Part 10

"Hölynpölyä, se joka tekee, ei sitä sano, ja se joka sanoo, ei tee!"

"Entäs jos minä livistän tieheni?"

"Niin saadaan sinut heti kiinni ja sinä saat käsiraudoissa, santarmi kintereilläsi, marssia parin kylän läpi."

"Enkä vain niin annakaan itseäni! Minä voitan teidät kaikki leikissä! Mitäs sitten, kun minä sattumalta hakkaan sormen poikki kädestäni?!"

"Hakkaa vain! Silloin he vasta oikein totta tekevät, pistävät sinut jonkin linnotuksen rangaistuskomppaniaan ja siellä saat tarpeeksesi ajaa kuormia ja kaivaa maata. Niin, poikaseni!"

"Isä, olisit antanut minun järkevästi puhua kanssasi. Sehän oli pelkkää mielettömyyttä, mitä puhuin. Jos sinä ajattelet, että minun pitäisi vielä kerran miettiä tätä kaikkea joka puolelta, niin voisihan olla, että tulisin aivan toisenlaisiin tuloksiin, eikö niin?"

"Ei, ei, älä vaivaa itseäsi! Suoraan puhuen, sinua en usko koskaan. Tosiaankin, vapaaksi päästäksesi ei sinulle olisi mikään lupaus liian pyhä; mutta säästä se itseltäsi, niin säästyy ehkä minultakin perästäpäin tuleva katumus. _Sen_ vallan alle, jossa sinut nyt pidän, en sitten enää toista kertaa sinua saisi ja sinä olisit senjälkeen mies, joka kenties yrittäisit minua vieläkin pelotella sillä uhkauksella, että sinä tuon vapautuksen vuoksi valittaisit oikeuteen! Ah, ei. Kunniallinen menettely kestää kauimmin. Minä teen velvollisuuteni, tee sinä omasi; palvele kolme vuottasi, se ei sinulta henkeä vie."

"Ja sekö ei olisi mitään?! Ajattele sitä, ennenkuin niin menettelet omaa lihaasi ja vertasi kohtaan!"

"Älä sure, se on mietitty. Minä menettelen siinä parhaimman tietoni ja omantuntoni mukaan. Jos sinulle isäsi oli liian vähäpätöinen kuunnellaksesi ja totellaksesi häntä, niin saathan heti toisen herran; keisari on suurempi, ehkä hän tekee sinusta kunnon ihmisen. Minä toivon sitä." Hän taputti poikaa olkapäälle. "Luota vain rohkeasti siihen!"

Sitten paukahti ovi vanhuksen takana lukkoon ja Toni katseli hämillään ympärilleen. -- Siksi siis ei isä ollut milloinkaan puhunut tuon laskiaisyön jälkeisestä tappelusta, koska hän ei katsonut sen maksavan vaivaa, koska hänellä jo ennakolta oli kaikki juurtajaksain selvillä. Ja niinkuin hän silloin oli pitänyt viimeisen sanansa, niin on hän sen kai tälläkin kertaa pitävä! Silloin sitä ei voi enää mikään muuttaa, ja mitä enemmän siihen uhrataan, sitä vähemmän parantuu asia!

Poika löi nyrkillään otsaansa; sitten irrotti hän yksitellen sormensa ja kuljetti niitä tukkansa läpi. Kauvan seisoi hän niin, surullisesti tuijottaen eteensä ja nopeasti hengittäen paisuneiden sieramien kautta. Äkkiä hyppäsi hän ylös, juoksi ulos huoneesta, alas portaita, yli pihan ja pitkin tietä kylään päin.

Mihin? Helenanko luo? Voi Herra Jumala, kuullakseenko hänen valituksiaan ja lisätäkseenkö vielä oman osansa niihin? Sillä ei ole hän eikä tyttö autettu ja, totisesti, kurjuudesta on hän tänään saanut kylläkseen. Huomennakin on päivä taas. Siihen asti saa kumpikin katsoa, miten tulee toimeen oman osansa kanssa. Mieluummin ravintolaan!

Hän tuli kotiin myöhään yöllä. Riisuutuessaan singahutti hän toisen saappaansa toisen perästä ovea vastaan, niin että hiljainen talo kaikui; sitten avasi hän sen hiljaa ja kuunteli. Hän luuli kuulevansa vanhuksen kiroavan käytävän päässä olevassa kamarissa, ojentavan kätensä pimeässä häntä kohti, puivan nyrkkiä ja huutavan: "konna!" Tämän jälkeen sulki hän oven säppiin ja heittäytyi vuoteelle.

Seuraavana aamuna hän poistui varhain. Taas pysähtyi hän sillalle ja mietti, huutaisiko tytölle aamutervehdyksen akkunasta. Hm, itkettyneitä silmiä ei ole hauska nähdä, ja mikä melu syntyisikään, -- pelkäsi hän, -- ja vasta sitten oikein kohoisi huippuunsa, kun sana vaatisi toisen ja hän julistaisi äkkiä kaiken!? Ei, tytön tila on kyllin ikävä, mitä hänen vielä tarvitsee siitäkin suuttua, että Tonin asiat ovat näin pahalla kannalla? Siihen on ainakin aikaa; sitä, mikä sen kuluessa olisi voinut onnellisesti päättyä, ei tyttö tahtonut odotella, mutta uutta määrää kärsimyksiä vanhojen lisäksi hän kai voi odotella! Näin mietiskeli Toni; samoin sitäkin, että päivä schwenkdorfilaisten kumppanien seurassa kuluisi hauskemmin loppuun. Hän lähti kylästä sinnepäin.

Kolme yötä hän pysyi poissa; neljäntenä ilmestyi hän horjuen Zwischenbühelin maantielle, hoiperteli yli sillan ja tuli tajuihinsa vasta sitten kun jo oli hyvän matkan päässä siitä. Hän alkoi mielettömästi nauraa ja haukkui sääriään kehnoiksi kujankävelijöiksi; sitten kulki hän tuon matkan takaisin. Kylän alapäästä hänellä ei ollut mitään haettavaa. Tuo tyttö, tuo kirottu tyttö ja hänen kärsimättömyytensä on kuitenkin oikeastaan syypää kaikkeen hänen onnettomuuteensa! Tytönhän olisi pitänyt olla järkevämpi; se on vaimoväen asia, kun mieheltä järki menee, siihenhän heitä kasvatetaan ja totutetaan! Joka päivä tahtoi tyttö pakottaa yhteenmenoon ja nyt on siitä tullut eroamisen täytymys määräämättömäksi ajaksi ja kaukaiseksi tulevaisuudeksi! Siinä he nyt saivat kumpikin! Oikein ajateltuna on se vain kohtuullista, että poissa-olo tuottaa tytölle murhetta, kun kerran lähtö tahtoi musertaa hänen oman sydämensä! Vain oikein ja kohtuullista, koska tyttö on voinut olla sellainen, ja se täytyisi hänen sanoa tälle vasten naamaa, vaikka hän nyt tällä hetkellä seisoisi hänen edessään; mutta se kuulostaisi niin epähienolta ja riidanhaluiselta, ja senvuoksi on hän mieluummin poissa tytön näkyvistä kunnes hänen mielensä taas on toisenlainen ja hän saattaa puhua tytölle hyvän sanan, -- sen on hän kai Helenalle velkaa, -- mutta ei ennenkuin hänen mielensä on toisenlainen, siihen asti täytyy tytön odotella.

Mutta Tonin mielentila ei näyttänyt paranevan, sillä Helena sai häntä turhaan odotella päivä päivältä. Vasta sinä iltana, jolloin Zwischenbühelin nuorukaiset palasivat kotiin sotasyynistä, näki tyttö hänet jälleen ensi kerran; Toni seisoi loitolla hänestä, keskellä meluavaa joukkoa, sulkahattu työnnettynä takaraivolle, ja huusi kaikkein äänekkäimmin. Joku pojista lienee huomauttanut häntä tytön läsnäolosta ja alkanut härnäillä häntä, sillä äkkiä kohotti hän oikean jalkansa, pyörähti vasemmalla ympäri ja käänsi Helenalle selkänsä.

Varhain seuraavana aamuna tulivat Schwenkdorfin pojat noutamaan Sternsteinin Tonia lähteäkseen yhdessä kaupunkiin, johon heidän piti tulla majotetuiksi.

Jos muutoin vallan järjetön äänijänteiden ponnistaminen huutamalla, hoilottamalla ja laulamalla osottaa iloista sieluntilaa, niin olivat nuo nuoret miehet, jotka tuossa lähtivät kylästä, tyytyväisimmät, onnellisimmat ihmiset maailmassa. Myllärin Simerlin Schwenkdorfista tempasi mukaan luultavasti vain toverien iloisuus; näillä oli siihen taipumus itsestään, mutta hänellä ei sitä ollut, hänen hattuaan eivät sulat koristaneet, sillä tuo raukka oli neljä viikkoa ennen sotasyyniä eräissä häissä riemulaukauksia ampuessaan katkaissut oikean kätensä peukalon. "Niin menettää moni usein kauneimpansa", valitteli hän matkatovereilleen.

Kun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi eräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan rekryyttien saapumista.

Toni tunsi Helenan.

"Kuulehan", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. "Minusta näyttää että saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee olemaan muisku."

Toni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. "Ah, mitä!" hän sanoi. "Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni."

Hän jäi pari askelta jälemmä.

Edelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden, tarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän ohitseen Tonin luo.

Kun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa nuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain itkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset olivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta semmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin katsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana ja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä tyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä hänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei mikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki kuitenkin taas kääntyisi hyväksi!

Ajatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan kiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen huulensa.

Silloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. "Konna!" huusi hän ja sylki nuorukaista kasvoihin.

Voihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti syrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.

Toni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet seisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla kasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis tärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien luo. "Eteenpäin!" huusi hän. "Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä vaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja jokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu siitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!"

"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!" huusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:

Joko nyt -- sano tyttö -- mun kehnoksi näät? Hojaa, hojaa, helei! Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät! Hojaa, hojaa, helei! Ja poika se vastas: jo kylliksi sain, Hojaa, hojaa, helei! Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain! Hojaa, hojaa, helei!

Laulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella havainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain turmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden ominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka lirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät, kävi matka eteenpäin.

Helena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan mökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä suonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.

Ovi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi: "Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä."

Helena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan liikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin pelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa menettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli joen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti alaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan ripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja sekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.

Hän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä naapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien. Pitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli rauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin eilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti kengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja singahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä peliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se putosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari kertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli niiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän jälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.

XII.

Muckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin sitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin Sepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan. Vanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi ottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja eipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti ajoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän lesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli hän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen selittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien täyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien päästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan -- eikä niitä järin paljon olekaan -- ei kukaan opeta heitä hakemaan.

Rekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin hiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat hiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla pienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä vaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki. Ei tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan heitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia poikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta, koskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: "Miekkonen, olen vain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä tänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!"

Aivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli vaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat vain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi "jos sota syttyisi", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet pois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä pohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella heidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin hupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä tahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä todellakin oli paljon päänvaivaa!

Ihmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia, ei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta katsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan oljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen ajattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin milloinkaan ennen elämässään.

Tavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään kuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen. Kun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin kartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä majassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä, lakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien messinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi tuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana kuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana lapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä vallattomasti ailakoi ja -- ahavoitui.

Muutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat vanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl yhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten ja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli tavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa olla paljon lohdutusta ja virkistystä.

Kun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle, kääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

"Kuules, Sepherl," sanoi Muckerl. "Se Neitsyt Maarian kuva, jonka sinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos tahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet siihen tyytyväinen." Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa päätteeksi.

"Sen olen jo aikonut tehdäkin", vastasi tyttö vakavasti.

Kotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä mitä hän siitä piti.

Sepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi hiljaa: "Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se minun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä."

Muckerl nauroi ääneen. "Ja pyhimyksestä et sano mitään?"

"Se on liian kaunis", kuiskasi tyttö.

"Aivan liian kaunis!" nauroi poika vielä kovemmin.

"Katsohan, Muckerl", jatkoi Sepherl, "älä pahastu, puhun vain sen mukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita, mutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi näyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä."

"Rikasten ihmisten pyhimyksiltä -- mitä sinä niillä tarkotat?"

"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä hyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi ulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu, niinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että pyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset, ja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia ajatuksia kuin pitäisi."

"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin näyttää?" kysyi Muckerl.

"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun, Muckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja ankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän tapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta."

"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään auttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla luottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan, johon ei mikään hätä ja kurjuus pysty."

"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella tarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta kauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun epämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä."

"Sinun puheestasi päättäen olisi kai piru tehtävä kauniiksi ja pyhimykset rumennettava? Eikö niin? Jos et tästäkään vielä huomaa, mitä hupsuuksia lörpöttelet ja kuinka tietämätön olet tässä asiassa, niin ompa sääli!"

"Saatat olla oikeassa ja sanoinhan äsken, että kenties en ymmärrä siitä mitään; mutta tuo jumalanäidinkuva tuossa on minun tilaamani ja siitä saan kai sanoa ettei se ole mieleiseni, ja suoraan puhuen minä en siitä huoli, tiedä se."

"Mutta minkävuoksi et?"

"Koska se hiuskarvalleen on tuon ilkeän naapurinihmisen, Zinshoferin Helenan näköinen."

"On näköinen, mutta ei ole se!" huusi Muckerl, kasvot kokonaan punaisina. "Puhaltaako tuuli _siltä_ kulmalta? Pitäisikö kuvan ehkä olla veistelty sinun mukaasi, sinä hamppuvarpunen siinä?!"

Tyttö tuijotti nuorukaiseen tuskallisesti ja ihmettelevin silmin, hänen itkuun valmis suunsa alkoi väristä, hän pani molemmat kätensä rinnalleen ja sanoi hetkisen kuluttua valittavan pitkäveteisellä äänellä: "Sitä en olisi tahtonut, Muckerl, että suutut minulle. Niin ylpeä en suinkaan ole että ajattelisin sinun voivan veistää kuvan minun mukaani; mutta et olisi kristittykään, Muckerl, ellet huomaisi kuinka suuri synti olisi ripustaa tuollainen kirkkoon hartautta herättämään; huomaisihan jokainen yhdennäköisyyden kuvan ja Helenan välillä, joka päällepäätteeksi vielä on samassa kylässä ihmisten näkyvissä, olkoonpa sitten vaikka paraskin; mutta _sillä_ olisi kuitenkin Pyhä Neitsyt suorastaan häväisty."

"Tuhat tulimmaisen paholainen", kirosi Muckerl, "piru hänet sitten vieköön!" hän heilutti puukkoaan.

"Jessus ja Josef, Muckerl, Herra antakoon sinulle syntisi anteeksi!" huudahti Sepherl ja tarttui hänen oikeaan käteensä.

"No älähän nyt", kielsi nuorukainen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä vain hiukkasen muovailen sen nenää. Saatpa nähdä, -- et ensinkään tiedä, mitä nenä merkitsee kasvoissa, -- kuinka äkkiä se näyttää toisenlaiselta eikä enää muistuta ketään."

Muckerl alkoi vuoleskella, tytön nojautuessa hengitystään pidätellen työpöydän yli ja tuskallisesti katsellessa työtä, aina valmiina riistämään veitsen nuorukaisen kädestä, jos vähänkin näyttäisi siltä että hän uurteli kuvaa liian syvälle.

Muckerl pani hymyillen työkalunsa pois. Hän oli pyöristellyt nenän siron kaarevuuden ja sierainten hienon nousun ja madonnalla oli nyt, vaikkeivät kasvot ensinkään olleet hänen näköisensä, Sepherlin nenä. Tyttö ei tosin tästä mitään aavistanut, hän näki vain tuon suututtavan ja loukkaavan samannäköisyyden kokonaan hävinneen ja hän taputteli ilosta käsiään niinkuin ylenonnellinen lapsi. Hänen riemunsa houkutteli molemmat vanhat rouvat saapuville, kuvaa ihmeteltiin ja ylisteltiin kilpaa sillävälin kun Muckerl siveli veitsen paljastamat paikat jälleen värillä. Kun Sepherl äitineen valmistautui kotimatkalle, antoi nuorukainen jumalanäidinkuvan hänen mukaansa ja huusi hänelle vielä kynnykseltä, että "hänen oli kuvaa kantaessaan varottava sen kosteata nenää."

Näin erosivat he hilpeästi ja iloisesti nauraen. Vaimot kuvittelivat salaisten toivomustensa ja pyyteittensä täyttymisen olevan niin lähellä, että he jo unelmissa hajanaisin viittauksin ja puolinaisin sanoin alkoivat vihjailla toisilleen onnesta, jota kumminkaan hän, jolle he kaikki tunsivat olevansa tästä kiitoksen velassa -- ei suinkaan Jumalalle --, oljenpunojattaren Muckerl, ei lainkaan tuntenut.

Toisena aamuna, jo kauan ennenkuin kellot olivat kutsuneet aamujumalanpalvelukseen, heräsi Sepherl äkkiä unestaan. Tuoreen öljyvärin hieno haju täytti tuvan. Tyttö muisti asian, sieppasi vaatteet ylleen, astui suuren pesukaapin luo, jonka päälle kuva oli asetettu, nojasi kyynärpäällään siihen ja pani kätensä ristiin.

"Kaikkeinarmollisin Neitsyt! Koska nyt olet vielä luonani, niin anna anteeksi, että puhun kanssasi; sillä kun myöhemmin vien Sinut kirkkoon, on messupapilla paljon kyseltävää ja sanottavaa ja ihmisetkin tunkeilevat ympärillesi, niin että siellä tuskin tulee minulle tilaisuutta olla kahdenkesken sinun kanssasi. Hyvin kauniisti rukoilisin sinua lahjottamaan oljenpunojattaren Muckerlille rakkaan terveyden jälleen täydellisesti takaisin, niin ettei minkäänlaista merkkiä hänen sairaaloisuudestaan jää jälelle; salli hänen tulla järkiinsä, niin että hän huomaa ettei Zinshoferin Helena oikeastaan milloinkaan ole hänestä pitänyt eikä lainkaan ole hänen arvoisensa, ja jos Sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan että antaisit Muckerlin minulle aviopuolisoksi. Pysyisin hänelle kyllä uskollisena ja olisin ahkera ja tekisin ja kärsisin kaikki mitä pyhä aviosääty vaatii ja velvottaa ja minkä itsekin tiedät, kaikkeinarmollisin Jumalanäiti ja kaikkeinpuhtain Neitsyt!"

Kun kellot kajahtivat soimaan, otti hän kuvan käsivarsilleen ja juoksi sen kanssa huoneesta ulos. Hän nosteli sitä, niin raskas kuin se olikin, suuteli sitä poskelle, lyhyesti sanoen hyväili sitä kuten lapsi nukkeaan; mutta äkkiä muisti hän käytöksensä sopimattomuuden ja kantoi kuvaa suorana, tasaisin askelin kulkien kirkkoon.

Myöhemmin painoi hänen sydäntään usein se raskas ajatus, että hän lapsellisella, "epäkunnioittavalla" tuttavallisuudellaan ehkä oli turmellut taivaallisen esirukouksen ja sovittamisen. Sillä vielä saman päivän kuluessa hänen ryhtyessä kylän yläpäässä kovaan työhönsä, tapahtui alapäässä asioita, joiden seuraukset monet kerrat pusersivat häneltä kuuluville syvän huokauksen: "Taivaallinen armonäiti, en tahdo nurista, mutta ei se kumminkaan sinulta ollut kauniisti tehty!"

* * * * *

Aurinko oli jo jokseenkin korkealla selkeällä taivaalla, kun oljenpunojattaren Muckerl astui tuvantakaiseen puutarhaan ja alkoi siellä verkalleen kävellä edestakaisin. Ilma oli leppoisa ja puhdas, sillä joki kokosi uomaansa sulavan lumen ja puhdisti sen sorasta rantaäyräälle saakka; umput olivat puhjenneet ja puut ja pensaat kukkivat tai olivat nuortean vehreitä, mutta tuo hieno koristelu ei kuitenkaan vielä tehnyt oksia eikä haaroja varjokkaiksi, vaan jätti lomitseen katseelle mitä laajimman näköalan ja paljasti lähimmän ympäristön vapaasti nähtäväksi.