Part 15

Sternsteinin isäntä vilkutti silmiään toisille pöytätovereilleen ja sanoi nauraen: "Nyt lähden katsomaan hevosiani."

"Me tulemme mukaan", huusivat kaikki nauraen.

"Meidän on se tehtäväkin", melusi muuan, "jo senkin vuoksi, ettei vanhuksen ja pojan kesken tapahtuisi mitään välipuhetta!"

Vanhus kohotti uhkaavasti sormeaan tuota puhujaa kohden. "Kuule sinä siinä, älä sellaista lörpöttele! Se ei enää ole leikkiäkään! Kunniaton pelihän olisi menetetty."

Toni istui pihalla erään suuren vesisaavin kannella; saaviin johti kattorännin torvi vettä. Kun tuo meluava joukkio astui porstuasta pihalle, livahti hänen luotaan pois eräs tarjoilijatar, jonka kanssa hän juuri oli laskenut leikkiä.

"Kuuleppas veitikka! Joudatpa vielä kujeilemaankin siinä", virkkoi Sternsteinin isäntä. "Ajattele ennemmin yhdeksää vuottasi." Hän tarttui poikansa nutun nappiin ja ravisteli häntä. "Yhdeksän vuotta hänellä vielä on, miehet, ja totella ja myöntyä hänen täytyy (jälleen ravistelu) -- esiin kutsuttaessa -- muutoin hänen käy huonosti!" Hän antoi pojalle kovan iskun olalle ja ottamatta huomioon seuralaistensa osittain hämmästyneitä, osittain ilkeäjuonisia kasvoja, astui hän katosta kohti, jonka alla Olutjuusto-Martelin vaunut olivat, hyvin totisena lopettaen sanoilla: "niin, niin, sotaoikeus on perin ankara."

Kun hevoset oli tarkastettu, astui hän jälleen pihan poikki ravintolaan. "Lähde mukaan", sanoi hän ohimennessään Tonille ja kun he olivat tulleet ravintolahuoneeseen asettui hän istumaan nuorukaista vastapäätä ja katsoen kiinteästi tätä silmiin alkoi puhua: "Kuuleppas nyt ja ymmärrä minua hyvin. Nyt on näytettävä onko sinullekin isäsi tahto korkeamman arvoinen kuin omasi; senvuoksi en odota mitään vastaväitteitä sanoessani sinulle: Sinä nait Olutjuusto-Martelin Salin. Häidenpidon ajan määrääminen on sopimuksen mukaan jätetty sinun tehtäväksesi; sinä tunnet kaikki asianhaarat, tiedät, mitä sulla on sanottavana, etkä siis tarvitse pitkää miettimisaikaa. Puhu!"

Nuorukainen katsoi uhmailevasti vanhuksen kasvoihin. "Koskei mikään vastaväite ole sallittu, niin mitä minun on tekeminen? Hyvä, minä siis nain Salin. Minulle on mieleistä, että itse edes saan määrätä ajan, jolloin sen pitää tapahtua, ja silloin en minäkään salli mitään vastaväitteitä! Jos sen pian täytyy tapahtua, niin en tahdo senvuoksi vanheta; kahdeksan viikon kuluttua ovat häät!"

Pauhaavaan meluun, mikä nyt puhkesi, hukkui Sternsteinin isännän eläimellinen huuto.

"Isäntä! Isäntä! Isäntä!" -- "Nyt tiedät kenen luo sinun on riennettävä!" -- "Sternsteinin isäntä maksaa!" -- "Täytä lasit!"

Vanhuksen käsiä puristeltiin, hän seisoi ja tuijotti sanattomana eteensä; vasta kun Olutjuusto-Martel astui esiin ja ravistaen häntä molemmin käsin olkapäistä huusi: "Niinpä olet siis selvästi voittanut, sinä sakramenskattu heittiö! No, olkoon sinulle suotu nuo kaksi hevosta, olkoon ne sulle suotu, koska poikasi niin hyvää tarkottaa tyttärelleni!" -- silloin näytti Sternsteinin isäntä jälleen tointuvan, hän sysäsi Pitkän syrjään, viittasi moneen kertaan pöytään päin, minkä vedontodistajat, jotka juuri olivat istuutuneet kukkuroilleen täytettyjen maljojen ääreen, ystävällisenä kehoituksena heti ottivat huomioon, sitten tarttui hän kiinni Toniin kyynärpään yläpuolelta niin lujasti, että nuorukainen vain vaivoin saattoi pidättää äänekkään kirkaisun, vei hänet ulos huoneesta, raahasi hänet erääseen kolkkoon käytävään, joka oli porstuan vieressä, ja työnsi hänet siellä muurinnurkkaukseen. "Rakkari, hylkiö", huohotti hän, "ruoskaniskuilla lyön pääkallosi puhki kotiinmennessä ja paiskaan sinut raviin."

"Oletpa hullu", ähkyi nuorukainen, kasvot tuskan väänteissä ja kiemurrellen vanhuksen kovissa kourissa, "mitä olen sitten tehnyt sinulle?"

"Sovittua se kaikki oli, minulta on petoksella anastettu talot ja tavarat!" Hän tempasi rimpuilevan nuorukaisen luokseen ja paiskasi hänet sitten vasten seinää niin että tärähti.

"Älä enää toista kertaa koske minuun!" huusi tämä. "Älä koske minuun, muutoin huudan apua! -- Minä en tiedä mistään. Ja jos asia niin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt lyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi ja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja kunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja kuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko."

Toni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä, mutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan liiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää, polttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä paikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista suonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka, hapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja käveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.

Siellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi ahkerasti lasiaan.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin isännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä lippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina liehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva isäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin pyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi virkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata ne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla esirukoilijan äänellä lorotteli "syvästisurevien paikallejäävien" kiittelyt Sternsteinin isännän "kunnioittavasta läsnäolosta."

"Mene tiehesi, konna!" sammalsi humaltunut.

"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!" huusi Toni kuskipukilta. "Sinä näet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!"

Vaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata hevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta suuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta toiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja tuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta hiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi noiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän vihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan ja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli täysi työ saada niitä rauhottumaan.

Tämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta häirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän puolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään vanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden vuoksi suu kiinni, nenän kautta.

Niin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa, niin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki taitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka usein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni heittäytyi ilossaan huolettomaksi "sotajuonensa" seurauksista. Vain jonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään ja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä seinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat rutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.

"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä päästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa, että nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat --"

Hyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen herrana!

XVI.

Se mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä samoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana ihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle "totena uutisena", että Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä Olutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin, että kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo "itara" vanhus niin äkkiä oli päättänyt "asettua lepoon", ei siinä kuitenkaan ollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman päänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä olentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat jotain "niskuroimisesta", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he kuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä, hyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä rikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine, ja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes lahjaksi.

Maanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään tilaansa; _sen_ tuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin päänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu siltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä istuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi, ensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän lakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin huomaamatta.

Tiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran pääsi häneltä huokaus: "Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut pian toisiin käsiin!" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo samaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina surkutteli hän "kartano-parkaa", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa, varmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut sitä auttaa -- eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa! Perjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä kaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen loppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja miniä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla tulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta hovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille. Tämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää ennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet alistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa tervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin ystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä oikeastaan olisi voinut odottaa.

Tästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden valmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän tahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät ja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen, ja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista ei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen "kekseliään notarion", jonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa luovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan kartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän joukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään ja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet sekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti vanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän auringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran maata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja kun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen sinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla paikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä kamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei pannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen riidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä talosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli asumusta, "köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen" tavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja möräjävän karjan keskellä.

Varhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin vihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan voidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo hermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus, joka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan, kiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä saa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja onnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut Helenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi hänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja hengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki -- oli ohi. Sitten hän hiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain tallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki pitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä hänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.

Sternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä, soitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena ja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti joitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa tuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan ympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä miehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea sääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena ovipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.

Siellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen yöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua ja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän kirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai huomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa, ja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna jälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta, ja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.

Kova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin räiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.

* * * * *

Olutjuusto-Martelin Sali näytti todellakin kuin puusta veistetyltä, ainakin tänään, kunniapäivänään, Sternsteinin hovin nuoren emännän arvossa, sillä joko hän sitte käveli, seisoi taikka istui, tuntui hän niin puiselta, että Tonin täytyi sille nauraa, mutta hän tunnusti myös itselleen, että Sali oli hyvää puuta. Toni oli kuitenkin, mitä naisväkeen tulee, oppinut huomaamaan -- sotilassäätyhän kuuluu _siinäkin_ suhteessa olevan hyvä koulu -- ja erottamaan sellaiset, jotka viekkaiden, ala-arvoista tavaraa myyskentelevien rihkamakauppiaiden tavoin yhtä kernaasti pettävät kuin kärsivät "petetyksi tulemisen", niistä, jotka eivät halukkaasti ennakolta kieltäydy luvattomasta, huonosta kaupasta, vaan joista taistelukuntoisimmat toisinaan antavat tungettelevalle kaupustelijalle korvaukseksi rahankin, joka veljesten kesken on viiden guldenin arvoinen, mutta joka oikeudessa on vain kurssinmuutosten alainen ja joka siitä asti kun maailma luotiin ei vielä koskaan ole väärällä leimalla esiintynyt, mutta jota siitä huolimatta ei julkisissa kassoissa oteta vastaan maksunsuorituksena; veronkantajain tosin pitäisi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin sitä vastaan.

Oliko Sternsteinin Tonin kasvoille milloinkaan, salaa seurustellessaan toisen tai toisen tuollaisen kaunottaren kanssa, noussut tuo yksipuolinen häpeänpuna, joka ei ole tuloksena fysiologisesta toiminnasta, vaan oudosta voimanosotuksesta, siitä hän ei hiiskunut, niinkuin yleensä sellaisissa tapauksissa itse lörpöttelevimmätkin miehet koettavat pysytellä mahdollisimman vaiteliaina; varmaa vaan on, että hän tunsi tyydytystä, että hänellä nyt tuollaisesta kunniallisestakin vain olisi odotettavissa "rakas", ja hänen ylpeyttään imarteli saada olla sen yksinomistajana ja herrana.

Siitä hän oli varma, että tämä hänen emäntänsä ei tulisi asettumaan häntä vastaan, hänellä oli kahdeksassa viikossa ollut kyllin aikaa oppia tätä tuntemaan, eikä siihen edes olisi tarvittu kahdeksaa päivääkään. Ankaruus, joka näkyi Salin hiukan teräväpiirteisistä kasvoista, osotti itsetietoisuutta ja vakavaa käsitystä omasta sekä vieraan velvollisuudesta, mutta se koski vain renkejä, jotta nämä eivät laiminlöisi mitään, se koski vain piikoja, jotta he eivät tulisi laiskoiksi, _ei_ miestä; miehelle puhuivat tummat, sinertävällä loisteella välkkyvät silmät, ja ainoastaan ne; tuo nuori vaimo oli niitä olentoja, jotka luodessaan katseen mieheensä hänen edestään menisivät tuleen, jos niin vaadittaisiin, mutta jotka koko elämänaikanaan eivät suo tälle hellää sanaa ja pitävät toisen niin itsestään ymmärrettävänä kuin toisenkin.

Puoliyö oli jo ohitse kun häävieraat, joiden paikallistunto ja laskukyky kai oli jossain määrin sekava, yht'äkkiä huomasivat sulhasen ja morsiamen poissaolon, huomio, joka aiheutti suuren melun ja epäilyttävän mutta ei suinkaan uuden pilapuheen tulvan. Kaikki kuppuroivat ylös ja tahtoivat juoda molempain appiukkojen maljan, mutta lasit kilahtivat vain ystävällisesti hymyilevän Olutjuusto-Martelin lasia vastaan; sulhasen isä ei ollut saapuvilla.

Vanha Sternsteinin isäntä oli heti nuoren parin poistuttua lähtenyt kotiinsa, jossa hän tapasi heidät ylhäällä suuressa tuvassa; nuori isäntä oli kiertänyt käsivartensa nuoren emännän vyötäisille ja molemmat katsahtivat kummastuneina ylös kuullessaan jonkun saapuvan paikalle.

"Sinäkö se olet, isä?" kysyi Toni. "Tuletpa sopimattomaan aikaan."

"Menen heti takaisin", murahti vanhus, "tahdoin vaan katsoa, en kuitenkaan teitä." Hän astui rautaisen raha-arkkunsa eteen ravistellen sen lukkoa ja nyökäytti tyytyväisesti päätään. Sitten pisti hän kätensä liivintaskuun, veti avaimen esiin ja avasi erään laatikon; paperit ratisivat hänen sormissaan, muuan rahapussi kilahti toista vastaan, hän vihelteli hiljaa itsekseen ja sulki arkun kannen. "Yhden hyvän neuvon minä teille antaisin", virkkoi hän nuoriin kääntyen, "vaikken tahdokaan sekaantua teidän talouteenne, -- se on teidän oma asianne, -- sitä varon tekemästä enkä siinä suhteessa puhu pahaa sanaa, mutta en hyvää sen enemmän, sen sanon heti; vain yhtä asiaa tarkotan, sitä ettei teidän pidä paneutua varsin pahoihin väleihin minun kanssani. Tuolla on vielä jonkun verran!" Hän löi kämmenellään raha-arkkuun. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, isä", virkkoi Toni.

"Hyvää yötä", kuiskasi Sali.

Vanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät vähitellen kuulumattomiin.

* * * * *

Vanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin huomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin siinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana oleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt siltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin työ-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai jos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt häneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen utelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan kysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi näet vielä hyvän aikaa "johtaa ja hallita" ja vasta sitten, noin vuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen perehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut säästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut kaikkeen. Tämän oli poika nyt "viekkaudella narraamalla isältään tämän omaisuuden" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle isännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä kysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli hieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys hänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin voisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla ylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin epäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä vanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja puhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä enemmän korviaan teroittaen. "Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi ei ehkä kelpaa?" tahi: "Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin sinä, mitä sinä siitä arvelet?"

Vanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että hänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: "Mitä huolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten tahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää ei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu sinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen olet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen hoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain ymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä hän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin olet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on ja pysyy reijät omissa taskuissasi."

Nuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa, hänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi todenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, -- ettei hänen tarvinnut tehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi --; hädässään uskoutui hän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti arvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian toimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen kun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt siitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli miniä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä pulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli menetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo ennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella, että tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä kaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon, kuitenkin oli hänen ainokaisensa, -- ja näin kerjäsi ja imarteli hän vanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.

Se mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan ollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain kärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi vanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut niin kirkkaasta lähteestä, vaan -- ikävällä se sanottakoon -- inhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin oli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä sievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että hän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet. Mutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka kiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi painostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian järjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin kyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: "Oh, sinä erehdyt kai, sen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut siitä sanaakaan." Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi ennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt, ja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä "isännyydenottoa" ja pyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti Sternsteinin isännän turhamaisuutta.