Part 6

Tanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan urhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta taholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan edestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se olisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano näytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis. Miehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian saavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti kimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät karjakartanolle.

Juuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten mylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden kalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän, ja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan poikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle iskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa vahinkoa.

Taistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut ja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän antoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten saamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd hyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja ruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin, vastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua pakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.

Suuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui koettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.

Nuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja tärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian kuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi tämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen valtaisi Ruotsin.

Vanha Hemming hieroi tyytyväisenä käsiään. Tanskalaisviha liekehti yhtä korkealla kuin ennenkin, verileikki miellytti häntä, ja rauhanystäväin pelästynyt ilme osoitti, että isku oli sattunut heihin, mutta porvaristossa, kansassa ja nuoressa aatelistossa oli menestys herättänyt ihailua onnekasta valtionhoitajaa kohtaan ja monin verroin vahvistunein voimin päätettiin rohkeasti käydä lähestyviä vaaroja kohden, voittaa nuoren sankarin keralla tai kuolla!

Tämä oli näkymätön, mutta ei siltä vähemmän todellinen voitto ensi taistelusta.

Menomatkallaan tuhosi tanskalaisten laivasto Ruotsin rannikkoa. Söderköpingiltä kiristettiin paloveroa, Westervik ja Stäkeholma poltettiin, mutta mitään todellista hyötyä ei tästä retkestä ollut kuningas Kristianille.

Voiton jälkeisenä päivänä lähetettiin muutamia vangittuja tanskalaisia Stäketiin tekemään arkkipiispalle selkoa taistelun menosta ja selittämään hänelle, kuinka turhaa oli kaikki jatkuva vastustus.

Mutta asemiehet saivat ensiksi tiedon ja, sillävälin kun tanskalaiset kertoivat heidän herrallensa, keskustelivat he innokkaasti siitä, mitä oli tehtävä, jos hänen armonsa näytti edelleenkin pysyvän vanhoissa mielipiteissään, joka saattaisi heidät kaikki turmioon.

Tanskalaisten mentyä lähtivät he miehissä ankaran herran luo; rohkein sai sanoiksi ja selitti hänelle, kuinka turhanpäiväiseltä oli luottaa tanskalaisten apuun.

Toinen lisäsi, ettei heidän juuri kannattanut yksin taistella Sten Sturea ja koko Ruotsia vastaan. Jos ruotsalaiset olivat kerta voittaneet tanskalaisten sotajoukon, oli Stäketin valloittaminen heille silloin mitätön asia, jos he vain välittivät sen voittamisesta.

Kun piispa yhä edelleen vaikeni, alkoivat useat kiihkeästi pyytää häntä ajoissa vaatimaan loukkaamattomuutta itselleen ja tanskalaisille asemiehilleen ja yhtymään ystävyydessä ruotsalaisiin herroihin.

Mutta ankaran herransa jatkuvan vaikenemisen johdosta yhä rohkeammaksi käynyt asemiesjoukko huusi yhdestä suusta, ettei heillä ollut aikomusta enää panna henkeään vaaranalaiseksi hänen kanssaan ja joutua sotaan koko valtakuntaa vastaan.

Silloin kuohahti Kustaa Trollen sappi, raivo salamoi hänen synkistä silmistään; hän oli hillinnyt itseänsä äärimmilleen saadakseen tietää heidän sydämensä ajatukset, nyt saivat he tietää hänen.

Sattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin nimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja ruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.

Tämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet olla eri mieltä hänen kanssaan.

Kaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin torniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi, toisille varoitukseksi.

Mutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys oli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu voitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.

Hän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi häntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.

Oliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä vinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat nakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt kuuli hän selvästi askelia... Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut, kiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui vihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja minne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä tuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui viiltävänä hänen korvissaan.

Kustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Hän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä ylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri. Avain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja kynttilän toiseen käteensä "En pelkää itse paholaistakaan", jupisi hän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille. "Sisään!" huusi hän.

Mutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin kuvittelua!

Kuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti kätensä.

Mutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui tajutonna lattialle.

Herätessään värisi hän vilusta, hiipi hiljaa vuoteeseensa ja veti peitteen päänsä yli, nukkua ei hän uskaltanut, mutta ei myöskään uskaltanut katsoa ylös. Kun hän vihdoin nukkui rauhattomaan uneen, pelottelivat häntä hirveät unet. Nyt oli hänestä tullut pelkuri.

Seuraavana päivänä oli hän hyvin erilainen, ja kun uusia tietoja saapui Vädlan taistelusta, eivät ne tehneet parempaa vaikutusta.

Nyt alkoi ylpeä, jäykkä mies vihdoinkin taipua, ja hän lähetti sanan Sten herralle, että tahtoisi luovuttaa linnan ja mennä tuomiokirkkoonsa ja jäädä sinne.

Sten herra vastasi, "että hänen olisi pitänyt puhua sillä tavoin ennemmin, niin olisi elänyt moni mies, joka hänen tähtensä on kuollut". Hän lisäsi, "että koska arkkipiispa oli syypää niin monen miehen kuolemaan ja koska hänestä oli tullut murhaaja, ei hän kauempaa ole kelvollinen arkkipiispan virkaan."

Mutta tämä oli rohkeampaa puhetta kuin Kustaa Trolle voi sietää. Kaikkien niiden edessä, jotka olivat tilaisuudessa läsnä, vastasi hän:

"Kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen pyhyytensä paavin suostumuksella. Hän on antanut minulle vallan käyttää niin hengellistä kuin maallistakin miekkaa, eikä sentähden kenenkään sovi nimittää minua murhaajaksi, joskin moni on minun tähteni menettänyt päänsä. Tervehtikää herra Sten Sturea ja sanokaa se hänelle." Ja voimattomassa vihassaan käänsi hän selkänsä lähetille.

Mutta nyt ei enää kukaan kuunnellut hänen puolustuksiaan, kaikkien mielestä samoin kuin valtionhoitajankin olisi hänen pitänyt sellaiset puheensa puhua aikoja sitten.

Välttämätöntä oli kuitenkin ratkaista asia lopullisesti. Arkkipiispan tappio oli pannut piispain ja pappien suut suppuun. He tunsivat tarpeelliseksi alistua sen tahdon alaiseksi, jolla oli korkein valta, eikä siksi näin suotuisaa tilaisuutta sen vallan lujittamiseksi saanut laiminlyödä.

Marraskuun lopussa kutsui valtionhoitaja kokouksen Tukholmaan. Sinne tuli Linköpingin piispa Hannu Brask, Strengnäsin piispa Mathias, Vesteråsin piispa Otto ja Turun Arvid piispa, sitä paitsi Hemming Gadd, suuri joukko ritareita, vapaasukuisia rälssimiehiä, kuparivuorimiehiä, taalalaisia sekä Tukholman pormestari ja raati. Vihdoin saapui myös arkkipiispa Kustaa Trollekin valtionhoitajan suojelusluvalla vastaamaan puolestaan, jos hän ylimalkaan voi puolustaa asiaansa.

Mutta hänen astuessaan suureen kokoussaliin paloi hänen silmissään villi tuli, hän heitti päänsä ylpeästi taapäin ja tarkasteli kokousta aivankuin olisi hän tullut tuomitsemaan eikä tuomittavaksi.

Silloin nousi Sten Sture. Rauhallisin ja arvokkain sanoin puhui hän siitä, kuinka herra Kustaa Trolle jo valtakunnan arkkipiispana Ruotsiin saapuessaan oli osoittanut olevansa maan vihollinen, kuinka hän oli antanut pahoinpidellä kaatuneiden ruotsalaisten ruumiita, ja monta monituista kertaa vastoin annettuja lupauksia rikkonut rauhan, tehdyn aselevon aikana antanut laukaista linnankanuunat mitään pahaa aavistamatonta piiritysjoukkoa vastaan ja saanut siten aikaan suuren mieshukan. Hän oli avoimesti tunnustanut olevansa kuningas Kristianin mies ja siten selvästi näyttänyt toteen petollisen mielenlaatunsa ja osoittanut arvottomuutensa ei ainoastaan olemaan ruotsalaisen kirkon päänä, vaan myöskin yhtenä sen jäsenistä.

Paheksuva nurina kävi läpi kokouksen, kaikkien katseet kiintyivät arkkipiispaan, useimpain uhkaavin ilmein, toisten melkein häveten; tuomiokapituli ei uskaltanut virkkaa mitään hänen puolustuksekseen.

Mutta pappien kuunnellessa syytöksiä kovenivat hänen kasvonpiirteensä ja olivat kuin raudasta valetut. Mitä se häneen kuului, mitä nuo toiset ajattelivat ja tuumivat.

Petturuuden syytöksen heitti hän takaisin valtionhoitajalle, joka oli nostanut aseensa maan oikeata herraa ja kuningasta vastaan.

Omasta puolestaan ei hänen tarvinnut seisoa tämän kokouksen edessä tekemässä tiliä töistään; pyhää sauvaa, minkä hän oli vastaanottanut Pietarin huoneenhaltijalta, ei mikään maallinen herra voi ottaa häneltä, ja herjauksista ei hän välittänyt.

Tuollainen puhe voi ainoastaan lisätä katkeruutta, petturuushan oli kyllin selvä, ja mieliala kiihottui äärimmilleen ivallisesta esiintymisestä yhä enemmän rakastettua valtionhoitajaa kohtaan.

Asia oli siten helposti ratkaistu, ja valtiopäiväin tuomio arkkipiispan asiassa kuului seuraavasti:

"Sen suunnattoman vahingon ja tuhon tähden, jota Stäketin linna on tuottanut Ruotsin asujamille siitä pitäen kuin se rakennettiin, ensin arkkipiispa Jönsin aikaan ottamalla Kristianin valtakuntaan, sitten arkkipiispa Jaakon aikaan ottamalla Hannu kuninkaan ja nyt lopuksi arkkipiispa Kustaan aikaan ottamalla nuoren Kristian kuninkaan, -- on Stäketin linna revittävä ja hävitettävä maan tasalle, niin etteivät tämän jälkeen kotimaan kavaltajat saa siellä tyyssijaansa."

Mutta arkkipiispaan nähden langetettiin seuraava tuomio:

"Koska herra Kustaa Trolle on tuottanut muukalaista sotaväkeä synnyinmaansa niskoille ja koska hän on kantanut nurjaa kilpeä herraansa ja päämiestänsä, Ruotsin valtakunnan valtionhoitajaa vastaan, olemme me kaikki yksimielisesti jaa-huudoin ja kohotetuin käsin vannoneet ja luvanneet, ettemme ikipäivinämme tahdo häntä arkkipiispaksi tähän valtakuntaan, mutta hän saakoon nauttia sitä suojeluslupaa, jonka hänelle meidän rakas herramme ja päämiehemme antanut on."

Lisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, "koska he olivat kaikki yhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan toisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli tapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen, milloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai muilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin."

Kun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty, kirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin siihen lisäksi allekirjoittajain "riippuvain sinettien" kera. Mutta piispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut kieltäytyäkään, käytti "viekasta pappisjuonta" ja kirjoitti pienelle paperilapulle: "Tähän olin minä pakotettu." Sitten pani hän kenenkään huomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.

Tämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.

Siten päättyi tämä merkillinen kokous!

Erinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä laadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan kotiseudulleen.

Norrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se alkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:

"Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen, ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa."

Päivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi hänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi keskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista. Niiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika, joka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli myöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika.

"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin", huudahti tohtori Hemming. "Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns Pentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan edusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin pääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti sekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen isänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen, että kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen takanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan edistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan arkkipiispa!"

"Luulen", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, "että äsken voitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä huokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja kunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä olemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen."

"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen", virkkoi Jöns Jönsinpoika. "Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin sanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt kuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on kiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä tärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin, että siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen lahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei ole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden siemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!"

"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!" puuttui Sten herra puheeseen. "Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka tietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on mahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat hänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut kaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys, ja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän. Rakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun katson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä vapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se oli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja tietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava meidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran käsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat kiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen pyhää tahtoaan!"

Ja niin joivat he illan yhdessä.

Nuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka urhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät olivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja alhaisten rakastama.

Ja nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut tulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka tulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset ja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi puhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:

"Katso, Herran palvelija!"

* * * * *

Kuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin linnaansa.

Mutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi jälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja vakavuudella.

Tämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger Gunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan piirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja Ruotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta väkivallanteosta.

Sten herra pani vakavan vastalauseen tätä uhkausta vastaan; Lundin arkkipiispa, joka niin monella tavoin oli riippuvainen Kristian kuninkaasta, ei voinut langettaa tuomiota Ruotsin ja Tanskan välillä.

"Kun ei Tanskan kuningasta ole tunnustettu Ruotsin kuninkaaksi, ei hänen asettamansa arkkipiispakaan voine tulla meidän arkkipiispaksemme", puuttui Hemming Gadd puheeseen. "Sitä paitsi pannajulistus merkitsee vähän enää nykyään."

"Se vetää huomion meihin ja voi viedä siihen, että hänen pyhyytensä paavi tahtoo sekaantua asioihimme."

"Alistuisitteko siihen?"

"En, kautta elävän Jumalan!"

Hemming hymyili tyytyväisenä. "Se vastaus oli kullan arvoinen", sanoi hän. "Tahtoisin olla neljäkymmentä vuotta nuorempi voidakseni vielä kappaleen matkaa seurata teitä elämän tiellä."

"Minun tieni voi päättyä ennenkuin teidän."

"Jumala siitä varjelkoon!"

* * * * *

Mielettömyydessään aikoi Kustaa Trolle tosiaankin edelleen puolustautua Stäketin linnassa. Hän uskoi lujasti, että Tanskasta viipymättä saapuisi uusi avunlähetys.

Mutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän uhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.

Tiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli menetellyt asemiehiin nähden.

Saatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan nöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan, että linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät he siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli luovutettava.

Ja ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli mielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen kimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.

Hän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut ainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi hän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut vastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli pieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli aivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.

Seuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa suuri hälinä.

"Onkohan hän päättänyt päivänsä?" kyseltiin keskenään.

"Siihen on hän liian arka."

"Kurja!"

"Hän oli koko paholainen!"

"Kenties piru on hänet noutanut."

"Moinen herra!"

"Minä ainakin pyrin Sten herran palvelukseen!"

"Kunpa uskaltaisi!"

"Hänestä puhutaan pelkkää hyvää!"

"Koettakaamme!"

Kenen onni pettää, hänellä ei ole mitään ystäviä; sen sai arkkipiispakin kokea; samat miehet, jotka olivat kumartaneet maahan hänet nähdessään, ivasivat ja pilkkasivat nyt hänen muistoaan.

Koko asemiesparvi lähti leiriin pyytämään, että valtionhoitaja ottaisi linnan haltuunsa. Mutta heillä oli toinenkin nöyrä anomus.

"Mikä niin?"

"Että teidän armonne tahtoisi ottaa meidät palvelukseensa."

Hän lupasi pitää huolen heidän viennistään Tanskaan. "Tanskalaisten tulee pysyä Tanskan palveluksessa", sanoi hän, mutta kysyi lisäksi, missä heidän herransa oli tavattavissa.

Kukaan ei voinut sitä sanoa.

Muuan köyhä kalastaja teki sen.

Hän oli kaivannut venettään ja löytänyt sen pienen saaren rannalta. Siellä puuhaili muuan ihminenkin, joka, kun hän huomasi, että vastakkaisella rannalla liikuskelevat ihmiset olivat hänet keksineet, riensi nopeasti pois.

Uutinen arkkipiispan katoamisesta oli jo ehtinyt levitä, ja luonnollinen johtopäätös oli, että mahdollisesti juuri hän oli etsinyt tyyssijansa saarelta.

Katkeruus kansan kesken oli yleinen, kunnioitus hänen virkaansa kohtaan oli kadonnut, heillä oli kova halu saada miekkonen käsiinsä.

Hankittiin vene ja siihen tuppautui niin useita, että se oli vajoamaisillaan. Onneksi pääsi se perille; joka mies taittoi seipään käteensä ja niin hajosivat he ympäri saaren etsimään.

He löysivät hänet vihdoin; aivan kuin metsänpeto istui hän kyyristyneenä parin kiven väliin, ja mulkoili heihin silmin, jotka paloivat kuin tuliset hiilet.

He aivan ällistyivät hänet nähdessään ja vilkuivat ihmeissään ja epäröiden toisiinsa.

"Nyt ei hän liene vaarallinen. Menkäämme lähemmäksi." Ja he lähestyivät muutamia askelia.

"Hän näyttää voivan vaikka purrakin!"

"Hiokaamme vähän hänen hampaitaan!"

"Tuollaiset suden silmät!"

"Pistäkäämme ne puhki!" He menivät yhä lähemmäksi.

Ja Kustaa Trollen valtasi sanomaton pelko, hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.

"Tuletkos esiin sieltä!" huudettiin joukosta. He olivat unhottaneet hänen korkean säätynsä ja papillisen arvonsa ja näkivät ainoastaan villipedon.

Sillävälin oli Sten herralle ilmoitettu, että piispan pakopaikka oli keksitty ja että talonpojat luultavasti itse tulisivat istumaan oikeutta. Nopeasti riensi hän paikalle muutamani miesten seuraamana ja joutui parahiksi estämään aiottua tihutyötä.

"Mitä ajattelette, rakkaat ystävät", sanoi hän talonpojille. "Tahdotteko ehättää lain edelle ja ruveta tuomareiksi; onko nyt maassa tapa sellainen?"

He vetäytyivät häpeissään syrjään, mutta jupisivat keskenään, että jolleivät he olisi niin kauan vitkastelleet, olisi nyt asia ratkaistu aikoja sitten.

Mutta Sten herra sanoi kohteliaasti, että jos hänen armonsa tahtoi seurata häntä ja hänen miehiään, pääsisi hän täydessä turvassa takaisin.

Tässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa kiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan viholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.

Mutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.

Sten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita varmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä vietävän.

"Vesteråsiin!" oli vastaus.

Muutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi päästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa hän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti sinetillään.

Sen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan hänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän luottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa ja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi katkeroituneessa mielessään päivin ja öin.

4.

HAAMU.