Part 11

Aivan likeltä, suojattomasta naapuripuutarhasta, pilkisti esiin kolme värikästä kappaletta, punainen nuttu, harmaa liinapaita ja kirjava päähuivi erään naishenkilön yllä, joka maahan kuukistuneena veitsellä kaiveli kukkalavaa ja karhitsi juurineen pois kaiken, mikä siitä jo vehreänä versoi. Sen vieressä oli soraläjän päällä harmaasta, rypistyneestä paperista tehty tötterö, joka oli peitetty kellastuneella kirjotusarkilla, erään aikoja sitten kuolleen henkilön "kastetodistuksella." Kirjava joukko siemenjyviä oli vierinyt siitä ulos ja tämän pelottavan tippumisen ja vierimisen läpi yritti parhaillaan muuan pieni hyttynen hypähdellen löytää tietään; se ei suinkaan tiennyt mitään syytä miksikä sen ruumiiseen kasvaneet siivet eivät olleet sille hyödyksi tässäkin.

Innokkaasti puuhaileva nainen piti päänsä syvään kumartuneena; että hän oli nuori, sen ilmaisivat täyteläiset ja kuitenkin jäntevät käsivarret, sen ilmaisi pyöreä niska, jonka vaihtelevista liikkeistä paita pingottui ja samalla meni laskoksille.

Muckerl tiesi varsin hyvin kuka se oli. Hän oli vain näin ohimennen huomannut nuo kolme värikästä kappaletta ja kumminkin tanssivat ne hänen silmissään edestakaisin pitkin tietä.

Mutta tarvitsiko hänen kartella tyttöä? Ei suinkaan! Kohteli tämä sitten häntä miten tahansa, niin ei! Ja millainen tyttö olisi, se sai hänet jo uteliaaksi, -- kaunis, -- vastustamaton yhä vieläkin, --

Äkkiä jäi Muckerl seisomaan aivan aidan viereen, tuskin kahden askeleen päähän tytöstä. Pitkän aikaa hän tuijotti toiselle puolen. Tytön täytyi tietää että hän oli saapuvilla ja kuinka lähellä hän seisoi, vaikkei nähnytkään häntä; tytön täytyi kuulla askeleet, kun hän äkisti oli lähestynyt. Hänen hatunreunojensa varjo sattui lavaan, jota tyttö kaiveli, mutta tämä leikkeli edelleen juuria, ikäänkuin ei mitään muuta huomaisikaan.

Odotteliko tyttö että hän jälleen lähtisi pois? Onko hänen läheisyytensä tälle niin kiusallinen? Yhtäkaikki! Muckerlia halutti kuitenkin nähdä kuka ennemmin väsyy asemaansa.

Nyt yskähti tyttö hiljaa ja sanoi puoliääneen katsomatta ylöskään: "Oletko suutuksissasi minulle?"

Kun ei Muckerl pitkiin aikoihin vastannut, käänsi tyttö kasvonsa häneen päin. Tytön silmäluomet olivat punaiset, silmät näyttivät itkettyneiltä.

Silloin pudisti nuorukainen surullisesti päätään.

Tyttö pisti veitsen multaläjään, nousi ylös polviltaan ja astui aidan luo, tarttui nuttunsa liepeeseen, puhdisti sormensa mullasta ja virkkoi sitten: "No anna sitten minulle kätesi."

Nuorukainen ojensi sen hänelle ja sanoi väräjävällä äänellä: "En ole suutuksissa sinulle."

Tyttö katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen: "Enkä ainakaan minä sinulle", kuiskasi hän.

Muckerl veti kätensä takaisin ja pani molemmat ristiin rinnalleen. "Helena, miten olet voinut minua kohtaan siten menetellä?!"

Tyttö kääntyi poispäin ja työnsi veitsen, johon hän jälleen oli tarttunut, pari kertaa multaan. "En sitä itsekään tiedä", puhkesi hän hiljaisella äänellä sanomaan; se kuulosti tylyltä, melkeinpä vihaiselta. "Itse paholainen on kai saanut minut niin tekemään. Vahinko, että siitä tuli puhe! Tapahtunutta ei milloinkaan saa tapahtumattomaksi."

"Mutta kuitenkin unohdetuksi."

"Sinä puolestasi voit kyllä helposti sen tehdä, kuten miesväki yleensäkin on sellaiseen paremmin tottunut. Puhukaamme ennemmin jostain muusta." Tyttö nousi ylös, heitti veitsen taakseen ja astui askeleen lähemmäksi. "Saanko pian onnitella?"

"Ketä tarkotat? Ja mistä syystä?"

"No teitä, sinua ja Sepherliä, toisillenne."

Nuorukainen punastui ja joutui hämilleen kuten ihminen, joka häpeällisestä juorupuheesta joutuu ymmälle. "Sinulla on väärät tiedot", sanoi hän vihoissaan, "sellaista ei kumpikaan meistä kahdesta ajattele."

"Sepherl ainakin, se on varma; sen olen jo kauan tiennyt, eikä hänen olisi tarvinnut sitä minulle tunnustaakaan; aina siitä ajasta asti olen sen tiennyt, jolloin me vedimme yhtä köyttä sinun kanssasi."

Muckerl huokasi syvään. "Hän on kyllä kelpo tyttö, mutta hän säälittää minua, jos niin on kuten sanot; sinun sijallesi ei kukaan voi astua."

"Enkä minäkään enää takaisin sijalleni."

"Miksi et?" kysyi nuorukainen kiihkeästi. "Minkävuoksi et? Minkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen voisi tulla entiselleen?"

"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!" nauroi tyttö kimakasti ja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän hillityllä äänellä: "Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot korjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä vielä uuden kanssa pahentamaan."

Muckerl katsoi häneen suurin silmin. "En ymmärrä sinua", sanoi hän, "mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin olet väärässä."

"Hölmö", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista. Jos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän minua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin, sen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on luvannut tehdä minut emännäkseen ja... Miksi en kunniallisen aikeesi vuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin ole voinut ihmisiltä salata?... Häpeään hän on minut saattanut!"

Nuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti tuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.

Helena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin käsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen kuiskasi: "Mutta -- Muckerl -- eihän se ole totta."

Nuorukainen vapisi hiljaa.

Silloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen: "Se on totta, -- niin, se on totta, -- olen peräti kurja ja hukassa! Työnnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!"

Mutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua tunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.

Ja ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein silmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään, palkitsi Helena hänen heikkoutensa, -- tuon aina jalomielisen heikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä katkerimmasta totuudesta, -- sokuroidulla valheella. "Jos joskus olisit tullut luokseni", -- hänen äänensä tärisi vielä kovien nyyhkytyksien jäleltä, -- "vain puoleksikin niin tungettelevana kuin tuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin."

Nuorukainen hengitti niin sisimmästään, että tytön pää työntyi pois hänen rinnaltaan. "Helena", sammalsi hän. "Mitä on minun tekeminen? -- En voi ajatellakaan elämää ilman sinua. -- Jos sinut kuitenkin ottaisin, --"

"_Sen_ tapauksen varalta, -- ennenkuin puhut enemmän, -- salli minun ilmottaa sinulle jotakin! Semmoisena kuin seison tässä edessäsi, naimattomana, onnettomuuteen syöstynä tyttönä, täytyy minun kai ottaa kiitollisena vastaan sinun kuten jokaisen muunkin ihmisen sääli; mutta jos ottaisit minut vaimoksesi", -- tyttö ojentui suoraksi, pani kätensä painavasti Muckerlin olalle ja jatkoi terävästi ja tylysti: -- "silloin vaadin itseäni kohtelemaan samoin kuin jokaista toistakin sellaista, ja koska olen sinulle kaikki julkisesti puhunut ja rehellisesti tunnustanut, niin toivon ettet veisi minua kattosi alle vain tavan vuoksi, enkä myöskään kärsi sitä, että sanoisit ottaneesi minut vain säälistä, vielä vähemmän että nuhtelisit minua menneistä asioista!"

"En mitään sellaista tekisikään ja pitäisin kyllä rehellisesti huolta sinusta ja siitä -- toisesta!"

Tyttö katsoi häneen läpitunkevasti suurilla silmillään. "Onko se täyttä totta?"

Nuorukainen nyökäytti päätään ja tarjosi hänelle molemmat kätensä.

Hän tarttui niihin ja sanoi lyhyesti ja päättävästi: "Olkoon sitten niin!" Mutta silloin valtasi hänet liikutus nuorukaisen hyväntahtoisuudesta, hän painoi Muckerlin oikean käden sydämelleen, sitten huulilleen. "Muckerl", huusi hän, "sinä olet kuitenkin todellinen auttajani hädässä! Että pidät minua niin rakkaana ja pelastat minut häpeästä, sitä en unohda, en ijankaikkisesti."

Tyttö oli tällä hetkellä varmastikin vilpitön, mutta, ah -- hetken ihmiset eivät ajattele kuinka suuresti usein pikkuinen ajanjakso muuttaa sitä ijankaikkisuutta, johon he ovat vedonneet.

Hetkisen äänettömänä pideltyään toista kädestä kysyi tyttö, katsoen hellästi nuorukaiseen: "Pääsetkö yli?" Hän tarkotti yli aidan.

Poika teki hymyillen kieltävän liikkeen.

"Sitten tulen minä!" Tyttö heilautti itsensä nopeasti alemman säleaitauksen yli varomatta ohutta pukuaan; mutta eihän sitä nähnyt muut kuin tuo yksin, jonka edessä hänellä vastaisuudessa ei tullut kainostelu kysymykseenkään. Nyt riippui tyttö hänen kaulassaan ja painoi janoavat huulensa hänen huulilleen, ja nuorukainen horjui tytön painosta ikäänkuin juopuneena hänen hyväilyistään.

Silloin kuului rakennuksesta huuto: "Tule syömään!" Mutta kun oljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: "Muckerl!"

Tyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän käänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa nyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen erosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.

Kun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään kysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan oikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Tiedätkös, äiti, me olemme jälleen hyvät."

"Kutka?" huudahti tämä kauhistuneena.

"No minä ja Helena", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään iloisesti hymyillen.

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui sitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän ääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin vastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui miettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan herättänyt pojan huomiota.

Jos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten ruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan -- minkä mukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi taloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat helpommalla saatavissa kuin raavaanliha --, jos myöskin on totta, että ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin, niin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl oli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa ja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä kahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois kädestään, hellittämään vyötään.

Aivan toiselta kannalta kuin Muckerlin äiti otti tytön äiti asian.

"Mutta sinullapa vasta on onni", huudahti vanha Zinshoferin vaimo nauraen.

Helena rypisti otsaansa. "Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että erotaan ja taas tullaan yhteen."

Vanhus veti suunsa ivahymyyn. "Todellakin, tavallista kylläkin, mutta sellaisessa tapauksessa kuin sinun kumminkin hyvin harvoin. Tietääkö hän sitten kaikki?"

"Tietysti. Minä en petä ketään."

"No, ja nyt et tule tyhjin käsin."

"Äiti", huusi tyttö vihaisesti, "jos puhut minulle rahoista, jotka heitin Sternsteinin isännän jalkoihin ja jotka sinä minun tietämättäni ja tahtomattani olet omistanut, niin sen sanon, etten niistä vielä tänäkään päivänä tiedä enkä tahdo tietää mitään! Yleensä, varo kieltäsi! Jos vain yhdellä ainoallakin ajattelemattomalla sanalla häiritset kotirauhaa minun ja mieheni välillä, niin on hyvä sopumme lopussa ja sinä opit tuntemaan minut!"

"No, no", murahti eukko, "luulenpa tuntevani sinut jo ennemminkin, sinä myrkkykieli siinä! Saatpas nähdä!"

Näin sanottuaan hiipi hän tiehensä.

Kun Matznerin Sepherl illalla tuli, istui oljenpunojatar etupihassa; hän nousi ylös ja otti tyttöä, joka ystävällisesti tervehtien tahtoi astua hänen ohitseen, kiinni käsivarresta. "Jäähän tänne hetkiseksi", virkkoi hän, "olenkin jo kauan aikaa sinua odotellut; täytyyhän minun kumminkin kertoa sinulle mitä uutta meillä nyt on tapahtumassa. Jos sitten vielä tahdot mennä sisälle, sinä pyydystelijä-parka, niin voithan sen tehdä."

"Hyvänen aika! Mitä sitte on tekeillä?"

"He ovat jälleen hyvissä väleissä."

Tyttö levitti ihmettelevät silmänsä vielä suuremmiksi. "Ne ovat taas hyvissä väleissä? Kutka sitte, oljenpunojatar?"

Vanha rouva viittasi omaan majaansa ja sitten Zinshoferin majaan. "Hm! Tämä täällä meillä ja tuo tuolla!"

"Oh, miten hullua! Ei se voi olla totta hänen puoleltaan. Sellainen kuin tyttö oli häntä kohtaan..."

"Sitä hän ei ajattele eikä tyttö salli hänen sitä miettiä. No, tehköön minkä oikeana pitää. Hän on kyllin suuri tekemään oman tahtonsa mukaan ja kyllin vanha harkitsemaan asiaa; mutta sen minä tiedän, että jos hän tuon tytön nai, niin minä en jää taloon!"

Sepherl tuijotti vanhuksen kosteisiin silmiin; äkkiä painui hänen päänsä alas ja hän sanoi syvään huoaten: "No, Jumalan haltuun sitte, oljenpunojatar", kääntyi poispäin ja kulki epätasaisin askelin takaisin tietä, jota oli tullutkin, kappaleen matkaa verkalleen laahustaen, toisen nopeasti rientäen. Ihmiset, joiden ohi Sepherl näin hämmennyksissään ja hajamielisenä kulki, nauroivat ja arvelivat: "Matznerin Sepherl näyttää kadottaneen eilisen päivän ja etsivän sitä nyt."

Mahdollista! Ja kenties ei ainoastaan eilisen, vaan useampia päiviä ja niiden mukana kaiken sen, mitä rakasta ja hyvää ne olivat antaneet hänen toivoa!

XIII.

Muuanna iltana pian tämän jälkeen tuli oljenpunojatar juoksujalkaa vanhan Matznerin emännän luo. Takimaisessa kamarissa, eräällä penkillä lähellä akkunaa, jonka sinisten, punakukallisten verhojen läpi laskevan auringon säteet loistivat, istuivat nuo kaksi vaimoa ja heidän vastakkain olevat kasvonsa näyttivät ikäänkuin puoleksi siniseksi ja punaiseksi sivellyiltä. Sepherl istui kumarassa nurkassa olevalla jakkaralla ja kuunteli ihmetellen heidän puhettaan.

"En voi sitä käsittää, Matznerin emäntä", valitteli oljenpunojatar, "en kuuna päivänä käsittää. Jo anivarhain aamusella tulee tuo ihminen aidan viereen ja huutaa pojalle tervehdyksen ja sitte alkaa juoksentelu edestakaisin. Pitkin päivää hyppää tyttö joka tuumanpituuden edestakaisin ja veikistelee ja kuhertelee hänen kanssaan, niin että sitä on oikein paha katsella, ja tuo kaikki on lopulta kuitenkin pelkkää petosta, ainakin minun mielestäni! Ja jos ei tyttö joskus hetkiseen aikaan näyttäydy, niin hiipii tuo hupsu hänen peräänsä, vaikka muutoin on ollut niin arkaileva; noitunut se on sen!"

"Ei se olisi mahdotonta", -- myönnytteli Matznerin emäntä, -- "tyttö ei minusta ole liian hyvä sellaisiin temppuihin ja hänen äitinsä tietää kai myös keinon siihen, ei hän suotta näytä siltä kuin voisi ratsastaa luudanvarrella; mutta mitäpä auttaisi, vaikka se voitaisiinkin näyttää toteen, kun tähän aikaan eivät enää tuomioistuimissa usko sellaiseen?!"

Sepherl pudisti huoaten päätään; ei tuomioistuinten epäuskon vuoksi, vaan koska hän oli pahoillaan, ettei kunnon tyttö ensinkään uskaltanut ajatella jumalattomuuden ohella niin vaikuttavan "temppuilemisen" käyttämistä.

"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä", jatkoi oljenpunojatar kiihkeästi, "että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan hetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole, niin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta mahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta ei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa! Ja kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella, jota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei ne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä."

"Milloin ne häät pitäisi olla?"

"Ne puhuvat sitä että tästä kahden viikon päästä."

"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus saarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!"

"Ne kuulututtavat kerta kaikkiansa."

"Eihän se käy laatuun."

"Mutta erikoisella luvalla."

"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa itseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä joutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!"

"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et ole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä Jumalaa siitä!"

"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua nauranut, vaan heitä."

"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen, nyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista kattoa pääni päälle."

"Mutta oljenpunojatar -- --."

Oljenpunojatar oli esiliina silmillä noussut ylös.

Sepherl riensi esiin. "Sen ei Muckerl milloinkaan salli tapahtua."

Vanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. "Siihen talouteen, joka silloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!" Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. "Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun, Matznerin emäntä."

"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar kotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa saakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi." Tämän kieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi Matznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla poislähteneiden jälkeen.

Sepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä matkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui tyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen "jo olevan poissa käytännöstä -- niin, ihan poissa käytännöstä".

Heidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan käymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi pukata pojan ulos ja tämä vannoi "kautta sielunsa", että jos hän pääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan kaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.

Sepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo hän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki! Tosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että hän saattoi noin -- helläksi heittäytyä!

Kun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: "Jumala antakoon, äiti! Hyvää iltaa, Sepherl!"

"Hyvänen aika", sanoi Helena, "Sepherl, mitä sinä täällä teet?"

Mitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut kestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut ja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! -- Oi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen Sepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta Helena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi mielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai yleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta jälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.

Sepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella parikuntaa. "Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin", huusi hän sähisten, "muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he tarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian sade!" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin puristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi: "Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä kertaa annoin hänelle tuntuvasti!" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä hänen "särmikäs pistelynsä", se ei ollut autettavissa, mutta oikein sydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota ylpeätä letukkaa.

Koko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, "kuinka pyhimyskuvaintekijä taas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin Helenan kanssa", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin "että nuo kaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa". Pappilassakin tuli siitä asiasta puhe.

Zwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta rakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita, vanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi rautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.

Oikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta, mustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä tummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin risti. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi ruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin ränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että tähän oli haudattuna Margareta Zauner, "ryyppyneidoksi" kutsuttu, kylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean kirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.

Vasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä kuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi hirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan syvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden kesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli tuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin turmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät ihmisolennon ääripiirteet.

Pieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja varjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen matalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui kolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty pastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat olivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa olivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat rinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär viereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa sanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen, pitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään paholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään, ja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin turhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli saman näköinen kuin "kallis aika" ja pastorista että hän oli kuin "itse hyvä hetki"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen tukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman, ystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta loisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina, ja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä, luusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös otsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli pieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken vertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi todistaa.

Kun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori, noin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti kieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen lisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka sitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin korkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.

Tuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen päänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan tasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea tukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja voimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui tuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan hirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain mustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät tehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä alituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi olisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se lainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen ajan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa hänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman harhateon uhriksi.