Part 4

Sillävälin oli Niilo Boonpoika käynyt muutamain neuvosherrojen kimppuun ja kertoi kuiskaillen heille, että hän oli aina ollut Sturein ynseyden esineenä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin hekin.

Valtionhoitajan saapuminen teki lopun kaikesta yksityiskeskusteluista; herrat asettuivat paikoilleen, ja Sten Kristerinpoika tuotiin sisään.

Kuului tukahutettu kauhun huuto kautta kokouksen; tämä kuiva, kyyristynyt ukko ulkonevine poskiluineen ja syvälle vaipuneine silmineen, saattoiko hän olla kookas, eloisa ja ylpeä aatelismies Sten Kristerinpoika?

Hän nojasi keppiin, mutta jalat vapisivat hänen allansa ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä. Valtionhoitaja käski heti, että hänelle tuotaisiin tuoli, mutta hän käytti sitä ainoastaan tukenaan.

"Te osoitatte minulle hyvyyttä viimeiseen saakka", sanoi hän kohottaen katseensa Sten Stureen. "Jumala on siunaava teitä siitä, ja ne palavat hiilet, joita olette koonnut pääni päälle, eivät minua enää polta, sillä minä tiedän, että vilpitöntä tunnustustani seuraa anteeksianto ja unhotus... Sentähden en pelkää kuolemaa, vaan kaipaan sitä..." Tässä tukehtui ääni... ei äännähdystäkään kuulunut salista... Kaikki tunsivat syvää sääliä ja odottivat melkein pelolla, mitä oli tapahtuva.

Silloin kohotti Sten Kristerinpoika päänsä ja silmäili kokoontuneita.

Ah, hän tunsi heidät kaikki; hän oli ollut heidän mukanaan monissa iloisissa seuroissa, juonut ja laskenut leikkiä, vehkeillyt ja pilkannut... Nyt loivat he katseensa maahan tai katsoivat pois... Mutta se oli tarpeetonta, hän näki tuskin heitä, niin sieluton oli katse. Mutta se saattoi vielä saada eloa. Kas, kuinka äsken niin raukeat silmät iskevät salamoita! Herra Erik Trolle vääntelehtää tuskissaan, sillä häneen ne ovat tähdätyt.

"Voi teitä petollisuutenne ja kavaluutenne tähden!" sanoi hän ja kohotti uhkaavasti nyrkkinsä.

"Mistä syytätte minua?" kysyi Erik Trolle uhmaten.

"Siitä, että olette houkutellut ja viekoitellut minut oikeasta herrastani ja päälliköstäni... Olin palannut harhateiltäni ja oikealla tolalla, mutta silloin sommiteltiin ja laitettiin kavala suunnitelma."

"Oliko se minusta lähtöisin?" huudahti Erik herra varomattomasti, siten tunnustaen osallisuutensa, ja kun kaikki katsoivat häneen, kalpeni hän pelosta.

"Osaksi oli! Ettekö muista, kuinka viekkaasti te ja hän, viime kertaa vieraillessani arkkipiispan luona Stäketissä, kavaloin juonin neuvoitte minua kerrassaan luopumaan oikeasta päälliköstäni, herra Sten Sturesta, ja liittymään teihin ja teidän kätyreihinne, toimimaan hänen vahingokseen ja turmiokseen... Luullakseni ette voi sitä kieltää?"

"Todistuksia!" huusi Erik Trolle.

"Tässä, omat kirjeenne!" Vapisevin käsin otti hän poveltaan esiin muutamia kirjeitä.

Erik herra päästi huudahduksen ja tahtoi tarttua niihin, mutta se estettiin.

"Sanon teille, jalot herrat ja ritarit", jatkoi Sten Kristerinpoika, "moista petturia kuin herra Kustaa Trolle ei toista ole maassa, hän hengittää ainoastaan vihaa ja kostoa, ja jollette supista hänen valtaansa, lienevät varmaankin huonot ajat tulossa."

"Veli Sten puhuu houreissaan", vastasi herra Erik Trolle leppeällä äänellä, "ja pienestä liekistä tekee hän suuren ja pelottavan tulipalon."

"Seison haudan partaalla, ja silloin ei valehdella!" jatkoi toinen. "Sanon tästä hetkestä irti sen veljeyden ja liiton, jota kerran teille lupasin, ja jos jotakin voisin, tekisin kaikkeni teitä vastaan!... Voi teitä, herra Erik Trolle, teidän viime hetkenänne, silloin tulette kyllä muistamaan vehkeilynne aina Svante herran ensi ajoista tähän päivään; mutta sen sanon teille, että sellaiset muistot ovat teräviä okaita kuolinvuoteella."

Ääni oli heikko ja sammuva, mutta sanat tulivat esiin selvinä ja terävinä kuin miekansäilät, ja moni poski kalpeni silloin, ja herra Erik Trolle taivutti päänsä syvään salatakseen liikutustaan.

Sen jälkeen kysyttiin herra Sten Kristerinpojalta, oliko hän ottanut osaa niihin kokouksiin, joita oli pidetty tohtori Rytingin talossa Pohjoisportilla?

"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta", vastasi hän.

"Toiselta kavaltajalta!" puuttui herra Sten Sture puheeseen.

"Minä en ole kavaltaja!" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui Sten Kristerinpojan luo. "Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin yhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin parempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun."

Niilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita ja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille tilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi todistetun rinnalle... Kyllä, muuan teki sen!

Kävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo herran rinnalle.

Mutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun: "Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat ristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä levottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän saavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!"

Niilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu kummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.

Silloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti ottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea täysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen mielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut miehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon ja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.

Hänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi Sten Sture ja virkkoi:

"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen mieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat tanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin."

"Jos kerran valtionhoitajan vaali on vahvistettu enemmistön tahdolla ja toisten myöntymyksellä, niin häntä on pidettävä arvossa ja toteltava, hänellä on oikeuden miekka kädessään rangaistakseen petosta, eikä hän saa osoittaa armoa rikolliselle, vaikkapa tämä seisoisikin yhteiskunnan ylimmillä portailla. Tämän nojalla vaadin, että herra Erik Trolle heti vangitaan; valtaneuvosto tuomitkoon hänelle sitten sen rangaistuksen minkä hän ansaitsee!"

Vanha ritari pani kätensä silmilleen, hän itki eikä hänellä ollut sanaakaan puolustuksekseen.

Hieman neuvoteltuaan hyväksyi valtaneuvosto valtionhoitajan vaatimuksen.

Herra Sten Kristerinpoika oli vietävä takaisin vankeuteensa.

"Olen totisesti siellä onnellisempi kuin muualla", huudahti syvästi murtunut mies. "Taivaan enkeli käy väliin luonani ja suo minun luoda katseen autuasten asunnoihin."

Valtionhoitaja otti uudestaan sananvuoron.

"Herra Pietari Turenpoika on itse tunnustanut tienneensä salaliitosta, hän on lausunut mielipiteitä, jotka eivät suinkaan sovi uskolliselle alamaiselle, ja velvollisuuteni mukaisesti täytyy minun selittää hänet arvottomaksi siihen tärkeään päällikön asemaan, jossa hän on, ja vaatia häneltä Stäkeholman avaimet. En voi muuta, kuinka suuresti se minua surettaakin!"

Herrojen mielestä oli tämä hyvin ankaraa, ja Pietari herralta kysyttiin, eikö hän tahtonut lausua mitään puolustuksekseen.

"En voi", sanoi hän. "Valtionhoitajan sijassa olisin menetellyt kuten hän."

Tuomio siis vahvistettiin.

Nyt oli jälellä vain Niilo Boonpoika, mutta tämä oli valtionhoitajan mielestä liian merkityksetön mies, ja kun hänellä ei ollut mitään läänitystä hallussaan, ei maksanut vaivaa tuomita häntä mihinkään rangaistukseen.

Mutta Niilo Boonpoika ei epäröinyt puhuessaan; valtionhoitaja oli sanonut häntä petturiksi ja kavaltajaksi, ja tämä suretti häntä katkerasti: kaikki ilo elämässä oli häneltä mennyttä, jollei niin jalo herra tahtonut jälleen olla hänelle suosiollinen; koskaan ei hän tekisi itseään siihen arvottomaksi.

"Tapahtunut olkoon siis unhotettu", vastasi valtionhoitaja ojentaen hänelle kätensä.

Niin oli tämä asia ratkaistu. Herra Erik Trolle joutui lievään vankeuteen Tukholman linnaan ja pyysi ainoana suosiona, että jos tuli joitakin kirjeitä hänen rakkaalta emännältään, niin ne annettaisiin hänelle. Kun Sten Sture lupasi sen, näytti hän aivan onnelliselta, arvellen, että se tyyneys ja hiljaisuus, missä hän sai elää, olisi kyllä hänelle hyödyllinen. Kirjeillä ja esityksillä tahtoi hän tehdä voitavansa vaikuttaakseen arkkipiispaankin.

Herra Pietari Turenpoika oli saanut pitää vapautensa, mutta hän oli aivan kuin kadonnut; luultavasti oli hän matkustanut, kukaan ei tiennyt mihin.

Ainoa, joka tätä kysyi, oli Sten Kristerinpoika, vieläpä sellaisella levottomuudella, kuin se olisi ollut hänelle aivan sydämenasia; mutta jos joku kysyi syytä, vastasi hän vain: "Älkää kysykö sitä minulta."

Upsalasta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että tuomiokapitulin keskuudessa oli syntynyt kiihkeitä puoluetaisteluja. Eivät kaikki pitäneet arkkipiispan puolta, muutamat olivat luopuneet hänestä, ja tämä vei äärimäiseen erimielisyyteen papillisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Se oli mennyt niin pitkälle, että jumalanpalvelukset lyötiin laimin ja messut jätettiin pitämättä rahvaanmiesten suureksi suuttumukseksi.

Sten Sture oli epätietoinen siitä, mitä oli tehtävä. "Jos kansa ei saanut hengellistä lohdutusta ja mielenylennystä, oli tämä omansa yllyttämään kapinaan."

"Kirjoita Jaakko herralle!" pyysi Kristina rouva.

"Olenhan tehnyt sen moneen kertaan?"

"Mutta saamatta vastausta."

"Samoin kävisi nytkin!"

Molemmat istuivat mietteissään muutamia minuutteja.

"Minä tiedän keinon!" huudahti Kristina.

"No?"

"Puhuit kerran eräästä sormuksesta."

"Sormuksesta?"

"Jonka olit saanut hänen armoltaan."

"Niin, se on totta."

"Vielä kai se on sinulla?"

"Luullakseni on."

"Etsi se, rakkahin ystävä!"

"Mitä varten?"

"Oletko unhottanut, että hän lupasi suostua mihin pyyntöön tahansa, kun lähettäisit sen hänelle?" kysyi Kristina nuhtelevalla äänellä.

"Mitä minun tarvitsee muistaa, kun sinä teet sen!" virkkoi Sten lemmekkäästi.

"Nyt on se avaava tien hänelle."

"Nainen on paljon viisaampi ja kekseliäämpi kuin mies."

"Hänen muistinsa on sydämessä."

"Sentähden noudatan neuvoasi. Lähetän Esbjörnin sormuksen kera; saadaanpas nähdä, mitä hän vastaa, kun pyydän häntä kohdata."

"Hänen täytyy suostua."

Sten herra kirjoitti kirjeen ja pani sormuksen siihen.; Esbjörn satuloi rivakan ratsunsa, ja kiitävää vauhtia riensi hän sen jälkeen Piispan-Arnöhön.

Sten herra odotti kärsimättömästi hänen paluutaan. Hän viipyi poissa neljä päivää; hänen armonsa oli ollut vaikea tehdä päätöstään. Vihdoin määräsi hän, että kohtaus tapahtuisi seuraavana päivänä Granin pappilassa. Jaakko herra tahtoi ottaa muutamia pappismiehiä mukaansa ja kehotti valtionhoitajaa ottamaan muutamia valtaneuvoksia mukaansa.

"Jumala suokoon menestystä!" sanoi Kristina erotessa.

"Jollei tällä tiellä, niin muilla keinoin!" vastasi hänen herransa. "Nyt täytyy ratkaisun tulla."

Vanha arkkipiispa otti Sten herran vastaan kaikin ystävällisyyden osoituksin; sanoi häntä rakkaaksi pojakseen ja vakuutti ikävöineensä häntä nähdä, ainoastaan heikko terveys oli estänyt pyytämästä aikoja sitten häntä tulemaan.

Sormuksesta hän ei maininnut mitään, ja kun vihdoin tuli puheeksi syy kohtaukseen, silloin oli hän kovasti hämillään ja sanoi, että häntä suretti, kun ei voinut täyttää kaikkien toivomuksia kuten tahtoi.

Nuori valtionhoitaja pyysi häntä kohteliaasti kiinnittämään huomionsa ainoastaan siihen, mikä kirkon ja uskonnon tähden oli äärimäisen tärkeää.

"Tiedätte, kunnianarvoisa isä", sanoi hän, "että jumalanpalvelukset jätetään pitämättä, kirkot pidetään suljettuina, ja ripille ja herranehtoolliselle täytyy kansan mennä maalaiskirkkoihin. Sairaista ja kuolevista ei pidetä lukua!... Mistä tämä kaikki johtuu", lisäsi hän kasvavalla liikutuksella, "jollei siitä, että olette vastoin lupaustanne jättänyt kirkon asiat miehen käsiin, jota ei sido vala, velvollisuus eikä omatunto ja joka sentähden huolettomasti lyö laimin ne pyhät velvollisuudet ja sen kallisarvoisen luottamuksen, minkä olette hänelle antanut."

"Tunnette minut huonosti, jos luulette minun toimineen muuten kuin parhaimmassa tarkoituksessa", vastasi vanhus. "On mahdollista, että olen voinut erehtyä, mutta kuitenkin on luultavampaa, että näette vaaroja ja juonia siellä, missä sellaisia ei ole lainkaan."

"Siitä voimme heti saada varmuuden. Tuomiorovasti Kristoffer voinee ilmoittaa, ovatko minun tiedonantoni oikeita vai liioiteltuja."

Puhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti, yski ja virkkoi vihdoin, "ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole luottamista".

"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?"

"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa arkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen."

"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?"

"Onnettomuudeksi ei!"

"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette vuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana repimässä maahan... Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota omaa elämäntyötänne."

"En voi nyt enää mitään."

"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut uskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa virkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän armoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin kirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden muistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin tärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle, jota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran temppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan tervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa."

Äänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanha Jaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.

"En matkusta nyt heti", sanoi hän. "Mutta lupaan tehdä sen viime hetkessä."

"Se ei viivy kauan. Vielä kerran lupaan kirjoittaa herra Kustaa Trollelle ja sanoa hänelle, että jos hän heti tahtoo palata tuomiokirkkoonsa ja muuten käyttäytyä kuten oikean arkkipiispan tulee ja sopii, silloin tahdon hänet pitää kunnioitettavana isänäni ja kristillisenä herranani mutta jollei niin tapahdu, ilmivihollisenani, jota minun kirkon ja isänmaan tähden täytyy vastustaa."

Niin erosi hän arkkipiispasta, lujasti ja vilpittömäsi tahtoen säilyttää rauhaa pyrkimällä Kustaa Trollen kanssa sovintoon.

Mutta jos rauha täytyi rikkoa, niin tiesi hän, että Ruotsin rahvas rakkaudella ja luottamuksella seisoi hänen apunaan vaikkapa jouduttaisiin otteluun uuden arkkipiispankin kanssa.

Vanhuksen oli vaikea käsittää, ettei tämä mies ollut ensimäinen Sten Sture, jonka hän oli nähnyt edessään Granin pappilassa. Näin terhakasti oli hänenkin tapansa esiintyä. Mutta että lapsesta, pojasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan, oli voinut tulla sellainen mies, sitä ei hän ollut odottanut, ja jollei hän itse olisi nähnyt ja kuullut, ei hän olisi lainkaan uskonut sitä.

Lupauksensa oli hän -- kenties ajattelematta -- antanut mutta hänen oli se pidettävä. Isä Johanneskin oli saanut sen, ja tämä saattoi ilmestyä minä päivänä tahansa ja kysyä kuinka hän oli pysynyt siinä lujana... Missähän hän nyt mahtoi majailla, itsepäinen, jäyhä mies, joka mieluummin söi köyhien kanssa laihaa leipää kuin eli hyviä päiviä hänen armonsa arkkipiispan luona.

Väliin tapasi korkea herra itsensä mietiskelemästä etteiköhän isä Johannes itse asiassa elänyt onnellisempaa suruttomampaa elämää kuin hän itse. Silloin kaipasi hän häntä kaksin verroin, ikäänkuin siten saisi tilaisuuden ottaa osaa hänen onneensa.

Tähän aikaan päätti Sten Kristerinpoika surullisen elämänsä. Kristina rouva ilmoitti tästä kirjeessä herralleen "Hän sai lohdutusta läsnäolostani", kirjoitti hän, "mutta oli iloinen täältä päästessään; hartaasti oli hän pyytänyt ettei Sten herra soimaisi häntä siitä, mitä hän oli rikkonut ja itse oli hän kaikesta sydämestään antanut anteeksi vihamiehilleen. Olen kirjoittanut Pernilla rouvalle hänen herransa kuolemasta", lisäsi Kristina rouva; "se voi koitua hänelle herätykseksi, ja juuri sentähden toivon, ettei rakas herrani paheksu menettelyäni."

Vastaukseksi viimeiseen kirjeeseensä, jonka valtionhoitaja kirjoitti herra Kustaa Trollelle, kirjoitti tämä, että hän tahtoi määrätä yhtymispäivän Sten herran kanssa.

Kokous määrättiin pidettäväksi Arbogassa, mihin hän sanoi tahtovansa tulla. Jaakko Ulfinpoikakin aikoi sinne, sanottiin, jollei pakkanen kovin yltynyt. Kokous oli pidettävä vuoden 1517 alussa, mutta monet ihmettelivät, mitä arkkipiispa mahtoi tarkoittaa, kun tahtoi määrätä päivän Sten herran kanssa.

Kun kokous oli koolla eikä arkkipiispoista näkynyt kumpaakaan, tuli tämä puheeksi.

Monet kysyivät Sten Sturelta mitä hän arveli. "Minulle on salavihkaa sanottu", vastasi hän, "että Kustaa herra aikoi tuoda tänne niin paljon väkeä mukanaan, että jollen suostuisi ottamaan kuningasta valtakuntaan vastoin kansan tahtoa, niin hän tarttuisi apureineen kurkkuuni ja veisi minut Tanskaan, Halmstadin herrainkokoukseen, joka pidetään kynttilä messun aikoihin, ja siellä Kustaa herra luovuttaisi valtakunnan, minut ja teidät kaikki Kristian kuninkaan käsiin. Mutta tämän, rakkaat ystävät, olen estänyt antamalla hänen tietää, että juoni oli paljastettu, ja tahdon tulevaisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan ja kaikkien valtakunnan pyhien suojeluspyhimysten avulla suojella teitä ja koko Ruotsin rahvasta, ettei hän nyt eikä vastedes saa tätä aiettaan toteutumaan."

"Olisitte antanut hänen tulla!".

"Olisimme antaneet hänelle kolauksen!"

"Hengissä ei hän olisi päässyt täältä."

"Ei hän eivätkä hänen puoluelaisensa!"

"Siitä olisi tullut verinen leikki."

"Joka olisi antanut Stäketin käsiimme."

"Kokouksesta olisi koitunut alku sisäiseen kansalaissotaan", huudahti Sten herra. "Syy olisi lykätty meidän niskoillemme, ja ne, jotka nyt ovat epävarmoja, mille puolelle kääntyisivät, olisivat asettuneet vastaamme. Rakkaat ystävät, meidän on meneteltävä varovaisesti ollaksemme aina varmat voitosta, ei koskaan annettava aseita vastustajaimme käsiin, ei koskaan lyötävä itseämme! Sinä päivänä, jona valtaneuvoston suostumuksella käymme maan vihollisia vastaan, tulemme näyttämään, että kärsivällisyyttä voi seurata voima käydä vihollisen kimppuun, niin että siitä koituu meille voitto, herättämättä paheksumista."

Useimmat myönsivät Sten herran olevan oikeassa, mutta päätettiin, että Stäketin piiritystä oli jatkettava, ja jotta koetettaisiin viimeiseen saakka, pyydettiin valtionhoitajaa vielä kerran koettamaan saada aikaan persoonallinen neuvottelu arkkipiispan kanssa, luonnollisesti tarkoituksella saada hänet hyvällä luovuttamaan Stäketin linnan; ja palaamaan Upsalaan ja kirkkoon, kuten hänen velvollisuutensa oli.

Sten herra lupasi noudattaa kokouksen päätöstä.

Kokouksen vielä jatkuessa saapui tieto, että Kristian kuningas oli syysmyöhällä Lyypekin satamassa anastanut muutaman ruotsalaisen laivan, joka oli ollut tavaralastissa. Laiva oli viety Kööpenhaminaan ja miehistö oli vangittu.

Uutinen herätti suunnatonta huomiota; nyt ei enää saattanut olla kysymystäkään ennen päätetystä kokouksesta Halmstadissa. Kun Kristian kuningas ei ollut pitänyt nimenomaan päätettyä aselepoa, ei saatettu luottaa hänen muihinkaan vakuutuksiinsa, ja äänekkäästi sanottiin, etteivät ruotsalaiset koskaan tahtoneet ottaa häntä herrakseen ja kuninkaakseen.

Sten herran rinnalla nähtiin koko kokouksen ajan hieno-, melkein hentopiirteinen nuorukainen. Se oli hänen emäntänsä sisarenpoika, herra Kustaa Erikinpoika (Vaasa) Hänen nuori sydämensä sykki lämpimästi isänmaalle, ja hän paloi halusta taistella sen vapauden ja itsenäisyyden puolesta; nähtiin hyvin, että oli odotettavissa taistelu Stäketin edustalla, ja hänen oli nyt veistettävä ensimäiset oppilaslastunsa valtionhoitajan johdolla.

* * * * *

Kaikesta, mitä tapahtui kokouksessa, sai arkkipiispa tiedon urkkijoiltaan. Hän kuohui kiukusta; häntä liikutti vähät, mitä herra Erik Trollen täytyi kärsiä hänen tähtensä, hänet saattoi kostonvimmaan se häväistys, joka isän vangitseminen oli hänelle, arkkipiispalle. Viha ja mielipuolisuus ovat toisiaan hyvin lähellä, ja on luultavaa, ettei ihminen, joka antautuu edellisen valtoihin, ole täydessä järjessään.

Hiljaisena, arvoituksellisena sulkeutui hän Stäketiin, jossa hän kulki kalpein kasvoin ja mustin tuumin, odottaen joka päivä saavansa Tanskasta ja Kristian kuninkaalta varman viestin, että verinen leikki oli alkava.

Arbogan kokous oli päättynyt, ja hän ihmetteli, mihin nyt aiottiin ryhtyä.

Silloin ilmoitettiin, että useita ruotsalaisia herroja kokouksen päätöksen johdosta pyysi päästä hänen puheilleen.

Hän antoi heidän odottaa jokseenkin kauan, ennenkuin alentui ottamaan heidät vastaan.

He olivat Hemming Gadd, Niilo Eskilinpoika ja Magnus Gren muutamain valtaneuvosten keralla.

Niilo herra sai ensin sanoiksi ja pyysi hänen armoaan ajattelemaan, mitä rauhattomuutta hän sai maassa aikaan. Stäketin linnan piirityksestä saisi Kristian kuningas tervetulleen aiheen alottaa sodan ja tunkeutua maahan, samoin kuin tapahtui muinoin, kun arkkipiispa Jöns avasi tien vanhalle Kristian kuninkaalle ja arkkipiispa Jaakko Hannu kuninkaalle.

Ylpeä ylipappi ojentautui koko pituuteensa. "En ota mitään neuvoja vastaan", sanoi hän, "enkä minä vastaa toimenpiteistäni kenellekään."

"Jos teidän armonne katsoo sen oikeudekseen", virkkoi Hemming pisteliäästi, "niin lienee meilläkin oikeus menetellä teihin nähden samoin kuin suureen edeltäjäänne, Jöns arkkipiispaan."

"Pianpahan nähdään, kenen käsivarsi ulottuu pitemmälle!" virkkoi vihastunut piispa jälleen.

"Kieltäydytte siis mukautumasta valtaneuvoston ja herrainkokouksen päätöksiin?"

"En luovu Stäketin linnasta niin kauan kuin sydän on ehjä rinnassani!"

Näin sanoen käänsi arkkipiispa herroille ylpeästi selkänsä ja poistui huoneesta.

Mutta tuskin olivat nämä lähteneet linnasta, ennenkuin hän käski, että tykit oli laukaistava heidän jälkeensä. Jos johonkin heistä olisi sattunut, olisi hän nähnyt sen mielellään.

Ennenkuin viikko oli päättynyt päähän, kuuli hän Tukholmasta, että hänen menettelynsä oli herättänyt paljon paheksumista. Muuan mies arkkipiispan omista puoluelaisista oli otettu vangiksi sentähden, että hän oli koettanut yllyttää rahvasta, ja hän oli avoimesti tunnustanut, että se oli tapahtunut arkkipiispan käskystä.

Mutta kun sitten saapui uusia tietoja, että valtionhoitaja kokosi väkeä Keski-Ruotsin kauppakaupungeista aikoen rynnätä Stäketiä vastaan, silloin veti arkkipiispa korvansa luimuun ja lähetti viestin, että tahtoi keskustella Sten herran kanssa.

Keskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka arkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän panttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan, niiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski, että jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet heti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta suojelusluvasta.

Hyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut mieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa hän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen ollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.

Lieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas into, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi, kiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen piiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään, kaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta, mittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi halveksivasti:

"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti kieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee sen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen majesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan."