Part 8

Tultuaan ihmeidentekijän luo, lankesi hän jälleen polvilleen ja koetti puhua, mutta kyynelet tukehduttivat äänen.

Ihmeidentekijän kasvot värähtelivät, ja kun hänen kärsimättömyytensä alkoi tarttua ympäröiviinkin, kumartui hän ja jupisi muutamia sanoja pannen kätensä tytön päähän.

Tämä nousi nopeasti ja sanoi verrattain varmalla äänellä: "Isäni sai näkönsä jälleen!"

Joukko päästi rajattoman riemuhuudon.

Tezel antoi heille merkin vaieta. "Tytöllä näyttää olevan enemmänkin sanottavaa."

Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.

"Mutta hän kuoli kohta sen jälkeen", jatkoi tyttö. "Sillä hänellä ei ollut uskoa."

"Onko hän kuollut?" kysyi Tezel teennäisellä hämmästyksellä.

"On, ankara herra!"

"Ja sinä olet yksin maailmassa?"

"Aivan yksin!"

"Jos tahdot minut isäksesi, niin pane kätesi käteeni!" sanoi ihmeidentekijä lempeästi.

Tyttö teki kuten hän käski, mutta palava puna lehahti hänen poskilleen.

"Mene, hautaa isäsi ja valmistaudu sitten seuraamaan minua milloin käsken."

Tyttö suuteli hänen kättään ja riensi pois.

Kuka uskalsi nyt epäillä pyhän miehen voimaa. Eikö Jumala itse ollut rangaissut epäilijää kuolemalla!

Mutta sillaikaa kuin suurin osa väestöstä antautui yhä yltyvään jumaloimiseen, kuiskailtiin hiljaisuudessa inhottavista irstailuista ja juomingeista luostarissa; nuori tyttökin olisi voinut niistä kertoa yhtä ja toista, jollei vala olisi sitonut hänen kieltänsä.

Mutta suurinkin kuuluisuus saattaa aikaa voittaen muuttua vastakohdakseen. Vähitellen näyttäytyi, ettei kaikilla niillä luuvaloisilla, jotka Tezel oli parantanut, ollut niitä vammoja, joita he valittivat, ja muutamat tunnustivat, että heidät oli ostettu olemaan rujoina ja rampoina. Alussa eivät monet tahtoneet uskoa moiseen, mutta ne kävivät yhä useammiksi.

Mutta vielä ei Tezel ollut kylliksi nylkenyt kaupunkia ja sen ympäristöä, hän katsoi olevan enemmänkin otettavaa ja tahtoi sentähden viipyä jonkun aikaa.

Luostari, missä hän oleskeli, oli joutunut hänen tähtensä huonoon maineeseen, sanoivat abbotti ja munkit. Hän sanoi, ettei sillä ollut parempaa mainetta ennestäänkään; mutta koska nyt sen arvo oli pienempi kuin naapuriluostarin, joka oli voittanut monia ystäviä ja kannattajia ankaralla kartusiaanisella suunnallaan, niin tahtoi hän auttaa sistersiinejä lyömään vaaralliset naapurinsa laudalta.

Äkkiä levisi nyt kaupunkiin huhu että sistersiinikirkon Mariankuva itki verikyyneliä; kansa virtaili sinne suurin laumoin, tämä ihme herätti kauhua ja oli enteenä siitä raskaasta Jumalan rangaistuksesta, joka uhkasi piammiten kaupunkia.

Samalla oli anekauppa saanut uutta vauhtia. Tezel harjoitti sitä luostarin pihalla.

Saapui muuankin aatelismies pyytämään synninpäästöä rosvoretkestä, jonka hän aikoi tehdä seuraavana yönä. Tezel sanoi, että se kävi kalliiksi, mutta aatelismies oli valmis siihen ja maksoi sievoisen summan synninpäästöstä. Silloin huudahti Tezel, että hän näki, kuinka sielut liitelivät kiirastulesta ylös taivaaseen ja että häntä ilahutti, kun oli voinut niin monille tuhansille näyttää tien sinne, ennenkuin nyt pian eroaisi heistä.

Isä Johannes ei kaiken tämän hulluuden aikana ollut toimetonna, hän oli kulkenut ympärinsä kaikkialla kaupungissa ja varoittanut antautumasta petoksen uhriksi. Mutta hyvin saattoi hän sanoa: "Kuka kuulee meidän saarnaamme!"

Abbotti siinä luostarissa, jossa hän oleskeli, oli varoittanut häntä julkisesti sekaantumasta Tezelin vehkeihin. Mutta kun kerrottiin, että madonna itki verikyyneliä, silloin ei enää mikään voinut häntä pitää poissa sistersiinien kirkosta.

Se oli ihmisiä täytenään, muutamat makasivat polvillaan, itkivät ja vaikeroivat, toiset jupisivat rukouksia ja tekivät ristinmerkkejä.

Muutamat harvat seisoivat epäillen ja katsoivat ylös Mariankuvaan, jonka silmistä tippuivat harvakseen verikyyneleet. Kuvan edessä seisoi kaksi munkkia, jotka keräilivät ne, myydäkseen niitä sitten uskovaisille suuresta rahasta.

Kiihdyksissään, poissa suunniltaan hävyttömän petoksen tähden ja välittämättä vanhuudestaan tunkeutui Johannes alttarin luo; ennenkuin kukaan ajattelikaan sitä estää, hypähti hän portaita ylös, kosketti kuvaa sormillaan ja huusi äänellä, joka kajahti kautta kirkon: "Se on ainoastaan punaista väriä, ja kaikki tyyni on pelkkää petosta!"

Seurasi sekunniksi haudanhiljaisuus, kuten tuulenhenkäys ennenkuin myrsky purkautuu valloilleen, sitten seurasi hurja, läpitunkeva huuto satojen ihmisten suista, hämmästyksen ja mielipahan nostattamana.

Harvat epäilijät, jotka olivat läsnä, iloitsivat tosin paljastuksesta, mutta heidän lukunsa oli ainoastaan mitätön murto-osa niistä, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin että heidät petettäisiin.

Seurasi vimmainen metakka, ja jolleivät kaupungin viranomaiset olisi siihen sekaantuneet, olisi Johannekselle kenties käynyt pahoin.

Kirkko tyhjennettiin, ja Tezel sai vihjauksen poistua kaupungista.

Mutta yöllä herätettiin hänet sanoen, että muuan ylhäinen herra halusi häntä puhutella.

Hän pukeutui nopeasti ja riensi alas pihalle, jossa hänen sanottiin odottavan.

"Minä se ostin anekirjan aiottua rosvoretkeä varten", virkkoi vieras.

"Tahdotteko vielä yhden?" kysäisi saksalainen.

"En, tahdon ainoastaan tuoda terveiset sokean miehen tyttäreltä!" Ja nopealla otteella heitti hän Tezelin maahan ja antoi niin perinpohjaisen selkäsaunan, ettei miekkonen pystynyt nousemaan pönkilleen.

"Kun aion tehdä tämän uudestaan, ostan teiltä uuden anekirjeen!" sanoi vieras ja lähti.

Syntinen voi töintuskin laahautua pois pihalta; hän vannoi hirveästi kostavansa, mutta seuraavana päivänä nousi hän raskaihin, kolmivaljakon vetämiin vaunuihinsa ja lähti kaupungista.

Niin hurjasti kuin hänen lähettiläänsä, ei itse Arcimboldus tosin menetellyt, mutta Johannes kuuli kerrottavan, että anekirjeitä kaupiteltiin yli koko maan ja että synninpäästöjä ostettiin yksin vainajillekin. Hän ymmärsi siitä, että puijaus pyhimmillä asioilla oli saavuttanut huippunsa.

* * * * *

Arcimboldin, paavin edusmiehen, esiintyminen herätti erittäinkin naisten keskuudessa suurinta hälinää. Muutamia se suuressa määrin loukkasikin.

Näiden viimeksimainittujen joukossa oli Kristina rouvakin, niin omasta kuin neitsyttensä ja piikastensakin puolesta.

Noudattaakseen herransa toivomusta oli hän Tukholman ylhäisimpäin rouvien kera käynyt korkeaa herraa tervehtimässä tämän saavuttua kaupunkiin. Ja silloin oli häntä loukannut muukalaisen häikäilemätön ihailu; mutta kun tämä sitten tuli linnaan, värisi hän silminnähtävästi nähdessään niin paljon nuoruutta ja kauneutta.

Mutta hän unhotti kaikki muut Kaarinan tähden. Tämän kalpeat kasvot ja suruisa katse miellytti häntä enemmän kuin ruusuiset posket ja iloinen hymy. Hän vakuutti Kristina rouvalle, ettei etelässä ollut koskaan kehittynyt sellaista kaunotarta.

Kristina rouva johti keskustelun muihin asioihin ja osoitti selvästi, ettei hänellä ollut halua enempää keskustella tästä aineesta.

Silloin paavin lähettiläs jätti hänet, ja aivan oikein älyten, ettei Kristina rouvan ympäristössä ollut ketään, joka suosi hänen tuumiaan, oli hän olevinaan Kaarinaan nähden välinpitämätön ja omisti ihailunsa hovin nuorille neitsyille. Hänen tummat, salamoivat silmänsä ja miehekäs ryhtinsä yhdessä sen loiston kanssa, joka häntä ympäröi, ei jättänytkään tekemättä vaikutustaan. Suloisointuinen italiankieli, jota monet lukivat, sai hänen kauniista ääntämisestään omituisen viehätyksen. Kun hän puhui aneiden eduista, ei hän lukenut niihin ainoastaan synninpäästön, oikeuden paaston aikanakin syödä maitoruokia ja juustoa y.m., vaan lupasi myös täydellisen synninpäästön kaikista heikkoudensynneistä. Ja samalla lähettiläs teki vihjauksia, jotka ajoivat veret monen neitosen poskille.

Kristinaa kauhistutti se vaikutus, minkä tämä mies saavutti muutamissa tunneissa. Miehet ja naiset ihastuivat häneen.

Hän jakeli suuren joukon arvonimiä hovin herroille; Tukholman pormestarista, joka sattumalta oli läsnä, teki hän paavillisen notaarion; kaksi siviilivirkamiestä sai tohtorindiploomin, ja kuitenkin ehti hän vielä kuiskata nuorille kaunottarille, mihin aikaan hän toivoi heidän itsensä tulevan noutamaan anekirjeitään.

Lähettiläällä oli asiamiehiä ei ainoastaan maaseuduilla, vaan itse pääkaupungissakin. Hän myi itse ainoastaan ylhäisimmille, ja hänen kätyrinsä kulkivat ympärinsä kaduilla ja toreilla, pystyttivät ristinsä, pitivät puheita ja jakoivat synninpäästöjä ja taikaesineitä käteistä maksua vastaan.

Monet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he saaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä kuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin äsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.

Mutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit olivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta eivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.

Mielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian arkkipiispalle.

Jaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan syytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus vastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän monien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.

Kristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä näytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: "Minulla ei ole mitään pelättävää."

Tähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle, että Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Silloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa jalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden, mitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan, nyt hän tahtoi elää!

"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?" sanoi Kristina kysyvästi.

"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva."

"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri", jatkoi Kristina. "Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa lähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä pois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa."

"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?" kysyi Kaarina suurimmasti kummissaan.

"Kenenkäs sitten!"

"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä."

"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle."

"Koetan ansaita sen!" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen Kristinan kättä. "Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut sellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!"

Lähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä vaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.

Lähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä hän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.

Silloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina ja Kaarina vaalivat pienokaisia.

Hän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä puhuteltiin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Kristina.

"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!"

"Onko nyt vaara ovella?" kysyi reipas tyttö mennen häntä vastaan.

"Luulen niin!"

"Tiedättekö mitä, minua haluttaisi astua julkean lähettilään silmien eteen ja sanoa hänelle ajatukseni suoraan."

"Se auttanee vähän, hän miettii jotakin rohkeaa kepposta saadakseen teidät valtaansa."

"En lähetä Kaarinaa täältä pois", virkkoi Kristina pontevasti, "sillä en tiedä mikä häntä kohtaisi taipaleella. Jos rakas sisareni Cecilia olisi kaupungissa, veisin itse hänet sinne, koska hän siellä kenties olisi paremmassa turvassa. Nyt täytyy hänen pysyä täällä, ja kehnosti olisi, jollen itse voisi häntä suojella."

"Jos tahdotte, jalo rouva, voin pysyttäytyä piilossa pukuhuoneessa", tuumi Kaarina.

"Tee se, kukaan ei saa tietää siitä mitään, tahdon itse kantaa sinne sinulle ruuankin!"

"Ette tunne noita paholaisen lähettejä!" huudahti Esbjörn. "Jos heillä on jokin syy luulla, että hän on sittenkin täällä, eivät he hellitä ennenkuin ovat saaneet hänet käsiinsä. Hänet viedään heti maasta pois, ja kuka uskaltaa syyttää niin vaikutusvaltaista miestä."

"Olisipa Sten herra kaupungissa!"

"Juuri siksi, että hän on poissa, pitää lähettiläs varansa. Hän aikoo olla tiposen tiessään, ennenkuin valtionhoitaja palaa."

"Siinä hän tekeekin viisaimmin."

"Saanko nyt sanoa teille tuumani."

"Tietysti sinulla on aina tuuma varalla, rehellinen Esbjörn."

"Huomenna tulee hän sanomaan hyvästejä. Olkaa silloin valmis, jalo rouva!"

"Mihin?"

"Siihen, että hän pyytää Kaarinaa teiltä."

"Kuinka hän uskaltaisi?"

"Luulen kyllä uskaltavan."

"Tarkoitatko, että minun on silloin vastattava, että hän on poissa?"

"Matkustanut vanhempainsa luo Vadstenaan."

"Hän ei usko sitä."

"Huomisiltana ajetaan umpinaiset vaunut linnanpihaan. Niitä vartioimassa on muutamia miehiä. Niihin astuu hunnutettu naishenkilö, ja sen jälkeen kiitävät ne Eteläporttia kohden."

"Kuka on nainen?"

"Minä, jalo rouva!"

"Sinä, Esbjörn!" huudahti Kaarina.

"Niin, siinä on pelastus!" lisäsi Kristina. "Olen varma, että lähettiläs sen jälkeen heti lähtee tiehensä."

"Siihen juuri luotankin."

"Saat puvun, jota tavallisesti käytän", sanoi Kaarina. "Annan sinulle mustan hameen riippumaan sen alta, niin et näytä niin pitkältä. Odota silmänräpäys, niin saat kaikki!" Ja hän riensi pois liitelevin askelin.

"Eikö tästä koidu vaaraa sinulle?" kysyi Kristina rouva levottomasti.

"Jumala on auttanut minut monista vaaroista, ja jos hän tahtoo käyttää minua vitsana kädessään, niin kyllä minua tällä kertaa lyöminen miellyttää."

"Ajatteles, että olet yksin monta vastaan."

"Voimalla voin vähän, mutta viekkaudella sitä enemmän."

Kaarina palasi pieni nyytti ja vaippa käsivarrellaan.

"Pituudeltaan luulen sen kyllä menettelevän", sanoi hän, "ja kun vaippa riippuu hartioilla, ei kukaan voi nähdä, miten puku käy."

Esbjörn tarkasti vaatekertaa. "Niitä pikku liivejä ei maksa koetella", sanoi hän. "Tarvitsen ainoastaan hameen ja vaipan."

"Sinun täytyy opetella käymään lyhyin askelin."

"Sitä tahdon harjoitella. Tahdotteko nyt ottaa nämä kaikki takaisin ja antaa minulle kamarinne avaimen; pukeudun siellä ja lähden sieltä matkalle."

"Jumala palkitkoon sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni", sanoi Kaarina antaen hänelle sen.

"Tiedän kyllä, kuka on tehnyt enemmän minun hyväkseni", vastasi Esbjörn ja katsoi ylös Sten Sturen kuvaan, joka riippui seinällä.

Sovittiin siitä, että muuan vanha palvelijatar, joka oli hyvin kiintynyt Kaarinaan, seuraisi Esbjörniä portaita alas vaunujen luo ja hyvästellessään ilmaisisi surunsa.

"Olkaa varma, että meitä tähystelevät silmät kaikista nurkista ja loukoista", sanoi Esbjörn. "Tunnen vanhastaan munkkien ja pirujen juonet."

Niin jätti hän heidät, ja Kaarina riensi järjestämään majoittumistaan pukuhuoneeseen.

"Mitä sinä aiot siellä askarrella?" kysyi Kristina rouva osanottavasti.

"Luen Pentin rakasta kirjettä", vastasi hän.

"Aiotko vastata siihen?"

"Se ei ole minulle."

"Etkö luule, että se ilahuttaisi häntä?"

"Kyllä, mutta hän on pappi, ja minä luulen, että hänen ajatuksensa ovat syntisiä."

Tällöin vierivät kyyneleet poskia pitkin, ja nähtyään, ettei voinut niitä pidättää, pani hän molemmat kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Kristina veti hänet syliinsä ja kuiskasi: "Puhdas ja viaton rakkaus ei voi olla Jumalalle epämieluinen, ja olen varma siitä, että jos Pentin kirje olisi sisältänyt jotakin paheksuttavaa, ei isä Johannes olisi lähettänyt sitä sinulle."

Kaarina katsoi Kristinan silmiin aivan kuin olisi nähnyt avoimen taivaan.

"Tulihan sekin ajatus mieleeni", sanoi hän, "mutta olen luullut, että se oli kiusaus."

"Olen puhunut siitä Sten herran kanssa, kaikkina aikoina ei ole ollut kielletty pappien meno naimisiin."

"Ja nyt hän luulee..."

"Että kielto voidaan lakkauttaa; sillä Jumalan laissa ei sitä ole säädetty."

Kaarina painoi käsiään rintaansa vasten, hän luuli sen pakahtuvan ilosta. "Nyt tiedän, mitä kirjoitan hänelle", sanoi hän. "Jos hän on varma siitä, ettei se ole synti, tahdon mielelläni tulla hänen vaimokseen; jollei, tiedän, että pääsemme taivaassa yhteen, sillä täällä maan päällä en tahdo kuulua kenellekään muulle kuin hänelle."

Ja niin otti kaunis Kaarina pukukammion haltuunsa, ja joka kerta, kun Kristina tuli sinne sisälle, näytti hänestä kuin koko huone olisi ollut täynnä auringon valoa, niin säteilivät Kaarinan kauniit silmät.

Mutta seuraavana päivänä ilmoitettiin paavin lähettiläs Angelus Arcimboldus, hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja pyysi, että hänet otettaisiin heti vastaan.

Kristina oli valmistunut ja otti hänet vastaan juhlasalissa rouviensa ja neitsyttensä ympäröimänä.

Tämä näytti olevan vastoin hänen laskujaan, mutta kauan ei hän ollut ymmällä, ja tavallisella rohkeudellaan virkkoi hän kaikkien kuullen vaikkakin kääntyneenä Kristinaan:

"Tiedättekös, jalo rouva, että tällä hetkellä luulen olevani siirtynyt etelään!"

"En ymmärrä syytä siihen."

"Olette itse auringonkukka, ansiokas nostettavaksi keisarin povelle, ja täällä kaikkinaisia kukkia, joita ansaitsee tavoitella ja voittaa."

"Ne viihtyvät parhaiten siinä maaperässä, joka ne on kasvattanut."

"Kuitenkin kaipaan _yhtä_, ja sanon sen suoraan, kauneinta kaikista. Miksi ette ole hänen sallinut tulla näkyviini, ei kai pelosta?"

"Minkä pelosta?" kysyi Kristina kummissaan.

"En tahdo lausua sellaista, mikä olisi minulle aivan liian imartelevaa."

Harmin puna lehahti Kristinan poskille, mutta hän hillitsi itsensä.

"En voikaan jättää teitä siihen uskoon. Kaarina ei ole enää täällä."

"Sitten pyydän, että lähetätte häntä noutamaan."

"Mitä varten?" kysäisi loukattu nainen ja katsoi hävytöntä terävästi silmiin.

"Hänelle on aiottu suuri ja suunnaton armo: teillä ei ole mitään aihetta estää häntä saamasta sitä!" huudahti kiihottunut lähettiläs.

"Hänen on silloin saatava jonkun toisen kautta, eikä minun, sillä kuten olen jo sanonut teidän armollenne, ette voi tavata häntä täällä."

Ääni oli niin tyyni, sanat niin päättäväiset, ettei mies voinut toivoakaan saavansa häntä taipumaan.

Mutta himo oli valtavampi kuin hänen ymmärryksensä. "Miksi tahdotte häntä estää!" huudahti hän. "Ettekö tiedä, että minun valtani on rajaton, voin korottaa hänet pyhimykseksi ja voin vaivuttaa hänet tomuun. Minulle, aneiden jakajalle, ei ole olemassa mitään syntiä; vaikkapa olisin vietellyt itsensä pyhän neitsyt Marian, saisin sen kyllä anteeksi!"

Kristina oli noussut ja koko hänen naisseuransa hänen mukanaan. Inho ja syvä paheksuminen oli luettavana kaikkien heidän kasvoillaan.

"Olen jo sanonut teille, ettei hän ole täällä tavattavissa!" virkkoi syvästi loukattu nainen. "Ja toivon teille muuten onnellista matkaa."

Kumartaen poistui hän koko hovinsa keralla.

Arcimboldus luultavasti katui äkkipikaisuudessa päästämäänsä lausetta ja käsitti menneensä liian pitkälle, mutta siltä ei hän aikonut luopua toiveistaan, kaunis tyttö oli tuleva hänen omakseen, maksoi mitä maksoi; vastustus vain kiihotti häntä, ja hän oli kyllä löytävä keinoja.

Mutta kun Kristina rouva oli yksin rouviensa ja neitsyttensä kanssa, virkkoi hän:

"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!"

Millä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa yötä.

Esbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä silmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen ovelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa hänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon suojeluksessa.

Tarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen vaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.

Mutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi koskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.

Muuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouva Kristinaa.

"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva", sanoi hän. "Haukat ovat poissa, linna on puhdistettu ja suljettu."

"Ovatko he lähteneet?"

"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi yöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä; muuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit. Rahavaunut lähtivät jo aamulla."

"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?"

"Tuskin puolta tuntia."

"Jumala häntä suojelkoon!"

"Ja palkitkoon hylkiöt ansionsa mukaan."

"Se on hirveä toivomus."

"Mutta oikeuden mukainen!"

6.

SOVITUS KUOLEMASSA.

Sten herra oli ollut Upsalassa neuvotellakseen arkkipiispan kanssa, eikä tämä ollut koskaan ennen ollut niin ystävällinen ja myötämielinen häntä kohtaan.

"Minun silmäni olivat sokaistut", sanoi hän. "Mutta koetan Herran avulla korjata ne vammat, jotka olen saanut aikaan."

Tukholmaan palattuaan, kun hän sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, puuskahti valtionhoitaja: "Minun täytyy kiittää Jumalaa, etten ollut täällä, sillä paavin lähettiläälle olisi käynyt huonosti, mitä hänestä sitten olisi seurannutkaan."

Sittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan lähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut Vadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei tiennyt kertoa enempää.

Puolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli houkutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja rämeiden keskelle.

"Minun oli vaikea osata sieltä pois", sanoi hän, "ja toivoin, etteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän Herramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan kirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se sai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen uhriksi."

"Et ole enää palvelijani", sanoi Sten herra, "vaan asemieheni, tahdon nimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä."

"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies", vastasi Esbjörn. "Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun."

Ja hänen tahtonsa tapahtui.

Tähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan ääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta uhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin ikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja Hemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot miehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat taivaalle.

Sten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä linnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän oli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän kohtaisi sotajoukkonsa.

Muutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että muuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen kanssaan.

Sten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.

"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä", vastasi Sten.

Kun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety, kummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli paksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.

"Rouva Kristina Gyllenstjerna!" sanoi vieras.

"Tunnetteko minut?"

"Tunnen!" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin pysyttäytyäkseen pystyssä.

Kristina tarttui toiseen käteen. "Tulkaa tänne istumaan", sanoi hän vieden vieraan leposohvaan. "Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne, niin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä lieventää."

Vieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin kouristuksen käsissä.

"Mitä voin tehdä hyväksenne?" kysyi Kristina osanotolla.

"Päästäkää huntu!" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty niskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.

Huntu putosi alas. "Tunnetko vielä minut?" kysyi vieras melkein uhmaavalla ryhdillä.

Kristina tuijotti hämmästyneenä häneen. "Rouva Kirsti Gyllenstjerna!" huudahti hän.

"Miksi et käänny pois minusta. Sellaiseen olen nyttemmin tottunut."