien liikuttuneena kätensä toisen olkapäälle. Kerran hukkumasta, kerran susien suusta. Minä olen sinulle paljon velkaa!

-- Et lainkaan sen jälkeen mitä tänään päivällä tapahtui!

Intiaani kohotti tummia kasvojaan, ja nuorukaiset katsoivat toisiinsa lujasti. Mutta vain lyhyen hetken, sitten heidän katseensa kääntyivät vaistomaisesti järven jäälle. Susilauma oli selvästi näkyvissä. Se oli suurin lauma, jonka Vabi oli koko erämiesaikanaan nähnyt; hän laski ainakin puolisataa petoa.

Kuin raivohullut koirat ne ärhentelivät ympäri jäätä etsien lihamurenetta, joka mahdollisesti olisi jäänyt niiltä vielä huomaamatta. Sitten yksi susista pysähtyi vainuten jäljet ja istahtaen kuono taivasta kohti päästi pitkän, valittavan pyyntiulinan.

-- Siinä on kaksi parvea. Arvasinkin sen, sillä niitä oli liian paljon vain yhdeksi, huudahti intiaani. Katsohan! Osa niistä lähtee lönkyttämään jälkiä pitkin ja toiset jäävät kaluamaan syötyjen toveriensa luita. Olisipa meillä vain enemmän ammuksia ja sinulla vielä pyssysi, niin pitäisimme nuo irvihampaat etäällä ja saisimme hyvän saaliin. Mitä ihmettä...?

Vabi pysähtyi kesken puhettaan äkkiä ja tiukensi otettaan Rodin vyötäisiltä, niin että haavoittuneen pojan täytyi älähtää.

Pojat tuijottivat silmät levällään ja ääntä päästämättä jäälle. Sudet olivat kerääntyneet yhteen hangelle viidakon ja äskeisen herkuttelupaikan puoliväliin. Nälkäiset pedot näyttivät tavattoman kiihottuneilta. Ne olivat keksineet verilätäkön ja punaiset jäljet, joita kuoleva hirvi oli äsken tehnyt lumeen.

-- Mitä tuo merkitsee, Vabi? kuiskasi Rod tukahtuneella äänellä.

Intiaani ei vastannut. Hänen mustista silmistään leimusi uusi tuli, hänen huulensa olivat raollaan kiihkeästä jännityksestä. Haavoittunut poika toisti kysymyksensä, ja ikään kuin vastaukseksi siihen susilauma kääntyi länttä kohti ja lönkytti äänettömänä mustana jonona rantaviidakkoon lähes sadan metrin päähän nuorten erämiesten piilopaikasta.

-- Uudet jäljet! läähätti Vabi. Ne ovat löytäneet uudet jäljet ja painuvat niitä pitkin tulista vauhtia. Kuulehan vain! Ne liikkuvat aivan äänettömästi. Niin ne tekevät aina kun tietävät olevansa varmat saaliistaan.

He näkivät viimeistenkin susien katoavan viidakkoon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, sitten kajahti moniääninen ulvonta heidän takanaan olevasta metsästä.

-- Nyt on meidän vuoromme! huusi intiaani. Ne ovat jälleen liikkeellä, ja niiden saalis...

Hän oli jo hellittänyt kannattavan otteensa Rodin vyötäisiltä ja aikoi laskeutua maahan, kun petolauma jälleen pyörähti heitä kohti. Viidakosta kuuluva ratina sai Vabin poukkoamaan jälleen pallona äskeiseen turvapaikkaan.

-- Pian ylemmäs! hän varoitti hätääntyneenä toveriaan. Ne tulevat taas tänne -- suoraan allemme! Jos pääsemme niin ylös, etteivät ne voi nähdä eivätkä vainuta meitä...

Sanat olivat tuskin lähteneet hänen suustaan, kun iso tumma hahmo syöksähti ohi ehkä viidentoista metrin päässä siitä pihtakuusesta, jonka oksilla pojat kyyhöttivät. Molemmat tunsivat sen heti uroshirveksi, vaikka heidän päähänsä ei pälkähtänyt, että se oli sama eläin, jota Vabi oli ampunut aikaisemmin samana päivänä.

Hirven kintereillä samosi petojen verenhimoinen lauma. Niiden päät olivat painuneet verisiin jälkiin, nälkäisiä murajavia ääni kuului niiden ammollaan olevista kidoista; ne kulkivat melkein poikien jalkojen alla olevan pienen aukeaman yli. Tuollaista näkyä ei Rod ollut odottanut koskaan näkevänsä, ja eränkäyntiin tottuneempaa Vabiakin se kiihotti.

Ei hiiskaustakaan päässyt nuorukaisten huulilta, kun he katselivat tuota hurjaa menoa. Intiaanin tarkka silmä näki valkeassa kuutamossa monia pitkiä ja laihoja, miltei luuksi ja nahaksi nälkiintyneitä eläimiä; hänen toverinsa näki lauman kiihkeästi liikkuvia, voimakkaita petoja, jotka olivat aivan hullaantuneet päästessään niin lähelle lihavaa saalista.

Kuin leimauksessa vainottu ja vainoojat olivat menneet menojaan, mutta tuo hetki syöpyi lähtemättömäksi kuvaksi Roderick Drew'n mieleen. Ja sitä seurasi toinen vielä järkyttävämpi näky. Hän näki kuolemaan tuomitun vanhan sarvaan kääntyvän vainolaisiaan päin, kuuli hiljaisessa yössä näiden leukaperien loksahtavan yhteen, nälkiintyneiden petojen kumeaa murahtelua ja vielä erään äänen, joka saattoi yhtä hyvin olla mahtava, väräjävä kuolinparahdus kuin tukahtunut ulvahduskin.

Vabin suonissa veri kiehui kuumana samasta kiihkosta, joka oli saanut hänen esi-isänsä lähtemään sotapoluille. Erämaiden pojan silmät tarkkasivat lumoutuneina tuota murhenäytelmää, joka paraikaa tapahtui hänen alapuolellaan.

Se oli komea kamppailu. Hän tiesi, että vanha sarvas kuoli hitaasti mutta varmasti tuossa voimainkoetuksessa ja että sen päätyttyä muukin kuin pelkkä kaluttu luuranko pidättäisi verenhimoisia ahmatteja taistelupaikalla.

Hyvin varovasti hän suoristautui ja kosketti toverinsa polvea.

-- Nyt on sopiva hetki, hän sanoi. Nyt lähdemme -- aivan hiljaa -- ja puun tältä puolelta!

Hän laskeutui verkalleen auttaen samalla Rodia, ja kun molemmat olivat päässeet maahan, kumartui intiaani kuten aikaisemminkin, jotta toinen nousisi hänen selkäänsä.

-- Minä jaksan omin voiminkin, Vabi, kuiskasi haavoittunut poika. Tue minua vain vähän.

Intiaani kietoi käsivartensa Rodin vyötäisille, ja yhdessä pojat lähtivät painumaan syvemmälle viidakkoon. Neljännestunnin kuljettuaan he pääsivät pienen jäätyneen joen rantatöyräälle. Vastakkaisella rannalla, satasen metriä alempana, he havaitsivat näyn, joka sai kummankin huudahtamaan ilosta. Aivan joen partaalla, tiheän pihtakuusiryhmän peitossa, paloi iloinen leirinuotio. Vabin kajautettua äänekkään huhuilun tuli valkean viereen tumma varjo, joka vastasi huutoon.

-- Mukoki! huusi intiaani.

-- Mukoki! riemuitsi Rodkin tietäessään, että vaivojen loppu oli niin lähellä.

Äkkiä hän horjahti puoliksi tajuttomana, ja Vabi pudotti kiväärinsä estääkseen toveriaan putoamasta alas rantatöyräältä.

2.

KUINKA VABIGUNISTA TULI VALKOINEN MIES

Jos nuoret eränkävijät olisivat voineet nähdä tulevaisuuteen, olisi tämä Ombabika-joen rannalle viritetty leirinuotio varmaan jäänyt heidän viimeisekseen ja he olisivat kiireimmän kaupalla palanneet sivistyksen rintamaille. Jos he taas olisivat nähneet vielä pitemmälle, seikkailujensa onnelliseen päätökseen, he olisivat kai sittenkin jatkaneet eräelämää, sillä kenenpä pojan veri ei vetäisi seikkailuihin.

Mutta Vabilla ja Rodilla ei ollut näkijänlahjaa enempää kuin muillakaan kuolevaisilla, ja vasta vuosien kuluttua, kun he istuivat omaistensa kanssa iltatakan ääressä, saattoivat he nähdä seikkailunsa ehyenä kuvasarjana.

Vajaat kolmekymmentä vuotta ennen tässä kerrottuja tapahtumia lähti John Newsome-niminen nuori mies Lontoosta etsimään onneaan uudesta maailmasta. Varaton nuorukainen saapui Montrealin kaupunkiin Kanadaan, ja koska hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja hänellä oli hyvä annos tervettä kunnianhimoa, hänen onnistui pian saavuttaa isäntiensä luottamus niin että hänet nimitettiin Vabinosh-nimisen turkiskauppa-aseman hoitajaksi Nipigon-järveä ympäröivien erämaiden sydämeen.

Hänen hallitessaan toista vuotta Vabinoshissa -- turkiskauppias on noilla salomailla tavallaan todellinen kuningas alueellaan -- saapui myymälään Vabigun-niminen intiaanipäällikkö tyttärensä Minnetakin kanssa, jonka kauneuden ja hyveiden kunniaksi myöhemmin muuan kaupunki sai hänen nimensä.

Minnetaki oli silloin juuri kukkaan puhkeava, harvinaisen kaunis neito. Jos rakastuminen ensi näkemältä on mahdollista, niin se tuli John Newsomen kohtaloksi sinä hetkenä, jolloin tuo ruskeaihoinen prinsessa ensi kertaa astui hänen silmäinsä eteen. Niin sitten kävi, että hänkin oli vuorostaan ahkera vieras Vabigunin kylässä, joka sijaitsi kolmisenkymmentä mailia kauempana erämaassa.

Tarina tietää että Minnetaki jo alusta alkaen vastasi nuoren kauppiaan helliin tunteisiin, mutta avioliiton solmimiselle oli muuan pätevä este. Jo pitkät ajat oli Minnetakia tulisesti kosiskellut muuan mahtava Vunga-niminen nuori päällikkö, jota kaunotar itse tosin inhosi sydämensä pohjasta, mutta josta kokonaan riippui hänen isänsä menestys näiden seutujen metsästysmailla.

Jo nuoren kauppiaan ensimmäisestä käynnistä lähtien syntyi katkeran kiivas kilpailu molempien kosijain välillä, ja lopputuloksena oli parikin murhayritystä Newsomea vastaan. Lopulta Vunga vaati tytön isältä ratkaisua. Minnetaki vastasi hänelle itse -- tavalla, joka sytytti vihan ja kostonhimon ilmiliekkiin hyljeksityn kosijan rinnassa.

Eräänä pimeänä yönä Vunga hyökkäsi parinkymmenen heimolaisensa etunenässä Vabigunin kylään aikoen ryöstää neitosen mukaansa. Hyökkäys onnistui osaksi, mutta sen päätarkoitus meni karille. Vabigun ja tusinan verran hänen heimolaisiaan sai surmansa, mutta lopulta karkotettiin murhanhimoiset kosijat matkoihinsa.

Nopeajalkainen pikalähetti toi sanoman yöllisestä hyökkäyksestä ja vanhan päällikön kuolemasta Vabinoshiin, ja Newsome kiiruhti miestensä kanssa morsiamensa ja tämän kansan avuksi. Vastahyökkäys tehtiin oitis Vungan kylään, tämä kärsi suuren tappion ja työnnettiin vielä syvemmälle sydänmaille. Kolmea päivää myöhemmin Minnetaki vihittiin Newsomen vaimoksi Hudson Bay-yhtiön pääasemalla.

Siitä hetkestä lähtien alkoi jakso kaikkein verisimpiä kahakoita, mitä tuon suuren kauppaseuran historia tuntee; ja ne taistelut jatkuivat, kuten saamme nähdä, vielä seuraavankin sukupolven aikana.

Vunga ja hänen miehensä ryhtyivät tappionsa jälkeen laittomiksi maankiertäjiksi ja ahdistivat niin kiukkuisesti Vabigunin heimon jätteitä, että nämä kuolivat miltei sukupuuttoon. Nekin, jotka muuttivat Vabinoshin lähistölle ja antautuivat yhtiön vakinaisiksi metsästäjiksi, joutuivat enimmäkseen väijyksiin ja surmattiin. Intiaaneja, jotka tulivat asemalle kauppaa tekemään, katsottiin karsaasti ja epäillen, eikä veriviha ottanut loppuakseen vuosienkaan kuluessa. Kaikki intiaanien keskuudessa elävät henkipatot murhamiehet saivat yhteisnimekseen "vungat", ja jokaista vungaa pidettiin hyvänä maalitauluna kelpo miehen kiväärille.

Newsomen ja hänen kauniin intiaanivaimonsa onnellisesta avioliitosta kasvoi kaksi lasta. Vanhempi niistä oli poika ja sai vanhan päällikkövainajan kunniaksi nimen Vabigun, joka tavallisesti lyhennettiin Vabiksi. Toinen oli neljää vuotta nuorempi tyttö, jolle ylpeä isä vaati nimeksi Minnetaki.

Omituista kyllä, Vabi peri punaisten esi-isiensä veren melkein puhtaana, kun sen sijaan Minnetaki vanhemmaksi varttuessaan näytti vähemmässä määrässä omistavan äitinsä villiä kauneutta ja enemmän valkoisen rodun pehmoisempia piirteitä; hänen pehmeä sysimusta tukkansa ja isot tummat silmänsä olivat merkillisenä vastakohtana isältä peritylle valkealle iholle. Vabi sitä vastoin oli täysverinen intiaani mokkasiinikengistä kankeaan mustaan harjastukkaan saakka, liikkeissään notkea kuin ilves.