Part 7

Piispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko herra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä, sentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä kasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli, jota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä vasten kuin kallioseinää vasten.

Oli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja melkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ kävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen saadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen, yksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä kohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa vanhaan sydämeen.

"Missä olet ollut niin kauan, karkuri!" virkkoi hänen armonsa häntä syleillen.

"Maailma on suuri, ja minun luuni alkavat väsyä", vastasi Johannes.

"Ainoastaan _alkavat_, kun minun ovat upiuupuneet jo aikoja sitten! Jos minulla olisi sinun voimasi, en olisi epätietoinen, mitä minun on tehtävä."

"Ei teidän ole oltava nytkään, vaan vaikutettava niin kauan kuin voimanne sallivat."

"Tiedätkö, mitä tarkoitan?"

"Luullakseni petollista huoneenhaltijaa."

"Nyt käytät kovia sanoja."

"Minun täytyy."

"Tapasi ei ole tuomita ankarasti."

"Minua on siis uskottava, kun sen teen."

"Palaamme toiste asiaan!"

Seuraavana päivänä sai hänen armonsa muutamia kirjeitä, ja nämä kädessään tuli hän Johanneksen luo.

"Roskaväki loukkaa tuomiokapitulin jäseniä", sanoi hän kiihdyksissään. "Jumalanpalvelusta ei enää pidetä pyhänä."

"Upsalassa?" kysyi Johannes.

"Minun vanhassa, kunniakkaassa hiippakunnassani!"

"Juuri herättääkseen kansan mielissä vanhan kunnioituksen tahtoo Sten herra taivuttaa tuomiokapitulin uuteen vaaliin."

"Neuvon Sten herraa sekaantumaan hengellisiin ja kirkollisiin vaaleihin niin vähän kuin mahdollista."

"Mutta Kustaa herrahan on itse luopunut virastaan, silloin täytyy kai asettaa joku toinen."

"Luopuminen ei merkitse mitään ilman paavin vahvistusta, varsinkaan kun sen ei voi katsoa tapahtuneen ilman väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa; sen on Linköpingin Hannu piispa valtionhoitajalle kirjoittanut."

"Jäikö Sten herra vastauksen velkaan?"

"Sitä hän ei jää koskaan. Hän vastasi, ettei pyhä isämme paavi ja kirkon laki voi sietää sellaisia kirkon esimiehiä, jotka sen sijaan, että olisivat maallikoille esikuvana, harjoittavat ilmeistä kavallusta, erittäinkin omaa isänmaataan vastaan."

"Minusta se ajatus on Sten herralle kunniaksi, vaikkei se oikein hyvin sovellu roomalaisen kirkon periaatteihin."

"Totisesti en sittenkään ota uskoakseni, Johannes, että sinäkin olisit kiintynyt uuden ajan aatteihin."

"Sen vaikuttaa uusi arkkipiispa."

"Kuinka niin?"

"Eikö hän tule Roomasta!"

"Entä sitten?"

"Ja sen häpeälliset tavat ja käsitteet hänellä on."

"Johannes! Hän on minun ystäväni!"

"Se hän ei ole ollut koskaan."

"Todista vastakohta!"

"Todistakaa hänen ystävyytensä!"

Jaakko herra tuumi kotvan. "Minulla on siitä monia todistuksia", sanoi hän. "Muistathan, että minulla oli syytä tyytymättömyyteen rouva Bontiin nähden."

"Niin, kyllä muistan!"

"Hän on vapauttanut minut hänestä."

"Millä tavoin?"

"Hän teki omalla vastuullaan hänet Vårfrubergan luostarin abbedissaksi."

"Hän on siis siellä?"

"Luultavasti vihitty jo aikoja sitten, kosken ole kuullut hänestä mitään."

"Teidän pitäisi toki tiedustella."

"Miksi niin?"

"Hän on seurannut teitä niin kauan."

"Ja kiusannut ja kiduttanut minua."

"Luulin teillä olevan vanhaa syytä."

"Sen olen jo moneen kertaan sovittanut."

"Mutta ette unhottanut, luulen. Lähettäkää viesti Vårfrubergaan ja toivottakaa hänelle onnea."

"Kuka tietää, miten se käsitettäisiin?"

"Voittehan lähettää muutamia pyhäinjäännöksiä luostariin."

Hänen armonsa ei ollut oikein halukas. "Tuskin tiedän, miksi taivun mielesi mukaan", sanoi hän. "Kai siksi, että pysyisin sovussa rippi-isäni kanssa."

Koottiin muutamia todella kallisarvoisia kirkkokoristeita ja pyhiä esineitä, ja muuan uskottu palvelija lähetettiin viemään niitä Vårfrubergaan. Kalleudet oli vietävä abbedissalle asetettaviksi luostariin; hänelle itselleen lähetti hänen armonsa tervehdyksensä.

"Toivon, ettei hän vain tämän jälkeen kunnioita minua käynnillään", sanoi hän melkein katuen.

"Sitä en luule hänen tekevän."

Palvelijan lähdettyä näytti siltä, kuin isä Johannes olisi tullut tyynemmäksi; hän ei antanut enää mitään teräviä vastauksia, ja suurin sopusointu näytti palaavan.

"Onko sinulla tuttavia Saksassa?" kysyi vanhus Johannekselta.

"Ei tietääkseni."

"Täällä on kotvan aikaa odottanut sinua muuan kirje."

"Kirje minulle, mistä sitten?"

"Luullakseni Baselista."

"Siellä ei minua tuntene kukaan."

Piispa otti esille suuren kirjeen, jonka jätti Johannekselle.

"Tätä en ymmärrä", sanoi hän ja poistui lukeakseen sen rauhassa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin palasi hän ja kysyi, tahtoiko hänen armonsa ottaa hänet vastaan.

"Nykyään ei minua enää estä mikään!" vastasi tämä surumielisesti hymyillen.

Mutta Johanneksen kasvot loistivat ilosta.

"Niin onnellisena en ole nähnyt sinua koskaan ennen, rakas ystävä, mitä on tapahtunut?"

"Jumala on kuullut palvelijansa rukouksen!"

"Kirje, jonka sait?"

"Ilmoittaa minulle siitä!" Ja nyt kertoi hän karanneesta vadstenalaisveljestä, joka kävi hänen puheillaan hänen armonsa luona, jota hän neuvoi pakenemaan vieraille maille ja josta hän sittemmin ei ollut kuullut vähintäkään. "Luulin, että hän oli kuollut tai vankilassa", lisäsi Johannes.

"Mutta nyt kirjoittaa hän minulle ja kysyy, olenko löytänyt hänen rakkaan Kaarinansa, jota hän sanoo ajattelevansa öin ja päivin."

"Pappi!"

"Niin, se näyttää oudolta!"

"Missä hän oleskelee?"

"Zürichissä, yhdessä Zwinglin kanssa. Hän kirjoittaa, että vasta tältä mieheltä on hän oppinut ymmärryksellä lukemaan Jumalan pyhää sanaa. Hän kertoo laajasti hänen opistaan, joka ei kuulu paljoakaan eroavan tohtori Martti Lutherin opista. Luenko?"

"Kuulen mielelläni."

Johannes luki uskonvoimaa uhkuvan kirjeen. Se päättyi näin:

"Lopuksi täytyy minun kertoa teille, että Octenbachin nunnat Zürichissä ovat anoneet neuvostolta vapautumista luostarilupauksestaan. Hallitus, joka luuli, että he kaipasivat mukavampaa elämää, hyväksyi monia vapauksia, jotka luostarisäännöt olivat tähän asti kieltäneet. Mutta he vastasivat, etteivät he pyytäneet mitään myönnytyksiä ruumiilleen; heidän sieluilleen oli tultava avuksi ja kevennettävä heidän omiatuntojaan, Jumalan laupeuden tähden oli heitä pidettävä viattomina vankeina ja vapautettava heidät.

Olen tämän johdosta puhunut Zwinglin kanssa avioliitosta, ja hän on sanonut, ettei missään paikassa pyhiä kirjoja ole pappeja kielletty menemästä naimisiin, ja läsnäolollaan Kaanaan häissä on Kristus pyhittänyt ja vahvistanut jokaisen sellaisen liiton.

En voi kirjoittaa teille, kunnianarvoisa isä, mitä silloin tunsin. Jos Zwingli menee naimisiin, voin minäkin tehdä sen. Olen tosin karkoitettuna isänmaastani, mutta olen varma, että Kaarina tahtoo tulla tänne luokseni.

Kautta kaiken, mikä teille on rakasta, rukoilen, että tahdotte antaa minulle tietoja hänestä; riutuuko hän vielä luostarissa? Huntua ei hän kuitenkaan ole vielä ottanut, sen hän lupasi, ja olen varma, ettei hän petä sanaansa. Sanokaa hänelle tuhannet terveiset ja ottakaa itse vastaan nöyrät terveiseni.

Teille kiitollinen ja kuuliainen _Pentti Pentinpoika_.

Osoitteeni on: tohtori Zwingli, Zürich."

Johannes taittoi kirjeen laskoksilleen, mutta kun hän kohotti katseensa, hämmästytti häntä se mielenkuohu, joka kuvastui arkkipiispan kasvoilla. Hänen poskillaan paloi heleä puna, ja rinta kohoili kiihkeästi. "Mikä teitä vaivaa, herra?"

"Selibaatti lakkautettu. Se on mahdotonta!"

"Jumala suokoon, että siihen tultaisiin!"

"Toivotko sitä, Johannes?"

"Ettekö te ole koskaan toivonut?"

Muutamia suuria kyyneliä vierähti vanhan ylipapin poskille, ne olivat nyt yhtä kalpeat kuin ennenkin.

"Jos tämä olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta sitten", sanoi hän, "en totisesti olisi kauaksi aikaa jäänyt Ruotsin kirkon pääpiispaksi, mutta kuinka paljon onnellisempi sitä vastoin olisin ollut!" Hän kätki päänsä käsiinsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Samoin teki isä Johanneskin, hän tunsi ihmeellistä mielenkiintoa niihin uusiin ajatuksiin, jotka raivasivat tietään kautta maailman. Ne olivat kuin valonsäteet pimeässä yössä, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut elää niin kauan, että oli nähnyt valon tulevan.

Piispa, vanha, itsekäs, ajatteli etupäässä mitä hän itse oli menettänyt. Toisessa sijassa aprikoi hän, missä määrin kirkko menettäisi arvoaan, jos uudet aatteet pääsisivät vallalle. "Tiedätkös, Johannes, olen iloinen päästessäni pois kaikesta tästä. Se päättyy huonosti!"

"Minun uskoni on, että se vie hyvään!"

"Se järkyttää kirkon perustuksia."

"Silloin ei se ole rakennettu raamatun opille."

"Minä pidän enemmän Erasmuksesta", jatkoi piispa melkein itsekseen. "Hän harrasti vain vanhojen kielten tuntemista; se oli tosin alku, mutta hän ei pyrkinyt koskaan pitemmälle."

"Silloin on hänen työnsä täytetty, toiset ovat jatkaneet ja menneet pitemmälle."

"Luther on kääntänyt uuden testamentin."

"Joku toinen on sen tuova meillekin."

"Toivon, ettei se tapahdu."

"Miksi?"

"Koska se sytyttäisi kuin tuli."

"Ja puhdistaisi kuonan kullasta."

"Kenties joutuisi rahvaankin käsiin."

"Silloin tulee jokaisesta oma pappinsa!"

"Ja ihmiset eivät anna johtaa itseään kuten nyt, tarkoitat kai? Tunnet vähän maailmaa, jos luulet, että valistus on tekevä ihmiset paremmiksi. Ei, huonommiksi, paljon huonommiksi, se on vakaumukseni."

"Mihin sen perustatte?"

"Kokemukseen! Kaikilla pettureilla on hyvät päät; anna heille valistusta, niin he käyttävät lahjojaan ihmiskunnan turmioksi."

"Opettakaa heitä oikein lukemaan ja ymmärtämään pyhää kirjaa, niin se on tuleva heille ensin pakkopaidaksi ja sitten pelastukseksi ja lohdutukseksi."

"Sinäkin tahtoisit luoda uudestaan koko maailmanjärjestyksen."

"Jospa voisin!"

"Mutta sitä et voi sinä eikä kukaan muu, sentähden ei ole päästettävä näkyviin enemmän valoa kuin heikkonäköiset voivat sietää. Minä estän sen."

"Te, herra?"

Hänen armonsa hymyili ivallisesti. "Sanotaan, että Strengnäsin piispa Mathias on aiottu arkkipiispaksi. Puhun hänelle asiasta."

"Mutta valtionhoitajan tarkoitus on toinen, ja sen hyväksi vaikuttamaan olen saapunut tänne."

"Pitäisikö minun palata Upsalaan?"

"Niin, ja ottaa takaisin virkanne."

"Tehdä herra Kustaa Trolle vihamiehekseni?"

"Mitä teidän tarvitsee häntä pelätä?"

"Hänellä on Kristian kuningas takanaan!"

"Sten herra pitää hänet kyllä poissa."

"Jos hän _voi_!"

"Kun jokainen tekee velvollisuutensa, silloin pitää Jumala huolen lopusta."

"Mikä sinun velvollisuutesi on?"

"Kun olen ensin saanut herra Jaakko Ulfinpojan täyttämään omansa, lähden alamaahan päin. Tiedätte, että maassa on liikkeessä paavin anekauppias seurueineen, ja minä aion mennä häntä vastaan."

"Mitä aiot?"

"Jos he levittävät harhaluuloja kansan keskuuteen, tahdon valistaa niin monta kuin voin."

"Kukaan ei usko sinua!"

"Kyllä, jos puhun Herran innoittamana."

"Odota, kunnes kaupustelijat tulevat tänne."

"Minulla ei ole aikaa", vastasi Johannes viitaten kauniiseen harmaaseen päähänsä.

Vårfrubergaan lähetetty viesti viipyi kauan ennenkuin palasi. Hänen armonsa ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotaan, mutta Johannes kiinnitti sitä enemmän, vaikka hän melkein arvasi syyn.

Vihdoin eräänä päivänä tuli vanha Jaakko herra melkoisesti kiihdyksissään vanhan ystävänsä luo, sanoen: "Lähettiläs on tosin palannut Vårfrubergasta, mutta hän puhuu niin kummia, etten minä voi siihen panna luottamusta."

"Lähetittehän luotettavan palvelijan?"

"Hän sanoo, että Beat... että entinen abbedissa on kadonnut, hän tapasi uuden."

"Eikö hän tehnyt mitään kysymyksiä?"

Hänen armonsa heittäytyi penkille, tarttui kelloon ja soitti kiihkeästi.

Muuan palvelija astui sisään.

"Kutsu Anselmo tänne."

Tämä tuli heti.

"Kerro alusta alkaen!" käski ylipappi.

"Minä en sanonut heti, mistä tulin", alotti palvelija. "Sanoin ainoastaan tuovani lahjoja luostarille. Minut vietiin refektoriumiin, ja abbedissa tuli heti minua vastaan. Ääni oli aivan vieras, ja minä kysäisin rouva Bontia."

"Miksette jatka...?"

"Hm, hän vastasi niin kummallisesti."

"Kerro se?"

"Se kurja nainen ei ole koskaan ollut Vårfrubergan abbedissana."

"Oliko siinä kaikki?"

"Minä väitin, että hänet oli ainakin aiottu siksi ja että toin luostarille kalliita lahjoja hänen armoltaan, herra Jaakko Ulfinpojalta."

"Sitä ei sinun pitänyt sanoa!" puuttui tämä puheeseen.

"Tahdoin häntä pehmittää, ja se tepsikin. Katseltuaan kyllikseen kallisarvoisia lahjoja sanoi hän: 'Vie hänen armolleen luostarin nöyrät kiitokset ja sano hänelle, että siunattu äitimme katosi täältä jo kolme kuukautta sitten. En tiedä otettiinko hänet elävänä ylös taivaaseen, sillä kukaan ei ole nähnyt sitä, mutta luultavaa se on'."

"Oliko siinä kaikki?"

"Sellaista lirumlarua hän vain lasketteli. Mutta minä kyselin luostarin ulkopuolella."

"Tiesikö kukaan mitään?"

"Kolmet, neljät silmät olivat nähneet hengellisen äidin lähtevän useain palvelijain kera luostarista. Palvelijat olivat palanneet, mutta hän ei kuunaan."

"Eivätkö palvelijat kertoneet mitään?"

"He olivat ensi päivänä saavuttuaan kertoneet, että he tulivat Stäketistä, että rouva Bonti oli puhjennut karkeisiin solvauksiin arkkipiispaa kohtaan ja että hänet sen jälkeen oli pistetty vankeuteen. Asemiehet olivat arvelleet, ettei hän sieltä pääsisi hengissä. Muutamia päiviä myöhemmin olivat he peruuttaneet kaiken ja sanoneet, etteivät tienneet eivätkä olleet kuulleet kerrassaan mitään."

Huoneessa oli haudanhiljaisuus. Jaakko herra istui suorana kalpein poskin, mutta koko hänen olemuksessaan huomasi hiljaisen väristyksen.

Johannes katseli häntä tarkkaavaisesti. "Jätä meidät Anselmo!"

Palvelija meni.

Tuli jälleen muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Tahdotteko, herra, että rukoilemme hänen sielunsa puolesta?"

"Luulet siis, että hän on kuollut?"

"Tiedän sen!"

"Etkä ole sanonut mitään?"

"Teitä piti valmistaa."

"Kuoliko hän ilman synninpäästöä?"

"Pelkään niin."

"Sano minulle kaikki!"

"Oletteko kyllin vahva sitä kuulemaan?"

"Se on sitten jotakin kamalaa?"

"Niin, herra!"

"Ja syyllinen?"

"Herra Kustaa Trolle!"

"Oletko varma siitä?"

"Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen."

Jaakko Ulfinpoika taisteli kovaa taistelua. "Epävarmuus surmaisi minut", sanoi hän. "Kerro kaikki."

Ja isä Johannes kertoi, kuinka hän oli ollut taipaleella leiriin; sattumalta oli hän tullut kohottaneeksi katseensa Stäketiin ja huomannut katolla erään henkilön; hän oli nähnyt tämän heittävän jotakin alas, ja tämä outo esine oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun hän kauhukseen oli nähnyt, että se oli ihminen, oli hän uudestaan kohottanut katseensa linnankatolle ja silloin selvästi tuntenut jälleen Kustaa herran, joka oli kurottautunut kaidepuun ylitse, mutta heti vetäytynyt takaisin, nähtyään että häntä tarkasteltiin.

Jaakko Ulfinpoika tuijotti eteensä aivan kuin olisi nähnyt kummituksen, hän värisi kuin kouristuksen käsissä.

"Ette kestä, herra."

"Kyllä, kyllä, tahdon tietää kaiken!"

"Kun nostin vainajan käsivarsilleni, olivat jäsenet vielä pehmeät."

"Kamalaa, kamalaa!"

"Hän oli kuollut vain hetkinen sitten."

"Tunsitteko hänet heti?"

"En, hän oli vain nahkaa ja luuta."

"Onko hän tappanut hänet nälkään?"

"Siltä näyttää!"

"Kirous hänelle!"

"En tuntenut, kuten sanottu, heti vainajaa, mutta kannoin taakkani leiriin saadakseni sen lasketuksi vihittyyn maahan. Pyhänhengentalolta kutsuttiin muutamia palvelijattaria pesemään vainajaa ja panemaan hänet kirstuun. He jättivät minulle kaksi kirjettä, jotka hänellä olivat olleet povellaan. Niissä luki: 'Rouva Bontille!' Silloin tunsin hänet. Niin, tosiaankin se oli hän, mutta kuinka muuttuneena! Hänet haudattiin pieneen kirkkotarhaan ja minä toimitin pienet maahanpaniaiset."

"Johannes!" Piispa nojasi häneen, ja vanha mies itki kuin lapsi.

"Keneltä kirjeet olivat?"

"Herra Kustaa Trollelta."

"Miltä ajoilta?"

"Toinen oli kirjoitettu 1490, toinen 1501, mutta molemmissa puhuttiin niistä suurista taivaallisista aarteista, jotka hän saisi palkakseen niistä maallisista lahjoista, jotka lähettäisi Kustaa herralle."

"Hän varasti minulta?"

"Sentähden, että Kustaa herra oli luvannut hänelle pyhimyssäteikön; ilmeisesti mies on käyttänyt häntä tarkoituksiinsa, ja nyt on hän saanut palkintonsa."

"Ansion mukaan, Johannes!"

"Herra olkoon kiitetty, kun rangaistus alkoi täällä alhaalla! Kenties on se avannut hänen silmänsä."

"Missä ovat kirjeet?"

"Minä lähetin ne herra Kustaa Trollelle!"

"Mikset antanut niitä minulle?"

"Silloin olisitte antanut kiihtyneiden tunteittenne johtaa toimianne, ja kirjeet olisivat alinomaa antaneet niille uutta ravintoa. Nyt sitä vastoin olette vapaa!"

Mutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi istua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla, vaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri olleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.

Isä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä tylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.

Valtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö viimeinen hetki jo ollut käsissä.

Taistelu oli lyhyt! "Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn uudestaan arkkipiispan virkaani", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella ponnella. "Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun."

"Silloin käy kaikki parhain päin", vastasi Johannes.

Nyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä oli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti lähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia hyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle oli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan päässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos hän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin silmin.

Arkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut, että Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin ja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet ottamaan palvelijankin seuralaisekseen.

Ja niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.

5.

ANEKAUPPIAAT.

Jönköpingissä oli kaupungin koko väestö liikkeellä, se paavillisen lähetystön osasto, jota odotettiin, oli aivan kaupungin edustalla. Sistersiiniluostarista lähtivät munkit liikkeelle juhlallisessa kulkueessa ristein ja liehuvin lipuin. Kaikki kirkonkellot soivat, kansa oli innostuksesta poissa suunniltaan; nyt tulivat he saamaan anteeksi kaikki syntinsä.

Kaupungin portilla kohdattiin paavin lähettilään Arcimboldin komissario Johan Tezel, useita ulkomaalaisia seurasi jälestä, mutta hänen edessään kannettiin punaista ristiä, jossa oli paavin vaakuna, ja paavillista anebullaa samettityynyllä.

Suunnattoman kansanjoukon ympäröimänä taivalsi Tezel seurueineen luostarikirkkoon, jossa risti asetettiin kuoriin; töllistelevälle, tietämättömälle joukolle vakuutti hän; että sillä oli sama voima ja teho kuin Kristuksen omalla ristillä.

Muuan hänen seuralaisistaan kuiskasi läheisimmille, että "jos he oikein yksivakaisesti katselivat ristiä, saattoivat he nähdä siitä Kristuksen veren hiljaa vuotavan."

Ristin punainen väri, jos sitä katsoi silmää räpäyttämättä, saattoi herkkäuskoiset helposti tuudittaa sellaiseen harhanäköön, ja innostus ei pian tiennyt mitään rajoja.

Messun ja rukouksen jälkeen lähti juhlakulkue kirkosta torille, ja siellä alkoi anekauppa. Synnit sai anteeksi kuudesta ja kymmenestä taalarista, ja myyjäin ympärillä oli tungos niin suuri, että monet tallattiin jalkoihin. Silloin huusi Tezel heille: "Antakaa rikkaiden ja ylhäisaatelisten tulla ensiksi, te muut saatte sitten synninpäästön huokeammalla."

Ja kaupan käydessä huutelivat kaupustelijat ostajille:

"Kun raha kirstuun kilahtaa, taivaaseen sielu vilahtaa."

Mutta kun anekirjeiden suuri joukko oli huvennut, silloin vetääntyivät kaupanvälittäjät luostariin, luvaten tulla uudestaan seuraavana päivänä, mutta luostarissa juotiin ja pidettiin iloa koko yö aina valoisaan päivään.

Seuraavana päivänä alkoi sama näytelmä. Nytkin huusivat kaupustelijat köyhille, jotka hekin tahtoivat tunkeilla luullulle lohdutuksen lähteelle: "Hyvät ihmiset, älkää tunkeilko niin tuimasti, antakaa ensin tulla niiden, joilla on rahaa; ne, joilla ei ole, saavat sitten päästökirjan." Anekirjeet olivat rikkaille kirjoitetut pergamentille, köyhille paperille. Kaikesta saattoi saada synninpäästön, vieläpä tekemättömistäkin synneistä jo edeltäpäin.

Koko kaupungin väestö aaltoili kuin kuohuva meri; helposti saatava synninpäästö antoi hyvän aiheen päästämään himot vapaasti valloilleen; kun pelastus oli niin mukavasti saatavissa, oli pidettävä varansa.

Isä Johannes hämmästyi näkemänsä johdosta; tosin koetti hän puhua järkeä yhdelle ja toiselle, mutta he näyttivät hänelle anekirjojaan ja arvelivat siten vapautuneensa synneistään. Turhaan sanoi hän, että kristitty, joka elää Jumalalle otollista elämää saa anteeksiannon ja sovituksen ilman kaikkia anekirjeitä. Se oli puhetta kuuroille korville, kukaan ei häntä kuunnellut.

Tosin oli viisaita ja ajatteleviakin miehiä, mutta nämä arvelivat, että oli parasta antaa hurmauksen mennä menoaan; kukaan ei voinut sitä kuitenkaan hillitä.

Kun anekauppa ei enää käynyt niin vilkkaasti, silloin otettiin pyhäinjäännökset esille, ja ne menivät heti kuin kuumille kiville. Jokaiseen niistä liittyi todistus, että ne olivat oikeita; ne olivat, sanottiin, käyneet läpi tulikoetuksensa ja niillä oli ihmeitä tekevä voima. Onnellinen se, joka oli kyllin rikas voidakseen ostaa muutaman sellaisen. Mutta kalliita ne olivat, ja monet myivät kalleimpansa hankkiakseen niin verrattoman aarteen.

Kun kerrottiin, että enin osa pyhäinjäännöksistä oli mennyttä, hyökättiin luostariin aivan rynnäköllä, jotta saataisiin jälelläolevat, joista maksettiin satumaisia summia. Kahden päivän kuluttua oli niitä jälleen saatavissa yhtä paljon kuin ennenkin, Roomasta oli saapunut uusi lähetys ja siinäkin olivat kaikki esineet todistetut oikeaperäisiksi.

Tähän aikaan kertoi muuan veljistä Johannekselle, että kaupungissa oli tehty hirveä varkaus. Useissa paikoin oli kuolleet kaivettu haudoistaan kirkkotarhassa ja viety pois.

Ei tietty, kuka tihutyön oli tehnyt, mutta ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä.

Sillä välin retkeili Tezel palvelijoineen kautta kaupungin. Hänen edellään kannettiin ristiä, ja hän pani kätensä kaikkien sairaiden ja raajarikkojen päälle, jotka kohtasi, ja he tulivat heti terveiksi.

"Kas, kas", huusi kansa ympärillä, "hän tekee ihmeitä kuten Kristus!"

Ja he kantoivat häntä käsillään.

Eräänä päivänä tuli muuan nuori talonpoikaistyttö taluttaen vanhaa, sokeaa isäänsä; hän polvistui ihmeidentekijän eteen ja pyysi, että hänen isänsä saisi näkönsä jälleen.

Tezel oli katsovinaan sairaan silmiin, mutta hän katsoi kuitenkin enemmän kauniiseen neitoon.

"Isälläsi ei ole uskoa", sanoi hän.

"Tiedän vain, että hän on sokea", vastasi tyttö itkien, "eikä hän voi enää tehdä työtä."

"Enkö tiennyt, ettei hän voi mitään!" jupisi sokea kääntyen lähteäkseen.

"Tahdon todistaa sinulle vastakohdan hurskaan tyttäresi tähden", vastasi Tezel. "Kautta Marian, tulkoon hän luostariin, ja minä annan avun hänen sairaalle isälleen; ja huomenna tähän aikaan on hän itse ilmoittava teille, kuinka ukon on käynyt."

Kuka ihmettelee, vaikka seuraavana päivänä kansanjoukko oli vieläkin taajempi. Tezel ja hänen apurinsa saapuivat, he tekivät ihmeitään kuten tavallisesti, mutta siihen ei kiinnitetty niin suurta huomiota. Kaikki odottivat tyttöä.

"Tuolla hän tulee!" huusivat useat.

Tezel ei kohottanut päätänsä; hän sanoi vain hymähtäen: "Epäilijät!"

Tyttö lähestyi vitkaan, hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet ja hän katsoi alas maahan.