Part 9

"Päästä minut kuulemasta tuosta kauneudesta! Ensimäinen lapsivuode sen usein vie mukanaan; silloin sulla on vetohaavi kaulassasi, mutta tyhjänä. Et ole mikään lapsi enää. Tarut, joita pieninä kuulimme ja joissa keisarit ja kuninkaat ottivat puolisoikseen kerjäläistyttöjä, ne ovat tapahtuneet satumaassa. Mutta että Sternsteinin kartano on kaukana sen ulkopuolella, sitä minun ei tarvinne sulle sanoa!" Hän nousi ylös ja silitteli kämmenellään pöytäliinaa. "Nyt on tarpeeksi! Heitä se tyhmyys mielestäsi."

"Ei se käy laatuun", virkkoi nuorukainen. "Minun täytyy vielä tunnustaa sinulle jotakin." Hän levitti istuimeltaan jalkansa, kumartui eteenpäin ja katsoi jäykästi suola-astiaan puhuen hitaasti: "Jos jättäisinkin tytön, mikä ei juolahda mieleenikään, niin ei hänen ole tarvis sitä kärsiä. Hänellä on kirjallinen sitoumus."

"Mikä, kirjallinen?"

"Minun aviolupaukseni."

"Sinun aviolupauksesi?" nauroi vanhus pilkallisesti. "No oletko sinä sitten siinä ijässä, että ilman minun suostumustani voit sellaisen antaa? Jos niin olisi laita, ajaisin sinut nyt hetipaikalla talosta pois! Mutta sinun kirjallisella sitoumuksellasi ei vielä ole minkäänlaista pätevyyttä. Jos tyttö sen nojalla on luottanut sinuun, niin tuhmasti hän on tehnyt; silloin voit nauraa takanapäin ja hänen täytyy tyytyä siihenkin, että ihmiset tästäpuoleen häntä pilkkaavat."

"Minä en anna heille siihen mitään aihetta. Kirjallisesti tai suullisesti, pysyn sanassani."

"Sinä senkin tuhannen vietävän hylkiö!" ärjäsi Sternsteinin isäntä lyöden nyrkkinsä pöytään. "Uskallatko sinä uhmailla minulle vasten kasvoja, ihan vasten kasvoja? Istut siinä ja sana sanalta purat suustasi tunnustukset, ettei minulle ole kerrottu sanaakaan liikaa eilisistä kepposistasi!"

Nuorukainen nousi tuoliltaan ja huusi väliin: "Se ei ole ensimäinen, mutta jos sovit asiasta, niin voi se olla viimeinen!"

"Siitä pidän minä kyllä huolen, että se tulee olemaan viimeinen, mutta sopiminen on sinun asiasi. Tähän asti olen huomannut sinussa vain ajattelemattomuutta ja tyhmiä kujeita, mutta eilisestä olet julkisesti asettunut tahtoani vastaan -- oman isäsi tahtoa vastaan! Minun mielestäni sinun vielä on tahdottava niinkuin _minä_ tahdon ja senvuoksi kysyn sinulta lyhyesti ja tarkotan sinun hyvääsi: Naitko aikanaan sen, jonka sinulle määrään ja heitätkö tästä päivästä alkaen kaiken seurustelun tuon tytön kanssa tuolta alhaalta?"

"Siihen vastaan sinulle yhtä lyhyesti, etten ketään toista nai enkä sen tytön kanssa heitä seurustelemasta. Pakota minut siihen jos voit! Telkeä minut sisään, niin murtaudun ulos. Tee mitä tahdot, aina löydän tien hänen luokseen ja sieltä turvapaikan."

Sternsteinin isäntä tempasi molemmat kätensä rinnalleen ja oli raivoissaan. Hetkisen kaikin voimin tavoteltuaan mielenmalttiaan sanoi hän hitaasti ja hiljaa: "Pane muistiin mitä olet sanonut: Ettet nai ketään toista ja etten voi saada sinua luopumaan seurustelemasta tuon kerjäläistytön kanssa!"

Toni nyökäytti uhkamielisesti päätään.

"Sinä olet tällä lailla", jatkoi vanhus, "himottanut luopuvasi lapsen kuuliaisuudesta. Ymmärrä minua hyvin! Tästäpuoleen ei sinun pidä lainkaan ihmetellä, jos vedän käteni sinusta pois. Valmistu vain siihen!"

Hän lähti ulos tuvasta.

Toni katsahti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Miten olikin tämä kerta niin kokonaan erilainen kuin kaikki muut, jolloin vanhus, tarpeekseen pauhattuaan, jälleen leppyneenä lähti tiehensä? Tosiaankin tämä asia oli paljon tärkeämpi kuin mikään edellinen, ja eihän isä näin heti, aivan ensi sanasta, voinut myöntyä! Mutta se mitä hän oli sanonut ei suinkaan ollut hänen viimeinen päätöksensä! Pian, kenties jo huomenna, ruvetaan asiasta puhumaan ja sitten niin usein, kunnes hän väsyy siihen. Niin juuri, hänen kanssaan onkin torailtava monet kerrat, ja tänäänhän kaikki sentään kävi melko hyvin, näin ensi kerraksi. Ruudilla ampuminen säikähyttää varpusia ja varkaita ja tyhjä uhkaus lapsia ja narreja!

Toni riensi alas Zwischenbüheliin. Hän piti päätään pystyssä nopeasti kävellessään majojen ohi, ja kun hän näki tulevansa huomatuksi, katsahti hän härsyttävästi taakseen.

Kun hän Zinshoferin majassa piti sylissään istuvaa tyttöä käsivarsiensa varassa, silloin hän kokonaan unohti minkävuoksi hän oikeastaan oli tullut; ja vasta Helenan kysyttyä asiasta kertoi hän mitä oli tapahtunut; kun nuo kaksi naista kuitenkin olivat hiukan huolestuneita tästä, lohdutti hän heitä sillä, että kaikkihan oli sentään varsin hyvin ja tuli vain yhä paremmaksi; muuta hän ei itsekään sanonut tietävänsä.

Tonin istuessa siellä alapäässä kylää ilmestyi Olutjuusto-Martel Sternsteinin hoviin.

"Tulen valittamaan poikasi käytöksestä", olivat hänen ensimäiset sanansa nähdessään isännän.

"Tiedän jo ennestään kaikki", murahti tämä.

"Jos ennestään tiedät kaikki", jatkoi Olutjuusto-Martel, "niin tiedät myöskin, ettei appeudestamme nyt voi olla puhettakaan."

"Miksikä ei?" kivahti Sternsteinin isäntä. "Onko minun poikani liian huono tai sinun tyttäresi liian hyvä?!"

"Olutjuusto-Martel katsoi häneen ihmetellen; sitten sanoi" hän hitaasti, liikauttaen jäykkiä huuliaan tavallista enemmän ikäänkuin puhuisi lauselmia, joita vielä tahtoi hiukkasen silotella: "Jos sellaista puhut, niin puhu kaikki suoraan, niin juuri!"

"Olutjuusto-Martel!"

"Sternsteinin isäntä! Mitä tahdot? Vaikka poikasi olisikin liian huono, niin olet sinä kuitenkin hyvä minun silmissäni. Siitä on todisteena sekin, että jo tänään olen täällä. Appeuden purkamiseen olisi minulla ollut aikaa, se ei minulle niin kiirettä olisi pannut, ja minä näen ettet sinäkään siinä suhteessa liioin hätäile. Mutta jos tahdot ostaa poikasi vapaaksi sotapalveluksesta, niin olisi nyt paras aika minun puhua hyvä sana hänen puolestaan ja sinun..." Hän teki yleisesti ymmärrettävän liikkeen peukalollaan ja etusormellaan.

"Säästä sinä hyvät sanasi, minä säästän sen muun."

"Mitä sinä tarkotat?"

"Että kiitän ystävällisyydestäsi, mutta en käytä sitä hyväkseni."

"Mutta silloin ottavat ne hänet sinulta koreasti."

"Ottakoot."

"Niin sinä nyt puhut, mutta kadut myöhemmin."

"Jumala varjelkoon, en suinkaan, sen sanon, Olutjuusto-Martel! Hänen täytyy seurata rumpua tai torventoitotusta. Se on hänelle terveellistä, se on ainoa keino poistaa hänestä uppiniskaisuus, jolla hän minua vastustaisi; ompa se ennenkuulumatonta, ajattelehan, kerjäläistytön tähden!"

"Niin, näes, se johtuu ijänikuisesta odottamisesta. Jos olisit antanut hänen heti mennä naimisiin Salin kanssa, niin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään tuo toinen."

"Luota siihen, että ne siellä harjotuksissaan ja manöövereissään saavat tytön taas pois hänen mielestään. Sellaista tapahtuu pian miehelle! Oikeastaanhan ei sinun tyttäresi olisi silloin menettänyt mitään."

"Kolme vuotta."

"Kolme vuotta! Mitä on kolme vuotta? Kolmesta vuodesta en minä välitä, niin vanha kuin olenkin? Ja jos siihen mennessä sinun Salisi ei vielä olisi mennyt naimisiin..."

"Sinun poikasi tähden en minä ole häntä ripustava savustettavaksi!"

"Sitä ei sinun tarvitsekaan, hän pysyy kyllä muutenkin tuoreena. Minähän sanoin vaan, että jos asia niin olisi, niin --!"

"No niin, jos, niin! Onhan siitä vielä aikaa puhua sitten kun se aika tulee."

"Olet oikeassa. Nyt ei olisi mitään järkeä eikä tarkotusta puhua siitä ja se saisi vain meidän kummankin sapen kiehumaan."

"Niin, parasta kai niin on."

He puristivat toistensa kättä ja erosivat.

XI.

Kaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren Muckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi hänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi itseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa päivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus pysyi mykkänä.

Pyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa aina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren kanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun tapaansa.

Niin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl nousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki ystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli nyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa häntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse kävelemään.

Syvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet ristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään kuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt ohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti hän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.

Sepherl tarttui Muckerlin käteen. "Kuinka iloinen olenkaan", hän sanoi, "että jälleen saimme sinut näin pitkälle."

Muckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi hypistellä veitsiään ja työkalujaan.

"Kuulehan", -- lörpötteli tyttö jälleen -- "nyt minulla olisi sinulle suuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen tapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään en yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin tekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti täytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?"

Nuorukainen katsahti ylös. "Et suinkaan", hän sanoi, "olen sinulle monet kiitokset velkaa."

"Ei lainkaan sentähden; kiitosten vuoksi en pyydä itselleni mitään! Kuule mitä sanon. Olen Pyhälle Neitsyelle luvannut hankkia jonkun kuvan kirkkoomme, ajattelehan kuinka lapsellinen olen; sinun se tietysti on veistettävä, sen paikoilleen paneminen vain olisi minun asiani. Ajatuksissani olen, tiedäppäs, kuvitellut että Kaikkeinpuhtain seisoisi maapallon päällä, käärme jalkainsa alla; Jeesuslapsi saa jäädä pois, niin että sinulla on vähemmän työtä ja että se tulee halvemmaksi. Ymmärrätkö?" Tyttö katseli alas esiliinaansa oikoen sitä sileäksi ja kuiskasi: "Mitä siitä vaadit, maksan sinulle vähitellen, silloin tällöin, jos nyt vain olet minulle niin ystävällinen."

"Oletko järjiltäsi?" kysyi nuorukainen. "Sinultako minä vielä ottaisin rahaa! Ihan ilmaiseksi teen sen sulle, niinkuin sinäkin olet ilmaiseksi auttanut minua tänä raskaana aikana."

"Se ei sovi, Muckerl, sellaista tarjousta en uskalla vastaanottaa! Ah, jos sallisin lahjottaa sen itselleni, silloin tosiaankin pääsisin helpolla! Muiden hyviä töitä ja toisten omaisuutta voisi jokainen narri Jumalalle luvata, siinä ei olisi mitään ansiota! Ei, ei, lahjana en sitä ota, se olisi aivan kuin en pitäisi sanaani rakkaalla Neitsyt Maariallemme, jos työntäisin kaiken toisen niskoille enkä itse tekisi mitään asian hyväksi."

"Tuo on järjetöntä puhetta", murahti nuorukainen harmistuneena ja sitten vilkaistuaan sivulta tyttöön sanoi vakavasti: "Mutta kuules, maksa minulle vain väri, jota tarvitsen maalaukseen."

"Paljonkohan se tekee?" kysyi tyttö kiihkeästi.

Muckerl piti kättään suunsa edessä ja yski; sitten hän vastasi lyhyesti: "Sellaiselle, jolla on niin vähän kuin sinulla, ainakin kylliksi."

"Kiitän sinua nyt jo moneen kertaan, Muckerl." Sepherl katsahti näin sanoessaan hellästi nuorukaiseen. "Voinpa sanoa raskaan kiven nyt pudonneen sydämeltäni! Ja kuulehan, me ripustamme kuvan paikoilleen sitten kun sinä palaat sotasyynistä, sillä arvelen etteivät ne sinua kumminkaan ota sotamieheksi."

Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti surumielisesti hymyillen kuihtuneeseen ruumiiseensa. Sitten alkoi hän tytön kanssa tuumia, -- aivankuin hän olisi ollut tekemisissä jonkun varakkaan emännän kanssa, -- kuinka suureksi ja minkä muotoiseksi kuva olisi veistettävä, ja hymyili salavihkaa tytön tarkoille selityksille. Lopuksi pyysi hän Sepherliä tuomaan varastosta jokseenkin raskaan pölkyn työpöydälle. Kuvasta piti tulla niin suuri kuin kolmannes ihmisen luonnollisesta koosta. Siitä päivästä alkaen puuhaili hän tässä työssä.

* * * * *

Eräänä iltana kuudennella viikolla tuijottivat kylän viimeisessä majassa toisiansa kahdet kasvot, joista jokainen veripisara oli paennut.

Pitkän, tuskallisen vaitiolon jälkeen laukesi toisen kouristus ja kuten vilutaudin puistattamina tunkeutuivat esiin sanat: "Sinä et saa jättää minua häpeään."

Se irrotti toisenkin kielen, joka lienee tarttunut kiinni kuivaan kitalakeen, sillä niin käheältä se soinnahti: "En tiedä mitään muuta neuvoa kuin että teidän on tultava sinne Sternsteiniin vanhuksen näkyviin."

Nyt seurasi ensin sekavaa, tarkotuksetonta myöntymis- ja vastustamispuhetta ja lopulta tuskallisessa kiireessä tehty sovinto.

Levoton yö valkeni aamuksi. Kastetta oli vielä nurmikolla ja puiden lehdillä, kun kaksi naishenkilöä hiipi läpi kylän, hiljaa, ikäänkuin olisivat pelänneet omien askeltensa kaikua; he kulkivat varovaisesti sillan yli ja suuntasivat askeleensa Sternsteinin kartanoon johtavalle tielle.

Palvelijain silmät levisivät suuriksi, kun he näin varhain aamulla näkivät Zinshoferin emännän tyttärineen astuvan taloon. Tytär kulki vallan renkien ja piikojen ohi, ei tervehtinyt heitä eikä puhunut sanaakaan; vanhus seurasi nöyränä jälessä, nyökäyttäen jokaiselle päätään ja tervehtien liikuttavalla ystävällisyydellä.

Noita kahta naurettiin ja kohautettiin olkapäitä takanapäin. Mitä mahtoikaan merkitä tuo juhlallinen kulkue?

Sternsteinin isäntä istui Tonin kanssa aamiaisella. Hän katsahti ihmeissään ylös, kun ovelle kolkutettiin. Toni säikähti, laski piippunsa pöydälle ja nousi ylös avaamaan ovea.

"Isä", sanoi hän merkitsevästi.

Molemmat sisääntulijat sammalsivat tervehdyksensä ja jäivät seisomaan paikalleen. Tyttö painoi päänsä syvään alas, mutta hänen äitinsä piti sopivana ottaa niin jäykän asennon kuin kunnioitus mahtavaa isäntää kohtaan ja väsyneet polvensa myöten antoivat. Hänestä oli aivan paikallaan näyttää loukatulta äidiltä, ei lapsensa loukkaamalta, vaan lapsensa kautta loukatulta. Hän tarkasteli synkin katsein tyttärensä yhteenkiedottuja palmikoita ja hiuskampaa; siinä oli ankara äiti, joka on taipuvainen tekemään anteeksiantonsa riippuvaksi toisten huomaavaisuudesta ja anteeksiannosta.

Isäntä tuprutteli edelleenkin levollisesti savuja piipustaan, loi pikaisen silmäyksen noihin kahteen naiseen, katsoi sitten kauan aikaa vihaisesti poikaansa kasvoihin ja vihdoin tuikeasti kysyi tältä: "Keitä nuo ovat?"

"Ne ne ovat, isä", alkoi nuorukainen raskaasti hengittäen. "Tahdoin -- että näkisit heidät -- koska et vielä lainkaan tunne heitä. --"

"Aivan tarpeettomasti vaivausitte tänne", murahti isäntä. "Porsasta en osta ilman säkkiä."

"Sääli toki noita säikähtäneitä naisparkoja", pyysi Toni. "Kuuntele ennemmin mitä heillä on sanottavana; et ensinkään tiedä kuinka suuren synnin teet, jos nyt vielä kaiken ennakolta teet tyhjäksi."

Vanhus kurtisti kulmiaan. "Ohoo! Pelotteletko minua synninteolla? Sellaisesta ei tässä minulla voi olla puhettakaan, ja vieraiden teoista ei minun suinkaan tarvinne vastata! Sanokoot nuo naisihmiset nyt sanottavansa, mutta älä sinä sekaannu siihen sanallakaan, sen vaadin, muutoin on kaikki kuitti välillämme!"

"Hyvä, isä, en sekaannu sanallakaan asiaan", vakuutti Toni. "Kaikkeen, mitä sinä ehdotat ja teet, olen valmis! Mutta sen sulle myöskin sanon ja huomaa se tarkoin, että se, miten tänään käyttäydyt ja puhut, ratkaisee meidän kahden välit kaikiksi ajoiksi. --"

"Kuule, poika, ei sinun pidä uhkailla", keskeytti isäntä nähtävällä hyväntahtoisuudella hänen puheensa. "Uhkailu ei hyödytä mitään; siksi olen kokonaan luopunut sitä käyttämästä sinuakin kohtaan. Anna naisten esiintuoda asiansa, kuka tietää vaikka pääsisin heistä eroon paremmin kuin luuletkaan." Hän kääntyi oveen päin. "No, puhukaa nyt sitten." Kun näin äkkiä puhumaan käsketyt eivät pitkiin aikoihin voineet saada sanaakaan suustaan, astui hän aivan lähelle tyttöä. "Sinua luulin toki reippaammaksi, koska kerran tahdot tulla emännäksi Sternsteinin hoviin!"

"Poikasi on sen minulle luvannut", virkkoi tyttö hiljaa ja kangersi puhuessaan, "etkä sinä suinkaan nuhtele häntä siitä, Sternsteinin isäntä, että hän pitää kunniansa arvossa!"

"En suinkaan, lupaus on varsin kunniallinen, mutta mitä sen pitämiseen tulee, siihen on minullakin sana sanottavana. --"

"Se on Jumalan ja ihmisten edessä sinun oikeutesi."

"Sitä olisi hänen myös pitänyt ajatella ennenkuin hän lupasi."

"En olisi uskaltanut tulla tänne, ellen olisi varma siitä etten täällä tuottaisi sinulle mitään häpeää; mutta koska olen varma etten millään tavalla tee sitä, olen tullut sinulta hartaasti pyytämään, että sallisit hänen pitää sanansa!"

Isäntä siristi silmiään.

Tullen rohkeammaksi jatkoi tyttö: "Panen kaiken luottamukseni sinuun. Katsohan minkä hän on minulle kirjottanut. --"

"Sillä ei ole mitään pätevyyttä", pisti vanhus väliin.

"Sinä sanot sen ja sinua minun täytyy uskoa. Mutta sinun käsiisi sen jätän." Tyttö painoi rypistyneen paperin vanhuksen oikeaan käteen, johon hän samalla tarttui molemmin käsin eikä enää sitä päästänyt. "Hänen suullisen lupauksensa myöskin, koko onneni ja elämäni, kunniani ja toivoni lasken sinun käteesi ja sinulta yksin odotan niitä takaisin!" Hän katsoi isäntään suurin rukoilevin silmin, jotka hitaasti täyttyivät kyynelillä, niin että nyt pisara pisaralta vieri hänen poskilleen.

Isäntä peräytyi askeleen ja sanoi, olkaansa kohauttaen, tytön äidille: "Zinshoferin emäntä, huomaat kai, että nämä kaikki ovat lapsellisuuksia, ne eivät voi toteutua eivätkä käydä laatuun! Käy säälikseni nuorta verta, mutta koko tuo ikävä asiaintila olisi meiltä kaikilta säästynyt, jos sinä, kuten olisi ollut velvollisuutesi, olisit vartioinut tytärtäsi."

Emäntä katsahti mulkoilevin silmin tuvankattoon; sen piti olla todisteena siitä, kuinka säälimättömästi ja väärin häntä tässä syytettiin.

Isäntä oli oikonut Tonin naimalupauspaperin sileäksi.

Helenan sormet syyhyivät ottamaan sen jälleen itselleen.

Tonille sanoi isäntä töykeästi olkansa takaa: "Siinä näkee mitä siitä koituu, kun pojat tuskin koulusta päästyään sekaantuvat tuollaisiin asioihin. Ota nyt oppirahasi takaisin. Kirjotat tässä 'ajallaan', -- ja kumminkin sinun pitäisi tietää että sen tulee raamatun mukaisesti olla 'aikanansa'." Hän repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hajautuivat lattialle.

Silloin heittäytyi Helena polvilleen hänen eteensä. "Sternsteinin isäntä", huusi hän, "niin totta kuin toivot autuasta kuolinhetkeä, älä torju, älä tee tyhjäksi asiaa, armahda minun hätääni! Olen lujasti luottanut Tonin sanoihin, -- älä sinä ole sitä vastaan, että hän antaa minulle sen mitä hän on minulta ottanut, kunniani!" Hän väänteli käsiään ääneensä nyyhkien.

"Lurjus, hylkiö!" ärjäsi vanhus. "Niin pitkälle olet jo mennyt, ettet ensinkään pidä omantunnon asiana syöstä toista kurjuuteen! -- Nouse ylös, tyttö! Nouse ylös, sanon minä!"

"En, Sternsteinin isäntä, en. Vaikka minun pitäisi olla tässä polvillani ikuisesti, niin en nouse ennenkuin sinä armahdat minua ja sallit meidät mennä yhteen!"

"No, no, tulehan järkiisi! Vaikka sinä olitkin järjetön, niin et voine vaatia että toistenkin pitäisi olla sellaisia! Tapahtunutta ei -- Jumala paratkoon -- milloinkaan saa tapahtumattomaksi, mutta mitä minun velvollisuuteni on siinä asiassa tehdä, sen olen myös tekevä, ehkä yli odotuksenkin, sillä itaruudesta ja kitsastelusta ei Sternsteinin isäntä salli itseään moitittavan." Hän kääntyi poispäin, meni erään kaapin luo ja veti auki sen laatikon.

Helena katsoi häneen hehkuvin, nyt kuivin silmin ja avoimien huulien takana puristuivat hampaat yhteen. Isäntä jatkoi: "Miten vastaisuudessa käy, sen tietää vain Jumala, mutta jos hädässä olet, niin en vastedeskään vedä kättäni pois sinusta. Ensi aluksi ota nämä!" Hän painoi tytön käteen tukun seteleitä.

Yhdellä tempauksella oli Helena pystyssä ja heitti rahat hänen jalkoihinsa. "Rahaako? Rahaako mulle tarjoot?" huusi hän. "Rahaako minun kunniastani?! Siihen riittää vain juuri sinun Sternsteinisi -- ei vähempi! --" Tyttö painoi molemmat kätensä vasten rintaansa ja kieli kieltäytyi tekemästä palvelustaan.

Isäntä veti suunsa leveäksi ja tuijotti tyttöön sukkela välke vihaa ennustavissa silmissä. "Ja Sternsteinin kartanoa se yksinomaan tarkottikin, kuten nyt hyvin huomaan", pilkkasi hän. -- "Oletpa aika viekas! Jos ei poika olisi ollut Sternsteinin Toni, ei hän milloinkaan olisi saanut tulla sinun läheisyyteesi; nyt käsitän senkin, mitä en ennen tiennyt, kuinka olet voinut luoda silmäsi häneen. Mutta hienostipa oletkin pannut asiat kokoon, se täytyy myöntää! Turhaan et ole sallinut itsellesi antaa lupausta ja kirjelmää, eikä sinun kevytmielisyytesikään ollut harkitsematonta; sillä pian näyttää asia kerrassaan siltä kuin olisi menettely sinun puoleltasi kunniallista ja tavara oikeaa ja ikäänkuin sinulta taas olisi pidätetty se, mitä oli luvattu saadakseen sinut suostumaan! Sinä näet, että minä osaan selviytyä. Onhan myös helpompaa vangita nuori hölmö kuin virittää rautoja vanhalle ketulle. Ole ennemmin järkevä," -- isäntä viittasi maassa oleviin seteleihin, -- "äläkä anna noiden, jotka on tuotu yksinomaan sinua varten, jäädä siihen odottamaan sellaista, jota et milloinkaan saa."

Yhä enemmän tuskan vääntämiksi olivat tytön kasvot käyneet, yhä enemmän suonenvedontapaisesti työskentelivät hänen jäsenensä; nyt pui hän nyrkkiä isännän edessä ja ryntäsi sitten ovesta ulos. Hän ei katsahtanutkaan Toniin, joka uhkamielisen hyväksyvästi nyökäytti päätään hänen poislähtiessään, eikä äitiinsä, joka ei väsynyt äänettömänä ojentamaan käsiään isäntää kohden ja sitten laskemaan ne vakuuttavasti polvelleen. Vain _yksi_ tunne valtasi hänen mielensä ja sielunsa; se oli mitä katkerin viha, jota terästi kalvava tietoisuus omasta voimattomuudestaan, ja porras portaalta, jalka jalalta horjuessaan alas rappusia huokasi hän sydämensä pohjasta rukouksen, että Jumala sallisi hänen elää siihen päivään, jolloin hän voisi tuolle korskealle isännälle maksaa takaisin kaiken tänäpänä tapahtuneen.

"Mitä sinä vielä tahdot?" ärjäsi isäntä Zinshoferin emännälle, joka yhä edelleen seisoi ovella.

Tämä katseli hämillään ja halukkaasti lattialla oleviin paperirahoihin.

"Ah, sinä mielakoitset rahaa?" nauroi isäntä. "No, ota ne nyt sitten! Mutta pidä huoli siitä että tyttäresi jättää hulluttelut ja turhat vaatimuksensa sikseen! Mitä vähemmän ihmiset tästä asiasta saavat tietoonsa, sitä parempi se on hänelle itselleen." Hän työnsi jalallaan setelit emännän eteen.

Vaimo hymyili kiitollisesti, kokoili rahat lattialta ja hiipi "kost'jumala" sanoen pois.

"Isä", virkkoi Toni astuen aivan liki isäntää, "olen pitänyt sanani, en ole sekaantunut puheeseen, mutta nyt juttelemme me kaksi keskenämme."

Vanhus mittaili häntä halveksivin katsein. "No, puhuppas sitten."

"Niin kauan kuin vielä olen alaikäinen, en saa naida ilman sinun suostumustasi. --"

"Se on selvää."

"Senvuoksi on minun odotettava täysikäiseksi tuloani. Mutta siihen mennessä muutan tytön kanssa pois täältä."

"Minne sitten?"

"Sitä en itsekään vielä tiedä. Se riippuu siitä, mistä paikan saan. Huomisesta alkaen pestaun rengiksi."

"Sinusta ei kuitenkaan kukaan huoli."

"Oho! Älä sellaista vain toivo. Minä osaan tehdä työtä."

"Höperö poika, mitä lörpötteletkään! Mitä siinä minun puoleltani on toivomista tai pelkäämistä? Sinua ei kukaan isäntä ota, kun sotapalvelus on ovella."

"Sotapalvelusko?"

"Niin juuri. Eihän kukaan toki huoli sellaisesta rengistä, joka kenties kahden viikon perästä sulka hatussa pötkii työstä tiehensä."

"Luovutatko sinä minut sotaväkeen?"

"Epäilemättä."

"Sinä tahdot vain pelottaa minua. Olenhan jo aikoja sitten kuullut sopimuksesta Olutjuusto-Martelin kanssa. --"

"Sen yhteydessä oli myöskin toinen sopimus, joka nyt on vähällä tehdä toisen tyhjäksi."

"Isä, siihen en milloinkaan suostu, niin ventovierasten ihmisten sekaan toisessa maanosassa! Tee ennemmin juttu lyhemmäksi, lyö minut mieluummin heti paikalla kuoliaaksi."

"Sitä olen miettivä; sinusta ei suinkaan olisi vahinkoa, mutta täytyisihän minun maksaa sinusta yhtä hyvin kuin kunnon miehestäkin, eihän laki siinä kohden tee mitään erotusta."

"Sitten teen itse jotakin itselleni!"