Part 5

"Onko tämä teidän vastauksenne?" huudahti katkeroitunut valtionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.

"Voin vastata toisinkin kielin", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja vilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.

"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!"

"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin kuin tekin, Sten herra... Ja nyt Jumalan haltuun!"

Ja niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.

Mutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret miehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi linnaan, niin hän vihastui rajattomasti.

"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!" huudahti hän.

On itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming Gadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut äärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi paloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto päätti, että se oli alotettava jo samana yönä.

Linnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia, joita sanottiin "kiistanokiksi"; nämä olivat oivallisena suojana sisälläolijoille.

Arkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.

Luultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat hakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana kulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata alastomina maassa "koirien, korppien ja sikojen raadeltavina kuin muutkin sieluttomat elukat." Vasta seuraavan yön pimeällä onnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan haudattaviksi.

Tämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta arkkipiispaa kohtaan.

Hänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta odotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan siitä puhumasta.

"Pääsiäiseksi", sanoi hän tuontuostakin, "saamme apua ystäviltäni ja sukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät."

Pääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa etelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli luvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa hänen puolestaan.

Sillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin vahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.

Eräänä päivänä, jolloin oli taas tehty ryntäys, ja useita linnanväestä oli kaatunut, näki Esbjörn kaatuneiden joukossa vanhan Edilin.

"Nyt pääsee hän tuolla ylhäällä kiusanhengestään", ajatteli hän, "jollei kenties joudu vieläkin pahemman kanssa tekemisiin."

Mutta hän sai muuta ajattelemista; venhe lähestyi maata etelästä päin, ja piti koettaa siepata sen tuomiset.

Mutta venemies oli sukkela liikkeiltään ja hän pääsi pakoon linnaan.

Hän toi mukanaan tärkeitä kirjeitä arkkipiispalle, ja heti senjälkeen istui tämä sulkeutuneena salakamariinsa niitä lukien.

Lundin piispalta Gunnarinpojalta oli tullut pitkä kirjelmä. Hän kirjoitti, että koskei Kustaa herra kai ollut saanut pitkiin aikoihin tietoja Kööpenhaminasta, tahtoi hän kertoa mikä siihen oli syynä.

Kuningasta oli kohdannut kauhea suru, josta hänen ei luultu hengissä suoriutuvan; koko hänen mielensäkin on muuttunut, ja mitä siitä seurasi, sitä ei tiedetty. "Olettehan kaiketikin kuullut", kirjoitti piispa, "kuinka hän melkeinpä mielettömästi rakasti kaunista Dyvekaa." Norjan arkkipiispa Erik Walkendorf, joka oli tutustuttanut hänet tähän, koetti kaikella kaunopuheisuudellaan saada kuningasta naimisensa jälkeen luopumaan naisesta, mutta hän oli puhunut kuuroille korville.

Kuiskailtiin, että kaunis syntinen, joka äitinsä pakotuksesta oli ruvennut kuninkaan jalkavaimoksi, oli kääntynyt arkkipiispan puoleen ja pyytänyt häntä vapauttamaan hänet siteestä, mikä saattoi hänet kansan vihoihin ja mitä hän itse inhosi. Piispa oli ainoana keinona neuvonut häntä menemään naimisiin. Mutta ei löytyisi monta miestä, joka uskaltaisi panna itsensä alttiiksi kostolle, mikä kohtaisi sitä, joka uskaltaisi ulottaa kätensä kuninkaan omaisuuteen; sen oli hän myöskin peittelemättä sanonut hänelle.

Dyveka oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, mutta lisännyt, että hän luuli kumminkin löytyvän yhden sellaisen.

Runsaiden kyynelten vuotaessa oli hän ilmaissut, että hänen äitinsä pitäisi jäädä tietämättömäksi aikeesta, tämä ei koskaan suostuisi siihen. 'En edes tiedä kuka pappi rohkenisi uhmata kuninkaan vihaa vihkimällä minut jonkun toisen kanssa', oli hän sanonut.

'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli Walkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä toivomuksenne.'

Kööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja kuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen tyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.

On epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö ilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi, sillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei kumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan ja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli matkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.

Pettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on luultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti, mikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan luona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben Oxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään pelastuksen keinoa.

Kunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut, että kuolema irroittaa kaikki kahleet.

Muutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan tieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä, ei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi hänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle tyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa sanat.

'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen nainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan kuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään vaaraa ja suostui siis.

Kuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi kostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.

Tämä viittasi hänelle Torben Oxoen.

Oli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen itse.

Ystävyyden naamariin kätkeytyneenä houkutteli hän Torbenin uskomaan itselleen rakkautensa kauniiseen tyttöön, tämä ei kertonut aiotusta avioliittosuunnitelmasta, mutta sen sijaan sanoi hän, että Dyvekan kylmyys oli saattanut hänet epätoivoon.

Johtopäätös oli helppo tehdä, ja Torben Oxea syytettiin valtaneuvoston edessä siitä, että hän oli tahtonut käyttää väkivaltaa Dyvekaa vastaan. Herrat vapauttivat linnanpäällikön ainoan kuulustelun jälkeen. Silloin raivostui kuningas.

'Olisipa minulla ollut yhtä monta ystävää neuvostossa kuin Torbenilla', sanoi hän, 'olisi tuomio ollut toisenlainen, mutta vaikkapa hänellä olisikin paksu kaula kuin härällä, katkeaa se sittenkin.' Sitten muodosti hän oikeuden kahdestatoista talonpojasta, jotka kirjallisesti selittivät, etteivät he tuominneet Torben Oxenia, vaan että hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet.

Ylhäiset sukulaiset polvistuivat, kuningatar kaikkine rouvineen ja neitosineen rukoili armoa, kuningas oli ja jäi leppymättömäksi, ja tuomio pantiin täytäntöön.

Sigbrit rouva sanoi heltiämättä, että piispa Erik Walkendorf oli varsinainen syyllinen hänen tyttärensä kuolemaan.

Kuningas synkkeni hänet nähdessään, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan.

"Sellainen on asema", kirjoitti piispa Gunnar, "kukaan ei voi tietää, mitä tästä seuraa; melkein koko päivät viettää hänen armonsa Sigbrit rouvan luona. Tiedämme, ettei tämä ole ruotsinmielinen, ja siksi onkin uskottavaa, että kun ensimäinen kiihkein suru on mennyt ohitse, kuningas suuremmalla voimalla käy sotaan käsiksi."

"Viivytys naisen tähden", jupisi herra Kustaa Trolle ja hymyili ylenkatseellisesti.

Hän asetti mietteissään kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti. Hänen oma asemansa alkoi näyttää hänestä epävarmalta, mutta perään ei hän tahtonut antaa; piiritystyö edistyi äärettömän hitaasti; apua voi tulla minä päivänä tahansa, ei, perään ei hän anna.

Mutta päivä kului toisensa jälkeen eikä mitään apua tullut. Keskikesä oli jo käsissä, piiritys kävi yhä ankarammaksi. Palavat sytykkeet olivat jo kerran vähällä sytyttää linnan. Kustaa herra ei ollut mikään sankari, ja nyt lähetti hän sanan leiriin ja pyysi saada puhutella valtionhoitajaa.

Tämä oli sillä hetkellä Tukholmassa, mutta luvattiin lähettää sana hänelle.

Samaan aikaan tuli Kööpenhaminasta kirje, jossa ilmoitettiin, että nyt lähti tanskalainen laivasto liikkeelle Tukholmaa kohden.

Sillävälin kiiruhti Sten herra muutamien neuvosherrain seuraamana leiriin Stäketin edustalle. Hän antoi nostaa hatun suojavallille ja odotti arkkipiispaa linnasta. Sinä päivänä oli oikea herran ilma tuulineen ja sateineen, mutta sittenkin seisoi Sten herra ja toiset herrat ja odottivat kokonaista kaksi tuntia, mutta mitään arkkipiispaa ei kuulunut. Herroilla ei ollut rihman vertaa kuivaa ruumiillaan, kun vihdoinkin muutamia palvelijoita tuli linnasta.

Sanoma, minkä he toivat herraltaan sisälsi, "ettei linnan luovutuksella ollut kiirettä, kuukauteen, tahi kuuteen viikkoon ei tulisi kysymystäkään mistään pakkosopimuksesta, niin suurta levottomuutta oli kuninkaan kirje linnassa herättänyt".

Sillä tavoin leikitteli arkkipiispa valtakunnan päämiehen kanssa, ja kun paha aina saavuttaa jossakin määrin menestystä, niin onnistui hän pitämään vireillä asemiestensä rohkeutta ja toiveita, vaikkakin muuan itsessään vähäpätöinen tapaus oli vähällä saattaa heidän luottamuksensa häpeään.

Tiedämme, että Esbjörn oli nähnyt vanhan Edilin ruumiin ja että tämä näky vei hetkeksi hänen ajatuksensa ylhäällä tornissa olevaan noitaan, jonka hän ensin oli vähällä säikyttää kuoliaaksi ja joka sitten tervehti hänen käyntejään ilolla, osaksi rahojen ja herkkujen tähden, joita hän toi muassaan, osaksi sentähden, että hän toi hänelle tietoja asemasta alhaalla.

Aukko lattiassa, minkä Esbjörn tavallisella terävällä katseellaan oli keksinyt, soi hänelle mieluista ajanvietettä.

Hän tunsi siksi hyvin vanhat olosuhteet, että voi vaikeudetta tottua uusiin. Julma tuska, mitä hän kärsi, oli muuttanut hänen mielipiteensä, ja kun hän kuuli Kustaa Trollen lausuvan halveksien ja pilkalla mielipiteensä Jaakko herrasta, jota hänen kumminkin oli kiittäminen nykyisestä suuruudestaan, muuttui hänen muinoinen ihailunsa inhoksi, ja jollei hän olisi pelännyt henkensä tähden, olisi hän kyllä sanonut sen hänelle.

Hänen ainoana nautintonaan oli nyt ravita sappeaan kuuntelemalla häntä. Basiliski ei tarkastele uhriaan terävämmin eikä himoitse ahneemmin kostoa.

Vanha Edil ei lyönyt koskaan laimin kantaa hänelle päivittäin parasta ruokaa, sillä hän maksoi hyvin, ja vaikkakin hän ihmetteli, että hänellä niin hyvin riitti rahat, piti hän ne kuitenkin hyvänään. Vaikkapa paholainen itse olisi kantanut ne hänelle, välitti hän vähät siitä, ne kävivät hyvin kaupaksi, ja se oli pääasia.

Mutta eräänä päivänä oli Edil poissa. "Vanha rähjä on syönyt liiaksi, kiitos rahojeni", ajatteli hän. "Hän on sairas."

Kaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää ja kakkuja.

Muutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi terveeksi jälleen.

Mutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä, että tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä lopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.

Niin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän uskaltanut ilmaista tälle itseään.

Siksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli, että niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla, silloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon, että voi pysyä hengissä.

Laukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen korvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän, mitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi ruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti eli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.

Enimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten joka sanan minkä kuuli.

Jonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja herätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.

Mutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä ei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano sammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.

Mutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka seisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen huuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään. Ketään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.

Samassa teki hän voimakkaan ponnistuksen... se onnistui... pikari, missä se oli?... Niin, tuolla... Hän kallisti päätään... Kauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä... Hän tahtoi huutaa, mutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten kuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin... Mahdotonta!... Yksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä maailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen asemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan, ja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.

Ei epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.

Hänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa linnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä makuukamariin katsomaan hirveää näkyä.

Ja hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat jäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita kasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva nahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja takkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli jäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän pelästyksen leiman elottomille kasvoille.

Useimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan mieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.

"Itse ilmetty paholainen!"

"Hornasta tullut!"

"Paha tunnusmerkki!"

"Nyt alkaa rangaistus!"

"Kristus auttakoon meitä!"

Siten he keskenään kuiskailivat.

Kuka ilmoittaisi piispalle?

Kukaan ei tahtonut.

"Vanhin?"

"En, en, ennemmin pois täältä!"

"Nuorin?"

"Hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Hänen palvelijansa sanokoon sen hänelle."

Asemiehet lähtivät pois, mutta pysyttelivät lähistöllä sopiakseen sen jälkeen, oliko heidän lähdettävä linnasta vaiko jäätävä edelleen.

Palvelija ilmoitti hänen armolleen, joka sanoi tämän kadottaneen järkensä, mutta lähti siitä huolimatta heti makuukamariin nähdäkseen mikä oli hätänä.

Hänenkin kovaa luontoaan näytti näky järkyttävän, varsinkin kun hän ei voinut käsittää, miten se oli sinne tullut. "Voi sitä, joka on tämän minulle tehnyt!" huusi hän. "Hänen päänsä naulaan tuonne, missä tuo nyt on! Tikapuut pian tänne!"

Ne tuotiin, ja palvelija kiiruhti ylös ottaakseen alas kauhean pään.

Mutta yrittäessään tarttua siihen päästi hän kauhean huudon.

"Heittiö!"

"Teidän armonne, se on vielä aivan lämmin ja ruumis on siinä mukana."

"Hän on hullu, heti alas! Ulos ja pieksäkää häntä, niin ettei hän liikuta jäsentäkään."

Eräs toinen palvelija kiiruhti käskemättä ylös. Hän käänsi heti kohta kalpeat kasvot arkkipiispaan: "Ankara herra, ruumis on sen mukana."

"Mahdotonta", huudahti piispa ja polki lattiaa, "näkisinhän silloin sen."

Nyt selitti palvelija, että onneton on voinut tulla ylhäältä alas, siellä oli aukko.

Nyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta ihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla nälkään.

Hän mietti hetkisen.

"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua", sanoi hän, "mutta jonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus odottaa vastustajiani!"

Palvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.

"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää urkkijan takaisin."

Ja kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan hökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli ihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä täysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan hökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle -- samaa tietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen pois voimakkain käsivarsin. "Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä lupasin", jupisi hän, "on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin."

"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?" kyseltiin leirissä.

"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy palvelijoilleen!" lisäsi toinen.

Mutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle, joka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja pysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen, mutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen ja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan aivan kuin olisi se ollut elävä.

Hänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana tarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään, ja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä pitää yllä henkeänsä... Viisiviidettä päivää!

"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!" sanoi hän ja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. "Hän oli yksissä tuumin Edilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun viinikellaristani!" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. "Ahneus, viheliäinen, kurja ahneus!"

Lattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei arkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon hänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta hänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut tunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta, siksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa olisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin tiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.

Arkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot läjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen piti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.

Eivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja niin painui asia vähitellen unhotuksiin.

Mutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan makuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia juoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä lyötiin vastakkain.

Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.

Oltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua apulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta koko apulähetyksen laita.

Mutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa ja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli ilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse pääkaupunkikin.

Silloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja kun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän taputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti sanoessaan: "Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni saapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan mielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen nyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä kansaa terävin kalvoin."

Sellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten tulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä ja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain Tukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä kerran saada arkkipiispaa taipumaan.

Tämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja kysyi mitä he tahtoivat.

Herra Krister Pentinpoika sanoi, "että kalvat olivat paljastettuina molemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi katsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa isäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet valtakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan."

Vielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän kirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa Stäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.

Mutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, "että tanskalaiset olivat hänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen selälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan."

Siten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu riippui nyt keihään kärestä.

3.

OIKEUS NÄYTTÄÄ VOITTAVAN.

Elokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että vihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina olivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby ja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.

Eräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin matka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta valtionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko oli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä tapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.

Seuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja alkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen Stäketiin yhtynein voimin.

Sten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan kohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina rouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet pettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta hänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.

Nuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi herralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli niin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään pelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja omissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä oli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.

Samalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset toisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.

Sten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan, joka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle, minkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana seurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla sotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan ja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian menestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt aika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen rinnalla metsässä Harrakerin luona.