Part 3

Kristina rouva pani tyynnyttäen kätensä hänen olalleen. "Hyvä Jumala voi kyllä häntä suojella", sanoi hän, "sen näemme siitäkin, kun hän on antanut Sten herralle niin uskollisen palvelijan."

"Minä voin niin vähän!"

"Olet varoittanut!... Se on jo paljon."

"Oletko kuullut mitään siitä, miten Kristian kuningas aiotaan toimittaa tänne maahan?" kysyi Jöns Jönsinpoika. "Se näyttää olevan vanha suunnitelma, jonka Kaarina Eliaantytär sai selville."

"Minä puhun siitä hänen kanssansa", sanoi Kristina. "Olen kuullut, että on ryhdytty neuvotteluihin venäläisten kanssa, niin että odotetaan heidän hyökkäävän toiselta puolen ja tanskalaisten toiselta."

"Yhäkö hän jatkaa Stäketin linnoitusta?"

"Niin, kaikin voimin."

"Sitä odotinkin!"

"Öisin tuodaan sinne ruokatavaroita suurin kuormin, usein tuodaan monta kuormaa samalla kertaa."

"Hän odottaa piiritystä."

"Kauan ei kestä, ennenkuin hän jättää rauhan varjonkin", jatkoi Esbjörn. "Hänen koko olennossaan ilmenee sellainen levottomuus aivan kuin paholaisen vaaniessa saalistaan."

"Onko sinun aikomuksesi palata sinne?"

"Vanha lohikäärme, vanki näet, lupasi ilmoittaa minulle, mitä on tapahtunut poissaollessani, kun vain tahdon tulla takaisin. Hän vihaa pääpappia yhtä suuresti kuin minäkin ja on sitä paitsi niin ahne, etten ole kuunaan nähnyt hänen veroistaan."

Mutta Kristina rouva ja linnanpäällikkö eivät tätä kuunnelleet: he neuvottelivat mihin oli ryhdyttävä, ja varma lähetti lähetettiin viemään Sten herralle kirjeitä, joissa kerrottiin mitä oli tapahtunut.

Esbjörn lähti seuraavana yönä Stäketiin, mutta päivän tultua pysyttäytyi hän piilosalla.

Liittoutuneet eivät itsekään voineet pitää salassa tekemiään päätöksiä. Niin Tukholmassa kuin maaseudullakin levisi huhu arkkipiispan ja herrojen vehkeistä, puhuttiinpa jo, että Stäket piiritettäisiin, ja niin vähässä määrin oli Kustaa Trolle osannut saavuttaa suosiota, etteivät häntä kohtaan tunteneet osanottoa muut kuin hänen omat puoluelaisensa.

Syntyi yleinen levottomuus mielissä; odotettiin uutta sotaa ja lisäksi vielä sisäistä; kaikkien ajatukset kääntyivät nyt pelolla siihen, mitä oli tuleva.

Heinäkuun alussa palasi valtionhoitaja Etelä-Ruotsista; hän oli kaikkialla saanut osakseen hyväntahtoisuutta ja auliutta, ei ainoastaan rahvaalta ja kauppakaupunkien miehiltä, vaan aatelisiltakin. Hänen matkansa oli yhä lujemmaksi solminnut siteen hänen, nuoren aateliston ja kansan välillä.

Toisin oli laita vanhojen, joita nyttemmin tuki Kustaa Trolle. Matkallaan oli hän saanut kirjeitä, joissa kerrottiin kokouksista Stäketissä, niistä puhuttiin paljon kautta maan, ja käsitettiin, että ratkaisun täytyi tapahtua, jotta kerrankin saataisiin rauha maahan.

Mutta Sten herra tahtoi viimeiseen saakka koettaa hyviä sanoja ja sävyisyyttä; hänen rauhallinen ja kärsivällinen mielensä ei tahtonut panna ratkaisua keihään kärkeen niin kauan kuin saattoi toivoa rauhallista selvitystä.

Teljeen oli kutsuttu herrainkokous, hän lähti sinne kohta palattuaan, ja herrat, etupäässä nuoremmat, saapuivat jokseenkin miehissä. Mutta arkkipiispa Jaakko ei saapunut, ei myöskään herra Kustaa Trolle ja hänen isänsä. Samoin jäi pois myöskin herra Sten Kristerinpoika, Nyköpingin linnanpäällikkö. Valtionhoitaja kirjoittikin heille ystävällisesti ja kohteliaasti, kehottaen heitä saapumaan. Ylpeä nuori arkkipiispa ei katsonut hyväksi edes vastata, ja toiset vastasivat kieltävästi.

Kokouksen täytyi siis alottaa neuvottelut ilman heitä.

Oli jo edeltäpäin määrätty, että kysymys Stäketin läänistä ja Upsalan kaupungista oli tässä kokouksessa esitettävä neuvoston käsiteltäväksi. Tämän asian laita oli niin, että valtionhoitaja oli kruunun puolesta vaatinut lääniä, jota kruunu hänen mielestään ei ollut luovuttanut ikuiseksi omaisuudeksi arkkipiispanistuimelle, vaan ainoastaan erään määrätyn arkkipiispan ajaksi, eikä kukaan sitä paitsi voinut omistaa lääniä vannomatta valtion päämiehelle uskollisuutta. Jos nyt valtaneuvosto tahtoisi myöntää Kustaa Trollelle tämän edun, ei hän voisi saada läänioikeutta ennenkuin olisi tehnyt valan. Arkkipiispa Jaakko oli muuten saanut läänityksen Hannu kuninkaalta jo 1497.

Oli ilmeistä, että arkkipiispan jutusta tulisi kokouksen pääkysymys.

Valtionhoitaja lausui suoraan, ettei hän voinut muuten selittää arkkipiispan poisjäämistä ja äänettömyyttä kuin halveksimisen ilmaisuna häntä ja Ruotsin valtaneuvostoa kohtaan, mutta kun sellaista ei voinut eikä saanut sietää, jätti hän herroille yhteisesti ja valtaneuvostolle erityisesti ratkaistavaksi kysymyksen mihin nyt oli ryhdyttävä.

Silloin nousi Upsalan tuomiorovasti ja luki Upsalan tuomiokapitulin kirjelmän, jonka hän yhdessä tohtori Erik Gitingin kanssa oli jo edellisenä vuonna esittänyt ja lukenut valtionhoitajalle, joka silloin oleskeli Svartsjössä. Siinä ehdotettiin asia lykättäväksi valtakunnan edun tähden, mutta oheen oli liitetty tuomiokapitulin esitys ja toivomus, että nykyinen arkkipiispa saisi nauttia samoja etuja kuin edellinenkin.

"Juuri tämän käyntinne ja luetun kirjelmän johdosta", vastasi Sten herra, "kirjoitin arkkipiispalle ja kapitulille, että he pääsevät oikeuksiinsa niin pian kuin lailliset todistukset esitetään. Mutta kun sellaisista ei kuulunut mitään, lähetin voutini lääniin kuukautta myöhemmin kantamaan kruunun verot, ja siitä vastaan kernaasti teidän kaikkien edessä, jos joku tahtoo minua syyttää."

Silloin nousi Johannes Laurentius ja sanoi, että moisella epäluottamuksella oli arkkipiispaa syvästi loukattu; sen sijaan, että olisi auliudella koettanut saavuttaa hänen luottamustaan, oli valtionhoitaja heti heittänyt hänelle taisteluhansikkaan vasten kasvoja, ja sellaista loukkausta ei hän voinut eikä saanut sallia.

Yhä useammat arkkipiispan ystävät ja puoluelaiset esiintyivät viittauksin, ettei valtionhoitaja ollut koskaan ollut herra Kustaa Trollen ystävä, vaan koettanut häntä vastustaa kaikessa missä oli voinut. Se kummastus, jota valtionhoitaja ei ollut voinut salata, kun herra Kustaa Trolle sai yksimielisen kutsumuksen arkkipiispanvirkaan ilmaisi hänen sisäisimmän mielensä ja hänen salaisen ynseytensä; mutta vaalin odottamattoman tuloksen olisi pitänyt osoittaa hänelle, että se vaikutusvalta, minkä hän luuli itsellään olevan, ei ollut kyllin mahtava estämään sitä, mikä oli koko kansan hartain toivomus.

Sten herran avoin, ujostelematon katse siirtyi toisesta esiintyvästä puhujasta toiseen; hänen ei johtunut mieleensäkään keskeyttää heidän sanatulvaansa, tosin huomasi väliin hämmästyksen ilmeen vilpittömillä, kauneilla kasvoilla, mutta ei vähintäkään tyytymättömyyttä tai ynseyttä.

Kun syytökset näyttivät olevan lopussa, kysyi hän eikö kenelläkään ollut mitään lisättävää; hän mielellään tahtoisi kuulla ne kaikki yhdellä kertaa vastatakseen niihin samassa lausunnossa.

Mutta kun kaikki pysyivät vaiti, silloin teki hän seikkaperäisesti selkoa menettelystään arkkipiispaan nähden, aina ensi hetkestä, kun kysymys herätettiin Jaakko herran erosta ja Kustaa Trollen valitsemisesta hänen seuraajakseen. "Muistan aivan hyvin", sanoi hän, "että eräänä päivänä syksyllä 1514, kun oleskelin Upsalassa, tuli tuomiorovasti Kristoffer luokseni tuoden arkkipiispa Jaakolta pyynnön, että kävisin hänen luonansa aterian jälkeen. Menin sitä ennen ja keskustelin hänen armonsa kanssa uutimien takana, kuten hän toivoi. Hän sanoi minulle silloin, että hän vanhuutensa tähden tahtoi erota piispanvirasta ja kysyi ketä pidin parhaimpana sijalle. Minä vastasin heti, etten tiennyt siihen ketään parempaa kuin hänen armonsa itsensä niin kauan kuin Jumala katsoi otolliseksi suoda hänelle elinpäiviä.

"Muutamia viikkoja myöhemmin tuli herra Erik Trolle Tukholmaan ja pyysi minua puoltamaan arkkipiispa Jaakolle ja tuomiokapitulille poikaansa arkkiteininvirkaan. Suostuin heti siihen, sillä tiesin, että Kustaa herra oli arkkipiispalle rakas ja tahdoin sitä paitsi mielelläni täyttää Erik herran toivomuksen. Mutta muutamia kuukausia sen jälkeen tuli tämä jalo herra uudestaan, mukanaan kirjoitus arkkipiispa Jaakolta, joka ilmoitti kapitulin kera päättäneensä valita herra Kustaa Trollen arkkipiispaksi.

"Tämä ei ollut tapahtunut yksissä neuvoin minun kanssani, mutta minä taivuin herrojen toivomukseen, jäsenkirjeluonnoksen, jonka arkkipiispa Jaakko laati pyhälle isälle, hyväksyin ja allekirjoitin minäkin hänen armonsa pyynnöstä ja siten valmistaakseni ilon herra Kustaa Trollelle!"

Kuului hyväksymisen surina kautta kokouksen, avoin, rehellinen selitys oli saavuttanut kaikkien tunnustuksen, jokainen ymmärsi, ettei tässä ollut mitään vilppiä.

Sen jälkeen teki valtionhoitaja selkoa Stäketin läänistä. "Ennenkuin kirjoitin Roomaan", sanoi hän, "oli arkkipiispa Jaakko luvannut minulle, ettei hän jättäisi Kustaa herran haltuun Upsalan tuomiokirkkoa, ei arkkipiispanistuinta eikä mitään muuta, ennenkuin tämä oli vannonut uskollisuutta Ruotsin kruunulle ja minulle. Kuinka tämä lupaus oli pidetty, sen tietää hänen armonsa paraiten ja sen voitte te kaikki todistaa.

"Olin tosin odottanut, että arkkipiispa Kustaa noudattaisi kutsukirjettäni ja saapuisi tänne meille kaikille vakuuttamaan uskollisuuttaan valtakuntaa kohtaan ja vannomaan neuvosvalansa, kuten laissa säädetään. Keitä hänen armollaan on neuvonantajina tai mitä hän tarkoittaa, sitä en tiedä. Mutta tämän kaiken tahdon kirjoittaa paperille, niin ettei kukaan voi väännellä sanojani, kuten äsken on tapahtunut teidän kaikkien kuullen. Jos joku tahtoo levittää minusta arvottomia huhuja tai sanoa, että olen toisin esiintynyt hänen armoonsa nähden, niin on avoin kirjeeni osoittava, että moiset syytökset ovat vääriä."

Nämä yksinkertaiset sanat tekivät syvän vaikutuksen sen saattoi huomata lausunnoista, joita annettiin.

"Hän ei syytä eikä tuomitse ketään!"

"Valtakunnan herrat ja miehet hän asettaa tuomariksi itsensä ja arkkipiispan ylitse."

"He eivät voi muuta kuin ottaa hänen asiansa omakseen."

"Jos he kieltäytyvät, on koko kansa tekevä sen."

"Kuinka arvokkaasti hän puhui!"

"Jalosti ja miehekkäästi, kuten valtionhoitajan tuleekin esiintyä."

"Piispaa on rangaistava."

"Tiehensä hän!"

"Tanskaan, sinne kuuluvat Trollet."

"Siksipä hän onkin Sten herran vihamies."

"Kiitos Stureille!"

"He ovat aina seisseet kansan puolella!"

"Siksipä kansa heitä rakastaakin."

Sten herran luo tunkeutui joukko talonpoikia hartaasti puristaen hänen kättään.

"Jumala siunatkoon!"

"Te olette meidän miehiämme!"

"Tartummeko miekkaan?"

"Kapula kiertämään!"

"Tulemme heti."

"Trollet ovat tanskalaisia!"

"Stäket on revittävä maahan!"

"Tahdomme kernaasti auttaa."

"Kiitos, rakkaat, uskolliset ystävät!" vastasi nuori valtionhoitaja. "Tiedän kyllä, ettette petä minua ettekä isänmaata, kun tulee tosi eteen."

Sten herran luottavainen esiintyminen oli herättänyt vastaavaa luottamusta, sentähden ei hän kohdannutkaan mitään vastarintaa. Arkkipiispan puoluelaiset vetäytyivät arastellen syrjään, ja kun Teljen kokous oli päättynyt ja herrat lähtivät omilleen, oli valtionhoitajalla useimmat heistä puolellaan.

Sten herra palasi Tukholmaan, hän kiitti Jumalaa saavuttamistaan voitoista ja toivoi, että voittaisi siten ilman miekaniskua kaikki vastustajansa; mitä vihollisiin tuli, tiesi hän kyllä, että sota ja vaino oli tulossa.

* * * * *

Esbjörnin tiedonannot olivat kuin sinettinä niille huhuille, joita yleensä oli liikkeessä; tämä uskollinen palvelija ei ollut vielä palannut kotiin, ja oli luultavaa, että hän teki parhaallaan tiedusteluja.

Valtaneuvoston kesken neuvoteltiin, mihin oli ryhdyttävä arkkipiispaa vastaan, mutta tällä oli neuvosten joukossa useita ystäviä, ja he yhtyivät siihen mielipiteeseen, että ankaroita toimenpiteitä oli viivytettävä niin kauan kuin mahdollista, ja Sten herra taipui toistaiseksi siihen.

Varhain eräänä aamuna herätti hänet rähjäinen olento, joka ilmoittamatta astui sisään.

"Esbjörn!" huudahti valtionhoitaja iloisesti.

"Älkää panko pahaksenne tomuista takkiani, herra, olen tehnyt nopean matkan."

"Mistä?"

"Nyköpingistä!"

"Silloin mahtavat olla lepakot liikkeellä!"

"Oletteko kerrotuttanut Kaarinalla noiden hänellä olleiden kirjeiden sisällön?"

"Olen kyllä!"

"Sitten tunnette koko jutun."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Olen oleskellut linnassa lähemmäs kaksi viikkoa."

"Tuntematonna?"

"Tuntematonna ja näkymätönnä; se on muuttunut ammatikseni."

"Ja olet keksinyt...?"

"Sillaikaa kuin Teljessä pidettiin kokousta, oli herra Sten Kristerinpojan luona Kristian kuninkaan kirjuri, hän laati koko suunnitelman ja Pernilla rouva kuunteli ja pisti tuontuostakin sanansa väliin."

"Eikö siellä ollut muita ketään."

"Kyllä, herra Pietari Turenpoika."

"Eikö hän ottanut osaa neuvotteluihin?"

"Hän vastaili ainoastaan Pernilla rouvan kysymyksiin, joko pudistaen päätänsä tai hyväksyvällä katseella. Monta sanaa ei hän vaihtanut."

"Tiedätkö, milloin suunnitelma pannaan toimeen?"

"Heti kun kuningas ehtii tänne. Arkkipiispan asemies, Pietari Juutti, on mennyt kirjurin mukana Kööpenhaminaan, mutta he palaavat laivaston mukana."

Sten Sture hypähti pystyyn ja pukeutui kiireimmiten. "Ehätämme ennen heitä!" sanoi hän.

Lähetettiin noutamaan Jöns Jönsinpoikaa; ryhdyttiin pikaisiin toimiin; kaikki käyttökelpoinen väki asestettiin, ja jo samana päivänä lähti valtionhoitaja taipaleelle ratsumiesparven eturinnassa. Siitä tuli tuima ratsastus, mutta jo seuraavana päivänä olivat he Nyköpingissä.

Valtionhoitaja sanoi miehilleen, että he taistelun jälkeen saavat levätä; nyt oli heti rynnättävä linnaa vastaan. He vastasivat jatkuvin riemuhuudoin.

Ja niin tapahtui ensimäinen hyökkäys; sillä oli sellainen menestys, ettei linnanherra uskaltanut odottaa uutta rynnäkköä, vaan nostatti hatun muurille merkiksi, että hän tahtoi ryhtyä pakkosopimuksen hierontaan.

Sten herra käski sanoa, ettei hän ryhtynyt neuvotteluihin kavaltajan kanssa, ja vaati, että linnanportit heti avattaisiin.

Tämä tapahtui, mutta valtionhoitajan saapuessa sisään ei näkynyt Sten herraa eikä Pernilla rouvaa.

Hänen kysymykseensä vastasi palvelija hämillään, että Sten herra oli salaportista paennut raatihuoneelle. Pernilla rouva oli matkoilla.

"Ja kuka jättää linnan minulle?" kysyi ritari.

"Sen olen minä ottanut tehdäkseni", vastasi Pietari Turenpoika, joka vihdoin astui sisään.

"Tekö, Pietari herra?"

Ääni oli niin nuhteleva, että se ajoi häpeän punan ritarin poskille.

"En tiedä, että herra Sten Kristerinpoika olisi todistettu syypääksi petturuuteen", vastasi hän.

"Aiotteko ruveta hänen asiamiehekseen?"

"Hän odottaa teidän herruuttanne raatihuoneella."

"Te, Pietari herra, matkustatte heti Tukholmaan vastaamaan puolestanne."

Valtionhoitaja viittasi Esbjörnille: "Sinä seuraat ritaria!" käski hän.

"Eikö sanani riitä?" puuskahti tämä.

"Petturin sana?"

"Kuka uskaltaa sanoa niin?"

"Teidän ulkomuotonne!"

Ritarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän syöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä laukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.

Pormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan valtionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.

He sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen saapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen kivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.

"Hän käyttää sitä väärin!"

"Suurin syy on hänen emäntänsä", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.

"Missä hän on?"

"Poissa, kukaan ei tiedä missä."

Sten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti onneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

"Nouskaa, herra ritari", käski valtionhoitaja, "ja tehkää tili hallituksestanne."

"Sitä minä en voi", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti niin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla kehotti häntä jälleen istumaan.

"Tahdotteko kiertelemättä vastata kysymyksiini?"

"Tahdon!"

"Miksi ette saapunut kokoukseen Teljeen?"

"Arkkipiispa kielsi minua."

"Kumpi?"

"Herra Kustaa Trolle."

"Olitte luvannut luovuttaa linnan Tanskan kuninkaalle?"

"Niin!"

"Pakotettuna?"

"Herra Erik Trolle ja viekas Niilo Boonpoika eivät antaneet minulle mitään rauhaa; vuoroon he rukoilivat, vuoroon uhittelivat."

"Ja Pietari Turenpoika."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Ja kuitenkin...?"

"Kuitenkin olen pelännyt häntä enimmän kaikista."

"Miksi?"

"Säälikää minua, sallikaa sen jäädä sanomatta", pyysi ritari tuskitellen. "Se ei koske ketään muita kuin minua."

"Milloin kuningasta odotetaan?"

"Hän ei tule!"

"Saa siis varoituksen?"

"Niin!"

"Keneltä?"

"Emännältäni!"

"Hän on matkustanut Kööpenhaminaan?"

"Ja jääkin sinne."

"Ja jättää teidät pulaan, kärsimään juonittelujensa seuraukset?"

"Olen siihen tyytyväinen, nyt saan toimia kuten hyväksi katson, pelottomasti..." Hän purskahti uudestaan itkuun. "En pahimmallekaan vihamiehelleni toivo, mitä olen saanut kärsiä", nyyhkytti hän.

"Eikö miehellä täydy olla tarmoa viedä tahtonsa läpi?" kysyi valtionhoitaja melkein halveksivasti.

"Ah, herra, naiset voivat olla joko enkeleitä tai paholaisia, teidän osaksenne on tullut edellistä lajia, minun jälkimäistä!... Kuinka te voitte tuomita."

"Teidän on valmistuttava matkalle Tukholmaan, herra ritari."

"Siihen olen heti valmis. Tulen terveeksi heti, kun pääsen sinne. Teidän ja valtaneuvosten läsnäollessa tahdon paljastaa ne kavalat juonittelut, joita Stäketissä ja Ekholmassa harjoitetaan."

"Kutsukaa sitten palvelijanne ja laittautukaa kuntoon."

"Valtionhoitaja kirjoitti Jöns Jönsinpojalle, että sairasta ritaria oli hoidettava mitä huolellisimmin, ja emäntäänsä pyysi hän väliin käymään hänen luonaan. Hän on nähnyt paljon pahaa, mutta nyt halajaa hän hyvää ja sentähden luulen hänelle olevan lohtua sinun näkemisestäsi."

Nähtyään linnanpäällikön lähdön jätti hän linnanisännyyden ritari Erik Sparrelle ja lähti heti sen jälkeen Vesteråsiin.

Pikaviestillä oli hän jo edeltäpäin kutsunut rahvaan koolle ja teki pontevin sanoin selkoa siitä, mitä oli tapahtunut.

Taalalaiset pudistelivat päitään; heidän mielestään oli heidän rakas Sten herransa toimittanut kaiken hyvin, ja he kysyivät mitä hän tahtoi heidän tekevän.

"Olkaa valmiit!" vastasi hän. "Vihollinen voi olla oven edessä, milloin vähimmän häntä odotamme."

Sen lupasivat he kättä lyöden, ja niin hän erosi heistä.

Ainoastaan muutamiksi tunneiksi jäi hän Vesteråsiin. Märta rouva oli muuttanut sieltä poikapuoltensa luo Kööpenhaminaan, siellä ei mikään häntä pidättänyt.

Nyt lasketettiin täyttä laukkaa Svartsjöhön, joka oli ainoastaan peninkulman päässä Stäketistä. Ryhdyttiin heti tarpeellisiin toimenpiteihin Stäketin saartamista varten, mutta valtionhoitaja kirjoitti myös tuomiokapitulille Upsalaan ja kehotti sitä taivuttamaan arkkipiispaa heti jättämään kavalat juonittelunsa.

Mutta tuomiokapituli ei suinkaan ollut halukas noudattamaan valtionhoitajan toivomusta. Se teki verukkeita, puolustautui sillä, ettei voinut mitään, ja koetti sillävälin haalia kannattajia arkkipiispalle.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. Sten Sture kirjoitti sille ankaran ja uhkaavan kirjeen.

... "Moista en voi sietää kauemmin, ja tahdon nyt vakavasti teille ilmoittaa, että kenen teistä tästedes havaitaan häärivän moisissa vehkeissä, häntä rangaistaan kuten ainakin sitä, joka tahtoo pahaa isänmaalleen."

Mutta tuomiokapituli ei kuitenkaan antanut perään, se piti edelleen arkkipiispan puolta, eikä auttanut edes sekään, että Sten herra lähetti sille jäljennöksen saamastaan paavinkirjeestä, missä hänen pyhyytensä puolusti myöntyväisyyttä ja sovinnollista ratkaisua.

Arvokkaammin esiintyivät muut tuomiokapitulit. Piispa Vincentius Skarassa, Mathias Strengnäsissä, Otto Vesteråsissa ja Arvi Kurki Turussa, kaikki pyysivät kirjallisesti, "että hänen armonsa arkkipiispa jättäisi sikseen sen vastakannan, johon oli ryhtynyt valtakuntaa ja valtionhoitajaa vastaan, eikä panisi kirkkoa, itseään ja papistoaan vaaraan Kristian kuninkaan tähden."

Mutta mikään ei vaikuttanut taipumattomaan Kustaa Trolleen, hän aivan vimmastui siitä, että oli uskallettu moittia hänen toimintaansa, ja päätti mielessään kostaa.

Herra Erik Trolle oleskeli tähän aikaan vanhan Jaakko herran luona Piispan-Arnössä. Hänen innokkaista pyynnöistään kirjoitti tämä valtionhoitajalle ja pyysi häntä liikuttavin sanoin luopumaan piirityksestä ja suostumaan sovinnolliseen ratkaisuun. Oli ilmeistä, että hän oli jälleen tullut siihen ajatukseen, että valtakunta varmimmasti pääsisi rauhaan alistumalla Tanskan kuninkaan valtaan. Erik herra puhui niistä suurista eduista, joita maalle siitä koituisi, eikä isä Johannes enää seissut vanhan arkkipiispan rinnalla.

Mutta valtionhoitaja ei jäänyt vastauksen velkaan; hän kirjoitti muistuttaen muinaisista ajoista, jolloin arkkipiispa Jöns Jönsinpoika vehkeili Kaarle kuningasta vastaan ja vihdoin onnistuikin saamaan Tanskan kuninkaan valtakuntaan. Koituiko se kansan onneksi, ja kuinka paljon verta maksoikaan ennenkuin hänet jälleen ajettiin pois? Ei suinkaan Jaakko herra tahtonut ojentaa kättänsä auttamaan maan viemisessä perikatoon?

Sillävälin jatkettiin piiritystyötä, mutta tahallaan niin hitaasti, että Kustaa herra saisi riittävästi ajatusaikaa. Hän sai vapaasti tulla ja mennä kuten hyväksi näki, mutta ylväs pääpappi sulkeutui linnaan aivan kuin mikäkin vanki, ivaten piirityshommia ja unhottaen Upsalan tuomiokirkon, joka silloin joutui suureen vaaraan. Hiippakunta jäi ilman johtajaa, kaikki joutui tuuliajolle; käskynsä alaisten virkamiesten kanssa ei hän tahtonut neuvotella, eivätkä nämä ilman häntä tahtoneet ryhtyä mihinkään.

Tarkoitus oli silminnähtävästi saada aikaan eripuraisuutta ja kapinaa; rauhanystävät koettivat Sten Sturelle terottaa myöntymisen välttämättömyyttä, mutta hän oli taipumaton. "Niin kauan kuin sekä ylhäiset että alhaiset eivät valitse häntä valtionpäämieheksi", sanoi hän, "on minun velvollisuuteni puolustaa sitä niin koti- kuin ulkomaisiakin vihollisia vastaan, ja minä en katso läpi sormien ketään kavaltajaa, vaikkapa hän olisi arkkipiispakin."

Hänen pontevuutensa ja toimeliaisuutensa hämmästytti vastapuoluetta ja herätti sen kunnioitusta.

Svartsjöhön sijoitettiin pieni sotavoima taitavan päällikön johdolla, sen oli pidettävä tarkoin silmällä Stäketiä ja sen ympäristöä ja erittäinkin katsoa, ettei tanskalaisia veneitä päässyt maihin.

Tukholmassa piti Sten Kristerinpojan asian tulla esille; ja kun Kristina rouva kirjoitti herralleen, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana arkkipiispaan nähden, päätti Sten Sture palata sinne. Jos Stäketissä tapahtuisi jotakin tärkeää, oli siitä heti ilmoitettava hänelle.

Esbjörn, jonka tarkkaavaisuus ei koskaan laimentunut, ilmoitti valtionhoitajalle, että herra Erik Trolle oli kaupungissa pitäen tärkeitä neuvotteluja puoluemiestensä kanssa, mutta hän pysyttäytyi varovasti piilossa, otti vastaan vieraita, mutta ei itse vieraillut missään.

Herra Pietari Turenpoika eli aivan erikseen ja liikkui harvoin ulkosalla, vaikka hänellä oli vapautensa.

Herra Niilo Boonpoika sitä vastoin oli alituiseen liikkeellä. "Hän on kuin rotta loukussa", sanoi Esbjörn, "hän etsii aukkoa päästäkseen livistämään, mutta tietää edeltäpäin, ettei sellaista ole."

Sellaisia olivat uskollisen palvelijan ilmoitukset, ja Sten Sture ryhtyi sen jälkeen toimenpiteihinsä.

Kutsuttiin suuri kokous Tukholman raatihuoneelle, kutsuttiin saapuville ei ainoastaan pormestari ja raati, vaan valtaneuvoksetkin.

Samana päivänä kuin kokous oli pidettävä, lähetettiin sana herroille Erik Trollelle, Pietari Turenpojalle ja Niilo Boonpojalle, että he saapuisivat viipymättä.

Ensiksi- ja viimeksi mainittua pidettiin tarkoin silmällä, etteivät he jäisi tulematta; ainoastaan näön vuoksi saivat he pitää vapautensa.

Suuri raatihuoneen sali oli ihmisiä täytenään, kun Erik Trolle astui sisään. Hän valitti sitä, että hänelle oli niin myöhään ilmoitettu kokouksesta, hän olisi voinut olla poissa eikä tilaisuudessa olemaan läsnä... Mutta tyhjien sanojen takaa saattoi havaita sen levottomuuden, jonka vallassa hän oli.