Part 17

Se, että Hemming Gadd kulki tanskalaisten etunenässä, ei suomalaisissa herättänyt ainoastaan kummastusta, vaan suurta epävarmuuttakin. He eivät voineet käsittää, että hän oli tullut vihollisena; sentähden syntyi erimielisyyttä kansan kesken, ja vastarinta melkoisesti heikontui.

Tanskalaiset osasivat taitavasti käyttää sitä hyödykseen; vaikkei hän ollutkaan ottanut osaa taisteluun, oli hän kaikessa tapauksessa ollut kilpenä, ja monta kertaa oli tässä sodassa hänen nimeään käytetty sotahuutona.

Niin lähestyttiin Viipuria lähestymistään.

Kappaleen matkan päässä sieltä oli kokoontunut melkoinen sotavoima, tahdottiin estää heidät pääsemästä pitemmälle.

"Vihollinen on vastassamme!" sanoi Mehlen.

Hemming Gadd antoi merkin hyökkäykseen, torvet räikkyivät. Hänen ryntäyksessään oli jotakin hurjaa, mieletöntä. Kammottu hän oli, mutta tahtoi vielä kammotummaksi tulla; tämä oli nyt hänen ainoa maalinsa.

Tönne Erikinpoika oli urhea soturi, mutta hän ei ollut mikään tottunut johtaja; hän ei ymmärtänyt väijyntää eikä äkkiylläköitä, tuskin asettaa riittävää etuvartiotakaan. Hänen pieni sotavoimansa miehitti maantien metsän suojassa.

Mutta von Mehlen, joka heti älysi päättömäksi tehdä äkkirynnäkköä ilman edelläkäypää vakoilua, jakoi heti pienen ratsumiesparvensa. Muutamat vangit saivat lupauksen, että heidät jätetään henkiin sillä ehdolla, että näyttävät tien metsän lävitse.

Tavattiin ainoastaan muutamia harvoja ulkovartiostoja ja surmattiin; von Mehlen onnistui äkkiylläkössään, ja suomalaiset, jotka ensi tunteina olivat seisseet väistymättä hiuskarvan vertaa, joutuivat aivan päättömiksi takaapäin tehdyn odottamattoman hyökkäyksen tähden. Tämä ei ollut enää taistelua, vaan säälimätöntä, mieletöntä murhaamista.

Kuolinkorahdukset, haavoitettujen valitus, voittajain hurjat riemuhuudot ja aseiden kalske muodostivat yhdessä kamalan soiton. Hemming Gaddin korva ei koskaan ennen ollut siihen kiintynyt, nyt se teki niin. Hän näki kuinka urhea Tönne Erikinpoika kääntyi uutta vihollista vastaan, ja omasta turvallisuudestaan välittämättä syöksyi hän sokeasti vihollisten riveihin; nämä sulkeutuivat hänen ympärilleen, ja hurraahuudoin kohosi kymmenkunnan miekkaa antamaan hänelle surmaniskun.

Mutta tämä oli enemmän kuin Hemming saattoi sietää; unhottaen aikeensa, unhottaen asemansa missä oli, kannusti hän ratsuaan murtautuakseen läpi rivien.

Hänet nähdessään väistyivät tanskalaiset tieltä, mutta he saivat pian kokea, että hän tuli heidän vihollisenaan.

"Kurjat tanskalaiskoirat!" huusi hän. "Onko se laitaa, että kymmenen taistelee yhtä vastaan! Mutta kyllä minä näytän teille, mitä kaksi suomalaista voi!"

Hän torjui iskut, jotka suunnattiin Tönne Erikinpojan päähän, hän taisteli vimmatusti niitä vastaan, joiden johtajana oli äsken ollut, ja molemmat urhot seisoivat kokonaisen ruumiskasan keskellä.

"Ottakaa hänet kiinni, mutta säästäkää hänen henkensä", huusi von Mehlen. "Petturi on saava rangaistuksensa; olen ollut varma, että näin kävisi."

Toinen olisi kenties ollut tulos, jos Hemming Gadd olisi jo alusta ottanut suomalaisten asian omakseen. Nyt oli useimmat heistä hakattu maahan, toiset olivat paenneet, ainoastaan pieni miesparvi oli jälellä rakkaan johtajan ympärillä.

Hyvin tähdätty isku käsivarteen sai Hemming Gaddin pudottamaan miekkansa; nauraen antautui hän ilman vastarintaa vangiksi.

Tönne Erikinpoika sai laukauksen sääreensä, joka samalla kertaa kaatoi hevosen maahan, ja samalla oli myös taistelu lopussa.

Molemmat vangit kytkettiin kahleihin; vielä eivät he olleet vaihtaneet sanaakaan keskenään.

Nyt jäivät he kahden, von Mehlenin ja hänen upseeriensa neuvotellessa keskenään.

Silloin kääntyi Tönne Erikinpoika vankitoveriinsa. "Tahtoisin kiittää sinua", sanoi hän, "mutta pelkään, että pitäisit sitä pilkkana."

"Kiittää minua, mistä?"

"Hengestäni!"

"Sitä et saane pitää!"

"Olet minun tähteni menettänyt omasikin."

"Siinä tapahtuu minulle vain oikein." Mutta heidän huomiotaan vaadittiin nyt toisaalle. Tanskalaiset eivät olleet vielä linnoituksen herroina, ja se oli voitettava.

"Voivatko he linnassa puolustautua?" kysyi Hemming.

"Eivät!"

Von Mehlen meni Tönne Erikinpojan luo. "Piiritystä välttääksemme lupaamme, että saatte pitää henkenne. Jollette suostu, ammutaan teidät heti."

"Vaatikaa varmat takeet!" huusi Hemming. "En anna mitään muuta kuin sanani, ja se näyttää minusta enemmän arvoiselta kuin teidän", vastasi herra von Mehlen jokseenkin pisteliäästi.

"Siihen olenkin tyytyväinen", keskeytti Tönne Erikinpoika. "Linnoitus tullaan teille avaamaan."

Oli kaunista nähdä, kuinka miehekkäästi hän kantoi raskaan kohtalonsa. Hänen viittauksestaan avattiin linnanportit.

Kaksi kalpeaa naista seisoi sisäpuolella. Nuorempi heistä päästi huudahduksen nähdessään haavoitetun herransa, jota kaksi sotamiestä kannatti, mutta jonka surullinen muoto osoitti katkerampaa tuskaa kuin haava sai aikaan.

Gunilla rouva katsoi kummissaan Hemming Gaddiin. Vihollisten päällikkö vankina? Mutta vielä merkillisempää oli, että kahleet näyttivät olevan hänen ylpeytensä, että hän kantoi niitä ilolla.

Kun von Mehlen oli saanut selville, että linnan koko puolustusjoukkoon kuului ainoastaan kolmekymmentä miestä, silloin hän melkein katui lempeyttään.

Niin Tönne Erikinpoika kuin tohtori Hemmingkin saivat pitää vapautensa siinä määrin, että he saattoivat liikuskella linnassa ympärinsä, kuitenkin aina vartioituna. Herra von Mehlen sanoi heti kirjoittaneensa kuninkaalle kuullakseen hänen tahtonsa heidän tuomioonsa nähden. Joka päivä aprikoivat äiti ja tytär keskenään, millainenkohan tuomio oli tuleva. Oli aivan kuin raskas ukkospilvi heidän yllänsä; oliko salama iskevä häneen, jota he molemmat pitivät niin rakkaana? Nuori vaimo painautui huolekkaalla pelolla herraansa vasten, ja tämä, joka alistui kohtaloonsa, koetti häntä tyynnyttää ja lohduttaa.

Kukapa ei toivoisi ja uskoisi viimeiseen saakka!

Kun päivä kului toisensa jälkeen, silloin tuntui heistä niin luonnolliselta, että armahdus oli tuleva. Mitä oli Viipurin linnanisäntä tehnyt muuta kuin velvollisuutensa, eikä suinkaan häntä siitä voitu rangaista!

Pahempi oli Hemmingin laita, hän oli tehnyt ilmeisen kavalluksen; mikä kohtalo häntä odotti?

Hän käveli ympäri äänetönnä ja mietteissään, mutta oli ilmeisesti lempeämpi entistään.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun vihollinen valtasi Viipurin, ja vielä ei ollut saapunut vastaus kuninkaalta, mutta sitä odotettiin pelolla ja vavistuksella.

Tönne Erikinpoika oli sanonut Hemming tohtorille, ettei hänellä ollut vähintäkään armon toivoa. Häntä suretti tosin erota vaimostaan ja lapsistaan, mutta hän oli valmis siihen, ja enimmän oli hän levoton jälkeen jää väin tähden; he olivat tähän asti eläneet toiveissaan, mutta jos nyt tuli isku yhtäkkiä...

Voimakkaan miehen täytyi keskeyttää, niin liikutetuksi tuli hänen mielensä ajatellessaan vaimoaan ja lapsiaan.

Von Mehlen ei oleskellut paljoa Viipurissa, mutta hän palasi jokseenkin usein. Varhain eräänä aamuna sanottiin, että yöllä oli saapunut muuan pikalähetti, ja muutamia tunteja sen jälkeen oli päällikkö palannut.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan, mutta kaikki tiesivät, että nyt oli tuomio lankeava.

Luodinhaava oli niin paljon parannut, että Tönne Erikinpoika saattoi ruokasalissa nauttia suuruksensa muun perheen seurassa. Raskain mielin oli jokainen tullut sinne tänään, ja ateria oli juuri alettu; silloin ilmoitettiin päällikkö von Mehlen.

Hän astui heti sen jälkeen sisään.

"Pelkään, että häiritsen", sanoi hän hieman hämillään.

"Sitä ette tee, jos tahdotte ottaa osaa ateriaamme", sanoi Gunilla rouva rakastettavalla kohteliaisuudella. "Se todistaisi myös, että tuotte hyviä sanomia."

"Sitä vähemmän on syytä suostua tarjoukseenne."

Kaikki hypähtivät pystyyn, paitsi Hemming Gadd. Hän istui paikoillaan nakerrellen kananpojan luuta, mutta antaakseen ystävilleen aikaa toipua, sanoi hän hilpeästi von Mehlenille:

"Tuotteko joitakin hyviä terveisiä rakkailta ystäviltä? Oletteko tavannut vanhaa Arvi Kurkea?"

"En!" vastasi von Mehlen hymyillen.

"Ettekö Åke Yrjänänpoikaa, jonka joukon Hämeenlinnan luona löimme maahan?"

"En häntäkään."

"Totta kai hän on saanut vapautensa?"

"Aikoja sitten!"

"Missä hän nyt on?"

"Muutamia kyynäriä maan alla."

"Oletteko murhannut hänet?"

"Kavaltaja vain on saanut rangaistuksensa!"

Hemming hypähti pystyyn.

"Miksi vitkastelette niin kauan minuun nähden!" huudahti hän. "Minä ikävöin pois maailmasta, missä on sellaisia hylkiöitä kuin te ja kuninkaanne."

"Kyllä muistan sananne huomenna teloituksessa!"

"Huomenna siis, vihdoinkin!"

"Kello kahdeksan!"

"Koetan olla täsmällinen!"

"Paremman varmuuden vuoksi saatte viettää yönne vankilassa."

"Samapa se minusta."

Tönne Erikinpojalle ei vielä ollut sanottu sanaakaan. Oliko hän saava armoa?

Nyt kääntyi von Mehlen häneen ja sanoi kunnioittavasti, luoden sääliväisen katseen hänen rinnallaan olevaan naiseen: "Teillä sitä vastoin on vapautenne viime hetkeen saakka."

"Viime?"

"Hänet on siis tuomittu...?"

"Kuolemaan!"

* * * * *

Viipyi tuntikausia ennenkuin Tönne Erikinpoika onnistui herättämään puolisonsa eleille; näytti melkein siltä kuin hän olisi mennyt edeltä valmistamaan herralleen sijaa, mutta niin ei ollut laita.

Tönne oli melkein toivonut sitä; silloin olisivat he säästyneet nuoren vaimon epätoivolta ja surulta.

Vihdoin Hemming Gadd sai hänetkin tyyntymään. Gunillan huulilta ei tullut mitään valitusta, ei mitään vaikeroimista.

Nämä kolme keskustelivat keskenään kuin hyvät ystävät, joista kahden oli lähdettävä pitkälle matkalle. Jälellejäävät tulisivat hekin aikanaan jälestä, kukaan ei tiennyt kuinka pian; he saattoivat tulla pian, saattoivat viipyä kauemmin, mutta oikealla hetkellä he saapuisivat.

Tahtoiko Hemming Gadd vielä kerran koettaa hurmaavan kaunopuheisuutensa voimaa, jollaista ei kenelläkään muulla ollut, vai oliko hänen sielunsa niin vapautunut kaikesta maallisesta, että se riemuitsevalla innostuksella kohotti siipensä lentoon? Varmaa on, ettei hän koskaan ollut puhunut sellaisella lämmöllä, koskaan ei hänen todistelunsa ollut ollut niin selvä ja vakuuttava.

Kuulijain täytyi seurata hänen ajatuksenlentoaan, yhtyä hänen maailmankatsomukseensa, mutta ei heidän siltä tarvinnut tuntea lyöneensä laimin omia asioitaan, sillä hän viittasi heitä korkeimpaan, tärkeimpään.

Isänmaasta hän puhui, sen valoisasta vastaisuudesta; tietäjän katsein näki hän tulevaisuuteen, ja tulevaisuuden arvoituksia ratkaistessaan sanoi hän milloin Tönnelle, milloin hänen puolisolleen tai Gunilla rouvalle:

"Sanokaa minun sanoneen; tulemme vielä kerran siitä iloitsemaan!"

"Puhutte niinkuin emme eroaisikaan", sanoi Tönne.

"Sitä emme teekään; näkyvät muodot häipyvät, mutta henki, ainoa todellinen, elää ennallaan."

"Sekoitatte siis nykyisen ja tulevan elämän yhteen; missä on erotus?"

"Sitä ei olekaan!"

"Eikö tämä maa ole surun laakso?"

"Mutta se voi olla taivaskin!"

"Niin, se on totta!"

"Ja helvetti!"

"Monelle on se sellainen!"

"No niin; siinä näkymättömässä maailmassa, joka meitä ympäröi, on niin taivaansa kuin helvettinsäkin, mutta älkäämme etsikö niitä ylhäältä älkäämme alhaalta, vaan kaikkialta, missä olemme! Ja tästä näkymättömästä maailmasta, joka meitä ympäröi, kuiskaillaan neuvoja meidän korvaamme. Riippuu itsestämme, hylkäämmekö neuvot vai kuulemme niitä."

"Tahdotteko tulla sellaiseksi neuvonantajaksi?"

"En, kiitos, mutta on niin äärettömän monta, jotka riippuvat kiinni maailmassa ja sen hyörinässä tai joilla on ystäviä huolehdittavana. Nämä jättävät vähitellen tilaa toisille, ja niin menee elämä menoaan ikuisessa vuorovaikutuksessa."

Keskustelun katkaisi vartija, joka saapui Hemming tohtoria noutamaan.

Tämän poskilla häivahti puna. Hän meni Gunilla rouvan luo, puristi kunnioittavasti hänen kättään ja kiitti osoitetusta hyväntahtoisuudesta.

Molemmat puolisot sulki hän syliinsä. "He eivät ole nyt kaksi, vaan yksi!" sanoi hän.

Sen jälkeen poistui hän nopeasti huoneesta. Tönne puhui puolisonsa ja anoppinsa kera perheen asioista ja teki kaiken minkä voi pitääkseen rohkeutta yllä. Lujalla luottamuksella polvistuivat he rukoukseen; he kutsuivat sotapapin antamaan synninpäästön ja ehtoollisen neljän aikaan aamulla.

Hän tuli heidän luokseen Hemming Gaddin vankihuoneesta, missä oli viettänyt koko yön. "Minulla oli enemmän opittavaa häneltä kuin hänellä minulta", sanoi hän. Pappi jäi heidän luokseen viimeiseen saakka. Mutta eron hetkenä, silloin petti mielentyyneys, Tönne herra suuteli vielä kerran melkein elotonta puolisoaan huulille, syleili anoppiaan ja riensi pois. Hemming Gadd kohtasi hänet iloisin kasvoin. "Jos minulla olisi vaali vapaana", sanoi hän, "niin en kieltäytyisi siitä onnesta, joka nyt minulle tarjotaan."

Molemmat menivät miehinä kuolemaan; he menivät todistamaan siitä hallitussuunnasta, joka nyt oli Ruotsissa vallalla.

13.

TÄHÄN ASTI, EI EDEMMÄKSI.

Kustaa Trolle palasi Ekholmaan kuninkaan ollessa matkalla Kööpenhaminaan; virkaansa ei hän välittänyt astua ennenkuin kruunauksen jälkeen.

Piispa Jöns Antinpoika seurasi häntä. Tämä mies, joka alhaisesta yhteiskunnallisesta asemasta tietojensa ja terävän päänsä avulla oli kohonnut piispan paikkaan, sai kuninkaaltaan luottamustehtävän, joka pani hänen oveluutensa aika kovalle koetteelle. Oli näet todistettava kuninkaan laillinen oikeus Ruotsin kruunuun.

Yhdessä Kustaa Trollen kanssa oli riidanalainen kysymys ratkaistava, ja Ekholman piti arkkipiispa soveliaimpana neuvottelupaikkana. Siellä tapaammekin molemmat miehet kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun.

"Hänen armonsa ei tahdo tietää mistään kuninkaanvaalista", virkkoi Kustaa Trolle.

"Ei tietysti, sillä se olisi ristiriidassa hänen aikeittensa kanssa tähän maahan nähden."

"Miksei sitä voisi julistaa valloitetuksi?"

"Kuningas tietää samoinkuin koko väestökin, ettei sitä ole otettu aseilla."

"Mutta se voidaan kiertää."

"Sitä mieltä olen minäkin; kuningas astuu vain oikeuksiinsa, jotka häneltä kauan on väärin evätty."

"Minkä nojalla?"

"Perinnön, tietysti!"

"Oivallista! Siten Oldenburgin suku on ikuisiksi ajoiksi varma Ruotsin kruunusta ja jatkuvat riidat ovat mahdottomat."

"Me voimme nojata pyhän Erikin lakiin. Hannu kuninkaan poikana on Kristian kuningas sen mukaan oikeutettu perintöön."

"Se on totta."

"Mutta hänellä on oikeus valtakuntaan Ruotsin lakikirjankin mukaan, joka sisältää, että jos kuninkaalla on poika, joka pystyy hallitsemaan, niin hän on lähin seuraajaksi. Se on mielestäni kyllin selvää."

"Kuningas on kutsunut valtiokokouksen, tämä on sille vakavasti esitettävä."

Ja Kustaa Trolle hieroi tyytyväisenä käsiään. "Tässä kaikki mitä tarvitaan!" sanoi hän. "Voimme täydellä varmuudella sanoa, että olemme pelin voittaneet."

"Sitä epäilen vielä."

"Millä nojalla?"

"Me uskomme, mitä toivomme, mutta toiset tahtovat päinvastaista."

"Nämä toiset on raivattava pois!"

"Kunpa luku ei olisi niin suuri!"

"He ovat kuningasvallan tiellä!"

Niin punottiin juoni Ekholmassa. Ja Jöns Antinpoika ryhtyi kovalla innolla laatimaan todistelua, joka oli esitettävä Ruotsin valtaneuvostolle.

Arkkipiispa odotti kärsimättömästi Didrik Slagheckiä, joka oli mennyt kuninkaan mukana Tanskaan, mutta luvannut tulla Ruotsiin muutamia päiviä ennen kuningasta, tuoden tietoja. Vihdoin hän tulikin, mutta aivan pökerryksissään väkevästä oluesta, jota oli kulautellut joka talossa tien varrella.

Vasta seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tuli hän jotakuinkin tolkulleen. Päättäen hymyilevistä kasvoista, joilla arkkipiispa otti maisterin vastaan, ei hänen armonsa näyttänyt panevan tapausta kovinkaan pahakseen. Muutaman minuutin kuluttua istuivat he rinnatusten tuttavallisesti keskustellen.

"Sigbrit rouvasta tuuma on lähtöisin..."

"Millainen se on?"

"Hän vihaa aatelia!"

"Olen kuullut sen."

"Se on kuningasvallan tiellä ja on sentähden tuhottava sukupuuttoon."

"Minkä nojalla?"

"Heitä on syytettävä!"

"Kenen?"

"Teidän armonne!"

"Minun?"

"Olette kuninkaan ystävä, kukaan ei tiedä paremmin kuin te, ketkä ovat hänen ja teidän salaisia vastustajia ja vihollisia."

"Tosin kyllä, mutta..."

"Kaiken on käytävä laillisesti ja oikeudenmukaisesti, kuningas on yhtä kristillinen herra kuin teidän armonnekin eikä tahdo kenellekään vääryyttä tapahtuvan."

"Paha on vain rangaistava."

"Juuri niin. Nyt näen, kuinka oikein ymmärrätte häntä."

"On meneteltävä varovaisesti."

"Äärimäisen varovaisesti!"

"Ei uskottava kenellekään tarkoituksiaan."

"Ne on säilytettävä meidän kolmen kesken, kuninkaan, teidän armonne ja minun!"

Niinkuin metsänpeto kyyristyy kokoon ennenkuin ottaa vauhdin ja syöksyy saaliinsa kimppuun, niin kyyristyi myös Kustaa Trolle mielikuvituksessaan nauttien kostosta, jonka oli paneva toimeen. Mitäpä hänellä oli pelättävää astuessaan esiin syyttäjänä; hänellä oli maalinsa silmiensä edessä ja keinoista välitti hän viisi. "Olkoon siis menneeksi!" sanoi hän.

"Kuningas käskee lisäksi sanoa teidän armollenne, ettei hän kanna kaunaa ketään ihmistä kohtaan; hän tahtoo ainoastaan tehdä mikä oikein on ja valtakunnalle hyödyksi. Jos hän jossakin hairahtuu, ei se ole hänen syynsä, vaan niiden, jotka ovat häntä huonosti neuvoneet."

"Siitä tunnen hänen hurskaan mielensä. Olen pelottomasti toimittava saamani tehtävän ja syyttävä vihollisiamme."

"Sen jälkeen alkaa minun tehtäväni", sanoi Didrik nauraen. "Ja kautta sieluni en räpäytä silmäänikään, kun on vietävä uhrit sille oikeuden alttarille, jonka pystytämme." Ja neuvotteluja jatkettiin pienimpiä erityisseikkojaan myöten; kun laitetaan juhlaa, niin ohjelma laaditaan edeltäpäin.

Kun sitten Odensen piispa tuli hänkin mukaan, kysyi maisteri melkoisen hämillään, mitä nimiä arkkipiispa tahtoi pantavaksi listalle.

Jöns Antinpoika arveli, etteiköhän suurinta huomiota ollut kiinnitettävä henkilöihin, jotka olivat vaarallisia järjestyksen ylläpidolle.

Kustaa Trolle vastasi, ettei hän ollut koskaan ajatellut toisin.

Silloin veti Didrik Slagheck esiin listan ja luki siitä: "Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."

"Hän, joka on Tanskan uskollisin ystävä!" huudahti arkkipiispa kummissaan.

"Kuningas ei voi sietää häntä."

"Se on toinen asia." Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.

Ja Kustaa Trolle avasi listansa ja luki siitä: "Strengnäsin piispa Mathias."

"Hän, joka nyt ratsastaa maassa ympäri ja menestyksellä puhuu kuninkaan puolesta!"

"Hän on ennen ollut Sturein ystävä, ja minä olen vannonut, että hänen on kuoltava!"

Ja Odensen piispa kirjoitti nimen.

Sitten luki Didrik Slagheck kaikkien kahdentoista valtaneuvoksen nimet, alkaen herra Erik Juhananpoika Vaasasta. Kuitenkin tahtoi hyvä kuningas, jottei kukaan luulisi hänen rankaisevan isää siitä, että poika oli vastoin sanaansa ja lupauksiaan paennut vankeudesta, armosta ja suosiosta Erik herralle suoda henkensä.

"Luullakseni ovat nämä kaksitoista vaikutusvaltaisia miehiä ja kuninkaan vihollisia?" kysyi Jöns Antinpoika.

"He kuuluvat maan etevimpiin sukuihin ja sentähden on heidät raivattava pois!"

Nimet lueteltiin ja kirjoitettiin. "Skaran piispa Vincentius!" virkkoi arkkipiispa. "Hänkin?"

"Persoonallinen vihamieheni!" Jöns Antinpoika kirjoitti.

Edelleen seurasi kaupungin kolme pormestaria ja yksitoista raatimiestä, sitten erinäisiä porvareita, joiden tunnettiin liikkuneen ruotsalaisen puolueen asioilla. "Rouva Kristina Gyllenstjerna." Kaikki vaikenivat hämillään. "Häntä täytyy rangaista!" puuskahti maisteri. "Hän on Sten Sturen emäntä!" lisäsi Kustaa herra. "Mutta vain nainen!"

"Sangen vaikutusvaltainen."

"Ja sitkeä."

"Jättäkäämme se asia kuninkaan omaan ratkaisuun."

Odensen piispan ehdotus tunnustettiin oikeaksi, ja siihen päättyi neuvottelukin.

Kustaa Trolle antoi vierastensa matkustaa edeltäpäin, hän tarvitsi muutamia päiviä miettiäkseen mitä oli tehtävä. Hän oli neuvottelusta havainnut, että aiottiin mennä pitemmälle kuin hän oli tarkoittanut. Kostaminen vihamiehilleen oli hänen ainoa toivomuksensa, ja nythän aiottiin melkein pyyhkäistä pois koko Ruotsin aatelisto! Oliko hänen autettava siinä? Sehän oli samaa kuin leikata omaa lihaansa, tuhota sääty, johon itse kuului -- maan syntyperäiset herrat ja ruhtinaat. Ensi kertaa tunsi hän pelkoa, epäilystä ja horjumista. Mitä oli hänen tehtävä?

Epäröiden matkusti hän Tukholmaan.

Kuningas saapui muutamia päiviä myöhemmin. Suurella loistolla otettiin hänet vastaan, ja nyt oli linna hänen kuninkaallisena asuntonaan.

Valtiokokous oli kutsuttu marraskuun 1 päiväksi. Tähän kokoukseen oli kutsuttu alempiakin pappeja hiippakunnista, samoin kauppakaupunkien miehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia jokaisesta kihlakunnasta, ja he saapuivat melkein samaan aikaan kuin kuningaskin.

Valtaneuvosto kokoontui lokakuun 30 päivänä valmistelemaan asiaa, ja seuraavana päivänä avattiin valtiopäivät paljaan taivaan alla Brunkevuorella. Kuninkaalle oli pystytetty suojakatos rinteelle, ja sen edustalle kokoontuivat kokouksen jäsenet. Kuninkaan sotaväki kiertyi piiriin kokouksen ympärille.

Odensen piispa piti puheen, jossa todisteli Kristian kuninkaan laillista oikeutta Ruotsin kruunuun, koska hänet oli valittu jo isänsä aikaan ja niin edespäin. Piispa päätti puheensa kysymykseen: "Tahdotteko tunnustaa hänet herraksenne ja kuninkaaksenne, koska hänellä on sellainen oikeus valtakuntaan?"

Kohteliaaseen kysymykseen vastasi kokous kohteliaasti: "jaa". Ja siten oli asia ratkaistu.

Kokous teki kuninkaalle valansa ja otti vastaan kuninkaan valan. Sen jälkeen luvattiin ja julistettiin kaikki, mitä ennen oli kirjein ja sinetein vahvistettu.

Sunnuntaina marraskuun 4 päivänä olivat juhlalliset kruunajaiset pyhälle Nikolaille pyhitetyssä kirkossa. Mutta kun kirkossa oli kaikki juhlamenot suoritettu, palasi kuningas koko seurueensa kera linnaan. Sinne oli kutsuttu ja saapunut suuri joukko ruotsalaisiakin, pitoja oli vietettävä kolme päivää, ja naisia ja lapsia oli mukana. Kuningas oli tällöin pelkkää iloa ja ystävyyttä, hän keskusteli milloin yhden, milloin toisen kanssa, syleili toisia ruotsalaisista herroista, suuteli toisia, hyväili heidän käsiään ja vakuutti heille suurta suosiollisuuttaan ja nauroi sitten sydämensä pohjasta, aivan kuin kaikki olisi häntä suurimmassa määrin ilahuttanut. Ja ruotsalaiset herrat ja heidän rouvansa pitivät häntä rakastettavana ja kohteliaana herrana ja hymyilivät hänelle yhtä kauniisti kuin hänkin heille.

Kristina rouva oli hänkin kutsuttu noihin juhliin, mutta hän kieltäytyi leskensurunsa nojalla. Kohta kaupungin luovuttamisen jälkeen oli hän muuttanut pois linnasta. Sigrid rouva, hänen äitinsä, asui Tukholmassa herransa kuoleman jälkeen, ja tämän luo muutti hän lastensa ja uskollisen ystävänsä, Kaarina Eliaantyttären keralla.

Juhliin oli saapunut myös herra Joakim Brahe, joka oli äskettäin mennyt naimisiin Cecilia rouvan vanhimman tyttären kanssa. Hänen herransa, Erik Juhananpoika, ja kunnon Magnus Gren koettivat kaikin tavoin Kristinan huolia hälventää.

Kruunaus juhlien aikaan tuli muuan palvelija ilmoittamaan Kristina rouvalle, että muuan vanha munkki pyysi häntä puhutella.

Se oli isä Johannes.

"Tulette siis vihdoin!" huudahti Kristina ja lankesi hänen jalkoihinsa.

Johannes siunasi häntä ja puhui lohdutuksen sanoja.

Mutta sitten tahtoi hän toimittaa asian, jolle oli saapunut, ja pyysi puhutella jotakuta tai muutamia Kristinan ystävistä.

Kristina rouva kutsui lankonsa, herra Joakim Brahen, Magnus Grenin, äitinsä ja sisarensa. Ja Johannes kertoi, että hänen armonsa Jaakko Ulfinpoika oli sanonut suuren vaaran uhkaavan Kristina rouvaa ja kaikkia hänen sukulaisiaan ja ystäviään.

"Mikä vaara se olisi?" kysyi herra Erik Juhananpoika hieman kärsimättömästi.

"Nuori herra Kustaa Erikinpoika..."

"Poikani!" huudahti Cecilia. "Hän on ollut Mariefredissä."

"Kaikki hyvät enkelit!"

"Hänen armonsa on kehottanut alistumaan."

"Sitä ei hän tee!" huudahti Erik herra. "Hänen mielensä ei koskaan taivu toisten vakuutukseen."

"Yhtä salaa kuin tulikin, lähti hän Mariefredistä."

"Mihin?"

"Sitä ei hän ollut sanonut, mutta hänen muutamista sanoistaan päätteli hänen armonsa hänen menneen Taalainmaahan."

"Hän tekee oikein!" sanoi Kristina melkein itsekseen.