Part 2

Sillä välin olivat retkeläiset hankkineet ruuhen, jossa veivät keisarillisen ruumiin takaisin turmiovirran toiselle rannalle; mutta sill'aikaa, kun ruumista laskettiin ruuheen, näkyi äkkiä etäältä pölypilvi, torvet toitottivat -- vihollisten ratsujoukko lähestyi, uhaten joen yli tulevia kristityitä tuimalla tappelulla. Elähyttävästi vaikutti se näkö surun valtaan vaipuneihin ristiretkeläisiin; nyt oli pyhä velvollisuus täytettävä, taistelu keisarin ruumiista. Tuossa tuokiossa olivat kristittyjen joukot järjestetyt. Ojennetuin keihäin ja paljastetuin miekoin ryntäsivät he, sydän sykkivänä taistelun halusta, kolmea kertaa lukuisampain turkkilaisten kimppuun. Etupäässä oli Stuifen ratsumiehineen, ja ristiretkeläisten sotahuuto: "Niin on Jumalan tahto!" kaikui paljoa voimakkaammin kuin "Allah -- Allah!" jota virkuilla hevosilla ratsastavat muhamettilaiset parkuivat.

Hanno von Rechberg, joka tällä välin oli täydellisesti tointunut kuolonhädästänsä, hyppäsi ensimäisen merkin kuullessaan ratsunsa selkään; mutta hänen säikähtyneet silmänsä eivät olleet luotuina vihollisjoukkoon, ne katselivat vihaisesti kaikkien muiden ristiretkeläisten edellä rientävää Stuifenia, joka oli säälimättömästi työntänyt hänet takaisin aaltoihin varman kuoleman saaliiksi. "Nyt tahi ei koskaan!" kuiskasi hän kähisten ja ratsasti omien miestensä johtajana rohkean von Stuifenin perään, kiiltävä miekka ja ohjat vasemmassa, raskas, raudoitettu sotanuija oikeassa kädessä. Samassa yhtyivät sotajoukot. Tulena välkkyi Fredrikin vanha sotamiekka ilmassa ja milloin se vaan putosi alas, menetti aina yksi vihollinen henkensä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kenttä täynnä kuolleita, kuolevia ja haavoitettuja. Mutta yhä uusia taistelijoita tuli vastustamaan häntä, ja tiheään kuin rakeita putoili iskuja vihollisten vääristä miekoista, että urho tuskin enää jaksoi puolustaa itseään. Hänen voimansa alkoi vähetä, jo vuosi hänestä vertä monesta haavasta; silloin katsahti hän taaksensa, huomasi sinne päin kiiruhtavan ystävän ja huusi hänelle: "avuksi, -- Hanno, avuksi!"

Mutta katkeran ivallisesti ja kavalasti nauraen vastasi ystävä hänelle samat sanat, jotka Fredrik oli lausunut tuskin tunti sitten lykätessään hänet takaisin aaltoihin: "Auta itseäsi, ystävä raukka!" ja hurjasti katsoen Fredrikkiin löi hän nuijallaan häntä päähän. Ikäänkuin ukonnuolen tapaamana kyyristyi uljaan Stuifenin kookas vartalo; raskaasti ja hitaasti vaipui se alas hevosen seljästä maahan ja jäi eteenpäin pyrkivien Rechbergin ratsumiesten jalkoihin. Hirmuisesti tuhosivat voimakkaiden schwabilaisten miekat vihollisia. "Se on Jumalan tahto -- se on Jumalan tahto!" huusivat he uudestaan toimittaessaan veristä työtään ja sama huuto kaikui heidän takaansa apujoukoista, jotka, huomattuaan uskonveljiensä vaaran, kiireesti, kuolemaa pelkäämättä riensivät joen yli, päästäksensä osalliseksi heidän kunniaa tuottavaan taisteluunsa.

Semmoista hurjaa rynnäkköä eivät turkkilaiset orjat voineet kestää; he käänsivät nopsat ratsunsa ja pakenivat kuin nuolet, jättäen verisen taistelukentän kristityille voittosaaliiksi.

Mutta kalliista oli voitto ostettu. Monen kristityn ruumis peitti tappelutannerta, niiden joukossa Fredrik von Stuifenin ratsumiehet, jotka olivat uhranneet itsensä rakastetun herransa edestä. Heidän uljas päällikkönsäkin makasi, pahoja haavoja täynnä, hevosen kavioiden polkemana, tosin vielä hengissä, mutta silminnähtävästi kuoleman kielissä, urhollisen joukkonsa keskellä.

Ei ketään enää ollut elossa, joka olisi voinut ilmoittaa, että jalo Stuifen oli kavalan Rechberg-ystävän kädestä saanut kuolon-iskun.

Teeskennellen surua ja tuskaa seisoi Hanno Rechberg uhrinsa verisen ruumiin vieressä ja päästi häneltä Bertan antaman verisen vyön, voidaksensa antaa sen morsiamelle, ilmoittaessaan hänelle sulhasen kuolemaa. Häijysti hymyillen ratsasti hän pois ja muutamat toverit kantoivat kuolevaisen lähellä olevaan asuntoon. Rechbergin inhottava aikomus oli onnistunut, tarkoitus voitettu: Fredrik von Stuifen, Bertan sulho, oli poissa tieltä. "Ah!" huudahti hän, päästyään telttaansa, "vuosikauden saat itkeä, suloinen morsian, mutta sitte etsit lohdutusta uuden armahan sylissä ja -- Kristuksen veren kautta -- se toinen on oleva Hanno von Rechberg!"

* * * * *

Keisarin kuolema seisautti tietysti vähäksi ajaksi ristiretkeläisten toimet, sillä kaikki pyhän haudan puolesta taistelijat epäilivät sodan onnistumisesta, kun suuri ylipäällikkö nyt oli poissa. Tosin rupesi Schwabin herttua Fredrik sotajoukon komentajaksi, mutta näytti siltä, kuin olisi onnikin luopunut kristityistä ja turmiota ennustava tähti enää vaan valaissut kristin-uskon sankareja. Taudit rupesivat rasittamaan heitä, niin että monta tuhatta joutui niiden uhriksi; ja kun herttua Fredrikkikin, joka oli johtanut joukon Akkon kaupungin eteen, siinä kuoli ruttoon, sai iloisesti ja rohkeasti alotettu ristiretki kehnon lopun, ainakin saksalaisten puolelta; ranskalaiset ja englantilaiset saapuivat vasta myöhemmin pyhään maahan. Ruhtinaat, ritarit ja herrat palasivat väkineen kotiin, mutta moni, joka lähti kotoa viidenkymmenen johtajana, palasi yksin tahi ainoastaan muutaman palvelijan seurassa kaukaisesta maasta.

Niiden harvojen joukkoon, joiden rautainen luonne kesti ilman-alan ja tautien vaivat, kuului Hanno von Rechbergikin, ja vaikka hän oli ripustanut mustan suruvyön hartioilleen, oli hänen sydämmensä kuitenkin täynnä iloa, sillä hän voi kotona, Paitsi Fredrik herttuan kuolemaa, ilmoittaa myöskin vihatun Stuifenin lopun. Täynnä toivoa läksi hän sentähden pitkän, vaivaloisen alppimatkan perästä suorastaan Hohenstaufenin linnaan ilmoittamaan herttuan onnettomalle leskelle sekä epätoivoiselle tyttärelle ja morsiamelle puolison, isän ja sulhon kuolemaa. -- Kalmankalpeana, mutta ulkonaisesti tyynenä kuunteli luja Hohenstaufenin tytär kauhean ilmoituksen; mutta kun Hanno, ikäänkuin sanojensa vahvistukseksi, otti esiin tutun, armahaisen, verellä tahratun vyön, valahtivat kyyneleet vastustamattomasti hänen silmistänsä ja ääneensä valittaen heittäytyi hän yhtä onnettoman äitinsä syliin, joka, huolimatta omasta vahingostaan ja tuskastaan, koetti lempein sanoin lohduttaa rakastettua lastansa. Rechbergikin koetti lohduttaa aivan masentunutta tyttöä ja oli kylliksi malttamaton muistuttamaan että, kun aika oli parantanut hänen sydämmensä haavan, hän kyllä toisen rakastavan miehen rinnalla vielä oli löytävä kadotetun onnensa. Mutta Bertta vastasi hänelle ainoastaan halveksivalla katseella ja meni huoneesensa itkemään ja etsimään lohdutusta siltä, joka yksin voi antaa sitä, leskien ja orpojen isältä.

Hanno puolestaan läksi linnasta, kiroten itseään ja taitamattomuuttansa; hän ei voinut kieltää, että oli lausunut viittauksensa sopimattomaan aikaan ja että hän sen kautta oli vaikuttanut ihan vastoin toivoansa. Mutta pian rohkasi hän mielensä jälleen. "Joutavia", lausui hän itsekseen, "kaikki morsiamet toivovat, kun kadottavat armahansa, luostariin. Aika, tuo suuri, taitava lääkäri, kyllä parantaa senkin, mikä näyttää parantumattomalta; luottakaamme aikaan!"

Niin sanoen poikkesi hän Stuifenin linnaan vievälle tielle, ilmoittaaksensa Fredrikinkin isälle ett'ei hänellä enää ollut poikaa. Vanha Stuifen kuuli kamalan uutisen lausumatta sanaakaan surunsa osoitteeksi. Mutta muutaman päivän perästä tavattiin hänet kuolleena nojatuolistansa. Hänen sydämmensä oli särkynyt; hauta, joka kätki niin monta hänen esi-isäänsä, aukesi jälleen ja otti vastaan, kuten luultiin, Stuifenin jalon suvun viimeisen jäsenen. Mutta vielä eli yksi sen-nimine henkilö eräässä talossa Kalykadnos-joella, vaikka semmoisessa tilassa, että olisi voinut luulla kuolon korjaavan hänetkin; vielä eli kaivattu Fredrik: kiitos taitavan käden ja -- rakastavan sydämmen huolellisesta hoidosta!

Talo, johon pahasti haavoitettu vietiin, oli erään rikkaan vanhan juutalaisen oma, jonka oli täytynyt paeta Jerusalemista, kun muhamettilaiset, jälleen valloitettuansa pyhän kaupungin, enemmän vainosivat "valittua kansaa" kuin kristityitä. Varovainen Iisakki, oli kuitenkin saanut pelastetuksi kaikki aarteensa, ennenkuin hän kerjäläisen puvussa läksi Jerusalemista ainoan tyttärensä Esterin kanssa, jonka hänen vaimo-vainajansa oli jättänyt hänelle. Mutta tuossa erittäin kurjannäköisessä Kilikian mökissä lähellä Seleukeiaa, jonka hän oli valinnut itselleen turvapaikaksi, ei kukaan voinut aavistaa rikkauksia olevan, ei tietää, mitä aarteita köyhännäköisen talon ontelot seinät sisälsivät. Siellä eli vanha Iisakki, kuten näytti, niin varatonna kuin köyhin hänen kansalaisistaan, joka elättihe huonon ja arvottoman tavaran kaupalla. Viekas, älykäs juutalainen oli osannut pettää kaikki niin, että oli yksinäisyydessään turvattu kaikesta ryöstön ja väkivallan vaarasta, joita hän varmaankin olisi saanut kokea, jos olisi näytellyt rikkauksiansa.

Ainoastaan se puoli talosta, jossa Esterin huoneet olivat, oli koristettu komeudella, jonka vertaista saa nähdä vaan itämaalaisten asunnoissa. Huonekalut olivat hyvänhajuisesta puusta, koristetut runsailla veistoksilla, ja niiden päälle oli levitetty raskasta turkkilaista vaatetta. Lattia oli pehmeiden mattojen peitossa, niin että askeleet kevenivät kuulumattomiksi. Pitkin seiniä asetetut tyynyt ja sohvat olivat mitä kalliimmasta kulta- ja silkkikankaasta, samoin ikkunain edessä riippuvat varjostimet, jotka estivät paahtavan auringon säteet tunkeutumasta sisään. Jokaisen huoneen keskellä oli marmorisäiliö, josta iloisesti nousevan suihkulähteen viileä vesi nousi korkealle, puhdistaen ja vilvastuttaen ilman.

Niin ylelliseksi ja komeaksi oli vanha Iisakki laittanut tyttärensä huoneet, sillä hän rakasti ihmeen kaunista Esteriänsä mitä hellimmin ja katseli useasti ihaillen hänen hoikkaa vartaloansa, jonka kauneuden kallis ja loistava puku saattoi vielä näkyvämmäksi. Hänen kasvonsa olivatkin verrattoman kauniit.

Otsansa lumivalkeutta enensivät suuret mustat silmät, joiden yli kauniit kulmat kaarehtivat, ja runsaat mustat kähärät, jotka pilkistivät esiin hänen helmillä ja jalokivillä koristetun käärepäähineensä alta. Nenä oli hieno ja kapea, mutta sen melkein huomaamaton kaarehtiminen ilmoitti hänen kuitenkin kuuluvan siihen kansaan, joka on tullut tunnetuksi kotkan-nenästänsä. Kasvot olivat tavattoman hienot, mutta ne hän itämaalaisten tapaan piti, vierasten saapuvilla ollessansa, aina hunnun peitossa.

Mutta vieläpä tietonsa ja taitonsa kauttakin erosi Ester useimmista heimokuntalaisistansa. Mitä huolellisimmin oli Iisakki kasvattanut häntä ja hankkinut hänelle opetusta, niin että Ester puhui, paitsi hebreaa, hyvin sujuvasti monta muutakin itämaista kieltä ja lisäksi vielä niin sanottua lingua francaa (Ranskan kieltä), jolla ristiretkeläiset tavallisesti koettivat tulla toimeen maan asukkaiden keskessä. Tämän viimemainitun avulla, joka oli itä- ja länsimaisten sanojen seoitusta, oli hän oppinut Englannin, jopa Saksankin kieltä. -- Erityinen osa hänen tiedoistansa oli hänen lääketaitonsa, jota juutalaiset yleensä, sekä miehet että vaimot, siihen aikaan niin paljon harjoittivat, että juutalaiset lääkärit olivat kaikkialla suositut ja ristiretkeläisetkin ruhtinaat ja ritarit, sairastuttuaan tai jouduttuaan haavoitetuksi, mieluimmin jättäytyivät jonkun tuohon muuten niin halveksittuun kansaan kuuluvan oppineen hoidettaviksi. Sekin lääkäri, jonka jalo Saladin, kuten tarina kertoo, lähetti pahasti sairastuneelle Englannin kuninkaalle, Rikard Leijonansydämmelle, ja joka hänet onnellisesti paransikin, oli juutalainen.

Ester oli oppinut lääketaitonsa Jerusalemissa sedältänsä, joka oli erittäin kuulu monista salatuista keinoistaan. Hän oli vähää ennen juutalaisten karkoittamista jälleen valloitetusta Jerusalemista kuollut hyvin vanhana; mutta salaisuutensa jätti hän tarkalle oppilaalleen, veljensä tyttärelle Esterille.

Tähän taloon siis, jossa Iisakki asui tyttärineen, vietiin pahasti haavoitettu ritari ja jätettiin vanhan juutalaisen huostaan. Mutta heti Fredrikin kavalan ystävän mentyä kumppalineen, lähestyi Ester palvelustytön seurassa haavoitetun vuodetta; taitavasti puhdisti ja pesi hän syvät haavat, tutki ne hienoilla aseilla ja iloksensa huomasi pian, ett'ei ollut ihan mahdotonta pelastaa nuoren, kauniin ritarin henkeä, vaikka hänen päänsä kyllä olikin erittäin pahasti haavoitettu. Huolellisesti voiteli hän avonaista haavaa, jonka Rechberg oli piikki-nuijallaan lyönyt, parantavalla voiteella, jota ainoastaan hän osasi valmistaa kuolleen setän neuvojen mukaan, ja pani sitte kullankarvaisille kähäröille kylmän kääreen, jota hän tuon tuostakin kostutti samalla voiteella. Tunnottoman puoleksi avonaiseen suuhun kaatoi hän muutaman pisaran virkistävää nestettä, jolla oli todellakin ihmeteltävä vaikutus. Fredrikin melkein sammunut elonkipinä alkoi -- kiitos sille keinolle! -- jälleen hehkua. Ensiksi rupesi nuorukaisen rinta hiljaa, tuskin huomattavasti kohoamaan hänen heikosta hengityksestään ja tuskin tuntuvasti rupesi sydänkin sykkimään, mutta pian, muutaman pisaran nieltyä, muuttuivat kalman kalpeat posket vaalean-punaisiksi, suonien tykytys yhä kovemmaksi, enentyen vähitellen, kunnes sairas joutui kuumeen valtaan, jota Ester toivoikin, sillä ilman sitä ei mikään haava voi parantua. Mutta senkin sai hän uusien lääkkeiden käyttämisellä autetuksi mielensä mukaan, ja heti kun hän sairaan sekavista katseista ja houreista huomasi aivot kiihottuneiksi, voiteli hän hänen kulmiaan ja otsaansa hyvän-hajuisella voiteella, josta haavoitettu yhä enemmän rauhoittui ja viimein vaipui syvään uneen.

Väsymättömänä ja huolellisesti valvoi Ester monta viikkoa lääkärinä ja sairaanhoitajana haavoitetun vuoteen vieressä, leväten ainoastaan Fredrikin nukkuessa ja jättäen hänet silloinkin vanhan imettäjänsä huomaan, joka sai käskyn herättää emäntänsä, jos sairas heräisi tahi jos joku muu tapaus vaatisi hänen läsnäoloansa. Niin hoiti hän väsymättömän kärsivällisesti vierasta ritaria ja kestäväisyydellään onnistui hänen pelastaa nuorukaisen henki, ryöstää kuolemalta varma saalis.

Sairaan tila parantui parantumistaan, vaikka kyllä hitaasti, ja samassa määrin, kuin se edistyi -- nimittäin siitä alkaen, kun hänen ymmärryksensä selkeni -- lakkasi Ester tulemasta parantuvan vuoteelle, sillä vaikka lääketaidon harjoittaminen sallikin hänelle paljoa enemmän vapautta, kuin itämaalaiset tavat suovat naisille, käsitti hän arkatuntoisuudessaan kuitenkin, että hänen täytyi tehdä niin. Heti huomattuansa ritarin selkeämmin ja kummastuneena katselevan ympärilleen komeassa huoneessa, läksi hän siitä pois eikä palannut, ennenkuin sairaan säännöllisesti palaava kuume iltaisin teki hänen läsnäolonsa välttämättömäksi. Esterin läsnäolo vaikutti muuten aina ritariin rauhoittavasti, yksin hurjemmissa houreissakin. Heti kun hän ritarin omalla kielellä pyysi häntä pysymään hiljaa tahi laski pienen viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen, asettuivat hänen hurjat hourauksensa ja hän oli hiljaa, kärsivällinen ja tottelevainen kuin lapsi ja noudatti kokonaan Esterin tahtoa. Surumielin huomasi kuitenkin Fredrik, kun hänen ajatusvoimansa selveni, miten huntuun peitetty nainen yhä enemmän väistyi hänen vuoteensa luota. Vaikka huoneessa aina vallitsikin puolihämärä, huomasi hän kuitenkin liikunnoista hänet nuoreksi, ja kun hänen ajatuksensa olivat täydellisesti ja pysyväisesti selvinneet, rupesi hän yhä enemmän ikävöimään ystävällistä hoitajatartansa. Lisäksi halusi hän sanomattoman uteliaasti tietää, ken hän oli. Mutta kaikki, mitä hän kyseli vanhalta palvelijalta, joka poissa olevan sijasta aina istui hänen vuoteensa vieressä, jäivät vastaamatta, kenties sentähden, ett'ei hän ymmärtänyt lingua francaa tahi ei ollut sitä ymmärtävinään.

Kaukaiseen kotiinkin ja Bertan luo lensivät hänen ajatuksensa, mutta omaksi kummastukseksensa ei hän enää voinut muistella morsiantansa yhtä innokkaasti ja palavan rakkauden tunteilla kuin ennen; hänestä oli, kuin muistelisi hän kuollutta ja hänen kuvaansa hämmensi yhä enemmän olento, joka niin hellästi hoiti häntä, vaikka hän vaan kuin unissaan näki hänen lähestyvän, heti taas kadotaksensa. Viimein koetti hän muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut ja mikä seikka oli saattanut hänet siihen taloon ja sen naisen hoidettavaksi, joka alati oli hänen mielessänsä.

Vähitellen johtui hänen mieleensä heinäkuun kymmenes päivä -- keisarin kuolema -- tappelu muhamettilaisten kanssa; äkkiä muisti hän kohtauksen Rechberginkin kanssa ja yhä enemmän selveni hänelle, että se olikin Hanno, joka sotanuijallaan haavoitti häntä, saattaen hänet surman suuhun. Siitä joutui hän semmoiseen raivoon, että hän äkkiä hurjasti uhaten nousi istualleen vuoteesen ja huusi vihan vimmassa: "Haa, konna -- pelkuri, kurja pettäjä! Antakaa minulle miekkani, että voin rangaista sitä konnaa!"

Peljästyen kuuli Esterin vanha palvelija, joka istui hoitajana vuoteen vieressä, tuon raivoisan uhkauksen, ja kun hän ei ymmärtänyt saksaa, ei hän voinut käsittää sitä muuksi kuin uudeksi houraukseksi. Totellen emäntänsä käskyä veti hän siis peloissansa kellonnauhaa, kutsuen siten emäntänsä avuksi.

Heti aukesikin ovi ja Ester astui huoneesen. Luoden nopean katseen sairaasen, luuli hän heti käsittävänsä asian laidan. Hänetkin petti sairaan uhkaava, hurja katse ja hehkuvat posket, sillä hän luuli potilaan jälleen saaneen kovan kuumeen. Huolimatta sentähden olla varovainen tai peittää kasvojansa, astui hän vuoteen viereen, pakotti lempeällä väkivallalla sairaan jälleen laskeutumaan maata ja puhutteli häntä tapansa mukaan saksaksi.

"Tyyntykää, herra ritari -- pahan haavanne tähden on se välttämätöntä!"

Ensi kerran katsoi ritari ihan selkeänä kasvoihin ihmeen kaunista olentoa, joka kumartui hänen ylitsensä; ikäänkuin lumottuna tuijotti hän sen hellän olennon suloiseen muotoon, joka niin väsymättä hoiti häntä. Ester varmaankin huomasi siitä, ett'ei hän kumartunutkaan kuumeen hourauksissa olevan ylitse, sillä ensi kertaa punastui hän, huomatessaan ritarin ihastuneet silmäykset. Säikähtäen ja hämillään koetti hän peittää kasvojansa hunnulla, mutta Fredrik tarttui hänen vapisevaan käteensä ja puhutteli häntä niin hellin sanoin, ett'ei Ester eläessään ollut semmoisia kuullut:

"Oi, älä riistä minulta suloista näköäsi, älä peitä noita taivaallisen ihanoita kasvoja, jotka niin lempeästi ja kirkkaasti kuin aurinko lämmittävät sydäntäni. Oi tyttö -- ell'et ole enkeli, taivaasta tullut lohduttaaksesi minua tuskan ja mielettömyyden pitkinä hetkinä -- sano -- oi, sano, kuka olet, että voin rukoilla sinua kuin pyhimystä tahi kunnioittaa ja palvella sinua ihanimpana neitinä, jolle ritari milloinkaan on pyhittänyt elämänsä!"

Kristinuskoisten ritarien sen-aikainen naisten haaveksivainen ihaileminen ei ollut Esterille outoa eikä tapakaan, jolla he ilmasivat sen; hän koetti siis uskoa Fredrikin sanat vaan ritarilliseksi kohteliaisuudeksi, mutta hänen miehekkäät, kauniit kasvonsa ilmoittivat niin paljon lempeyttä, että neiti tuskin voi tointua ja tyyntyä. Paremmin vastataksensa ritarille vaan jotakin kuin kertoaksensa kuka oli, sanoi hän jälleen punastuen:

"Te erehdytte, herra ritari; minä en ole mikään korkeasukuinen nainen, minä olen vaan Ester -- juutalaistyttö."

"Oi, ole kuka ja mikä hyvänsä!" vastasi ritari, innostuneena suudellen kauniin tytön kättä, "minulle sinä olet olento, jolle olen suurimman kiitollisuuden velassa, sillä sä olet hoitanut minua, kärsivällisesti olet valvonut vuoteeni vieressä, vaikka olen ollut sinulle vieras, ja kestänyt luonani, kun kaikki muut jättivät minut, ja sinun kätesihän se oli, joka poisti polttavan pakotuksen haavoistani, joka pelasti elämäni -- oi, anna minun suudella sitä, tuota siunattua, kallista kättä!"

Ja taasen painoi Fredrik huulensa Esterin pienelle, valkoiselle kädelle, kun hän, hämillään ritarin äkkinäisestä tunteiden ilmi puhkeamisesta, oli unohtanut vetää sitä pois. Mutta tuntiessansa hänen palavat suutelonsa, yritti hän, yhä enemmän punastuen, irroittaa kättänsä, mutta Fredrik piti kiinni ja lausui rukoilevasti:

"Oi, älä taasen pakene minua, suloinen olento! Jää luokseni, sillä et varmaankaan ole pelastanut henkeäni, että saisin jälleen kuolla ikävään, kun en näe sinua -- oi, nyt voin käsittää, miksi sydämmeni ikävöi kasvojesi näköä, ne kun täyttivät koko sieluni, vaikka ainoastaan ikäänkuin unessa olin ne nähnyt -- oi, Ester se oli lemmen ikävä! -- Ester -- tyttö -- minä -- minä rakastan sinua!"

Ei kukan nainen olisi voinut vastustaa semmoista puhetta; kuumaveriseen itämaalaistyttöön, ihanaan Esteriin, vaikutti ritarin lemmen-ilmaseminen tavallisella lumousvoimallaan, sitä enemmän, kun hän sairaan lääkärinä oli jo ensi päivästä saakka, jolloin hän tuotiin taloon, surkutellut häntä kaikesta sydämmestänsä. Mutta "säälistä rakkauteen on ainoastaan yksi askel", sanoo sananlasku, ja Esterillä oli hellä sydän ja herkästi liikkuva luonto; oliko siis kummallista, että ritarin innokkaat sanat "minä rakastan sinua" tunkeutuivat hehkuvana säkenenä tytön sydämmeen ja saattoivat ennen heräämättömät tunteet ilmi-tuleen? -- Ikäänkuin ehdottomasti totellen vierasta voimaa kumartui hän kauniin valkeaverisen nuorukaisen yli, jonka säihkyvät silmät koettivat lukea hänen sielunsa salaisuutta, ja tunnusti rakkautensa tulisessa suutelossa, jonka hän painoi hänen huulillensa. Mutta tuskin sai hän ilmaisseeksi sydämmensä tunteet, kun naisellinen ujous jälleen pääsi hänessä valtaan; punastuen hiuksiinsa saakka irroittihe hän ja riensi pois huoneesta. Lyöden kätensä yhteen kummastuksissaan siitä, mitä oli nähnyt, seurasi palvelija rakastettua emäntäänsä, ja Fredrik jäi yksin -- yksin sydämmensä kanssa, joka oli täynnä autuaallista onnea!

Hän olisi voinut ääneensä riemuita, kun tiesi olevansa sen ylevän olennon rakastettu, joka uskollisesti ja hellästi kuin paras suojelusenkeli oli hoidellut häntä; ylenluonnolliseksi ylisteli hän itseänsä, kun oli voittanut tämän lempeän neiden sydämmen, jossa suurimman kauneuden ohella, kuin hän elämässään oli nähnyt, oli myöskin paremmat henkiset lahjat ja sydämmen etevyydet kuin kellään muulla naisella auringon alla, kellään koko maan päällä, yksin -- Bertallakaan. Bertallako?... Totta taivahinen, kuinka äkisti ja raskaasti johtui hänelle nyt mieleen kaukana kotimailla oleva jalon ruhtinaan tytär, joka häntä oli niin sydämmellisesti ja uskollisesti rakastanut ja nyt ikävissään odotteli hänen palaamistansa! Miten katkeroitti nyt yht'äkkiä hänen mielensä tieto, että oli pettänyt sen, jolle oli vannonut uskollisuutta, että oli rikkonut hänelle annetun sanansa -- juutalaistytön tähden.

Mutta liian voimakas oli viehättävän Esterin lumous. Mitä oli Bertan yksinkertainen sulous tämän tyttösen verrattoman kauneuden rinnalla, joka hänelle nyt oli lahjoittanut sydämmensä? Mitä oli hänestä Bertta sen autuuden rinnalla, joka häntä odotti Esterin sylissä? Väkisin karkoitti hän mielestänsä Bertta-raukan muiston; nykyistä viehättävää lemmittyänsä tahtoi hän vaan ajatella -- ainoastaan häntä rakastaa, rakastaa äärettömästi ja olla hänen rakastettunsa. Mitä hän siitä huoli, että Ester oli juutalaistyttö -- että hän kuului tuohon niin halveksittuun kansaan? Kukapa häntä voi moittia seurustelustaan Esterin kanssa? Koko kristitty sotajoukko uskoi hänet epäilemättä kuolleeksi; ja luultavasti oli se tieto saapunut jo kaukaiseen kotiinkin. Kukapa siis voi hänelle enää sanoa vasten silmiä: "Sinä olet rakkaudellasi juutalaistyttöön rikkonut kristityn velvollisuudet ja soaissut ritarikunniasi?"

Näillä ajatuksilla tukehutti Fredrik kaikki rauhaansa häiritsevät omantunnon muistutukset, ja kun Ester illan suussa palvelijansa kanssa palasi hänen luoksensa täyttämään lääkärivelvollisuuksiaan, silloin kertoi Fredrik innokkain sanoin toistamiseen rakkautensa; autuaallisesti hymyillen vaipui Ester hänen syliinsä, ja kun Fredrik häntä niin piti rinnoillansa, sydämmellään, silloin haihtui haihtumistaan Bertan kuva ja kaikki muut katumuksen mietteet sammuivat taivaallisen onnen rinnalla, joka jokaisesta rakastetun suutelosta runsaammin virtasi hänen olemukseensa.

* * * * *