Part 9

"Rakkahin sukulainen... yllätys... odotin niin vähän näkeväni teidät... uskokaa, että sydämeni vuotaa verta ajatellessani suruja, joita olette saanut kestää. Tuletteko tapaamaan herraanne?"

"Sitäkin varten!"

"Menen heti kutsumaan Sten herraa."

"Ei vielä, tarvitsen hieman toipua."

"Sallikaa minun sitten ottaa teidät hoitooni. Levätkää muutamia tunteja vuoteella tuolla sisällä, se on vahvistava teitä keskusteluun valtionhoitajan kanssa. Jos tahdotte, voidaan se jättää huomiseen."

Ja hän vei hänet naisparvelle ja sai hänet levolle. Rouva rukalle oli käynyt harvinaiseksi osanottavain käsien vaalinta; hän tunsi sen johdosta niin suurta mielihyvää, että hän epäröimättä jättäytyi Kristinan ja Kaarinan käsiin.

Hän oli siinä määrin tylsynyt, ettei hän enää tuntenut Kaarinaa.

Melkein tainnoksissaan nautti hän muutamia viiniin kastettuja öylättejä ja vaipui sen jälkeen syvään uneen.

"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!" ajatteli Kristina katsellen kalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet vanhuuden leiman. "Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen kauneus!"

"Tuskin häntä enää tunnen!" kuiskasi Kaarina rouvalleen.

"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?"

"Teen sen parhaan vointini mukaan."

Ja Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka vieras oli.

Kirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja muisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa ja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin hänestä tuntunut.

Mutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän näytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.

Kaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen tuoksua.

"Kiitos!" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän uudestaan.

Ja Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä rakastetun luo.

"Pentti!"

Sairas se huudahti:

"Penttini!"

"Hänen? Houriiko hän?"

"Älä lähde luotani!"

Kaarina tuijotti pelästyneenä häneen.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että sennimisiä oli useitakin. "Mitä saattoi olla yhteistä ylhäisen rouvan ja halvan luostariveljen välillä?" Hän tahtoi karkoittaa pois hassut ajatukset, mutta ne olivat vallanneet hänet niin, että hän oli näkevinään heissä yhtäläisyyttäkin.

Hän katseli tutkivasti nukkuvaa, ja yhtäläisyys pisti yhä enemmän silmään. Sehän oli hulluutta, hän houraili hänkin. Ja hän riensi ikkunan luo ja katseli ulos haihduttaakseen kuvittelut, jotka hämmensivät hänen ymmärryksensä.

Niin istui hän pitkän hetken ja koetti olla ajattelematta mitään.

"Olenko nukkunut?"

Taivaan vallat, äänikin muistutti Pentin ääntä!

"Olette, jalo rouva!"

"Kauanko?"

"Lähes nelisen tuntia."

"Olen nähnyt unta!"

"Silloin ette ole nukkunut tyynesti!"

"Kyllä, nukkuu tyynesti uneksiessaan siitä, jota rakastaa!"

Kirsti rouva oli puhunut melkein avaamatta silmiään.

"Olen hyvin janoissani!"

Kaarina vei pikarin hänen huulilleen. "Kristina rouva on valmistanut teille tämän virvoitusjuoman", sanoi hän.

"Kiitos!"

Kaarina pani pois pikarin.

"Missä on Kristina rouva?"

"Tahdotteko, että menen häntä noutamaan?"

"Ei vielä! Täällä on niin pimeä!"

Kaarina veti syrjään raskaat uutimet, ja nyt virtaili huhtikuun päiväpaiste huoneeseen.

Mutta silloin sattuivat Kirsti rouvan silmät Kaarinaan, ja niistä loisti hämmästys ja kauhu.

"Mikä teitä vaivaa?" huudahti Kaarina pelästyneenä.

"Mene, mene?" Ja hän pani kädet silmilleen.

Mutta Kaarina ei ollut halukas menemään.

"Ettekö tunne minua, Kirsti rouva?" sanoi hän mennen häntä lähemmäksi.

"Kyllä tunnen sinut?"

"Koskaan en ole tehnyt teille mitään pahaa."

Ei mitään vastausta. Hän piti yhä kätensä kasvoillaan.

"On toinen kysymys, voitteko te sanoa samaa."

"Sinä olet ottanut hänet minulta. Sinun tähtesi on hän pettänyt kaikki lupauksensa."

"Kenestä puhutte?" kysyi Kaarina tuskin kuuluvasti.

Ei vastausta.

"Pentistäkö?"

Kirsti rouva nyökäytti päätänsä hyväksymisen merkiksi.

"Mitä hän on teille? Te ette ole mitään hänelle, mutta jos olette syypää hänen kärsimyksiinsä, silloin tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että saatte niittää hedelmät siitä, te julma, sydämetön nainen."

Kirsti rouva ojentautui ikäänkuin noustakseen, mutta vaipui parkaisten tiedotonna paikoilleen.

Kaarina katseli häntä pelästyneenä.

"Hän on kuollut", sanoi hän.

Kristina oli kuullut huudon ja riensi huoneeseen.

"Mitä nyt, Kaarina!"

Tämä ei voinut vastata, vaan viittasi ainoastaan elottomaan Kirsti rouvaan.

"Pyhä Jumalan äiti, mistä tämä?"

"Minä olen syypää!"

"Sinä, Kaarina?"

"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis joku toinenkin, jota hän rakastaa."

Hänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, että Kristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.

"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?" Ja kun hän samalla loi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään: "Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!"

"Hänen äitinsä!"

"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?"

"Ja jos nyt olen surmannut hänet?"

"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin."

"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!" Ja nuori tyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä riippuisi toisen elpymisestä.

Kun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasi Kristina.

"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua, mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan."

"Antaa hänen pitää salaisuutensa, tämän jälkeen en sitä tarvitse."

Sairas avasi silmänsä.

Hänen katseensa harhaili Kristinasta Kaarinaan. Hän koetti nousta. "Auttakaa minut pystyyn!" sanoi hän.

"Pyydän teitä, rakas sukulainen, levätkää paikoillanne!" sanoi Kristina.

"Iäisen sielunrauhani tähden, auttakaa minut pystyyn!"

"Mihin aiotte?"

"Pystyyn, ainoastaan pystyyn!"

Kristinan ja Kaarinan avulla ja omalla lujalla tahdonvoimallaan hän pääsi todellakin pystyyn.

"Päästäkää minut nyt!"

"Ette voi pysyä pystyssä omin voimin!"

"Kyllä, kyllä!"

Heidän täytyi taipua hänen tahtoonsa.

"Katsokaas! Herra auttaa minua!" sanoi hän. "Hän katsoo armossaan minun syntisraukan puoleen!"

Näin sanoen vaipui hän hiljaa polvilleen Kaarinan eteen.

He tahtoivat nostaa hänet. Hän tarttui Kaarinan käteen.

"Niinkuin nyt lepään jalkojesi edessä, niin olen äsken maannut hänen jaloissaan!" sanoi hän. "Hän on antanut anteeksi sen, että synnytin hänet maailmaan voimatta antaa hänelle kunniallista nimeä; hän on antanut anteeksi sen, että vilpillä ja juonittelulla pakotin hänet papilliselle uralle, ja Jumala on kääntänyt sen minulle rangaistukseksi, sillä oma poikani on kieltänyt minulta synninpäästön, hän on langettanut oman pääni päälle sen kirouksen, jonka olisi ollut kohdattava häntä, kun hän rikkoi papinvalan. Oi, minä olen kärsinyt kamalasti! Hän on armotta pakottanut minut tunnustamaan kaikki syntini. Enkä minä saa hänen siunaustaan ennenkuin sinä annat anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt sinulle, ei ennenkuin sanot minua äidiksi. Sillä hän sanoo, ettei avioliitto teidän välillänne ole enää rikos, ja kaikki ne kurjat sukuluulot, jotka ovat täyttäneet sieluni, ovat puhalletut pois, kuin akanat tuuleen! Oi, sano, sano, että annat anteeksi!"

"Jalo rouva..."

"Sano minua äidiksi!"

"Äiti!" virkkoi Kaarina ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Oi, Jumala, onko tämä unta!"

"Pentti, Pentti!" huudahti onneton. "Kuuletko, hän antaa minulle anteeksi!"

Nyt hän vihdoin salli, että hänet vietiin takaisin vuoteeseen, mutta hän piti Kaarinan käden lujasti sulettuna omaansa. Se näytti hänestä olevan ikäänkuin vahvistus rakkaan poikansa anteeksiannolle.

Hän uinahti tuokion, mutta äkkiä sävähti hän valveille, ja veti Kaarinan itseään vasten.

"Sormus!" kuiskasi hän.

"Jonka olen saanut häneltä?"

"Niin, juuri se."

Kaarina kantoi sitä nauhassa kaulassaan; nyt hän otti sen ja antoi hänelle.

Kirsti rouva pani sen tytön vasempaan käteen. "Nyt olen kihlannut sinut pojalleni", sanoi hän. "Rakas lapsi, sano, että tahdot pysyä hänelle uskollisena!"

"Elämässä ja kuolemassa!" vastasi Kaarina liikutettuna.

Kristina oli lähettänyt sanan lääkärille ja ilmoittanut herralleen. Nämä molemmat astuivat yhtaikaa sairaan luo. Edellinen tunnusteli hänen valtimoaan, mutta kun hän ei sanonut olevan itsellään mitään kipuja, ei lääkäri tiennyt mitä määrätä.

"Antaa hänen mennä!" sanoi Kirsti rouva.

Sen jälkeen tarttui hän Sten herran käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen.

Sten suuteli hänen kättänsä virkkaen osanottavasti: "Mitä haluatte minulta, jalo rouva?"

"Olen tehnyt pahaa teillekin!"

"Sen annan sydämestäni anteeksi."

"Mutta herrani ja isäntäni?"

"Tahdotteko, että noudan hänet heti?"

"Tunnin kuluttua; minun täytyy hieman tointua."

Sten herra riensi torniin, jossa Erik herralla oli asuntonsa.

Hän oli sinne hankkinut joukon oppineita teoksia, ja se tyyneys, missä hän eli, antoi hänelle tilaisuuden tutkia niitä sydämensä halusta.

Sten herran nähdessään tuli hän hieman ymmälle. "Ettehän vain tulle ottamaan minulta näitä rakkaita ystäviäni?" kysyi hän viitaten kirjoihinsa.

"En suinkaan, ja minua ilahuttaa suuresti, että olette, löytänyt puuhaa, joka teitä huvittaa."

"Huvittaa suurestikin, sen voin vakuuttaa teille, ja jos vain rakas emäntäni..."

"Tulen tuomaan terveisiä häneltä."

"Ei, todellakin!" Ja hän sysäsi kirjat luotaan. "Tuleeko hän pian kotiin?"

"Hän on tullut!"

"Ekholmaan?"

"Ei, hän on täällä!"

"Täällä?" toisti hän. "Tukholmassa?"

"Täällä linnassa, Kristina rouvan luona."

Erik herra näytti siltä, kuin tuskin uskoisi korviaan. Sangen nöyrästi lisäsi hän: "Sallitte kai hänen käydä luonani?"

"Tahdon heti viedä teidät hänen luoksensa."

"Todellakin! Minä pukeudun heti ja siistiydyn."

"Sitä teidän ei tarvitse, Erik herra; Kirsti rouva on sairas!"

"Hänellä on tapana usein voida pahoin", vastasi Erik herra ja nyökäytti hymyillen päätänsä. "Tiedättekös, minua melkein huvittaa, että hän on säilyttänyt vanhat tapansa."

Ja puhellessaan suori hän tukkaansa ja laittoi kaulaliinaansa, unhottaen että valtionhoitaja oli saapuvilla.

"Pelkään, että sairaus on vakavaa laatua", lisäsi Sten herra, joka katsoi täytyvän valmistaa häntä.

"Ah, sitä minä en usko! Vieraasta voi vain näyttää siltä. Kaikessa tapauksessa otan mukaani erään lääkesekoituksen, jonka olen itse valmistanut ja josta hän pitää paljon." Hän etsi käsiin pikku pullosen, jonka kätki takkinsa alle. "Nyt olen valmis! Jumala auttakoon minua, tämä oli odottamaton ilo."

Sten herra vei hänet naisparvelle.

Kristina rouva tuli heitä vastaan.

"Teitä odottaa suuri suru, herra ritari", sanoi hän ojentaen osanottavasti kätensä.

Erik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. "Ei suinkaan se liene niin vaarallista", sanoi hän hymyillen. "Hän on usein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta."

"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa toivolle."

"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!" Ja nopein askelin meni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.

Siellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa, ei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.

Erik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis, säteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.

Melkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. "Onko tämä tosiaankin emäntäni?" kysyi hän.

Samassa avasi sairas silmänsä.

"Erik!" sanoi hän.

"Ei epäilystäkään enää!"

Hän riensi hänen luoksensa.

"Kirsti, rakastettu Kirstini!"

Mutta sairas työnsi hänet hiljaa luotansa.

"Ei ennen kuin olen saanut sinulta anteeksi", sanoi hän.

"Mitä minulla on anteeksiannettavaa? Kas tässä, rakkahin, minulla on mukanani sinun oma mikstuuripullosi, ota siitä lusikallinen, se vahvistaa sinua!" Pullo vapisi hänen kädessään.

"Jätä kaikki moiset, minun viime hetkeni on käsissä."

"Miksi huolestutat itseäsi ja minua sellaisilla ajatuksilla. Sinun on tultava terveeksi jälleen ja..."

"Ei, Erik, minä kuolen, mutta ensin täytyy minun tehdä sinulle tunnustus."

"Sinulla ei ole mitään tunnustettavaa enkä minä tahdo tietää mitään..."

"Oi Jumalani!" huokasi sairas. Nyt vasta päästi hän Kaarinan käden ja ojensi molemmat käsivartensa puolisoaan kohden. "Kaiken sen rakkauden nimessä, mitä olette osoittanut minulle, herra, rukoilen teitä kuulemaan minua!"

Erik herra katsoi huolissaan, melkein peloissaan sairaaseen vaimoonsa; kenties tunsi hän nyt, että kaikki ne kauniit harhaluulot, joilla hän tähän asti oli hurmannut itseään, tulisivat kerta kaikkiaan luhistumaan. Jos hän oli pettänyt itseään, miksei toinen antanut hänen pysyä onnellisessa uskossaan? Mutta sairas katsoi yhä rukoillen häneen. Hän ei ollut koskaan kieltäytynyt täyttämästä tämän toivomuksia, kuinka voisi hän nyt tehdä sen? Ja niin polvistui hän vuoteen viereen ja sanoi väristen:

"Olen valmis!"

"Jättäkää meidät kahden!" kuiskasi Kirsti rouva.

Mitä näillä kahdella oli sanottavaa toisilleen, sen tietäköön yksin hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii ja näkee salatuimmatkin asiat.

Kolme tuntia he olivat häiritsemättä.

Sen jälkeen tuli Erik herra ulos ja pyysi Kaarinaa menemään Kirsti rouvan luo.

Mutta kun Kaarina oli mennyt, heittäytyi Erik herra tuolille ja purskahti hillittömään itkuun.

Kristina puhui lohduttavia sanoja, mutta Erik herra puristi vain hänen kättänsä.

Kun puuska oli asettunut hieman, sanoi hän nyyhkyttäen: "Kaiken, kaiken voin kestää, en vain menettää häntä. Uskotteko hänen kuolevan?"

"Hän itse uskoo niin?" vastasi Kristina hiljaa.

"Hän voi pettyä. Ah, Kristina rouva, kun vain saan pitää hänet, en halua, en toivo muuta mitään. Ette voi aavistaa, kuinka suuresti rakastan kaunista, ylpeää, ihanaa Kirstiäni!"

"Teidän sananne vakuuttavat minut siitä, jalo herra; ja tahdomme tehdä hänen hyväkseen kaiken, mikä ihmisen voimissa on."

"Luuletteko", lisäsi hän hämillään, "että Sten herra sallii minun jäädä tänne?"

"Kyllä, sillä se tyynnyttää sairasta. Tuomme kirjanne tänne alas."

"Vähät kirjoista, kun saan olla hänen luonaan."

Erik herra osoitti Kaarinaa kohtaan melkein isällistä huomaavaisuutta, erittäinkin sairashuoneessa; oli ilmeistä, että Kirsti rouva oli puhunut tytön suhteesta poikaansa, ja Erik herra tahtoi ikäänkuin vahvistaa sen.

Yhdessä vaalivat he sairasta, ja oli liikuttavaa nähdä, millä hellällä huolenpidolla Erik herra tarkkasi tautia. Hänen lääkärikirjansa tuotiin pian alas, hän piti neuvotteluja lääkärin kanssa, mutta päivä päivältä alenivat hänen toiveensa, ja eräänä päivänä tuli hän Kristina rouvan luo ja sanoi kyynelten tukehduttamalla äänellä.

"Nyt käsitän, että hän kuolee!"

"Hän näyttää niin tyyneltä ja onnelliselta!"

"Ja miten hyvä hän on! Mitä hyvänsä laitankin, ottaa hän vastaväitteittä. Sitä ei hän ole tehnyt koskaan ennen."

"Hän on sangen kiitollinen teitä kohtaan."

"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin... Tiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?" lisäsi hän melkein epätoivoissaan.

"Hänet surmaa kenties surunsa?"

"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!"

Kymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.

Ketään pappia ei kutsuttu.

"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut", sanoi hän. "Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin laupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!"

Painaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Anna meille meidän syntimme anteeksi!"

Oli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta niin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta saattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla paikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.

Hautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla, minkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä Ekholman perhehautaan. "Sinne ovat minun -- hänen tyttärensäkin kerran koottavat", lisäsi hän.

Silloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik herran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan poikansa, Kustaa herran luo.

"Kiittäkää häntä!" vastasi hän liikutettuna. "Sten herra menettelee totisesti ritarillisemmin meitä kohtaan kuin me olemme menetelleet häntä vastaan."

Ja niin lähti hän matkalle.

7.

KAVALA KUNINGAS.

Häpeä Vädlan tappion tähden ja harmi sen johdosta, ettei ollut voittanut ruotsalaisia, poltti kuin tuli Kristian kuninkaan mieltä.

Sigbrit rouva oli tavallisella oveluudellaan johtanut hänen surunsa uomaan, jossa se joutui tehokkaimmin palvelemaan hänen tuumiaan. Sodan kauhuista löytäisi kuningas unhotuksen ja sota veisi hänet siihen maaliin, jota hän nyt ennen muuta tavoitteli: Ruotsin valloitukseen.

Kun hän Dyvekan kuoltua heittäytyi melkein mielettömään epätoivoon, silloin Sigbrit unhotti oman surunsa näyttääkseen kuninkaalle tulevaisuudenkuvan, joka alituiseen kajasti hänen omiin silmiinsä.

Ja molemmat aivan hekumoivat kuvitteluissaan, että murha ja veri, tuli, palo ja häväistys hukuttaisi kansan, jota he rajattomasti vihasivat sen sotaisen sankariuden ja kuolemanhalveksumisen tähden.

Kristian kuningas ei enää välittänyt salata, mikä oli ollut Tanskan kuninkaiden tarkoituksena aina siitä päivin kuin, Oldenburgilaiset nousivat valtaistuimelle. Heidän suurten uhraustensa päämaalina oli ollut panna Ruotsi maakuntana Tanskan vallan alle.

Kesäkuun 16 päivänä 1518 nousi Kristian kuningas laivaan, ja hänen laivastonsa oli hyvin miehitetty tykkiväellä ja saksalaisilla palkkasotureilla, jotka enimmäkseen olivat irtainta roistoväkeä. Joukko tanskalaisia ritareita ja herroja seurasi mukana.

Kotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon. Laivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot olivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle ja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui hyökkäykseen.

Sten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin puolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja miesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa; koskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.

Valtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli vestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies Kustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.

Tukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä, ja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan huostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja itsenäisyyden puolesta.

Ollakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti, ja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.

Hemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin ruotsalaiset tällöin seisoivat.

Tanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata tuuman leveydeltäkään.

Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin, mutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä valtionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.

Siellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen vallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli peitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset talonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä uhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä vetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.

Toisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen rannikon selvänä.

Kun tanskalaiset havaitsivat kaikki muut hankkeensa hyödyttömiksi, lähtivät he Brännkyrkaan suurella parvella ratsain ja jalkaisin.

On luultavaa, että kuninkaan päätökseen vaikutti sekin, että hän pelkäsi hyökkäystä selkäänsä.

Hänen vakoilijansa olivat ilmoittaneet hänelle, mihin suuri osa ruotsalaista sotajoukkoa oli sijoitettu, ja häntä halutti yllättää heidät.

Sentähden lähti tanskalainen sotajoukko liikkeelle keskellä yötä ja marssi niin hiljaa kuin voi.

Hyökkäyksen oli tapahduttava heinäkuun 22 päivänä.

Kuningas löysi väelleen hyvän aseman Brännkyrkan luota, ja kun luultiin, että ruotsalaiset olivat valmistumattomat, puhallettiin hyökkäykseen.

Sten Sture oli saanut varoituksen ja riensi täyttä laukkaa leiriin.

Silloin kohtasi hän ryntäävän vihollisen. Tosin oli ruotsalaisten parvi pieni luvultaan, mutta sotahalu ja rohkeus leimusi kaikkien sydämissä; nuori valtionhoitaja ryntäsi eteenpäin kuin sankari, ja sankareita seurasi hänen jälestään. Vimmatusti kävi pieni parvi tanskalaisten kimppuun lyöden ja pistäen.

Mutta Kristian kuningas oli sanonut, että tänään oli hänen niitettävä voitto, ja kiroten uhkasi hän itse hakata pään poikki siltä, joka käänsi viholliselle selkänsä, mutta lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka löivät maahan nämä kurjat ruotsalaiset, jotka pettivät lailliselle herralleen ja kuninkaalleen vannomansa valat.

Itse osoitti hän tavatonta urhoollisuutta, ja hänen henkensä elähytti hänen miehiäänkin.

Talonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli sellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy voitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun ja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä, kuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja se teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka tanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi rohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten säilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä, kun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero on soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja palkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan palkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian syntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät pakoon.

Ja min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.

Kuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti ryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse. Mutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi antaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä. Monet heistä vajosivat rimpinevaan.

Takaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja kokosi riveihin.

Tämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen. Kun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin oli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin; jos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka aamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan alttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla oli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän hetkenä.

Ja kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat pilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa rinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun jumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät toisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.

Jos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä, mies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen nopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden, jotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka eivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin surunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta saatu osanotto -- se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.

Ja Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki hyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.