Part 20

Kristina rouva ja monet ylhäiset herrat ja rouvat lähettivät viestejä ja kirjeitä rukoillen häntä Kristuksen nimessä, että hän koettaisi hellyttää Kristianin julmaa ja kovaa mieltä.

Samaan aikaan saapui nuori herra Kustaa Erikinpoika pakolaisena hänen luoksensa, pyytäen neuvoa ja apua. Hän ei tarkoittanut mitään vähempää kuin kuninkaan vallan musertamista ja isänmaan vapauttamista tanskalaisesta sorrosta.

Mutta pettynein toivein täytyi nuoren Kustaan hiipiä salavihkaa pois, ja vanha piispa katsoi menetelleensä sangen jalomielisesti, kun ei antanut ilmi pakolaista. Mutta jos hän sen jälkeen olisi kirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt armoa joillekin vihoihin joutuneille, olisi se saattanut heittää epäluuloja hänen itsensä ylle. Ja sentähden jätti hän kaikki kirjeet vastaamatta, hän oli liian vanha enää sekaantuakseen mihinkään maallisiin asioihin.

Tieto siitä, että kuningas vihdoin oli matkustanut Tukholmasta, tuntui hänestä huojennukselta. Mutta tieto julmuuksista, joita hän pani toimeen matkalla, vaikutti lamauttavasti jokaisen ruotsalaisen mieleen. Pelolla ja vavistuksella odotti arkkipiispakin mitä oli tuleva.

Tosin kerrottiin salavihkaa miehestä mieheen, että nuori Kustaa Erikinpoika oli huudettu Taalainmaan päämieheksi, mutta siitä ei uskaltanut paljon toivoa, ja vanha piispa huusi vaikeroiden, että nyt oli hänen viimeinen hetkensä tullut; ankara kuningas ei antaisi koskaan anteeksi sitä, ettei hän ollut lähettänyt Kustaa herraa Tukholmaan sidottuna käsistä ja jaloista.

Niin monet sieluntäristykset päättyivät siihen, että vanhus vaipui sairasvuoteelle. Veljet pitivät hänestä suurinta huolta, mutta kuitenkin valitti hän alituiseen, että hänet lyötiin laimin ja että kaikki hänen hoitajansa olivat Kristianin lähettejä, joilla oli salainen käsky ottaa hänet hengiltä.

Silloin ilmoittautui eräänä päivänä palveleva sisar läheisestä luostarista ja antoi abbedissalta kirjeen luostarin priorille. Niin pian kuin tämä oli sen lukenut, päästettiin sisar sisään.

Nunnalla oli tiheä huntu kasvoillaan, mutta hänen liikkeistään ja äänestään saattoi havaita, että hän oli vanha nainen.

"Tahdotte ottaa hoitaaksenne hänen armoaan arkkipiispaa?" kysyi priori katsellen häntä uteliaasti.

"Niin, jos se sallitaan minulle."

"Hän ei anna hoitajalleen rauhaa yöllä eikä päivällä."

"Minä tarvitsen niin vähän unta."

"Voitte saada apua, milloin haluatte."

"Jos sitä tarvitaan."

Priori epäröi tuokion. "Seuratkaa minua!" sanoi hän sitten äkkiä ja meni hänen edellään. Kun he tulivat piispan huoneen ovelle, sanoi palveleva veli, joka avasi oven heille, että hänen armonsa nukkui.

"Meidän täytyy odottaa hänen heräämistään", sanoi priori. "En voi täyttää pyyntöänne ilman armollisen herran suostumusta."

"Hän nukkuu tyynesti", sanoi nunna, joka katseli piispaa tarkkaavaisesti. "Voitte huoletta jättää minut yksin hänen kanssaan."

"Abbedissan puoltolause on sellainen, että uskallan sen tehdä", vastasi priori, joka vielä kerran oli lukenut kirjeen lävitse. "Soittakaa kelloa, jos tarvitsette jotakin."

Priori ja palvelijat menivät, ja nunna jäi yksin nukkuvan luo.

Hän katseli häntä yhä; oli kuin tahtoisi hän nähdä läpi vanhojen, ryppyisten kasvojen saadakseen näkyviin sen, jonka muinoin oli tuntenut.

Tällöin oli huntu luisunut syrjään ja paljastanut kalpeat, hienot kasvot, joissa ei ollut ainoatakaan ryppyä. Valkoinen tukka oli sileäksi kammattuna sivuille. Silmät olivat kyynelissään, ja suun ympärillä oli surun ja alistuvaisuuden ilme. Hän sanoi hiljaa:

"Mitä hänen onkaan täytynyt kärsiä!"

Sen jälkeen istuutui hän penkille ikkunan ääreen ja otti esille ompeluksen. Mutta tuontuostakin kohosi hänen katseensa kiitollisena ja luottavaisena taivasta kohden ja kääntyi sitten melkein äidillisellä hellyydellä nukkuvaan Jaakko Ulfinpoikaan.

Tämä heräsi äkkiä, katsoi takan ääreen, missä palvelevalla veljellä oli tapana istua, ja jupisi:

"Kuten tavallisesti... ei ketään luonani!"

Hän haparoi kädellään soittokelloa, joka tavallisesti oli yöpöydällä. Ei löytynyt sitäkään.

"Ne hylkiöt!" Hän löi sängynreunaan.

"Tahdotteko saada virvoitusjuomanne, herra?" kysyi nunna ojentaen sen hänelle.

Nyt vasta vanhus näki hänet ja huudahti kiivaasti: "Kuka olette?"

"Vanha nainen, tottunut hoitamaan sairaita."

"Nimenne?"

Nunna epäröi vastatessaan.

"Nimenne!" toisti vanhus kärsimättömästi.

"Elsa Posse."

Vanhus nousi kärsimättömästi... oliko hän kuullut väärin... "Sanokaas se uudestaan", lisäsi hän.

"Elsa Posse."

"Pois huntu!"

"Ette tuntisi minua."

"Kyllä, kyllä, kuinka en tuntisi!"

Elsa avasi hunnun ja Jaakko vanhus kohtasi vielä kerran näiden hyvien silmien katseen, silmien, joiden ilmettä ei ollut koskaan unhottanut. Hän tuijotti häneen kauan ja katsettaan kääntämättä, kunnes kyynelet virtailivat pitkin hänen poskiaan. "Kyllä, tunnen sinut!" nyyhkytti hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Juokaa!" sanoi Elsa lempeästi ja ojensi hänelle pikarin. Vanhus piteli hänen kädestään. "Menetkö pian?"

"En, jään tänne."

"Ainaiseksi?"

"Viimeiseen hengenvetoonne."

"Se ei viipyne kauan; Kristian kuningas vaanii henkeäni."

"Hän on lähtenyt maasta, ja Kustaa Erikinpoika ei salli hänen palata."

"Mitäpä hän voi?"

"Kaiken, jos Herra on lähettänyt hänet kansaa pelastamaan."

"Hm!" Jaakko vanhus otti hänen ojentamansa pikarin ja joi vitkaan; sitten pani hän sen itse pöydälle ja piti Elsan kättä molempain käsiensä välissä. "Sinulla on vielä lapsuususkosi jälellä, Elsa?"

"Se on nyt koeteltu ja puhdistettu kokemuksen koulussa."

"Herrasi ja tyttäresi ovat kuolleet?"

"He ovat menneet minulle sijaa valmistamaan."

"Ja nyt olet yksin maailmassa."

"En, minulla on monta alustalaista, joita ajattelen."

"Etkö ole nunna?"

"En vihitty."

"Muistan, ettet tahtonut siksi koskaan; mutta puku...?"

"Olen ottanut sen päästäkseni teidän luoksenne", vastasi hän yksinkertaisesti.

Piispan kasvoille lehahti hymy, hän puristi lujemmin Elsan kättä ja voi vain kuiskata: "Herra siunatkoon sinua!"

Siitä päivästä lähtien ei Jaakko Ulfinpoika ollut sama kuin ennen; tyytyväisenä kaikkeen, ystävällisenä kaikkia kohtaan pyysi hän ainoastaan, että "sisar" olisi hänen luonaan.

Pienessä etuhuoneessa oli Elsan vaatimaton vuode; kun hän aamuisin kysyi, oliko hänen armonsa nukkunut hyvin, koskei ollut kutsunut häntä, vastasi tämä:

"Olen kuunnellut sinun tyyntä hengitystäsi, ja se on tehnyt minulle paljon parempaa kuin nukkuminen."

Kaikki saapuneet kirjeet luki Elsa, ja kun Jaakko Ulfinpojan täytyi ottaa vastaan vieraita, tahtoi hän että Elsan oli oltava saapuvilla. Ja sitten kahden jäätyään puhuivat he päivän suurista tapauksista. Tanskasta saapui uutisia, että juutit uhkasivat nousta kapinaan, kuninkaan setä tavoitteli kruunua, ja todennäköisesti koko maa joutuisi hänen haltuunsa ja Kristian II saisi lähteä maanpakoon. Ruotsista ei siellä joudettu paljon välittämään, ja nämä ulkonaiset olosuhteet ikäänkuin raivasivat tien Kustaa Erikinpojalle. Taalainmaasta riensi hän nostattamaan Helsinglannin talonpoikia, valloitti maakunnan toisensa perästä kaupunkeineen ja linnoineen, ja kaikkialla liittyi kansa häneen kymmenin tuhansin. Tuskin kolmea kuukautta kesti hänen voittokulkunsa, kun hän jo oli Tukholman edustalla.

Kuumeisella levottomuudella odotti arkkipiispa viestejä ja kirjeitä; kaiken tahtoi hän tietää, ja hänelle oli sanomaton helpotus, kun hänellä oli läheisyydessään henkilö, jonka kanssa saattoi tästä luottavasti keskustella. Kaikesta, mitä tapahtui, ei mikään lyönyt häntä sellaisella hämmästyksellä kuin se, että itse piispa Hannu Brask oli sanonut irti kuuliaisuutensa Kristianille ja ruvennut Kustaan mieheksi.

"Brask, joka ei koskaan ole toiminut ilman suunnitelmaa", sanoi hän, "on pitänyt Kristianin asian toivottomana."

"Enimmän miellyttää minua se, että hän on pelottomasti asettunut Kustaa herran puolelle", vastasi Elsa.

"Minä tein sen vielä aikaisemmin, kun päästin hänet täältä menemään."

"Mutta siitä on johtunut teille suurta levottomuutta."

"Tosin kyllä, mutta nyt ilahuttaa minua, etten asettunut urheaa soturia vastaan."

Hyvät viestit ja Elsa Possen läheisyys saivat vanhan elämänlampun vielä kerran leimahtamaan. Jaakko Ulfinpoika tuumi, että hän oli melkein terve, mutta hän pysyi vuoteessaan, kenties pelosta, että Elsa muuten jättäisi hänet.

Tanskasta saapui vuoden 1523 alussa melkein uskomattomia uutisia. Kuninkaan setä, joka oli asettunut kapinallisten juuttien etunenään, oli heti sen jälkeen huudattanut itsensä kuninkaaksi, ja Kristian oli menettänyt silloin niin mielenmalttinsa, että kuningattaren ja muiden lähimpiensä kera oli viipymättä purjehtinut Saksaan apua etsimään.

Vähäistä ennen oli hän teloituttanut Didrik Slagheckin; samoin kerrottiin, että Jöns Antinpoika oli joko tapettu tai sulettu vankeuteen. Kustaa Trolle oli yritettyään sotia Kustaa Erikinpoikaa vastaan, vihdoin ollut pakoitettu pakenemaan Tanskaan hänkin, eikä kukaan tiennyt oliko hän seurannut kuningasta, mutta poissa hän vain oli.

Mutta niin merkillistä kuin tämä kaikki olikin, ei se tehnyt niin syvää vaikutusta Jaakko Ulfinpoikaan kuin se uutinen, että kuningatar Elisabeth salaa suosi Lutherin kerettiläisoppia ja että muuan protestanttinen pappi oli saanut kenenkään koskematta saarnata Kööpenhaminassa. "Silloin ovat he tuominneet itsensä perikatoon. Kirkon pannasalama on iskevä heihin!" huudahti piispa hujauttaen vapisevaa kättään.

"Uusi oppi on rikas rakkaudesta ja anteeksiannosta", vastasi Elsa lempeästi.

"Helvetin oppi se on!"

"Se perustuu raamatun omaan sanaan."

"Kuka sen tietää?... Jokaisella ei ole oikeutta lukea raamattua, se on yksin pappien asia."

"Niin on ollut, mutta ei ole enää, tässä on jo kirja jokaisen käteen."

"Raamattuko...?"

"Evankeliumien käännös! Martti Lutherin tekemä saksannos."

"Niinkö!" Hänen armonsa vääntelehti levotonna vuoteessaan.

"Muuan vadstenalainen munkki on kääntänyt ne ruotsiksikin."

"Hänet tullaan panemaan pannaan!" kähisi vanha pappisvaltias.

"Hän on jälleen palannut entiseen ammattiinsa, soturiksi, ja taistelee Kustaa herran lipun alla".

"Pannanuoli voi sattua häneenkin, jos ottaa petturin suojelukseensa."

"Hän ei ole mikään petturi, ja isä Johanneskin oli samassa uskossa", vastasi Elsa.

"Mikä vadstenalaismunkki on nimeltään?"

"Pentti."

"Pentti?... Hänkö, jolle Johannes valmisti tilaisuuden paeta?"

"Niin, juuri sama."

"Ja hän pakeni syntisen rakkautensa tähden nunnaan."

"En tiedä oliko se synnillistä", vastasi Elsa ja keveä puna lehahti hänen kalpeille poskilleen. "Tiedän vain, että he nyt ovat menneet naimisiin."

"Naimisiin!... Munkki ja nunna?"

"Se ei ole kielletty missään paikassa pyhissä kirjoissa."

"Mutta kirkko..."

"Protestanttisuus sitä melkein vaatii, ja tohtori Luther on esimerkillään osoittanut, että täytyy kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä."

Piispa kääntyi pois. "Tahdon koettaa nukkua", sanoi hän. Mutta niin ei ollut laita, hän oli saanut niin paljon mietittävää. Viisikymmentä vuotta sitten oli Elsa näyttänyt hänelle sen, mitä nyt oli tapahtunut. Elsa oli tarjonnut hänelle suuren rakkautensa, kun hän vain katkaisi ne kahleet, jotka häntä kytkivät. Häntä oli suututtanut, kun Elsa ei antanut myöten hänen intohimoilleen, ja hän tarjosi ainoastaan häpeää rakastetulleen. Mitä kunnioitusta ja luottamusta oli hänellä ollut siihen uskontoon, jonka juhlamenojen yliohjaajana hän oli? Sen etuja edistääkseen oli hän uhrannut puhtaat, inhimilliset tunteet, jotka kehottivat häntä suuriin tekoihin pitkän elinikänsä. Hän oli kieltänyt jaloimmatkin harrastuksensa, isänmaansa parhaankin, palvellakseen kirkkoa, jota sydämessään halveksi.

Kuva toisensa jälkeen vieri menneisyydestä hänen sielunsa silmien eteen. Mikä vilinä erilaisia ihmisiä! Enimmät esiintyivät utuisina varjoina, toisia muistaessaan tunsi hän pistoksen sydämessään; yksi ainoa seisoi aina näkyvissä, tutut piirteet olivat tulipiirtoina syöpyneet hänen sieluunsa; hienoin säikein piti Beatrice häntä sidottuna, ja hänen täytyi mennä, mihin ei tahtonut. Sillä naisella oli hänen ylitsensä valta, josta hän ei voinut vapautua, se nainen oli hänen öidensä painajainen ja päiviensä kirous.

"Mene pois luotani, paha henki!" ähkyi hän hien helmeillessä hänen otsalleen. "Oi Elsa, Elsa!"

"Tässä olen, herra!" sanoi lempeä ääni.

"Sinä olet minun hyvä enkelini!" Hän katsoi hätääntyneenä Elsaan. "Sano minulle vielä kerran, että olen ollut sinulle rakas, vaikka olenkin paljon rikkonut."

"Hyvin rakas!" kuiskasi Elsa.

"Luuletko, että Jumala koskaan antaa minulle anteeksi, mitä olen rikkonut häntä vastaan?"

"Kyllä, jos rukoilette sitä oikein hartaasti häneltä."

"Rukoile kanssani!"

Siitä päivästä olivat heidän osansa vaihtuneet. Elsa luki ääneen kiellettyä raamatunkäännöstä, he puhelivat keskenään, ja valo hiipi huomaamatta pimitettyyn sieluun.

Viime aikojen sielunjännitys oli suuresti rasittanut heikontuneita ruumiin voimia, ja vanha arkkipiispa tunsi loppunsa lähenevän.

Mutta hänen kuolemanpelkonsa oli kadonnut. "Olen iloinen päästessäni täältä", sanoi hän. "Ainoa toiveeni on, että sinä tulet pian jälestä."

"Siellä ylhäällä ette kaipaa minua", vastasi Elsa melkein kyynelten tukehuttamalla äänellä.

"Minä odotan oven edessä kunnes tulet. Minusta tuntuu, että sinä yksin voit minulle avata taivaan."

"Eikö se ole synnillinen ajatus?"

"Ei, Elsa, ken on ollut hyvä enkelini maan päällä, pysyy sellaisena ylhäällä Jumalan luonakin!"

Hän pyysi Elsaa, ettei tämä viime hetkellä kutsuisi saapuville prioria eikä munkkeja. "Anna minun vain pidellä kättäsi", sanoi hän, "ja niin minä kuolen onnellisena."

Elsa noudatti hänen toivomustaan. Ainoakaan ihmiskorva ei kuullut niitä lohdullisia toivonsanoja, joita hän kuiskasi eron hetkellä. Mutta rauhan ilme, joka lepäsi vainajan kasvoilla, näytti luostariveljistä aivan selittämättömältä, kun hän oli kuollut saamatta viimeistä voiteluaan.

Elsa poistui yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin oli tullutkin ja palasi suomalaisille kotirannoilleen, missä oli hänen puolisonsa ja tyttärensä hauta. Hän ei ollut sydämessään oikein varma, eikö hän rikkonut uskollisuuttaan heitä kohtaan, kun lähti huolehtimaan vieraasta. Mutta katumuksen sijaan tunsi hän rauhaisan ilon tunnetta, jollaista voi tuntea ainoastaan pyhän velvollisuuden täytettyään.

Hän omisti tästälähin kaiken huolenpitonsa lukuisille alustalaisilleen, mutta se ei estänyt häntä mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kuulostelemasta uutisia Ruotsista.

Hän oli nähnyt Kustaa herran pienenä lapsena Tukholman linnassa, ja nyt oli lapsesta sukeutunut suuri sankari ja sotapäällikkö, viisas ja toimelias herra.

Kesäkuun 7 päivänä 1523 valittiin hänet kuninkaaksi, ja seuraavana juhannusaattona marssi hän Tukholmaan pirstaleiksi ammutusta portista, ohi talojen raunioiden.

Mutta siitä huolimatta oli ilo yleinen. Maa oli vapaa, ja vapauttajan seikkailurikas nuoruuden elämä heitti hänen persoonansa ylle kimmellyksen, joka liikutti kaikkien sydämiä. Hänen urotöistään laulettiin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja näissä kansanlauluissa kuohui iloa ja ylpeyttä, mutta säkeiden välistä saattoi kuulla lujan lupauksen: "Nyt kuten aina olemme valmiit henkeen ja vereen saakka puolustamaan armasta synnyinmaatamme!"

Elsa kuunteli laulua iloisin mielin.

"Niin, niin", tuumi hän itsekseen. "Vanha on mennyt, uusi aika alkaa! Maa on vapaa, ja kun uusi siunattu oppi levittää kirkkaan valonsa yli kansan ja maan, silloin on varmaan onni, rauha ja sopusointu saapuva."

Ihmeellistä on elää mukana tällaisessa ajassa, hyvä poistua täältä ja jättää tilaa toisille. Meidän päivätyömme on lopussa, heidän alkaa.