Part 2

Mutta hänen hämmästyksensä oli kuvaamaton nähdessään rouva Bontin hyvin syötetyn olennon. Vakavan nunnapuvun päälle oli hän ripustanut muutamia kallisarvoisia koristuksia ja molemmissa käsissä oli hänellä sormuksia. Heleä puna paloi hänen poskillaan ja itsetyytyväisyys pilkisteli pienistä, pyöreistä silmistä.

Kun hän oli ehtinyt arkkipiispan luo, lankesi hän hänen jalkoihinsa huudahtaen: "Armollisin herra!" Mutta tällöin ei hän katsonut ylös armolliseen herraan kuten katuvainen syntinen, vaan kuten se, joka odottaa pääsevänsä nauttimaan jotakin suurta etua.

Asemiehet saattoivat tuskin pidättää nauruaan.

Arkkipiispa näki sen ja vihastuneella äänellä huudahti hän: "Kuka te olette?"

"Kukako olen?" Hän ei luullut kuulleensa oikein.

"Vastatkaa!" kajahti ääni yhä uhkaavampana.

"Vårfrubergan abbedissa!" vastasi hän koettaen nousta, mutta se ei luonnistunut.

"Kuka on tehnyt teidät siksi?"

"Hänen armonsa arkkipiispa Jaakko!"

"Oletteko jo vihitty?"

"En, tahdoin, että sen tekisi itse siunattu Kustaa herrani!"

Nyt karahti arkkipiispa vuorostaan punaiseksi. "Armosta ja suosiosta voitte päästä luostarin portinvartiaksi tai keittäjättäreksi, mutta ette koskaan abbedissaksi!" huudahti hän äänellä, joka vapisi kiukusta.

"Mitä se merkitsee?" Ja rouva Bonti teki turhia yrityksiä päästä jaloilleen.

Ainoastaan pelko ankaran herran edessä saattoi pidättää asemiesten äänekästä naurua.

"Olette kuullut tahtoni, mukautukaa siihen?" lisäsi hänen armonsa ja käänsi hänelle selkänsä.

Kovalla ponnistuksella oli rouva Bonti onnistunut pääsemään pystyyn; nopeasti kuin nuoli kimmahti hän arkkipiispan jälkeen ja tarttui papintakkiin.

"Silläkö tavoin palkitsette hyvättyöni ja unhotatte lupauksenne ja valanne!" sanoi hän melkein kirkuen ja kohotti uhkaavasti kätensä piispaa kohden.

"Nainen on hullu; heittäkää hänet vankeuteen!" käski suuttunut ylipappi.

Käsky täytettiin samassa kuin se oli annettukin. Nuori asemiesparvi ympäröi katkeroituneen naisen, ja hänen huudoistaan ja epätoivoisesta vastarinnastaan huolimatta vietiin hänet alas linnanvankilaan. Asemiehet kuulivat hänen huutonsa ja kolkutuksensa vielä kauan hänet jätettyään, mutta he eivät tunteneet sääliä, sillä hän oli ollut iätkaiket heidän kiusanhenkensä, kompastuskivensä, ja he iloitsivat siitä, että hän nyt sai kantaa palkan siitä pahasta, mitä oli saanut aikaan.

Kun rouva Bonti oli herennyt huutamasta, valtasi hänet uudestaan pimeän pelko; muisto piirsi monet kamalat kuvat, jotka saivat hänet värisemään. Ken unhottaa syntinsä elämän valoisina päivinä, hänen on pakko muistella niitä yön pimeydessä, mutta rouva Bonti oli tarmokas nainen, ja hän ajoi pois synkät kuvittelut.

"Minä erehdyin", tuumi hän itsekseen. "Hän ei voinut asemiesten tähden menetellä toisin, mutta hän tulee kyllä tänne... hiljaa... enkö jo kuulekin askeleita!" Ja hän kuunteli, ponnisteli äärimmilleen erottaakseen ääniä... "Ei, ei vielä, mutta ei ole mitään vaaraa, hän tulee kyllä."

Niin odotti hän tunti tunnilta, mutta ketään ei tullut.

Vihdoin, vihdoin! Nyt tosiaankin lähestyi... Se ei voinut olla kukaan muu kuin arkkipiispa. Maltahan, kun hän saisi miehen kahdenkesken käsilleen, silloin hän lukisi lakia, niinkuin oli lukenut ennenkin kirkon päämiehelle.

Nyt pantiin avain lukkoon ja väännettiin. "Se ei taida olla helppoa, luulen!... Hän häpeää ja sen suon hänelle, moiselle kiittämättömälle... moiselle..."

Tässä katkesi hänen sanatulvansa, ovi aukeni ja sisään astui, ei arkkipiispa, vaan vanha vanginvartia, jonka rouva Bonti oli niin monia kertoja yllyttänyt jumalattomaan julmuuteen, vieläpä pahempaankin...:

Hänet nähdessään hän parkaisi.

Mies pani lyhdyn pois ja katsoi häneen hymyillen vanhaan tapaansa. "Näin korean linnun en olisi ikinä osannut toivoa joutuvan häkkiini", sanoi hän.

"Se on taivaaseen huutava vääryys, vanha Edil. Tulet kai viemään minut täältä pois?"

"En, Jumala auttakoon, tuon ainoastaan vanginmuonaa."

"Vanginmuonaa! Minulle?"

"Muona on sellaista kuin itse olette määrännyt... Huonompaa vuosi vuodelta... Mutta ette tahtonut koskaan kuulla valituksiani; sanoitte vain: 'Se on kyllin hyvää heille'... Maistelkaa nyt itse!"

Silloin muisti rouva Bonti, kuinka hän monet kerrat, kun joku vanki uhkasi käydä kiusalliseksi, oli antanut Edilille pienen valkoisen pulverin, joka ei huomattavasti samentanut vettä, mutta vaiensi valitukset ainaiseksi... Jollei Kustaa herra tahtonut häntä puhutella, niin varmaankin aikoi hän vapautua vangistaan, ja juuri häneltähän myrkky oli saatu ennenkin.

Nämä ajatukset säikähdyttivät vanhaa naista silmittömästi, mutta hän ei tahtonut sitä näyttää, vaan sanoi niin tyynesti kuin voi: "Juo itse, vanha Edil."

Mies katsoi nauraen häneen. "Entä jollen tahdo?"

Hän kaatoi äkkiä sisällön lattialle.

"Nyt saatte olla ilman huomiseen!"

"Auta minut täältä pois, Edil!"

"Kuinkas silloin kävisi minulle?"

"Annan sinulle tämän koristuksen!"

"Teillä on useampiakin... Antakaa yksi päivässä, niin kauan voitte olla turvassa..."

"Ettekö voi toimittaa minulle tilaisuutta päästä hänen armonsa puheille?"

"Kyllä koetan!" vastasi mies hymyillen.

Tämänkin oli rouva Bonti hänelle opettanut. "Syötä heitä turhilla toiveilla", oli hän sanonut... Tietysti teki mies nytkin niin, ja rouva Bonti tunsi olevansa hänen vallassaan ja samalla hukassa.

Miehen mentyä heittäytyi hän lattialle hurjasti epätoivoissaan... Hänen kuolemanpelkonsa oli niin suuri, että hän mieluummin tahtoi elää ainaisessa vankeudessa kuin kuolla!... Olipa kuolema synnin palkka tai kaiken loppu, näytti se hänestä yhtä pelottavalta, ja hän tahtoi saada sen lykätyksi niin kauas kuin suinkin.

Mutta nälkä alkoi käydä tuntuvaksi, ja hän nakersi murusia kovasta, mustasta vanginleivästä, jota hän itse oli leivotuttanut, ja kun hän tunsi sen suolattomuuden, silloin hän ensi kerran sadatteli omaa ahneuttaan.

Jano oli vielä kiduttavampi, hän koetti nukkua, mutta hän kuuli rapinaa ja liikettä ympärillään kostean vankikopin maapermannolla, ja pelko, kauhu piti hänet valveilla läpi yön.

Vihdoin koitti aamu ja vanginvartia saapui lyhtyineen.

"Tulkaa ja seuratkaa minua!" olivat hänen ensi sanansa.

"Arkkipiispan luo?" kysyi vanki innokkaasti.

"Ei tällä kertaa!"

Mies hymyili kuten tavallisesti, viittasi häntä seuraamaan ja meni edeltä.

Ja hän tunsi kaikki tiet ja oli vain utelias tietämään, mitä mentäisiin.

Vinnillä arkkipiispan makuukamarin yläpuolella oli pieni vinnikoppi, tarkoitettu tunnustusvankeja varten; hienoista puheputkista kuului sieltä ääni alas, ja kun tosiasiassa yksinäinen tuntee tarvetta kuulla omaa ääntänsä ja silloin puhuu, mitä sydän on täysinnään, niin siten arkkipiispa yksinkertaisimmalla tavalla sai tiedon hänen salaisimmista ajatuksistaan. Rouva Bontilla ei ollut niinkään pieni osansa keksinnössä, ja kokemus osoitti hänelle sen oivallisuuden.

Ja nyt oli hänen itsensä asuttava samassa kopissa!

Valo lankesi sisään kopista, koko huonekalustona oli ainoastaan kurja sänky ja siinä hieman olkia, vanha pöytä ja tuoli; hän oli itse valinnut huonointa mitä löytyi, ja nyt täytyi hänen itsensä pitää se hyvänään! Kenellekään ei hän uskaltanut valittaa hätäänsä, sillä hän ei tiennyt, milloin arkkipiispa saattoi sen kuulla.

Mikä kammottava elämä häntä odottikaan; kaikki se sydämettömyys, jota hän oli osoittanut muille, kohdistui nyt häneen itseensä; hän sai itse kokea, kuinka uskollisesti hänen toimeenpanemaansa menettelyä noudatettiin; jokaisen määräyksen tarkoituksen hän tiesi edeltäpäin ja pelkäsi ainoastaan niitä enteellisiä merkkejä, jotka viittasivat siihen, että hänestä aiottiin vapautua ainaiseksi.

Edilin kautta saattoi hän koristeillaan hankkia parempaa ravintoa, mutta kun ne jonakin päivänä loppuivat, kuinkas sitten?... Hän ei uskaltanut sitä ajatella.

Vinnikopissa oli runsaasti rottia, ja niiden kanssa jakoi hän ruokansa, ei säälistä, vaan vakuuttautuakseen sen vahingottomuudesta. Niin eli hän tämän jälkeen eläimen elämää, mutta eläimet olivat onnellisimpia kuin hän. sillä ne eivät tunteneet sitä kalvavaa tuskaa, joka häntä kidutti.

Kustaa Trolle hymyili mielessään. Rouva Bonti oli kerran ollut hänen suunnitelmiensa välikappaleena; silloin voiteli hän sitä hienoimmalla öljyllä, jotta se kävisi helposti, nyt ei hän sitä enää tarvinnut, olipa se hänen tielläänkin ja hän oli aikonut raivata sen pois. Silloin nainen meni itse ansaan ja sai siellä istua kunnes hän mahdollisesti tätä tarvitsi, jollei, tiesi hän kyllä keinon hänestä päästäkseen, miten varovainen hän mahtoi ollakin.

Päinvastoin kuin Jaakko Ulfinpoika, joka ulkonaisella esiintymisellään teki kaikkensa voittaakseen sydämiä, osoitti Kustaa Trolle ylpeää halveksumista joukkojen suosiolle. Hän ei näyttäytynyt koskaan muuten kuin loistavan saattueen ympäröimänä ja vaati samoja kunnianosoituksia kuin olisi annettu hänen pyhyydelleen paaville.

Yli joulunkin asui hän yhä edelleen Stäketissä ja matkusti ainoastaan väliin Upsalaan.

Pappeja ja piispoja kutsuttiin vieraisille eikä sen loisteliaampaa ollut Kööpenhaminan linnassakaan, mutta arkkipiispa puhui enimmäkseen kaikesta siitä vääryydestä mitä oli tehty häntä vastaan, ja että hän aikoi loistavasti kostaa.

Eräänä päivänä näytti hän nauraen erästä kirjettä, jonka oli saanut valtionhoitajalta ja missä tämä ystävällisin sanoin ilmaisi halukkaisuutensa sovintoon. Hän nimitti arkkipiispaa isäksi ja kutsui häntä kummiksi tyttärelleen.

"Huonosti tuntee hän minut, jos luulee minut moisella voitettavan", huudahti hän heittäen kirjeen halveksivasti luotaan.

"Aiotteko vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä, herra poikani", uskalsi Erik herra kysyä. "Minusta tuntuu muuten, että se on kirjoitettu nöyrään ja kunnioittavaan sanansävyyn."

"En aio vastata siihen ensinkään."

"Eikö se osoittaisi ylenkatsetta, joka..."

"Herra isäni, toimiani Ruotsin kirkon pääpiispana en salli kenenkään tuomita; tahdon teille sanoa ainoastaan sen, että herra Sten Svantenpoika tulee katkerasti katumaan sitä päivää, jona asettuu minun tahtoani ja toimiani vastaan."

"Luulen hänen kyllä mukautuvan teidän armonne tahtoon, kun näkee, ettei mikään muu auta", puuttui Skaran piispa puheeseen.

Strengnäsin piispa Vincentius oli saanut Sten herralta ja Kristina rouvalta osakseen paljon hyväntahtoisuutta, ja virkkoi sentähden täydellä vakaumuksella:

"Nuori valtionhoitaja on jo viisaudellaan osoittanut olevansa täysikelpoinen korkeaan asemaansa; lempeällä esiintymisellään voittaa hän kansan sydämet ja luottamuksen."

"Minua vähät liikuttaa, mitä keinoja hän käyttää", vastasi arkkipiispa ylpeästi; "hänelle on tarpeen tavoitella kansansuosiota, samoinkuin minun tarvitsee pelon avulla saavuttaa se kunnioitus, jota vaadin niin hyvin Sten herralta kuin piispoilta ja papeiltakin."

Katse, joka seurasi sanoja, oli niin synkkä ja uhkaava, että Strengnäsin piispa vaikeni, mutta kyllä hän koetti mielessään aprikoida, millaiseksi uusi komento mahtoi muodostua. Alku ei ollut lupaava.

Mutta hänen armonsa arkkipiispa kirjoitti vanhan Vincentiuksen nimen muistiinsa, ja kun hänestä näytti Mathias tuntevan myötätuntoa virkaveljeään kohtaan, sai tämäkin mennä mukana; muut äänettömät kuulijat silmäilivät niin kunnioittavasti ja alamaisesti ylipäähänsä, ettei ollut mitään syytä muistutuksiin heitä vastaan.

Kun hän myöhemmin jäi Erik herran kanssa kahden, kysyi hän häneltä ankarasti, olivatko heidän tiensä eroavat vai kulkisivatko ne edelleen rinnatusten.

"Rakas poikani, rakas poikani!" jupisi tämä melkein itkien. "Eikö koko elämäni ole ollut ainoaa aherrusta teidän etujenne ja toivomustenne puolesta."

"Ei kuulunut äsken juuri siltä."

"Jos tunnustamme vastustajamme ansiot, on meillä silloin suurempi oikeus puhua hänen vioistaan."

"Sellaisen oikeuden otan kaikessa tapauksessa ja tahdon katsoa kasvoihin sitä, joka minulta sen kieltää."

"Minä en sitä tee!"

"Siihen luotan, erittäinkin nyt, kun toiminnan aika lähestyy lähestymistään. Kristian kuningas odottaa viestiäni tehdäkseen hyökkäyksen."

"Nyköpingistä?"

"Niin, se on vanha suunnitelma."

"Oletteko, herra poikani, itse asettunut yhteyteen hyvän Pernilla rouvan kanssa?"

"Olen kyllä!"

"Mitä pidätte hänestä?"

"Hän on viisas nainen ja Tanskan ystävä."

"Hänen herransa ei ole."

"Hän ei uskalla ryhtyä mihinkään ilman emäntäänsä."

"Se on totta!"

"Kuulkaas nyt suunnitelmaani. Teidän on palattava Tukholmaan ja otettava vastaan vieraita yhtä paljon kuin tavallisesti."

"Mutta emäntäni on poissa ja..."

"Saatte selviytyä ilman häntä; rauhanystäväin täytyy kokoontua ja heitä täytyy kehottaa pysymään valmiina. Viini tekee ihmiset puheliaammiksi, sitä ei teidän ole säästettävä; teidän luotanne saavat sitten vieraat tulla minun luokseni; kun heitä aluksi on valmistettu, neuvon heille, mitä edelleen on tehtävä. Toivon, että olette ymmärtänyt minut?"

"Olen kyllä! Ja jollei päivä olisi niin pitkälle kulunut, lähtisin heti matkalle."

"Viipykää huomiseen, kyllä ehtii sittenkin."

Ja kuuliainen isä lähti vehkeilemään poikansa puolesta; hän tunsi salaista toivoa, että kotiin palatessaan saisi kirjeen rakkaalta puolisoltaan. Ja hän rakasti tätä suuresti; tämä ei pojan tavoin halveksinut häntä vierasten ollessa läsnä, vaan ylisti hänen oppiaan ja hänen jaloa ritarillista mieltään. Sitä pahaa, mitä hänen emännästään puhuttiin, ei hän tahtonut uskoa; häntä loukkasi ja suretti, että tämä oli lähtenyt matkalle halpana katumuksentekijänä, mutta monet jalot rouvat olivat sen tehneet ennenkin, ja se antoi hänelle pyhyyden maineen, jota ei ollut halveksuttava, ja kylläpähän sieltä palaisi; erohetkenä oli hän sen luvannut.

Rakasta poikaansa, pelättyä Kustaa herraanhan aikoi palvella miten parhaiten voi, mutta Kirsti rouvan palattua tahtoi hän jättää politiikan sikseen. Kirsti rouva oli monta kertaa varoittaen sanonut, että se vie hänet onnettomuuteen, ja nyt tunsi hän ikäänkuin aavistusta, että ennustus toteutuu. Kuitenkaan ei hän uskaltanut olla lähettämättä kirjeitä kaikille puoluelaisilleen ja kutsumatta heitä Ekholmaan; kavallussuunnitelman, että valmistettaisiin tilaisuus salakähmäisesti tunkeutua valtakuntaan, olivat Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck ilmoittaneet Kristian kuninkaalle, molemmat Alfinpojat paloivat kostonhimosta, ja tanskalaiselta taholta kuului ainoastaan kehotuksia joutuisuuteen; nyt oli saatava selville, olivatko ruotsalaiset valmiit avaamaan viholliselle tien ja itse rupeamaan isänmaansa kavaltajiksi.

2.

KAVALTAJA.

Tukholman linnassa oli marraskuun alussa vietetty Kalmarin linnanpäällikön, herra Juhana Maununpojan ja jalon neitsyen Anna Bjelken häitä. Valtionhoitaja herra Sten Sture ja hänen emäntänsä Kristina Gyllenstjerna olivat tällöin edustaneet morsiamen vanhempia, kun ei ketään hänen omista lähimmistä sukulaisistaan ollut saapuvilla. Muiden huomattavain henkilöjen joukossa kohdistui mielenkiinto erittäinkin sulhasen molempiin poikiin, jotka nyt olivat sulhaspoikina.

Kuiskailtiin, että molemmat olivat olleet rakastuneita nuoreen äitipuoleensa, mutta että tämä oli antanut etusijan heidän isälleen. Heidän olennossaan havaittiin jotakin, joka antoi tukea tälle arvailulle: vanhemman silmien hehku hänen kiinnittäessään katseensa Annaan ja nuoremman kalpeat posket ja alasluodut silmät.

Mutta nuorta morsianta näytti elähyttävän toinen rakkaus kuin mitä maa saattoi tarjota; avoimesti ja epäröimättä katsoi hän puolisoaan ja poikapuoliaan silmiin; ensiksimainittu näki taivaan autuuden hänen suloisesta katseestaan, hehkuvat silmät muuttuivat nöyriksi ja alistuvaisiksi, kun ne kohtasivat hänen katseensa, ja kalpeille poskille lehahti hento puna, ja alasluotu katse kohosi, kun hänen suloinen äänensä virkkoi Åkelle: "Tule veljekseni!"

Åke vei kunnioittavasti hänen kätensä huulilleen. Tosin poltti kyynel, joka sille putosi, mutta hän tiesi antaneensa nuorelle ritarille lohdutusta, osoittaneensa tälle paikkansa, ja sitä hän yksin tahtoi.

Ainoastaan muutamia päiviä häiden jälkeen matkustivat äskennaineet Kalmariin.

"Etkö kadu?" kysyi Kristina erotessa.

"En, tunnen olevani oikealla tiellä."

"Mihin?"

"Sen tietää Jumala yksin!"

"Lupaathan kirjoittaa?"

"Kaikesta!"

Molemmat nuoret naiset sulkivat toisensa syliinsä; kummallakaan heistä ei ollut aavistusta siitä elämänvaiheiden yhtäläisyydestä, jonka tulevaisuus oli heille varannut, kumpikaan ei myös tuntenut pelkoa; molemmat olivat laskeneet kätensä Jumalan käteen, ja koko heidän elämänviisautensa sisältyi kolmeen sanaan:

"Tapahtukoon sinun tahtosi!"

* * * * *

Vähän ennen joulua oli Kristina lahjoittanut herralleen tyttären, ja kuten tiedämme, oli Kustaa Trollea kutsuttu kummiksi. Hän kieltäytyi tulemasta, ja Sten herra oli siten saanut uuden todisteen hänen nurjasta mielialastaan valtionhoitajaa kohtaan.

Tohtori Hemming oli tullut Tukholmaan juhlille, viime aikoina oli hän osoittanut Sten herraa ja valtakunnan asioita kohtaan suurempaa mielenkiintoa kuin ennen. "Pitäkää varanne!" sanoi hän. "Kustaa Trolle on leppymätön vihamiehenne!"

"Olen tehnyt hänelle ainoastaan palveluksia."

"Hän tahtoo sotaa ja saakoon sen, sitä parempi mitä pikemmin. Tiedättekö, että hän linnoittaa Stäketiä?"

"Olen kuullut siitä."

"No, tarvitsetteko enemmän todistuksia!"

"Ajatelkaahan, elektus, olisiko minun, valtionhoitajan, alotettava sisäinen kansalaissota?"

"Eikö teidän täydy, kun kerran päästitte vihollisen maahan."

"Voinko sitä estää?"

"Se ei ollut niin helppoa, vanha kettu osasi tehdä vastustuksen hyödyttömäksi."

"Erik Trolle houkutteli minutkin antamaan ääneni."

"Ja keitä ei vallattu houkuttelemalla, ne ostettiin; sillä tavoin tuli kutsumus yleiseksi."

"Tahdon piakkoin matkustaa Upsalaan ja vierasten miesten läsnäollessa vaatia hänen vastaustaan ja selitystä hänen osoittamansa ynseyden johdosta."

"Minua haluttaisi seurata."

"Tehkää se!"

"Mutta jollen voi pidättää suutani."

"Silloin teette pahan entistään pahemmaksi."

"Sitten odotan täällä Tukholmassa paluutanne."

Ja tapansa mukaan matkusti Sten herra pienen seurueen kera Upsalaan, mutta arkkipiispa ei ollut tietävinään, että hänen vanhan tavan mukaan oli majoitettava valtionhoitajaa, vaan tämä sijoittui erääseen kaupungin ulkoreunalla olevaan luostariin.

Mutta heti sen jälkeen kutsui hän koolle kaupungin pormestarin ja neuvoston ja sanoi heille, että hän tahtoi heidän läsnäollessaan kohdata arkkipiispan ja tulisi se tapahtumaan jo samana päivänä kirkon sakaristossa. Tästä lähetettiin sana ylipapille, joka lupasi tulla omana määräämänään aikana.

Sten herra mukautui siihen mielellään; seurassaan ainoastaan uskollinen Jöns Jönsinpoika ja muutamia asemiehiä ja palvelijoita, niiden joukossa Esbjörn, lähti hän määrättyyn kokouspaikkaan. Hyvän hetken määräaikaa myöhemmin saapui hänen armonsa arkkipiispa, seurueenaan niin suuri joukko ritareita, asemiehiä ja hovipoikia, että suurimman osan heistä täytyi jäädä kirkon ulkopuolelle neuvottelun ajaksi.

Valtionhoitaja ojensi viholliselleen kätensä tervehdykseksi, mutta tämä tuskin viitsi sitä koskettaa.

Hän sanoi iloitsevansa tästä kohtauksesta, sillä jos jotakin oli heidän välillään, uskoi hän nyt, kun he joutuivat puheisiin, siitä helposti sovittavan.

Mutta silloin korotti arkkipiispa äänensä ja sanoi, että niin solvaavat puheet kuin hänestä oli puhuttu, sellaiset salajuonet, joita oli punottu hänen tuhoamisekseen, olivat kohottaneet hänen ja Sten herran välille muurin, jota ei mikään mahti maailmassa voinut jaottaa maahan.

"Hämmästytätte minua suuresti", vastasi tämä, "ja pyydän hartaimmiten teitä sanomaan, milloin tämä on tapahtunut."

Mutta sen ylipappi selitti olevan hänen arvonsa alapuolella; kuinka vähässä arvossa hän piti nykyään vallitsevia olosuhteita, sen hän kerran tulee osoittamaan, ja se kosto, johon hän ryhtyy vastustajiaan kohtaan, tulee maailmalle antamaan oikean käsityksen hänen todellisesta ajatustavastaan! Näin sanoen poistui hän sakaristosta ja palasi koko seurueensa kera piispantaloon.

Sten Sture saattoi tuskin uskoa, että hän oli täydessä järjessään.

"Niin pitkälle voi ilkeys mennä", sanoi Hemming, kun valtionhoitaja kotiin palattuaan kertoi tästä.

"Rakas herra, ette kai vielä jätä sovinnon toivoa?" kysyi Kristina.

"Joka ei hyödyttäisi mitään", liitti Hemming. "Se on tyynnyttävä omiatuntojamme", sanoi Sten ja tarttui Kristinan käteen. "Voi tulla hetkiä, jolloin on hyvä tietää, ettei ole mitään lyönyt laimin."

Vanha Hemming ei ollut oikein tyytyväinen aikailemiseen. "On helpompi padota puroa kuin jokea", sanoi hän, "ja mahtava vihollinen on kukistettava ennenkuin hän on! ehtinyt hankkia puoluelaisia."

Soturiveri kannusti uudestaan toimintaan, mutta kun hän käsitti, ettei siitä vielä tullut mitään, sanoi hän tyytymätönnä jäähyväiset ja palasi Rönöhön.

"Antakaa minulle sysäys, kun aika on", olivat hänen viimeiset sanansa.

Valppain katsein pitivät valtionhoitajan harvat, mutta uskolliset ystävät ankarasti silmällä kaikkea mitä tapahtui. Uupumaton Esbjörn oli sanonut herralleen, että hän tahtoi lähteä pois, mutta Jöns Jönsinpojalle uskoi hän tarkoituksensa olevan mennä joksikin aikaa arkkipiispan palvelukseen.

Tämä hyväksyi tuuman, ja hän lähti taipaleelle. Muutamia onnellisia kuukausia saivat Sten ja Kristina taasen viettää yhdessä kootakseen voimia tuleviin tapauksiin. Molemmat olivat tietoiset siitä, ettei aina voinut olla tällaista, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että nykyhetken onni oli oleva heille kallisarvoisena muistona vastoinkäymisen katkerina hetkinä.

Toukokuun lopulla, helluntain aikaan, matkusti valtionhoitaja valtakunnan asioissa alaspäin Kalmariin ja Ölantiin.

Vähän aikaa sen jälkeen tuli Esbjörn valepuvussa Tukholmaan, hän pyrki ja pääsi heti linnanpäällikön ja Kristinan puheille.

"Nyt on piru merrassa", sanoi hän. "Valtionhoitaja oli tuskin poistunut Keski-Ruotsista, ennenkuin arkkipiispan luona syntyi elämää ja liikettä."

"Tiedän, että monet rauhanystävistä ovat menneet sinne", puuttui Jöns Jönsinpoika puheeseen.

"Herrat Sten Kristerinpoika ja Pietari Turenpoika tuskin aikonevatkaan lähteä sieltä."

"Miksi niin?" kysyi Kristina rouva.

"He ikäänkuin vartioivat toisiaan, en tiedä mistä syystä", jatkoi Esbjörn. "Stäketissä pidetään päivittäin kokouksia, ja minä voin vakuuttaa, että he melkein kaikki puhuvat pahaa ja hautovat kavaloita tuumia valtionhoitajaa vastaan."

"Eivät siis aivan kaikki?"

"Herra Pietari Turenpoika vaikenee."

"Mutta hän on mukana!"

"On kyllä!"

"Kuulostaa kuin tekin olisitte mukana, Esbjörn", virkkoi linnanpäällikkö epäluuloisesti.

"Niin olenkin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Rahalla saa mitä tahansa!"

"On siis joku petturi?"

"Vanki, jonka luo kulen katon kautta."

"Miksei hän kule samaa tietä?"

"Lihavuutensa tähden", vastasi Esbjörn nauraen. "Vangin koppi on vinnillä ja sen lattiassa olen keksinyt pienen luukun, josta voin nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtuu piispan makuukamarissa, ja juuri siellä neuvottelut pidetään."

"Mitä sanoo arkkipiispa?"

"Että täytyy kostaa valtion päämiehelle, hän ei välitä vähintäkään maan eduista, vaan katsoo ainoastaan omaa parastaan. Olkaa varma siitä, hän osaa sovitella sanansa, ja herrat säestävät."

"Ja Erik herra?"

"Hän soittaa aivan samaa säveltä; molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen taivuttaa herrat pettämään oikean isänmaansa, kunniansa, valansa ja kaiken rehellisyyden."

"Ne kurjat!"

"Siinä olette oikeassa, jalo rouva, he ovat päättäneet saada Kristian kuninkaan valtakuntaan, vieläpä niin pian kuin vain käy päinsä."

"Vilpillä ja petoksella?"

"Sitä ensin koetetaan!"

"Ja tämän olet itse kuullut, Esbjörn?"

"Omin korvin olen kuullut heidän hylkäävän oman herransa ja sitoutuvan tallaamaan hänet ja kaikki hänen kannattajansa maahan maan tasalle! Jos minulla olisi ollut ladattu pyssy, en vastaa, etten olisi sitä laukaissut korkeimman kavaltajan kalloon. Vaikkapa se olisi maksanut iankaikkisen autuuteni, niin siten kenties olisin pelastanut heraani hengen!"

Rehellinen palvelija puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin, ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiaan.