Part 1

Produced by Tapio Riikonen

STUIFEN

Historiallinen kertomus

Kirj.

B. A. RACK

Suomensi A--a.

Helsingissä K. E. Holm'in kustantama. 1883.

Kun nykyaikana kulkee Ulmista rautatietä myöten Schwabin vuorten yli, leviää Filsthaliin komea näköala kaunisten, reheväin kukkuloiden yli, joiden korkeammilta huipuilta joko vanha linnanraunio tahi päivänpaisteessa kimeltelevä valkoinen, pieni kirkontorni ystävällisesti tervehtii matkustajaa; ja kun katse, tarkasteltuaan sileätä Hohenstaufenia, lentää Staufeneckin ja Scharfensteinin kauneihin raunioihin ja viivähtää vuosisata sitte salamaniskusta palaneessa Rechbergerin omassa Hohenrechbergin linnassa, josta kuuluisasta miehestä kuolematon schwabilainen runoilija Uhland lauloi, että hän oli

-- -- uljas nuorukainen Kauhu kauppa-, matkamiesten --

kun sitte vielä silmämme tarkastelevat ihan linnan läheltä korkeimmalta kukkulalta näkyvää pyhiinvaelluskirkkoa, silloin ne varmaankin hetkiseksi pysähtyvät korkeimpaan huippuun _Stuifeniin, joka, kummallista kyllä, on mitä runsaimman kasvullisuuden keskellä ihan paljas ja tyhjä. Ei ainoakaan ruohonkorsi sitä korista, harmaa rapakivi vaan paistaa sen kyljestä -- kylmä, kuollut ruumis keskellä rehevän tuoretta elämää.

Välttämättömästi johtuu matkustajalle, kaikkea tätä katsellessaan, mieleen, että tietysti täytyy tuosta vuorenhuipusta ja sen kolkosta tilasta olla olemassa jokin tarina. Ja niin onkin. -- Kun joku aika sitte matkustin jalkaisin noilla tavallaan klassillisilla seuduilla, kysyin sitä Hohenrechbergin pyhiinvaellus-kirkon vieressä asuvalta papilta, ja hän kertoi ystävällisesti tarinan, joka monta miespolvea oli Hohenrechbergissä säilynyt perintönä papilta toiselle. Hän ilahutti minua niin suuresti sen kertomisella, että toivon sillä voivani yhtä paljon ilahuttaa muitakin. Kerron sen siis semmoisena, kuin sen vanhalta herralta kuulin.

Stuifen ei ole aina ollut yhtä paljas ja autio kuin nykyaikana; muinoin olivat sen rinteet vehreiden vainioiden ja tuuheiden hedelmäpuiden peittäminä niinkuin muutkin vuoret ympärillä, ja sen huipulla seisoi komea, monitorninen linna, Stuifenburg, ylhäisen ja rikkaan von Stuifenin kreivillisen suvun, herrojen von Rechbergin ja von Staufenin naapurien kehto. Vuonna 1189, suurimman Hohenstaufi-keisarin Fredrik Punaparran hallitusaikana, eli Stuifenburgissa vanha, kunnioitettava kreivi Ulrik ja hänen poikansa Fredrik isänsä rikkauden ja mahtavuuden ainoana perillisenä, kun elämän ja kuoleman Herra oli kerran katsova otolliseksi kutsua vanhan kreivin toiseen eloon.

Ulrik oli hyvä, harmaahapsinen mies, jonka vanhuuttaan kyyristynyt selkä ei tosin enää näyttänyt siltä, kuin olisi hän ennen muinoin kookkaana ja uljaana ollut Konrad III:lla apuna Reinbergin valloituksessa. Ei kukaan voinut arvata hänen laihoista, mutta vieläkin jäntevistä käsivarsistansa, miten kauheita iskuja -- oikeita schwabilaisiskuja -- Ulrik muinoin oli lyönyt pyhässä maassa, johon hän oli uskollisesti seurannut samaa Konradia. Ei kukaan, joka näki hänen sauvansa nojassa hiipivän linnassaan, olisi voinut aavistaa Ulrikin ennen olleen urhon, joka oli seurannut nuorta Punapartaa hänen monilla sotaretkillään Italiaan ja siellä vuodattanut vertänsä hänen kanssaan ja hänen edestään Legnanon luona.

Jo viisitoista vuotta sitte oli hän kadottanut uskollisen puolisonsa ja viidestä pulskasta pojasta oli neljä kaatunut Italiassa, joten hänelle eloon oli jäänyt ainoastaan yksi, nuorin, joka hänelle, tälle elämänsä syyspuolelle joutuneelle ritarille, vielä oli syntynyt, vaikka hän jo pelkäsi jäävänsä sukunsa viimeiseksi; ja tämän poikansa oli hän, keisarillisen ystävänsä kunniaksi, nimittänyt Fredrikiksi. Kummako siis, että vanha herra rakasti kaunista nuorukaista enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja että hän huolellisesti suojeli häntä vaaroista ja taisteluista jotka kentiesi olisivat voineet viedä hänetkin uhrikseen. Sentähden olivat nuoren kreivin varukset ja ritarillinen miekka vielä ihan käyttämättömät, sillä hän ei saanut edes ottaa osaa jotenkin lakkaamattomiin tappeluihin erästä naapuriritaria vastaan, ja vielä vähemmin salli kreivi Ulrik hänen lähteä Punaparran taisteluihin. Kahdekskymmen-vuotinen ukko ei ottanut kuullakseenkaan Fredrikin innokkaita rukouksia. "Stuifenit", vastasi hän pojallensa, "ovat jo kylliksi vuodattaneet vertänsä keisarin ja valtakunnan hyväksi; sinun velvollisuutesi on hoitaa sukuamme ja pitää Stuifenin vanhaa, jaloa nimeä elossa!"

Se oli vanhan herran lempiajatus, ja hänen ainoa toivonsa oli saada elää vielä niin kauan, kunnes Fredrik toisi kotiinsa rakastetun puolison ja hän itse näkisi reippaat lapsensa lapset leikkivän ympärillään. Vanhan herran toivo olikin juuri toteutumaisillaan, sillä ennen pitkää piti Stuifenin viimeisen perillisen naiman kauniin, vaaleaverisen Bertta von Hohenstaufenin, Schwabin herttuan Fredrikin tyttären ja Fredrik Punaparran lapsenlapsen.

Jo lapsina olivat he olleet leikkikumppanit, ja myöhemmin, kun suloinen Bertta lapsesta varttui immeksi ja Fredrik kasvoi pojasta nuorukaiseksi, huomasivat isät, miten lasten keskinäinen ystävyys kehittyi rakkaudeksi. Ilosta liikutettuna kannatti sentähden vanha Stuifen eräänä päivänä itsensä Hohenstaufeniin, hyvän, vanhan tavan mukaan pyytääkseen Berttaa pojallensa, ja yhtä iloisesti suostui herttua Fredrik tyttärensä liittoon semmoisen miehen pojan kanssa, jota hänen sukunsa oli niin monesta hyvästä kiittäminen. Bertan kahdeksastoista syntymäpäivä määrättiin hääpäiväksi ja kaikki iloitsivat siitä hetkestä, jolloin pappi oli yhdistävä nuoren parin Hohenstaufenin kirkossa, jossa keisari Fredrikkikin aina kävi, milloin oli kotosalla sukunsa perintölinnassa, ja jonka oven päällä vielä nytkin on hänen muistoksensa kirjoitus: Hic transibat Caesar (tästä kävi ylitse Caesar).

Mutta Schwabin herttuan ritarilliset lääniläiset eivät kaikki ilomielin rientäneet toivottamaan onnea sulholle ja hänen kunnioitettavalle isällensä yhdistyksestä Hohenstaufien sukuun. -- Yksi heistä teki sen vihasta kuohuvin sydämmin, toivoen salaa, ett'ei koko aikomus toteutuisi. Se yksi oli junkkeri (aatelisnuorukainen) Hanno von Rechberg, joka myöskin oli koettanut voittaa Bertan suosiota hänen rikkautensa tähden; hänen oli täytynyt väistyä muutamaa vuotta nuoremman ja kauniimman Stuifenin tieltä. Osaten oivallisesti teeskennellä, ei hän näyttänyt mitään semmoista, joka olisi voinut herättää Fredrikissä luuloa, että Hannolla oli pahaa mielessä häntä kohtaan. Mutta salaa mietti Hanno kostoa ja tuumaili miten voisi häiritä rakastavien onnea ja estää heidän muutaman kuukauden perästä tapahtuvaa yhdistystänsä, samapa sitte vaikka saisi sen aikaan rikoksellakin nuorukaista kohtaan, joka aina oli ollut avosydämminen hänelle ja luottanut häneen.

Äkkiarvaamaton tapaus tuli hänelle siinä oivaksi avuksi.

Muutama viikko ennen määrättyä hääpäivää kuului nimittäin kaikkialla koko Saksan maalla uutinen, että uskottomat olivat jälleen voittaneet Gottfried von Bouillonin jo lähes sata vuotta sitte valloittaman Jerusalemin ja että pyhä hauta, jossa Kristuksen ruumis oli levännyt, ja kaikki muutkin pyhät paikat taasen olivat joutuneet seldshukkilais-turkkilaisten valtaan. Silloin kaikui vihan huudot koko kristikunnassa, ja kun ijäkäs keisari nuoruuden innolla valmistautui kaikkien niiden monien taistelujen jälkeen, joita hän oli kestänyt omaksi ja valtakuntansa eduksi, päättämään urhoelämänsä taistelulla Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi, tarttuivat nuoret ja vanhat miekkaan, lähteäksensä pyhään maahan, ja kaikkialla kaikui jälleen huuto, jolla "Käki-Pietari" muinoin innostutti ristiretkeläisiä: "Jumala niin tahtoo, -- Jumala niin tahtoo!"

Schwabissa ja varsinkin sen vuoristoissa kaikui tämä huuto ritarien, urhokeisarin jalosukuisten lääniläisten, innostuneissa sydämmissä. Junkkeri Hanno von Rechberg kiinnitti ristin vasemmalle olalleen, vaikka pyhän asian puolustuksen into häntä vähemmin kehoitti siihen, kuin toivo, että siten ehkä paremmin onnistuisivat hänen pahat vehkeensä jos hän nimittäin saisi Stuifeninkin houkutelluksi lähtemään ristiretkelle vastoin isänsä kieltoa ja rakastavan morsiamensa rukouksia. Ja sen hän toivoi saavansa aikaan joko puhetaidollaan tahi ainakin pilkallaan. Ja jos vihattu kilpakosija kerran olisi pyhässä maassa, toivoi hän helposti voivansa laittaa niin, ett'ei -- Fredrik sieltä enää koskaan palaisi.

Näissä mietteissä ratsasti hän eräänä aamuna Stuifenin linnaan jäähyväisille ennen lähtöänsä. Hyvin näkyvänä loisti punainen ristinmerkki hänen valkean viittansa päällä ja miekkansa kahvaan oli hän kiinnittänyt siunatussa rukousnauhassa riippuvan ristiinnaulitun kuvan, jonka Hohenstaufenin arvoisa pappi oli lahjoittanut hänelle hänen käydessään siellä jäähyväisillä. Jaloissa kilisivät kultakannukset, jotka ynnä rautapaidan keisari Punaparta oli omakätisesti antanut hänelle ritarimerkiksi Maintsin suuressa juhlassa, kun hän monien muiden kanssa lyötiin ritariksi. Niin varustettuna astui Hanno, häijy hymy huulillaan, Stuifenin linnan suuresta portista, poikkeamatta vanhan kunnioitettavan kreivi Ulrikin luo, suorastaan Fredrikin tuttuun huoneesen. Fredrik istui ikkunassa, synkkiin mietteihin vaipuneena, katsoa tuijottaen ulos, sillä yleinen innostus oli herättänyt hänenkin nuoruuden innostuksesta sykkivässä rinnassaan palavan halua lähteä pyhään maahan, ansaitsemaan ristin puolesta sotijana ritarin kannukset sekä kunniaa ja mainetta. Mutta ei vanha Stuifen silloinkaan kallistanut korvaansa poikansa pyynnöille, vaan kielsi jyrkästi häntä siitä enää puhumastakaan.

Rechbergin tulo herätti Fredrikin synkistä mietteistään; hän kääntyi ja huomasi tuon valeystävän koristettuna niillä merkeillä, joita hän niin palavasti tahtoi itsekin kantaa, ja vielä raskaammalta tuntui hänestä isän kielto. Hän peitti kasvonsa käsillään, hilliten ainoastaan vaivalla kyyneleitä, joita tuska ja suru väkisin heruttivat häneltä silmistä; mutta raskas hengitys ilmasi aivan selvästi nuorukaisen tunteet.

Salaiseksi ilokseen huomasi Hanno vaikuttaneensa vihattuun kilpakosijaan toivonsa mukaan ja astui verkkaan likemmäksi.

"Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiset, Fredrik!" alkoi hän sitte. "Muutaman päivän kuluttua lähden Regensburgiin, johon ristiretkeläiset kokoutuvat."

Fredrik hillitsi väkisin kovan tuskansa ja ojensi, itse toisaalle kääntyneenä, kätensä Hannolle.

"Voi hyvin," vastasi hän soinnuttomalla äänellä, "voi hyvin, sinä onnellinen. -- Oi, jospa saisin seurata sinua!"

"Josko saisit?" toisti Hanno ivallisesti, olkapäitään kohottaen. "Varmaankin aioit sanoa 'tahtoisin', jos minun on uskominen sinua -- sillä selvähän on, että nyt juuri mielelläsi kartat taisteluja ja vaaroja, kun sinua odottaa rauhallisempi ja varmempi onni, se, jonka kultasi tarjoo sinulle! Ole suora, ystäväni," lisäsi hän, ääneen nauraen, "ja sano: jos tahtoisin!"

"Ei, ei!" huudahti Fredrik innostuneena, "ei minua rakkaus sido näihin tuskallisiin kahleihin! Mutta isäni!" jatkoi hän, lyöden nyrkillään otsaan, "isäni!"

"Kyllä ymmärrän", vastasi Hanno, yhä nauraen, "isäsi pelkää ainokaisensa henkeä ja -- sinä olet liian kuuliainen poika ja -- ha, ha, haa! -- kauan elät kaukana kaikista vaaroista ja taisteluista! -- Oi, hän on oikeassa, tuo vanhus -- sinun pitää naida, ett'ei uljasten Stuifenien ja -- kuuliaisten poikien suku kuole olemattomiin!"

"Hanno!" huudahti Fredrik, "sanotko, ett'en _mielelläni_ lähtisi? Luuletko minulta puuttuvan uskallusta lähteä vaaroihin? Hartain haluni on päästä kerran koettamaan miehuuteni voimaa ja saavuttamaan ritarillisissa taisteluissa mainetta ja kunniaa kuin esi-isänikin; mutta isä kieltää jyrkästi ja -- katkerin mielin täytyy minun totella."

"Täytyykö?" kysyi Hanno, tullen äkkiä totiseksi, "täytyykö?! -- Jos sinulla todellakin olisi halua lähteä sotaan mainehikkaan Punaparran ja meidän, hänen sotilastensa, kanssa -- silloin olisi 'täytyy' huono sana miehen suussa, ja helpostihan se voi -- jos vaan tahdot -- muuttua ihan toiseksi."

"Mitenkä se on käsitettävä?" kysyi Fredrik kummastuneena. "Eikö kuuliaisuus isälle ole pyhä velvollisuus?"

"On", vastasi Hanno, "mutta onpa toinen kuuliaisuus, joka on vielä pyhempi velvollisuus kuin pojan isäänsä kohtaan!"

"Mikä?" kysyi Fredrik vielä enemmän kummastuneena.

"Esimerkiksi lupauksen täyttämisen velvollisuus --" lausui Hanno.

Ilon tuli välähti Fredrikin silmistä ja kavala ystävä jatkoi:

"Ainahan milloin hyvänsä voisit tehdä lupauksen ja isäsikin täytyisi mukautua sinun tahtoosi tai paremmin sinun lupaukseesi, sillä hän ei tohtisi menetellä vastoin Kristuksen tahtoa, joka määrää: sinun pitää enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä! -- Mutta", lisäsi hän muuttuen ivalliseksi jälleen, "mitäpä tässä puhun asioista, joihin et kuitenkaan ole taipuvainen? Voi siis hyvin, kuuliainen poika; viikon perästä lähden Regensburgiin; mutta sinä olet surullinen vielä viikon päivät ja sitte suostut välttämättömään kohtaloosi ja -- nait! Ha, ha, ha!"

Lausuessaan viimeisiä sanojaan astui Hanno, kannukset kilisten, ovea kohti.

Mutta Fredrik, jonka innostus oli yhä enemmän kohonnut ystävän pilkallisesta puheesta, tarttui hänen viittaansa ja huudahti ääneen:

"Totta jumaliste, tee, niinkuin luulet; sillä pyhän ristin kautta, joka sinulla on olallasi, vannon tässä: _minäkin otan sen merkin enkä tahdo ennen antaa Bertalle kättäni alttarin edessä, ennenkuin olen vuoden ajan taistellut pyhässä maassa -- niin totta kuin Jumala minua auttakoon kuolinhetkelläni_!"

Tärkeät sanat olivat lausutut, ja vaikka Hanno kyllä odottikin semmoista vaikutusta houkutuksistansa, onnistui se kuitenkin niin äkkiarvaamattoman pian, että hän, vaikka olikin huono mies, ehdottomasti tunsi itsensä liikutetuksi. Jonkinmoinen pyhä kauhu masensi hänet; sitte läksi hän huoneesta vastaamatta sanaakaan, vaan sydämmessänsä iloiten vehkeensä onnistumisesta.

Mutta Fredrik meni päättäväisesti isänsä luo ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut, ja kertomaan hänelle lupauksensa.

Kovasti koski Fredrikin sanoma vanhaan Ulrik-kreiviin, sillä vaikka kyllä häntä hyvin huoletutti sekin ajatus, että hänen poikansa, viimeinen Stuifen, olisi pitkällisessä sodassa, niin enemmän häntä kuitenkin pahoitti tapa, jolla poika hankki isänsä suostumuksen, sekä hänen uhkamielisyytensä ja tottelemattomuutensa. Äänettä kuunteli vanhus poikansa kertomusta lupauksesta, mutta sitte ojensihe urho ja vastasi: "Ei milloinkaan ole kukaan Stuifen jättänyt lupaustansa täyttämättä -- mene Jumalan nimessä!"

Lausumatta sanaakaan jäähyväisiksi, antamatta edes kättäkään meni Ulrik huoneihinsa, joista hän ei enää tullut ulos ennen Fredrikin lähtöä ja joihin tottelematonta poikaa ei enää laskettu sisään, vaikka hän kuinka innokkaasti olisi rukoillut. -- Mutta vähää ennen, kuin Fredrik nousi hevosensa selkään, lähetti urho-vanhus hänelle miekan, jota hän itse oli ennen käyttänyt pyhässä maassa ja Italiassa; vaan itse ei hän tullut näkyviin.

Bertta, lempivä morsian, tuskastui myöskin sanomattomasti kuullessaan Fredrikiltä erosanoman, mutta hän oli saksalainen neiti ja tajusi täydelleen sulhonsa tunteet. Sanomattoman murheissaan kuunteli hän armaansa jäähyväissanoja, vaan ei tahtonut ilmaista hänelle sielunsa tuskaa eikä kehoittaa häntä jättämään aikomustansa sikseen; häntä itseäänkin oli jalo asia innostuttanut, jonka edestä hänen isänsä herttua Fredrik ja isoisänsä urhokeisari olivat tarttuneet miekkaan. Mutta monta kyyneltä vuodatti hän salaa sotavyölle, jonka hän taitavilla käsillään ompeli ja sitte erohetkenä kiinnitti sulhonsa ympäri, kuiskaten ujosti rukouksen, että Fredrik muistelisi häntä ja hänen uskollista rakkauttansa. Autuaallisesti hymyillen lausui hän, niinkuin Fredrikkikin, ikuisen uskollisuuden ja rakkauden valan, ja kun he vihdoin erosivat katseli hän kauan Hohenstaufenin linnan ullakosta, miten tulinen sotaorit uljaasti kantoi häntä pois, kauan, kauan -- kunnes kyyneleet estivät häntä enää mitään näkemästä.

Toukokuun ensi päivinä vuonna 1189 kokosi keisari Saksanmaan kaikista osista tulleet ristiretkeläiset Regensburgiin. Siihen aikaan tavaton sotajoukko -- 30,000 ritaria ja toista sataa tuhatta miestä jalkaväkeä. Sinne kaupungin lähelle laitettuun, suureen leiriin läksivät nuori kreivi von Stuifen ja Hanno von Rechberg ratsumiestensä johtajina. Riemuiten tervehtivät heitä ruhtinaat ja ritarit, varsinkin Bertan isä Schwabin herttua Fredrik, joka oli sotaväen järjestämistä varten jo aikaisemmin tullut Regensburgiin, aavistamatta, että hänen tuleva vävynsäkin aikoi ottaa osaa retkeen.

"Kuinka, poikaseni, oletko sinäkin täällä?" huusi hän ystävällisen leikillisesti hänelle, "eikö sinulla ole ollut kylliksi ristiä tulevasta kohtalostasi, kun niin nuorena aiot joutua avioikeen alle? Täytyikö sinun ottaa vielä tämäkin risti kannettavaksi? Vai oletko rikkonut välisi Berttani kanssa ja saattaako se suru sinua etsimään taistelua ja kuolemaa?"

Muutamilla sanoilla selitti Fredrik, miksi hän on pukeutunut aseihin taisteluun Jumalan kunniaksi ja miten hän viimein vannomalla lupauksen oli voittanut isänsä, jota hän muuten oli turhaan saanut rukoilla.

"Ha, ha!" nauroi sotaisa herttua, "siinäpä olet tehnyt aika kepposet vanhukselle! -- Mutta", lisäsi hän äkkiä totisesti, "ei ole oikein mieleeni, että sillä tavalla olet tänne päässyt -- vaan olkoon, nyt olet täällä ja kyllä Jumala -- siihen luotan -- sallii sinun kunnialla täyttää valasi!"

Vanha Punapartakin tervehti nuorta kreiviä mitä sydämellisimmin, huutaen: "Vieläpä siis yksi Stuifen! Jumala suojelkoon sinua, vanhan ystäväni viimeistä poikaa, ja armollisesti suokoon sinun palata kotiin hänen luoksensa, joka jo on kadottanut niin paljon minun ja sukuni edestä!"

Pian alotti sotajoukko matkansa Wienin kautta, Unkarin ja Kreikanmaan läpi. Mutta vasta voitettuaan lukemattomia ja arvaamattomia vastuksia, joita Kreikan kavala keisari Iisakki Enkeli (Angelus) viritteli, huolimatta liitostaan Fredrik Punaparran (Barbarossan) kanssa, onnistui ristiretkeläisten seuraavana vuonna maaliskuussa päästä laivoilla Aasiaan. Reippaasti tunkeutui keisari eteenpäin, voitti kahdessa suuressa taistelussa Ikonionin sulttaanin, Saladin-sulttaanin liittolaisen, pakotti hänet suostumaan rauhaan ja raivasi siten itselleen tien Syriaan.

Vaikka Punaparta jo olikin 68 vuoden ikäinen, oli hän kaikkialla ensimäinen, uljain ja väsymättömin. Hänen rinnallansa taisteli yhtä uljaasti uhkarohkea nuori Stuifenin kreivi, jonka miekka tuhoili pakanoita kuin ennen muinoin hänen isänsä kädessäkin, jolloin se levitteli kuolemaa kaikkialla, mihin vaan sattui. Rechbergikin taisteli urhollisesti ja häntä kunnioitettiin sotajoukossa yhtä suuresti kuin Stuifeniakin. Yleensä mainittiin molempien nimiä yhdessä, sillä aina -- niin lepo-aikoina kuin taisteluissakin -- nähtiin Hanno Fredrikin seurassa, niin että nämä eroamattomat ystävät saivat ristiretkeläisiltä nimet "Kastor ja Pollux".

Mutta Rechbergin puolesta oli se ystävyys aivan teennäinen; hänen alinomaisella oleskelemisellaan Fredrikin rinnalla oli ihan päinvastainen tarkoitus, sillä hän teeskenteli ystävyyttä nuorta kreiviä kohtaan ainoastaan sen tähden, ett'ei kukaan voisi epäillä häntä, jos hänen onnistuisi murhalla tahi kavaluudella päästä kilpakosijastansa. Avosydämminen Fredrik puolestaan piti osoitettua ystävyyttä täytenä totena ja palkitsi sitä yksinkertaisesti sydämmellisyydellä ja täydellä luottamuksella. Hän ei aavistanut, miten pian hänen piti huomaaman kantaneensa povellaan käärmettä.

Vuosi, jonka Fredrik von Stuifen oli lupauksen tähden velvollinen taistelemaan ristiretkeläisten kanssa, oli jo kulunut; mutta hän piti häpeänä erota Jumalan soturien riveistä, ennenkuin jotakin päätöstä saataisiin toimitetuksi pyhän asian hyväksi. Hän jäi siis vapaaehtoisesti, varsinkin sen tähden, kuin ei enää oltu kaukana vastaan tulevan Saladinin sotajoukoista, niin että jo seuraavina päivinä voitiin joutua suureen tappeluun.

Useain pienempien taistelujen jälkeen, joilla ainoastaan tarkoitettiin saada selvää pakanoiden sotajoukkojen asemista, kävi viimein koko ristiretkeläisjoukko kahdessa osassa rynnäkköön. Schwabin herttua Fredrik johti toista ja keisari itse toista. Tappelusuunnitelma oli viisaasti harkittu. Schwabin herttuan piti valerynnäköllä antaa sill'aikaa tekemistä vihollisten etupuolelle, kun Punaparta itse aikoi tehdä päärynnäkön vihollisten toista kylkeä vastaan, jonka tähden hänen täytyi mennä Kalykadnos-joen yli. Mutta tuo tavallisesti pienoinen joki oli syvempi, kuin arvattiinkaan, ja sitä paitsi vielä sateista paisunut; vaan rohkean Hohenstaufenin luonteen mukaista ei ollut tuommoisten pienten vastusten karttaminen suurissa yrityksissä; hän käski jalkaväen istua ratsastajien tarakkaan ja ensimäisenä ratsasti hän itse jokeen. Viipymättä seurasi häntä Stuifen ja Stuifenia, kuten tavallista, Rechberg sekä heidän perästänsä koko joukko.

Sieramet ilmassa ui keisarin hevonen, ohjia totellen, toista rantaa kohti; jo oli sen onnistunut päästä ihan rannalle, ja siinä koetti se vahvalla hyppäyksellä nousta maalle, mutta kaviot luiskahtivat liukkaasta maasta, se putosi taapäin, kaatui kuperkeikkaa, ja kun se jälleen kohosi näkyviin, oli satula tyhjänä -- keisarillinen ratsastaja oli kadonnut.

Kauhistuksen huuto kajahti seuraavien ristiretkeläisten suusta; jokainen tahtoi auttaa, jokainen pelastaa ruhtinaan ja päällikön. Rechberg oli lähinnä sitä paikkaa, johon keisari oli kadonnut; äkkiä kannusti hän hevostansa, mutta käännös oli liian pikainen, virta sai raskasta kuormaa kantavan hevosen valtaansa -- hevonen ja ratsastaja katosivat aaltoihin. Fredrik von Stuifen näki ystävänsä hukkuvan -- mutta mitäpä hän voi huolia ystävästä semmoisena kauheana hetkenä, kun Punaparran henki oli vaarassa! Vaikkapa hukkuva olisi ollut hänen oma isänsä, ei hän olisi ojentanut kättänsä, pelastaaksensa häntä; tuossa, tuossa, jossa hukkuneen ruhtinaan punainen vaippa äkkiä tuli näkyviin -- siinä täytyi hänen auttaa -- pelastaa! Kovasti korskuen halkoi hänen sotaoriinsa aaltoja -- silloin tarttui äkkiä käsi nuoren ritarin jalustimeen, kalpeat kasvot tulivat näkyviin -- se oli Rechberg.

"Auta minua, Fredrik!" voihkasi hukkuva, tuskastuneena ja rukoilevaisesti katsellen häntä.

Mutta Stuifenin kreivi lykkäsi pois ystävän käden, joka jo oli tarttunut satulaan. "Auta itseäsi, poloinen ystäväni," huudahti hän hänelle, "minun täytyy pelastaa keisari!"

Toisen kerran katosi Hanno aaltoihin, mutta vaistomaisesti haparoi hänen kätensä ympärilleen ja tapasi uivan hevosen pitkän hännän. Epätoivoisella voimalla piti hän siitä kiinni, ja niin kuljetti eteenpäin uiva ratsu häntä mukanansa. Samassa huomasi Stuifen taasen keisarin purppuravaipan; hän painoi kannukset niin syvälle uljaan oriinsa kylkiin, että se ähkyen ponnisti viimeiset voimansa, ja vihdoin -- vihdoin, kumartuen sivulle päin, sai Fredrik kiinni veden päällä kelluvasta vaipasta. Hän veti sen luoksensa -- Punaparran kalpeat kasvot tulivat näkyviin ja, lujasti tarttuen rakastetun ruhtinaan ruumiisen, ohjasi hän rantaa kohti. Hevosen onnistui päästä lujalle maalle, se nousi korkealle pystyyn takajaloilleen, ja ponnistihe maalle, samalla temmaisten Rechberginkin rannalle.

Kiireesti hyppäsi Fredrik hevosen seljästä; vapisevin käsin riisui hän keisarin kypärin ja paljasti -- kuolleen kasvot.

Fredrik Punaparta, ritariston kaunistus, kristikunnan kunnia, Saksanmaan ylpeyden ja toivon esine, oli poissa, hänen mainehikas elämänsä oli loppunut, auttamattomasti loppunut!