Part 18

"Mutta meillä ei siihen ole mitään osaa", puuttui Joakim Brahe puheeseen. "En ole kuullut siitä mitään ennenkuin nyt."

"On luonnollista, että kuningas saa tiedon kaikista hänen hommistaan", sanoi Magnus Gren. "Ja sentähden ei ole mahdotonta, että hän tahtoo päästä varmuuteen Kustaa herran lähimpiin sukulaisiin nähden; olen sentähden sitä mieltä, että teidän pitäisi lähteä kaupungista."

"Se olisi samaa kuin tunnustaa itsensä syylliseksi!"

"Ei lainkaan, ainoastaan välttämätöntä varovaisuutta."

"Mikään epäluulo ei ole vielä tahrannut nimeäni", sanoi Sigrid rouva entisen ylpeytensä vivahduksella. "Enkä aio väistyä sellaisten tähden."

"Hänen armonsa tuntui pitävän välttämättömänä, että Kristina rouva lähtee täältä", sanoi Johannes. "Ja luulen, että hänellä on pätevät syynsä."

"Entisen nurjamielisyyden aikaan ei voinut ihmetellä, vaikka kuningas oli epäluuloinen", sanoi Erik herra, "Mutta nyt puhaltaa toinen tuuli, kansa hurraa hänet nähdessään; valtaneuvosto on täydellä luottamuksella hyväksynyt kaikki hänen toivomuksensa."

"Ja kaupunki antanut hänelle kallisarvoisen kunnialahjan!" lisäsi Joakim herra.

"Ette tahdo siis lähteä täältä?" sanoi Johannes surullisella äänellä.

"Herrani ei tahdo!" vastasi Cecilia rouva.

"En!" virkkoi Erik herra. "En usko täällä olevan vaaraa tarjolla. Mutta jos niin olisikin, katson velvollisuudekseni seista paikoillani, koska kerran olen ollut ensimäisten joukossa kannattamassa sopimusta."

"Kuningas on huomiseksi, keskiviikoksi, kutsunut ei ainoastaan valtaneuvokset, vaan myös pormestarit ja raatimiehet, piispat ja muita herroja ja miehiä sikäli kuin tilaa riittää. Luulen, että hän aikoo ilmoittaa, keille herroille poissaollessaan uskoo hallituksen ja antaa linnaluvan."

"Vala _pakottaa_ hänet valitsemaan ruotsalaisten joukosta, ja _viisaus_ vaatii sitä."

"Sitten riippuu siitä, kuinka sovitaan vallan jakamisesta."

"Siinä luulen piilevän suurimman vaaran."

"Teidän luottamuksenne on sangen suuri, jalot herrat", puuttui Maunu Gren puheeseen. "Mitä sellaisesta herrahallituksesta on parempia toiveita nyt kuin Maunu kuninkaankaan aikaan? Minä ainakin, jollen katsoisi velvollisuudekseni jäädä jänne, asettuisin mieluummin niiden talonpoikain etunenään, jotka eivät vielä ole laskeneet aseitaan. Kalmari pitää puoliaan, Göksholma puolustautuu yhä urhoollisesti; totisesti voi sanoa, että vaikka tuo suku kerran sai aikaan isänmaalle suunnattoman vahingon, niin maksaa se nyt täydellisesti velkansa!"

"Anna Bjelke!" huudahti Kristina kyynelsilmin. "Nyt ymmärrän sinut!"

"Niin, hän on todellakin suvun hyvä enkeli", lisäsi Maunu Gren.

"Olette osoittanut minullekin paikkani", lausui Kristina suurella lujuudella, kyyneliään kuivaillen. "Minua voidaan tarvita täällä, sentähden jään."

"Mutta lapseni?" kuiskasi Cecilia.

"Kuka suojelee heitä paremmin kuin heidän äitinsä."

"Täytyy kai sitten jäädä silleen", huokasi Johannes alistuvasti.

"Rakas isä, jääkää luoksemme!"

"Kyllä, toistaiseksi!"

Miehet lähtivät kuulostamaan, millainen mieliala vallitsi kaupungissa.

Isä Johanneksen kutsusta riensi Kaarina hänen luoksensa. "Kuinka paha olen", sanoi tyttö, "kun kaikessa tässä surkeudessa ajattelen häntä, joka minulle on rakkaampi kuin mikään muu?"

"Olen jälleen saanut kirjeen!" sanoi Johannes.

"Pentiltä?"

"Niin, häneltä."

"Hyvää?"

"Ilahuttavaa meille molemmille."

"Missä hän on?"

"Tällä haavaa Wittenbergissä tohtori Lutherin luona."

"Hänen?"

"Hän kysyy neuvoani, voiko hän palata tänne."

"Uskaltaako hän?"

"Lyypekissä on hän tavannut nuoren herra Kustaa Erikinpojan, ja nyt haluttaa häntä palata muinoiseen ammattiinsa."

"Taivaan vallat!"

"Taistelemaan isänmaan puolesta!"

"Isä, isä!" huudahti Kaarina langeten vanhuksen jalkoihin. "Mutta ensin tahtoo hän kuulla sinun mielesi."

"Ah, silloin täyttyy suurin toiveeni, jonka en ole uskonut koskaan täyttyvän."

"Sitten saa hän kai tulla hieman lähemmäksikin", virkkoi vanhus lempeästi hymyillen.

"Onko hän täällä!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Sehän olisi mahdotonta!"

"Mikään ei ole mahdotonta!" sanoi tyttö lapsenuskolla, joka avaa taivaan.

"Ajatuksissaan on hän kyllä luonasi, mutta todellisuudessa Kustaa herran mukana!"

"Hänen palvelijanaan?"

"Hänen asemiehenään!"

"Missä tapasitte hänet?"

"Mariefredissä!"

"Isä, oliko hän ennallaan?"

"Iloinen ja onnellinen!"

"Niin minäkin olen, tuhansin kerroin enemmän kuin voin kuvailla! Kuinka voinkaan oikein kiittää ja ylistää!"

"Älä rakenna ilolle!"

"Ei, se on totta!"

Pian valtasi Kaarinan halu vaalia vanhaa miestä. Hän taivutti tämän juomaan pikarin viiniä, asetti tyynyn hänen päänsä alle ja pyysi hartaasti häntä lepäämään.

Keskiviikko, marraskuun 7 päivä oli käsissä. Tänä muistorikkaana päivänä kutsuttiin Odensen piispa ensiksi herransa ja kuninkaansa luo.

"Oletko tavannut Didrikiä?" kysyi tämä.

"En, teidän armonne."

"Oletteko nyt sovussa?"

"Emme erittäin."

"Mutta minä sanon, teidän _täytyy_ olla. Jollette pidä yhtä, voi tulla onnettomuus!" Ja kuningas polkaisi vimmoissaan jalkaansa lattiaan.

"Hän vahingoittaa enemmän kuin hyödyttää."

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Eilen puhui hän meluten, että hän tahtoisi polttaa koko maan kylät ja kaupungit, mutta suunnattomasti hän joikin."

"Oliko ketään ruotsalaisia läsnä?"

"En nähnyt ketään."

"No silloin se ei merkinnyt mitään."

"Mutta rakas, armollinen herra, hopeasta, kullasta ja rahoista, joita hän kokoaa Tukholmasta linnaan, ei hän tee tiliä kenellekään."

"Muistan hänet aikanaan, nyt täytyy minun ensin tehdä tiliä ruotsalaisten kanssa, ja siihen tarvitsen häntä."

"Niin, hän on mestari pystyttämään hirsipuita. Mutta tuntuu liian kovalta työskennellä yhdessä miehen kanssa, joka suoraan sanoo taittavansa yhtä mielellään niskat piispalta kuin koiraltakin."

"Enkös jo arvannut, että olette hammastelleet; mutta nyt sanon sinulle, että tahdon lopun yksityisestä torasta, kunnes minun asiani on toimitettu. Sitten voin lukea lakia teidänkin välillänne, niin ettei kummallakaan ole valittamisen syytä."

"Mitä armollinen kuninkaani käskee?"

"Sano minulle ensin, eikö minulla ole täysi oikeus ryhtyä Ruotsissa mihin tahansa?"

"Olettehan kruunattu maan kuninkaaksi."

"Niin olen!"

"Silloinhan teillä on oikeus hallita ja vallita."

"Yksinvaltainen oikeus, Jöns?"

"Olettehan yksinvaltias kuningas."

"Yli hengen ja verenkin?"

"Jumala on antanut miekan esivallan käteen."

"Käyttää kuten hyväksi näkee?"

"Jaa..."

"Vastaa suoraan."

"Maassa on tuomioistuimet."

"Ne kai eivät ole täällä paremmat kuin Tanskassakaan, ja siellä tuomitaan mielivaltaisesti."

"Kaikki riippuu perimältään kuninkaasta."

"Mutta jos hän alusta alkaen tietää mitä tahtoo, miksi sitten viivytellä?"

"Luullakseni siksi, etteivät ihmiset usko ilman todisteita."

"Siihen täytyy heidän oppia!"

"Tietenkin!"

"Eikö kuningas ole Jumalan edustaja?"

"Mitäs muuta!"

"Sitten täytyy hänen sanoillaan olla sama merkitys."

"Jumalan sanaa ei aina pidetä arvossa."

"Se, samoin kuin minunkin on tuleva jälleen kunniaan!" huudahti kuningas melkein hurjasti. "Tiedättekös, piispa, mikä oikeuttaa sekamelskan täällä maassa kuten kotonakin Tanskassa?"

"Aatelisto, teidän armonne."

"Siinä sanoitte toden sanan! Enkö ole oikeassa, kun sanon, että porvarit ja talonpojat rakastavat minua, aivan kuin olisin heidän jumalansa?"

"Niin todella olettekin!"

"Mikä sitten erottaa minut heistä?"

"Aatelisto."

"Mitä tehdään, kun on esteitä tiellä?"

"Raivataan ne pois."

"Niin juuri aion tehdäkin. Mutta täällä olen yksinvaltaisempi kuin Tanskassa, sentähden aion alottaa täällä tanskalaisteni avulla."

"Teette oikein!"

"Sanotaan, että suurmiehet ovat tehneet minusta Ruotsin kuninkaan."

"Epäilettekö sitä?"

"En, mutta tiedättekö syyn?"

"Ikävöitiin kuninkuutta."

"Ei, vaan ritarilyöntejä, sitten he antavat palttua kuninkuudelle. He tahtovat olla kaikki pikku kuninkaita."

"Teidän viisautenne näkee sydämet ja munaskuut."

"Saa olla ainoastaan yksi pää, joka on kaikkien muiden yläpuolella, ja se on minun!"

"Paitsi Jumalaa!"

"Jonka kuva kuningas täällä maan päällä on! Haha, hyvät herrat, olette tehneet laskujanne ilman isäntää! Kuinka he jakeli vatkaan linnoja ja läänityksiä keskenään Upsalan päätöksen jälkeen; minä luin pelkoa ja levottomuutta heidän kasvoistaan, kun he sopimusta tehdessä pyysivät minua vahvistamaan omavaltaista asiakirjaansa... Mutta minä kirjoitin alle enkä ollut tietääksenikään; mitä varmempia ja tyynempiä he ovat, sitä varmemmin on minun kostoni ukkosena iskevä heihin!"

Didrik mestarilla oli vapaa pääsy kuninkaan luo, ja hän astui sisään.

"Vieraat alkavat jo saapua saliin", sanoi hän. "On kai naisetkin käsketty?"

"Kristina, hänen äitinsä ja tyttärensä."

"Kustaa Erikinpojan lähimmät sukulaiset!" sanoi piispa. "Nyt ovat he minun vallassani!" sanoi kuningas katse taivasta kohden. "Ovatko palvelijani valmiina?"

"Kyllä, teidän armonne!" vastasi Didrik mestari. "Sotamiehet on sijoitettu linnaan. Klaus Bille ja Severin Norrby ovat salissa muiden joukossa."

"Se on hyvä, ja tuomioistuimen jäsenet?"

"Arkkipiispa on nimittänyt, paitsi itseään ja Linköpingin piispaa Hannu Braskia ja Vesteråsin Otto piispaa, viisi kaniikkia Upsalasta. Viimeksimainitut ajetaan sitten neuvottelemaan erääseen pimeään koppiin; luulenpa, että pelästys vie heiltä sen ymmärryksen, mikä heillä mahdollisesti on ollut."

"Se tapahtuu kaikki näön vuoksi", sanoi kuningas. "Heidän tuomionsa on jo langetettu!"

"Ja sen toimeenpanosta vastaan minä!" lisäsi Didrik mestari.

"Mutta miksei Kustaa herra tule?"

"Teidän armonne!" sanoi Didrik mestari epäröiden.

"No, pettääkö hän?"

"Jos uskaltaa!"

"Se ei ole mahdollista!"

"Hän on itsekin ruotsalainen aatelismies!"

"Entä sitten!"

"Ei korppi korpin silmää puhkaise."

"Mitä hän on sanonut?"

"Ei mitään, teidän armonne!"

"Mutta olet huomannut?"

"Levottomuutta ja pelkoa, joka on uutta hänessä ja sentähden merkitsevää."

"Missä hän on nyt?"

"Salissa!"

"Kutsu hänet tänne!"

Didrik mestari meni ja Odensen piispa kohta hänen jälestään. Kustaa Trolle astui pian sisään maisterin keralla.

Hänen ulkonäkönsä oli tosiaankin muuttunut, se todisti taisteluista, jotka eivät vielä olleet taistellut loppuun.

Kuningas tuskin vastasi hänen nöyrään tervehdykseensä, mutta virkkoi terävästi: "Mikä teitä vaivaa?"

"Tunnen itseni sairaaksi!"

"Petturi!" huusi Kristian ja tarttui kiihkeästi hänen takinkaulukseensa. "Herra, kuningas!"

"Aiotte pettää minut!"

"En, en!"

"Tahdotteko esiintyä syyttäjänä?"

"Jos teidän armonne käskee."

"Henkenne uhalla!"

"Kyllä tottelen."

"Epäröimättä?"

"Kuten tulee uskollisen palvelijan!"

Mutta kuninkaan palava katse ei häntä jättänyt. "Kuulkaahan", sanoi hän hymyillen. "Tahdon antaa teille hyvän luonnonvahvikkeen. Uskollinen Didrikini on seisova rinnallanne, kun esitätte syytöstänne; jos petätte tehtävässänne, upottaa hän minun linkkuveitseni selkäänne. Katsokaas, terä kelpaa!"

Hieno terä välkkyi arkkipiispan silmien edessä, mutta hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, sanoi vain: "En ollut ansainnut tätä kuninkaaltani!"

"Ettekö?"

"Tekoni tulevat puhumaan!"

"Siihen olenkin parhaiten tyytyväinen. Mene, Didrik, ja ilmoita meille, kun aika on käsissä!"

* * * * *

Suuressa linnansalissa oli suuri joukko valtaneuvoksia ja muita ylhäisiä herroja ja naisia sekä arvossapidettyjä porvareita. Kaikki olivat iloisia mieleltään heille osoitetun ystävällisyyden, tähden; jokainen näki tulevaisuuden mitä kirkkaimmassa valossa ja tuumi itsekseen tai lähimpäinsä kanssa, mitä omasta kohdastaan pyytäisi kansa rakkaalta kuninkaalta.

Kristina rouvaakin oli kohteliain sanoin pyydetty tulemaan; kuningas halusi saada häneltä erinäisiä tietoja; samoin olisi hänen armostaan mieluista nähdä tässä tilaisuudessa myös Sigrid ja Cecilia rouvat. Viimeksimainittu ajatteli, että hän mahdollisesti voisi sanoa hyvän sanan ymmärtämättömän poikansa puolesta, ja vanhus näki mielellään jotakin juhlallisuuksista.

Mutta Kristina rouva otti mukaansa papereita, jotka mahdollisesti saattoivat antaa aihetta huomautuksiin, erittäinkin Kustaa Trolleen nähden, joka nyt oli suuressa suosiossa.

Kun nämä kolme jaloa rouvaa astuivat saliin, vaikeni äänekäs pakina ja kaikki nousivat Kristina rouvaa tervehtimään. Ja kun hiljainen pakina jälleen alkoi kohdistui se kaikilla tahoilla häneen.

"Mutta mitä nyt? Kas, kuinka kaikki ovet suljetaan!" sanoi äkkiä muuan porvari toiselle.

"Luullakseni, Jumala minua auttakoon, portit myös", virkkoi toinen.

Tosiaankin oli laita niin. Portit olivat suletut. Ne avattiin niille, jotka tahtoivat tulla sisään. Mutta kas, kas! Kokonainen parvi tahtoi tunkeutua ulos, mutta heidät ajettiin takaisin pyssynperillä.

"Mitä on tekeillä?"

"Onko jotakin tapahtunut?"

Nyt ei enää pakinoitu ääneen, mutta kuiskailtiin sitä enemmän.

"Onkohan mitään vaaraa?"

"Kristina rouva näyttää yhtä tyyneltä kuin ennenkin."

"Mutta Sigrid rouva näyttää pelästyneeltä."

Kristina rauhoitteli häntä, taputtaen tyynnyttävästi hänen kättään.

"Tämä tuntuu epäilyttävältä", sanoi Joakim herra.

"Nyt luulen sen alkavan."

"Minkä?"

"Tuomion ja tutkinnon."

"Täällä ei ole mitään vääryyttä tapahtunut."

"Hiljaa, kuningas tulee!"

Kuningas astui sisään ylhäisin ja ylpein ryhdein, hänen jälestään tulivat arkkipiispa ja Odensen piispa, Didrik Slagheck ja suuri joukko tanskalaisia herroja.

Kaikki läsnäolevat nousivat ja jäivät seisomaan, kuninkaan istuutuessa valtaistuimelle.

Silloin lennähti hänen katseensa yli kokouksen, se viivähti muutaman sekunnin Kristinassa ja valtaneuvoksissa, jotka istuivat hänen lähellään.

Herra Erik Abrahaminpoika oli huomaavinaan silmänräpäytyksen, kun kuningas katsoi häneen. Sitten osoitti hän Strengnäsin ja Skaran piispoille saman kunnian. Mathias herra kumarsi aina maahan saakka; Tanskan kuningas oli tullut siksi jumalaksi, jolta hän odotti palkkaansa.

Salainen levottomuus ja haudanhiljaisuus vallitsi salissa.

Silloin astui arkkipiispa valtaistuimen eteen; hän vaati hyvitystä kaikesta siitä, mitä hän, herra Jaakko Ulfinpoika, Otto piispa ja muut olivat kärsineet sekä muistutti kuningasta siitä valasta, jonka oli vannonut: suojella kirkkoa.

Kuninkaan kysymyksen johdosta, mistä hän valitti, kutsuttiin muuan Upsalan kaniikki, jolle Kustaa herra antoi syytekohdat sisältävän paperin ja tämä sai käskyn lukea sen.

Syytekirjoitus sisälsi, että häntä vastaan olivat tehneet suurta vääryyttä ja väkivaltaa herra Sten Sture vainaja, hänen leskensä Kristina rouva ja monet läsnäolevat valtaneuvokset ja miehet, samalla kuin he olivat rikkoneet kirkon rauhan ja sortaneet sen miehiä -- vanhaa arkkipiispa Jaakkoa ja Vesteråsin Otto piispaa -- jonkatähden he myös olivat joutuneet kirkonkiroukseen. Sen jälkeen luettiin myös pannajulistuskirje herra Sten Sturea ja hänen apurejaan vastaan. Tämän nojalla selitti Kustaa herra, että yllämainitut herrat olivat suletut pois pyhästä kirkosta ja pidettävät kerettiläisinä, joita kuningasta kruunauksessa vannomansa valan nojalla vaadittiin rankaisemaan.

Kuningas kysyi, mitä hyvitystä arkkipiispa tästä vaati.

Tämä pyysi rahakorvausta omasta ja Jaakko herran puolesta, yhteensä 500,000 markkaa hopeassa, ja lisäksi Stäketin rakentamista ennalleen.

Salissa kuului äänekästä sorinaa.

Kuningaskin rypisti kulmiaan, ja antoi piispalle aiheen lisätä, että hän taivuttaisi Jaakko herran hieman alentamaan vaatimuksiaan.

Kuningas vaikeni kotvan, mutta oli helppo nähdä, että hänen sisunsa kuohui.

Silloin kuiskasi Didrik Slagheck Kustaa herran korvaan: "Ajatelkaa, henkenne on vaarassa!"

Kalpeana kuin kuolema kohotti tämä päätään, hänen ensi katseensa kohtasi Mathias piispan eikä enempää tarvittu palauttamaan hänen rohkeuttaan.

"Vaadin sitä paitsi", sanoi hän, "että kaikki ne henkilöt, joita vastaan on syytös tehty, vangitaan ja ankarasti vartioituina säilytetään, kunnes kuningas on langettanut heidän tuomionsa, ja kuningas on saapa iäisen palkinnon Jumalalta ja koko kristikunta on häntä ylistävä siitä rangaistuksesta, minkä hän tuomitsee näille kerettiläisille, jotka ovat ansainneet iankaikkisen kadotuksen."

Pelästys ja kauhu valtasi kaikki läsnäolijat, mutta kukaan ei rohennut virkkaa sanaakaan.

Silloin nousi Kristina.

Hän meni valtaistuimen eteen, loi katseensa kuninkaaseen ja sanoi tyynellä ja lujalla äänellä:

"Herra kuningas, sallikaa minun johdattaa muistoonne Upsalan päätöksen sisällys, jonka itse olette juhlallisesti vahvistanut, ja pyhät lupauksenne ja vakuutuksenne, että annatte kaiken menneen unhottua. Sen pyhän sakramentin kautta, jonka silloin otitte, rukoilen teitä jättämään kuolleen herrani rauhaan ja osoittamaan lempeyttä naiselle, jonka ainoa rikos on siinä, että hän on täyttänyt velvollisuutensa, ja jolla nyt ei ole muita aseita kuin kyyneleensä!"

Nämä yksinkertaiset, selvästi lausutut sanat tunkeutuivat kautta salin; niin miehet kuin naisetkin näyttivät liikutetuilta, ja kuningaskin otti sellaisen muodon, kuin Kristina rouvan sanat olisivat tunkeutuneet hänen sydämeensä.

"En tahdo tehdä ketään levottomaksi", sanoi hän, "mutta jokaiselle täytyy minun suoda oikeutensa ja katson sentähden velvollisuudekseni lykätä tämän asian hengellisten isien tuomittavaksi."

"Kas tässä", sanoi Kristina jalolla arvokkuudella, antaen kuninkaalle asiapaperin, "tässä on säätyjen päätös, jonka mukaan herra Kustaa Trolle on julistettu isänmaansa kavaltajaksi ja sen nojalla menettämään arkkipiispallisen arvonsa. Valtakunnan-oikeuden päätöksen nojalla on Stäket revitty maahan. Katsokaa itse, teidän korkea armonne; kaikki allekirjoittajat ovat sitoutuneet yhteiseen vastuuseen. Keneltäkään ei voitane tuomita henkeään ja omaisuuttaan teosta, joka on tehty koko kansan nimessä?"

Kuningas otti paperin ja käänteli sitä hämillään ja epäröiden.

Kristina ei epäillyt, että hän tämän päätöksen esittämisellä, ei ainoastaan puhdistanut rakkaan herransa muistoa, vaan myös osoittanut niin hänen kuin omansa ja kaikkien syytettyjen viattomuuden. Kuninkaan hämmennys näytti osoittavan sen.

Mutta silloin nousi Didrik Slagheck kuninkaan takaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Hän hymyili sille, ikäänkuin se olisi ollut jotakin ilahuttavaa, mutta kohta tämän jälkeen kävivät hänen kasvonsa synkemmiksi entistään. "Olen luvannut ja vannonut", sanoi hän, "pitää antamani sanan, mutta tässä on paavin pannakirja kädessäni, ja pyhän isän tahdon toimeenpanijana olen velkapää tulella ja miekalla hävittämään kaikki kerettiläiset. Sentähden onkin pyhän Pietarin kostonmiekka annettu käteeni! Asiakirja, joka nyt on minulle annettu, osoittaa, että on tehty suuri rikos marraskuun 29 päivänä 1517, ja kaikki ne, jotka ovat allekirjoittaneet päätöksen, ovat sentähden itse jättäneet todistuksen rikollisuudestaan tuomarinsa käsiin!"

"Sikäli kuin tunnustavat sen", kuiskasi Didrik.

"Sikäli kuin tunnustavat sen", toisti kuningas vitkastellen, ikäänkuin pelkäisi uhrien pääsevän käsistään.

"Astukaa esiin, herrat valtaneuvokset, ja sanokaa, onko tämä kunkin omakätinen allekirjoitus", sanoi kuningas vielä kuuluvammalla äänellä ja jätti asiakirjan Didrik Slagheckille, joka asettui valtaistuimen eteen paperi kädessään. Kristina seisoi kangistuneena kauhusta ja hämmästyksestä; tämä meni yli hänen kaikkien odotustensa.

Ensiksi astui esiin herra Erik Juhananpoika (Vaasa).

"Herra Kustaa Trolle", sanoi hän, "ei ollut koskaan vannonut uskollisuutta maan laeille, vaan alusta alkaen pikemmin osoittanut olevansa isänmaan vihollinen kuin sen ystävä; olen sentähden omantuntoni mukaan tuominnut hänet menettämään virkansa. Allekirjoitus on omani."

Sen jälkeen esiintyi herra Erik Pentinpoika (Byning).

"Vaikka se maksaisi pääni, kirjoittaisin tuomion alle uudestaan", sanoi hän.

"Skaran piispa Vincentius."

Hän näytti kalpealta astuessaan esiin, mutta oli hän sentään hyvässä tolkussaan: "Minä arvelin, että jalo Kustaa herra olisi parhaiten mielissään, kun pääsisi kaikesta erilleen."

"Mathias, Strengnäsin piispa!"

Kurjempaa raukkamaisuuden kuvaa ei voisi nähdä; hän lähestyi melkein ryömien.

"Armollisin herra!" sammalsi hän.

"Onko tämä teidän allekirjoituksenne?"

"Jumalan ja pyhän neitsyen tähden!"

"Oletteko omin käsin allekirjoittanut tämän?"

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

"Jaa vai ei?"

"Ei..."

"Mitä, kiellättekö?"

"Minä en ole sitä tehnyt!"

"Kyllä, hän on tehnyt sen!" huusivat useat.

"Tämä käsi kenties, mutta ei tieten, tahtoen. Kättä rangaistakoon, jos niin täytyy tapahtua, mutta armosta ja suosiosta säästettäköön minua!"

Onneton työnnettiin syrjään.

"Herra Erik Niilonpoika (Gyllenstjerna)!"

Kristina rouva katsoi sukulaiseensa. Oliko tämä tahraava nimen, jota kantoi?

"Nimeni olen kirjoittanut omalla kädelläni", sanoi hän, "vapaasta tahdostani ja täydestä vakaumuksestani!"

"Herra Eskil Niilonpoika (Baner)!"

"Minä tein kuten muutkin", sanoi hän, "ja kirjoitin alle!"

"Herra Magnus Gren!"

Kuuluvalla äänellä sanoi hän: "Allekirjoituksellani olen tahtonut ilmaista, että herra Kustaa Trolle on arvoton, ei ainoastaan arkkipiispan virkaan, vaan mihin virkaan tahansa tässä maassa. Kiitän teidän armoanne siitä, että olen saanut tilaisuuden avoimesti lausua tämän mielipiteeni."

Kustaa Trolle seisoi liikkumatonna, mutta hän karahti punaiseksi.

"Piispa Brask Linköpingistä!"

Hän astui esiin reippaasti ja näköjään pelottomasti. "Pelastin sillä kertaa ainoastaan henkeni", sanoi hän. "Nyt nähdään, viekö se, mitä silloin tein, nytkin samaan tulokseen!" Sen jälkeen otti hän pienen veitsen, avasi sillä vahasuojuksen sinettinsä päältä ja veti esiin hienon, kääröön kierretyn paperiliuskareen, jonka antoi kumartaen kuninkaalleen.

Tämä avasi sen ja luki:

"Siihen pakotettuna."

Kuningas nauroi, viittasi piispan luokseen ja ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Herra Erik Kruse!"

Tämä oli nuori herra, jolla oli rohkeutta rinnassaan, hän oli urheasti taistellut kansanvapauden puolesta ja vihasi sydämestään vierasta ylimysvaltaa.

"Herra Kustaa Trolle on kavaltaja", huudahti hän. "Sen sanon niin kauan kuin kieleni liikkuu!"

"Tunnustatte siis allekirjoituksen!"

"Kirjoitan kernaasti nimeni uudestaan."

"Herra Olavi Björninpoika!"

Tämä astui reippaasti esiin ja katsoi kuningasta nauraen silmiin: "Pitäkää varanne, herra kuningas, hän voi pettää teidätkin, jos vain saa tilaisuuden. Ken on voinut tehdä niin suuren petoksen, häneen ei pidä kenenkään uskoa!"

"Tunnustatte siis allekirjoituksen?"

"Olen iloinen nähdessäni nimeni niin monien kunniakkaiden nimien joukossa."

"Herra Joakim Brahe!"

Kalpein huulin ja kalpein poskin astui hän esiin. Hän oli nuori, rikas ja onnellinen, elämä oli hänelle täynnään päiväpaistetta ja ruusuja, ja nyt tuli kuolema ja pyyhkäisi kaiken pois. Sentähden värisi hänen äänensä, kun hän sanoi: "Allekirjoitus on minun!"

Mutta kun hän sitten kääntyi, oli toivoton surun ilme hänen kasvoillaan.

"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)!"

"Minäkö?" parahti tämä. "Se ei ole mahdollista... Armollinen herra, ette suinkaan voi tahtoa..."

"Onko allekirjoitus teidän?"

"Ei, ei!"

"Todistakaa muut!"

Kaikki vaikenivat.

"Äänettömyys on myönnytyksen merkki!" huusi Didrik.

"Hän on liian suuri roisto suostuakseen oikeudenmukaiseen tekoon!" huudahti Magnus Gren.

"Säästäkää hänet, herra kuningas", tokaisi Erik Kruse. "Hän ansaitsee päästä lähimmäksi mieheksenne."

"Olen viaton!" ulvoi hylkiö ja vääntelehti maassa valtaistuimen edessä.

"Viekää hänet pois!" huusi kuningas.

Ja niin jatkettiin nimenhuutoa.

Mutta kuka voi kuvailla sitä kauhua ja hälinää, joka vallitsi salissa. Huudettiin ja itkettiin; naiset makasivat tainnoksissa tai kouristuskohtauksissa. Turhaan vaativat kuninkaan miehet hiljaisuutta, se ei auttanut mitään.

Piispojen ja neuvosherrojen jälkeen tulivat pormestarit ja raatimiehet. Heidät tuomittiin kuolemaan sen niskoittelun tähden, millä he olivat niin kauan kuningasta vastustaneet. Hänet oli Jumala asettanut heidän herrakseen, ja he olisivat olleet velvolliset heti tottelemaan hänen tahtoaan ja avaamaan kaupungin portit hänelle.

Huuto ja melu jatkui. Tuli pimeä, mutta kynttilöitä tuotiin sisään ja niinsanottua tutkintoa jatkettiin myöhään yöhön.