Part 4

Paljon hän siellä näki, kulkiessaan hengitystään pidättäen huoneesta huoneeseen, valituimman muotoisista välttämättömistä esineistä ylellisyystavaroihin asti, jotka komeilivat paikoillaan, ikäänkuin siellä ilman niitä ei olisi voitu tulla toimeen. Runsas liinavaate- ja pukuvarasto sai hänet päästämään äänekkään ihmetyksen huudahduksen, kun emännöitsijä avasi kaapit. Suuri lukittu kaappi, johon hän loi aran katseen kuullessaan sen olevan ylintä hyllyä myöten täynnä kallisarvoisia pöytäastioita ja hopeakaluja, vihdoin rautainen arkku, jota ei varas eikä tuli voinut tuhota ja jossa isäntä säilytti enemmän rahaa kuin kaikki kyläläiset tuolla alhaalla taloineen ja tiluksineen voisivat vastata ja jota katsellessaan hän melkein hartaasti pani kätensä ristiin -- kaikki tuo suli hänessä _yhdeksi ainoaksi_ kuvaksi rikkauden vallasta ja ihanuudesta.

Alakuloisena ja pelokkaana poistui hän huoneista ja hengitti keveämmästi, kun lähdettiin puutarhaan. Vanhus itse asiassa johdatti nuo molemmat tytöt sinne vain sen vuoksi että sieltä, eräästä suuresta viiniköynnösmajasta, parhaiten saattoi näyttää millaiset tilukset Sternsteinin kartanoon kuuluivat. Olipa siinä maata ja mantua, mutta minkään vertaistaan vailla olevan tilan vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt; se ei ulottunut sinne asti missä maa ja taivas sulivat yhteen, ja olihan ympärillä paljon vieraitakin tiluksia.

Emännöitsijä asetti tyttöjen eteen vielä lasillisen viiniä, jotta he, kuten hän hyväntahtoisesti huomautti, jälleen virkoaisivat elämään; sitten lausui hän kummallekin jäähyväiset, hyvin tyytyväisenä että oli antanut heille aihetta olla nyt vähemmän virkeitä kuin konsanaan.

Hyvän matkaa kulkivat tytöt vaieten; sitten pysähtyi Helena ja katsoi Sternsteiniin päin. "Olit oikeassa, Sepherl", hän sanoi, "siellä voi tosiaankin joutua vallan haltioihinsa."

"Enkö sitä sanonutkin?" virkkoi toinen.

"Ajattelesta vain", jatkoi Helena, "se, joka kerran Sternsteinin isännän pojan saa... hänellähän ei muuta poikaa olekaan?"

"Vielä sitä kysyt! Niinpä niin, Toni vain."

"Sille, joka hänet kerran sieppaa ja pääsee istumaan tuonne ylös, sille varmaankin tulee niin hyvät päivät ettei prinsessoillakaan sen parempia voi olla!"

"Pyh, mitä loruilet! Prinsessasta, joka on tottunut syömään kultaisista astioista ja jonka edessä sotamiehet paljastavat aseensa, puuttuu vielä paljon! Luuletko että joku tuommoinen oikein rikas talonpoikaistyttö siellä saisi nauttia mitään erikoisempaa kuin mihin hän isänsä talossa on tottunut. Niin köyhät ihmiset kuin me luulisimme siellä todellakin olevamme ihan kuin taivaanvaltakunnassa, mutta meistä sinne ei kukaan pääse."

"Tuskin", huokasi Helena.

"Ei pääse, sen sulle sanon! Ajattelehan toki, kuinka ylpeitä ne kaksi ovat, sekä ukko että poika. Ketään tyttöä tällä seudulla, niin kosolta kuin meitä onkin, ei Toni pidä edes sen arvoisena että vastaisi tervehdykseen."

"Se on vain oikein niille, jotka sitä puhuttelevat", huudahti Helena, "minä en sitä tervehdi!"

"Ja jos se joskus", jatkoi Sepherl, "alentuisi luomaan silmäyksen johonkin meistä, niin löisi isänsä siltä silmät päästä siinä paikassa."

"Tapahtukoon hänelle niin minun tähteni, -- Jumala syntini anteeksi antakoon, -- mutta minä voisin olla tyytyväinen: silloin täytyisi ukon Sternsteinin kartanon uhallakin luovuttaa hänet helpommalla, ja hovin vuoksi ottaisin kyllä sokeankin Tonin."

"Hyi, miten voitkaan puhua noin kauheita, kun sinulla kuitenkin osaltasi on poika, josta voit ylpeillä! Sternsteinin Toni, niin rikas kuin onkin, ei kuuna päivänä ole muu kuin talonpoika, hänen rinnallaan on oljenpunojattaren Muckerl vallan toista. Sen lisäksi ei tuo kopea sternsteiniläinen -- jos jolloinkin olet häntä lähempää tarkastellut, niin sun täytyy myöntää että olen oikeassa -- lähimainkaan ole kaunis ja voimakas eikä hän tosiaankaan voi, kuten Muckerl, korvata näppäryydellään, kunnollisuudellaan ja hyvyydellään sitä minkä häneltä voimaa ja sievyyttä puuttuu."

"Katsohan vain, mitä kaikkea sinä hänestä tiedät", nauroi Helena, "vallanhan minun on ruvettava kilpailemaan sinun kanssasi; näyttää aivan siltä kuin olisit rakastunut Muckerliini."

Sepherl käänsi punastuvat kasvonsa poispäin. "Astele eteenpäin, äläkä ole hullu."

"Eihän sun tarvitse punastua ellei se ole totta", härnäsi Helena. Häntä huvitti kiusotella turhilla loruilla Sepherliä, jonka arveli kadehtivan häntä nuorukaisen yksinomaisesta omistamisesta. Hän löi häntä lujasti olalle. "No, älä pahastu! Jos kerran pidät häntä niin suuressa arvossa, niin voithan ottaa hänet. Anna minulle yksi ainoa hyvä sana, niin luovutan hänet sulle."

"Oletko milloinkaan kuullut minun päästävän ainoatakaan sanaa, joka oikeuttaisi sinut puhumaan minulle tuolla tavalla?" virkkoi Sepherl vihastuneena. "Ettei Muckerl tahdo ketään muuta kuin sinut, ja vaikka jonkun tahtoisikin, niin kaikkein viimeksi minut, sen hyvin tiedät, ja koska sen tiedät, niin sanon sulle kerralla, että tuollainen ajattelematon pila vain halventaa sinua ja että minä pidän itseäni aivan liian hyvänä olemaan sinun pilkkanasi!"

"Mutta sinäpä vasta vähästä suutut", sanoi Helena katsahtaen häneen olkansa takaa. "Kun poika kerran on minun, niin onhan toki leikinteko omastani sallittua? Ja jos piloillani lupasin luovuttaa hänet sinulle, niin eihän sun siitä tarvitse loukkautua, koska kerran pidät häntä niin verrattomana! Tämä on leikkiä, mutta totta puhuen -- hän on sellainen kuin hän on ja minä sellainen kuin minä olen -- jos joku toinen vain koskisi häntä pikkusormeenkaan, niin voit uskoa, etten enää hänestä riitelisi!"

Niin, kannattipa Zinshoferin Helenan puhua sillä tavalla. Sepherl nyökäytti myöntävästi päätään. "Jos jonkun päähän pälkähtäisikin kilpailla sinun kanssasi, niin Muckerl vain nauraisi sille. Mutta katsoppas, tuolla hän vielä kärsivällisesti seisoo sillalla."

Siellä hän todellakin vielä seisoi. Paljon vettä oli hänen siinä odotellessaan vierinyt virtaa alas, ja hän mietti mielessään kuinka paljon sitä vielä täytynee sillan alitse juosta ennenkuin tapahtuu se mitä hän toivoo ja haluaa.

Hän seisoi vastavirtaan päin niin että hän näki vain tuon alituisen tulvimisen ja valumisen eikä kiinnittänyt huomiotaan siihen kuohuvaan, kohisevaan, rauhattomaan vesipyörteeseen, joka hänen selkänsä takana kuljetti pois kaiken minkä oli tuonutkin, puunpalaset ja oljenkorret.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna ilmestyi Helena Sternsteinin hoviin.

"Hyvänen aika, mitä sinä haet?" kysyi vanha emännöitsijä hänet nähdessään.

"Ajatelkaahan", virkkoi tyttö näyttäen oikeanpuolista korvalehteään, "kun minulta on korvarengas hukassa. Enköhän ole pudottanut sen tänne teille?"

"En ole sattunut näkemään."

"Voihan se sentään olla jossain kätkössä --"

"Tahdonpa pitää silmällä."

Pihan poikki astui lyhyenläntä, vankkaruumiinen nuorukainen heidän luokseen.

"Siinä on meidän isännän poika", kuiskasi vanhus töykäten tyttöä kyynärpäällään.

Helena katsoi tulijaa. Hänellä oli kiharainen, musta tukka, suora, jokseenkin paksu nenä ja ruskeat, kirkkaat silmät. Tyttö ei odottanut sen jälkeen mitä Sepherl oli hänestä kertonut mitään tervehdystä, mutta ei myöskään itse tervehtinyt häntä.

"Kukas sinulla on täällä luonasi, Kathel?" kysyi nuorukainen.

"Se on Zinshoferin tytär tuolta alhaalta", vastasi vanhus tehden sivumennen kädenliikkeen kukkulan juurelle päin ikäänkuin osottaakseen kuinka vähän merkitsi täällä ylhäällä kaikki se mikä tuli tuolta alhaalta. "Matznerin Sepherl toi hänet eilen tänne muassaan, ja minäpä sain hänen silmänsä suuriksi leviämään täällä. Pelkästä katselemisesta on hän kadottanut toisen korvarenkaansa aivan huomaamattaan. Eikö niin, tyttöseni?" Hän pani luisevan kätensä tytön pyöreälle olalle.

"Totta se on", virkkoi Helena, "kaunista teillä on täällä ylhäällä." Mutta hän sanoi tämän tyynen tunnustuksen äänellä ikäänkuin ei eilen olisi nähnyt mitään tavatonta ja niinkuin hän pikemmin harvinaisuuden vuoksi kuin minkään muun syyn tähden asuisi kurjimmassa majassa alhaalla.

"No, jos se kerran on sinua miellyttänyt", sanoi nuorukainen, "niin voithan tulla useamminkin."

"Olet hyväntahtoinen", nauroi tyttö, "ajattelet kai ettei kukaan silmillään vie teiltä mitään pois ja sallit katsella."

"Oletko sinä siitä niin huvitettu?" hymyili nuorukainen. "Kukapa tietää vaikka hyvinkin pian kerjäisit täältä yhtä ja toista."

"Niinkö luulet?" kysyi tyttö katsoen häntä suoraan silmiin. "Jos jotakin pyytäisin, niin se olisi toista, mutta kerjäämiseen en alennu, mietinpä usein vielä sitäkin, otanko vastaan mitä mulle tarjotaan." Hän kääntyi emännöitsijän puoleen. "Olkaa siis hyvä ja pitäkää silmällä korvarengasta. Jos se sattumalta löytyisi, niin pistäkää talteen minulle. Olisi ikävää, jos se hukkuisi. Toinen ei ole minkään arvoinen ilman toista ja sitäpaitsi on se lahjaksi saatu. Katsokaa, tällainen se on." Hän taivutti kaulaansa ja ojensi päätään eteenpäin, jotta vanhus saattoi nähdä vasemmassa korvalehdessä olevan renkaan; sitten hän kääntyi lähteäkseen. "Jumalan haltuun!"

Nuorukainen päästi hiljaisen vihellyksen. "Tyttö on hieman ylpeäluontoinen, näyttää minusta."

"Niin minustakin", tuumi vanha Kathel.

"Mutta sievä kumminkin, se minun täytyy sanoa."

"Hän on oljenpunojattaren Muckerlin hempukka."

"Pyhänkuvaintekijän?"

"Sen saman."

"Vai niin."

Kun Helena saapui alas mökkiin, torui vanha Zinshoferin eukko: "Missäs sinä jo näin varhain kuljeksit?"

"Ylhäällä hovissa olin. Multa taisi eilen pudota sinne korvarengas --"

"Pyh, sinä hanhi, katso toisella kertaa ensin tarkoin kotoa ennenkuin hyppäät joka kolkkaan. Korvarenkaasi on pöytälaatikossa, juuri äsken sen siellä näin."

"Jestas sentään, kuinka hajamielinen minä olen! Todellakin, siellä se on. No, nyt olen mielissäni. Olisinpa voinut säästää jalkavaivan ja murheen sen vuoksi."

Hän loi aran katseen äitiinsä ja hymyili itsekseen tämän kääntäessä hänelle selkänsä.

Oli iltapuoli päivää, kun Sternsteinin kartanon Toni sytytettyään keittiössä piippunsa lähti ulos ja alkoi hitaasti kävellä suuren niityn poikki; jostain toisesta olisi voinut tuntua pahalta tuo kauniin heinän maahanpolkeminen, mutta kuka saattoi moittia siitä häntä, tulevaa tilanomistajaa? Ei edes nykyinenkään omistaja, hänen oma isänsä, olisi voinut ihmisten kuullen häntä tästä nuhdella, ja "ripitys" neljän silmän nähden pelotti nuorukaista sitä vähemmän, kun se tähän saakka aina -- ja vallan toisten kepposten vuoksi -- oli sujunut varsin sievästi. Vanhus tosin kehui ankaruuttaan, mutta jos itse teossa hänen "ainoansa", josta isä ylpeili, pahotti hänen mielensä, tyytyi hän osottamaan ylemmyyttään siten että kovasti huutaen ja meluten selitti suunnitellun, tapahtuneen tai tapahtumattomaksi jääneen asian järjettömyyden, sopimattomuuden tai turhuuden, kunnes hän aivan hengästyi tai kunnes puheen lanka katkesi; nuorukaisen ei tällöin tarvinnut muuta kuin nöyrästi kuunnella, ja siihen hän kernaasti tyytyi.

Toni oli kulkenut noin kaksi kolmattaosaa matkasta jokirantaa pitkin, kun hän näki viimeisen hökkelin oven avautuvan ja Helenan astuvan ulos. Tyttö heilutti jotain pestävää vaatetta kädessään ja astui varovaisesti askel askeleelta entisiä jälkiä myöten, jotka portaiden tavoin johtivat rantaan. Siellä hän kumartui, upotti täyteläiset käsivartensa vesipyörteeseen ja pesi liinakappaleensa.

Tytön huomatessaan siristi nuorukainen silmiään ja veti suunsa leveäksi. Hän jatkoi hitaasti matkaansa, kunnes seisoi vallan vastapäätä tyttöä kahden kuihtuneen pajupensaan välissä. "Pst! Pst!" antoi hän suhista.

Tyttö karkasi kirkaisten pystyyn ja kun hän painoi molemmat kätensä, sormet hajallaan, vähän kaulan alapuolelle täyteläistä rintaansa vasten, liukui vaate pois; töin tuskin hän ehti jalkaterällään astua sen päälle, ettei se päässyt uimaan veden mukana.

"Herranen aika sentään kuinka säikäytit minua", sanoi hän hiljaa.

Taas leikki nuorukaisen suupielissä ivallinen hymy, mutta se hävisi pian, ja hän sanoi, hiljaa hänkin, ärsyttelevän tuttavallisesti: "Mene tuonne niitylle, jonka näet leviävän silmiesi edessä, hetken perästä näet minunkin tulevan sinne."

Tyttö veti otsansa kurttuun ja puri alahuultaan, kumartuen samalla nopeasti veden yli.

Hetkisen kuluttua virkkoi poika: "Kuules, minulla oisi vähän puhuttavaa sinulle."

Tyttö tempasi nopeasti vaatteen, sitten tarttui siihen molemmin käsin, kääri sen kokoon ja pusersi kuivaksi; sitä tehdessään oli hän toipunut säikähdyksestään, mutta vasta sitten kun oli työnsä suorittanut käänsi hän kovasti punastuneet kasvonsa nuorukaiseen päin ja sanoi tylysti ja tuikeasti: "En tiedä mitä sinulla olisi puhumista minulle, enkä myöskään ole lainkaan utelias." Hän kääntyi mennäkseen.

"No, elähän nyt", sopersi poika ja pyörähti ympäri; tämän liikkeen tehdessään luuli hän huomaavansa tytön majan ovella nauraen katsahtavan häneen olkansa takaa. Siitä sai hänkin rohkeutta kääntää päätään, mutta hän kohtasi vain tytön suuret, kerrassaan epäsuopeat silmät, ja hän asteli harmissaan, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, sääret koukussa pitkin tietä, jota oli tullutkin. --

Kun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit höyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä ruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten isäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä oli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai kukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen syödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun kasvot "karsaat" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi lausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen, jossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen, kuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän tahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut ihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois pöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.

Sternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja istui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis oli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista päätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat, liikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten lyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien yläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti esiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän huohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.

Tonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen niitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä epätietoiseksi.

Isäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli "ainoaansa" kulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. "Oletpa sinä aika lintu sentään!" murahti hän.

"Minkä vuoksi, isä?"

"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät senkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään ole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon? Mitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö niitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun omaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja sitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain rupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran tulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja vaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi, niin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että on sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä isännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä tästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn liikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt juoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä ja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen alku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani enää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs notarjukseni, kun kerran lähden -- vielä en sitä ajattele -- mutta silloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan olinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään kiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan saat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan; ulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin, siinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille." Hän löi nyrkkiään pöytään. "Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada tietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?"

"Mutta enhän minä niin mitään, isä. Suoraan sanoen se oli vain ajattelematonta kujeilua."

"Ajattelematonta kujeilua? No niin, johan minä sitä ajattelinkin, se on siis kerrankin viimeinen sanasi. Ajattelemattomista kujeistasi olen saanut kyllikseni! Elä laita niitä toiste!"

"Sitä ei enää koskaan tapahdu." Vanhus nousi ylös. "Puhua kyllä osaat, mutta jos luulet voivasi leikitellä minun kanssani, niin kyllä ensi kerralla näytän sulle täyttä totta."

"Ei sitä tarvita."

Isäntä painoi päänsä kohotettujen olkainsa väliin ja astui muristen ovea kohti.

"Hyvää yötä, isä", huusi Toni ja katsoi salavihkaa hymyillen hänen jälkeensä.

Ukko meni makuukamariinsa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin yöpöytä, kaksi tuolia ja rautasänky; siellä eivät syöpäläiset viihdy, ja olkialustalla, jouhimatrassilla ja jykevien kattopölkkyjen alla on terveellisintä nukkua, niin oli Sternsteinin isännälle vakuuttanut eräs, joka oli elänyt sotamies-elämää ja huolimatta kestetyistä vaivoista päässyt satavuotiaaksi; ja niin vanhaksi toivoi hänkin tulevansa. Hän ajatteli, ettei hänen vielä pitkiin aikoihin tarvinnut luovuttaa taloa pojalleen ja että hän tämän "ajattelemattomalle kujeilulle" kyllä aina keksii hyvän vastaväitteen, ellei hän ennen aikaansa ja poikansa mieliksi tahtoisikaan luovutusta tehdä.

Se olisi Tonin pitänyt tietää; hän olisi lakannut nauramasta älykästä isäänsä.

VI.

Aamusella kaksi päivää tämän jälkeen seisoi Sternsteinin Toni ladon lautaseinää vasten nojaten tupruttelemasta paksuja savuja piipustaan. Hän katseli alas oljenpunojattaren Muckerlin majaa kohden; tämä oli parhaillaan vanhan päivätyöläisen Gregorin kanssa kantamassa jotain suurta laatikkoa käsikärryihin. Kun työ oli tehty, kumartui vanhus tarttuakseen vetonuoraan, joka roikkui hänen olaltaan; sitten sylkäisi hän kouriinsa, tarttui nuoraan ja läksi matkaan.

Helena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl tarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti poispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja katseli kauvan heidän jälkeensä.

Tyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun matkaa, ei kovin kauvas.

Toni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä aamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa, yhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä, tuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen taa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään ketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin sillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa ja astui sitten hitaasti kylään päin.

Hän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka seisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut tapaamassa Muckerlia.

"Jumala antakoon", tervehti Toni tyttöä.

"Samat sanat", vastasi Helena.

"Minne matka?"

"Muckerlia olen saattanut. Nyt menen jälleen kotiin".

"Vai Muckerlia? Onko se sinun kultasi?"

"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain sinnepäin on."

"Sepä kumma."

"Että minulla on kulta?"

"Ei se. Sinun laisesi voi saada vaikka kymmenen, jos tahtoo."

"No, tiedä sitten, että vaikka se kuinka riippuisi tahdosta, niin ei kymmenen pysty yhden rinnalle; yksi on minulle kymmentä rakkaampi."

"Niin, mutta ei kumminkaan Muckerl ole kymmenen vertainen!"

"En minä sitä sanokkaan, mutta jätä minut jo rauhaan. Siinä sulle kylläksi kun sanon, että hän on minulle parempi kuin joku toinen -- kuinka paljon parempi, se on sinulle sama."

"Ei, se juuri ei olekaan mulle sama, sen tiedän, sinä olet kaunein -- --"

"Älä sinä löpise kauneimmasta! Jo aikaa ennenkuin aloitte minua siksi mainita, on hän sen tiennyt. Ehkä ymmärrät, että hän sillä tapaa jo on muista edellä; tai kenties ei sentään olekkaan, -- joka tapauksessa jätän selittelyn sikseen."

"Ymmärtäisin ehkä, jos hän olisi tämmöinen meikäläinen eikä tuollainen poikanallikka, tai sinä sellainen, jonka olisi tyytyminen mihin tahansa; mutta asia ei ole niin, ja sinulle sopisi sievempi."

"Oh, poika, siitä en lainkaan välitä. Kauneutta on minulla omistani kylliksi, ja toiselta sitä ei voikaan puraista."

"Eipä kylläkään, mutta voisihan löytyä joku, jolla on enemmän kuin Muckerlilla, joka olisi paremmassa arvossa, ja haitaksi ei kumminkaan oisi, jos hän oisi hieman siedettävämmän näköinen."

Tyttö katsoi sivuttain nuorukaiseen silmät rypyssä. "Se on tietty; tiedätkö sinä kans neuvoa minulle sellaisen?"

"Ehkäpä", hymyili Toni, "eikä hän muuten ole kaukanakaan täältä."

"Kun hänet tapaat, niin vie minulta terveisiä ja sano että hän minun puolestani vain saa pysyä siellä missä on."

"Kyllä minä sanon, mutta en usko hänen siitä huolivan."

"Se on hänen asiansa. Ja nyt Jumalan haltuun!"

"No, älä nyt pidä kiirettä, oisin vielä mielelläni kanssasi. --"

"Voithan sen tehdä, jos meillä on yksi tie."

"Jotta puhuisimme asiat selviksi, -- mutta tuon kautta. --"

"Sinun mieliksesi en toki kiertoteitä kulje?! En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi. Mitä minulla on sinulta kuultavaa, sen voit kyllä julkisella tielläkin kertoa, vaikka ihmiset seisoisivatkin ovilla tai kurkistelisivat akkunoista."

"Juuri ihmisten vuoksi, etteivät ne sinusta --"

"Minustako? Mitä minun tarvitsee ihmisiä arastella, kun kuljen heidän nähtensä? Mutta sinä kai pelkäät tulevan isäsi kuuluville, että sinun on nähty seurustelevan erään meikäläisen kanssa."

"Ohhoh!" nauroi poika. "Sittepä huonosti tunnet isä-ukon; hän puuttuu kyllä joka tilaisuudessa asianmukaisesti juttuun, mutta lopulta pistän kuitenkin hänet pussiin, niin suuri kuin hän onkin."

"Pidä vaan silloin varalla, ettei säkki repeä."

"Ole huoleti, isäni saan taipumaan mihin tahansa:"

"Kaikkeenko?"

"Kaikkeen!"

"No, tähän saakka ei sitte ole tullut tehtyä mitään erikoista."

Toni alkoi suurella innolla kertoa ajattelemattomista kujeistaan, mutta vaikeni, kun he saapuivat kylän ensimäisten asumuksien kohdalle.

"Siinä se nyt nähdään", kuiskasi hän, "tuolla seisoo jo muutamia töllistelijöitä."

"Anna heidän olla, kun heillä kerran on aikaa ja halua siihen", virkkoi tyttö ja alkoi äänekkäästi puhella ilmasta, vuodentulontoiveista, taloudestaan ja askareistaan, kunnes pääsivät sillalle, jossa hän toivotti nuorukaiselle "hyvää ruokahalua".

"Vielä yksi asia", sanoi Toni.

"Mikä sitten?"

"Etkö tosiaankaan tahdo suoda minulle tilaisuutta kerran puhua suuni puhtaaksi kanssasi?"

"En, en todellakaan."

"Miksi et?"

"Tahdot tietää syyn? Koska varpunen, joka minulla pesineen on käsissäni, on minulle rakkaampi kuin se ylpeä kyyhkyshaukka, joka kuikkelehtii ylhäällä Sternsteinin hovin katolla."

Nuorukainen päästi pari lyhyttä, ivallista naurun hohotusta ja sitten katsoi hyvän aikaa poislähtevän jälkeen. Äkkiä väsyi hän siihen, nojautui kyynärpäillään kaidepuihin, työnsi kaikki kymmenen sormeansa hatun alle, jonka lieret vajosivat syvään hänen otsalleen, ja kaiveli tukkaansa.

Näin näki Helena hänen vielä kauvan aikaa seisovan, jutellessaan vanhan oljenpunojattaren kanssa portilla.

* * * * *