Part 16

Mitä hän itse vaistomaisesti tunsi, sitä ei hän perustellut. Mutta vältti katsoa kehenkään, ettei hänen tarvinnut tervehtiä; vastoin tahtoaan tunsi hän kiusautuvansa, hän ei voinut päästä oikeaan oloonsa. Mutta jollei se heti käynyt, niin odottakoothan vain, kunnes hän ehti luoda jäänsä ja näyttää mitä kantoi kilvessään. Silloin kaikki kimmastuvat häneen, silloin on hän taasen keskellä taistelua, ja sitten -- sitten olisi osoitettava, kuinka oikeassa hän oli väitteissään ja kuinka vähän he ymmärsivät omia etujaan.

He saapuivat linnaan.

Suureen saliin oli kokoontunut viitisenkymmentä kaupungin ylhäisimmistä herroista, ja kaikista etumaisena seisoi jalo rouva Kristina Gyllenstjerna. Tämä tuli häntä vastaan ja hän seisoi kasvotusten ystävävainajansa lesken kanssa. Hän tunsi tämän katseen kiintyvän itseensä, mutta ei vastannut siihen, kumarsi vain syvään hänelle ja sitten kaikille läsnäolijoille.

Ilma tuntui raskaalta ja painostavalta; jokainen aavisti mitä oli tuleva, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan, se kuului Hemming Gaddille. Mutta tämä haparoi sanojaan, ensi kertaa elämässään; hänen oli vaikea tämän naisen ja näiden miesten edessä puhua ulkopuolelta hampaitaan, tarjoten kahdeksankymmenvuotiaan huulin isänmaalleen juudassuudelman, ja siksi hän epäröi.

"On jo kaksi vuotta siitä", sanoi hän, "kun toisten panttivankien mukana lähdin täältä Tanskaan; toista on nähdä jokin asia etäältä, toista läheltä. Kristian kuningas on lempeä ja armollinen herra, hän sanoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas, ja tästä laillisesta oikeudestaan ei hän aio luopua koskaan, ja varmaa ja totta on, että Ruotsi hänen valtikkansa alla kulkisi kunniakasta ja onnellista aikaa kohden!" Kristina tuijotti häneen, aivan kuin ei tahtoisi uskoa omia korviaan.

"Ja te, elektus, sanotte tämän!"

"Mihin vie vastarinta muuhun kuin maan perinpohjaiseen köyhtymiseen? Kuka teille tulee apuun? Hansakaupungit, Puolan kuningas, Venäjän suuriruhtinas, kenties Saksan keisarikin ovat valmiit ojentamaan Tanskan kuninkaalle auttavan käden kurittamaan hänen kapinallisia alamaisiaan. Paavi antaa pannajulistuksen toisensa jälkeen, ja, mikä merkitsee kaikista enimmän, maan omat lapset, tarkoitan nyt suurmiehiä, ovat suurimmaksi osaksi yksimieliset, että valtikka on jätettävä Kristian kuninkaalle. Mitä vastarinta sitten enää auttaa? Se ärsyttää vain kuninkaan mieltä, pitkittää sekasortoa ja tekee kurjuuden suuremmaksi kuin se jo on."

Monet läsnäolijoista myönsivät hiljaisuudessa, että hän oli oikeassa, mutta he vaikenivat.

Kristinan mielessä oli hämmästys väistynyt vihastuksen ja inhon tieltä; suuttumuksen puna paloi hänen poskillaan, kun hän sanoi: "En ikinä uskonut, että teistä voisi tulla maankavaltaja!"

Näin sanoen hän käänsi kuninkaan puhemiehille selkänsä ja laitatti pois koko lähetystön.

Hemming Gadd lähti kaupungin raastupaan, joka oli ihmisiä täpötäytenään.

"Vapautta elämään ja toimintaan, rauhaa vihollisiin nähden, unhotusta ja sovitusta, kas, siinä mitä minulla on teille tarjottavaa!" huudahti hän heille. "Oletteko Tanskan kuninkaan mies?"

"Ilvehdittekö kanssamme?"

"Ettekö tule viemään meitä sotaan tanskalaisia vastaan?" kysyi muuan työmies, joka ovelta oli nähnyt rotevan, tarmokkaan vanhuksen.

"Pikemmin kuulostaa hän aikovan taivuttaa niskamme tanskalaisen ikeen alle", huusi muuan taalalainen.

"Sellainen ei ole hänen tapaistaan."

"Hän, tanskalaisten tulisin vihamies!"

"Niin, niin, minä tappelin hänen johdollaan Itä-Göötanmaalla."

"Olisittepas kuulleet, kun hän puhui Lyypekissä!"

"Minun isäukkoni oli mukana Kalmarissa, kun Hannu kuningas hirtätti joka toisen porvarin, mutta silloin tuli piispa, ja koko tanskalaisjoukkue lähti tiehensä, ja niin puhui hän talonpojille, kuinka heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen, ja hän sanoi sumeilematta antavansa henkensä Ruotsin puolesta, ja niin hurrattiin oikein hartiavoimin urhoolliselle piispalle."

"Hurratkaamme hänelle!"

Ja he hurrasivat minkä jaksoivat, ja turhaan koetti hän saada suunvuoroa; hänen täytyi kuulla loppumattomiin omia urotöitään; ne pistivät kuin terävät okaat hänen sydämeensä, mutta peräytyä hän ei tahtonut.

Hän odotti, kunnes myrsky oli ehtinyt hieman laantua ja huusi sitten: "Tahdotteko kuulla minua?"

"Kyllä, kyllä!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Tahdotteko saada loppuun tämän ainaisen sodan?"

"Tahdomme kyllä!"

"Eikö jokainen tahtoisi rauhassa ja levossa palata ammattiinsa?" kysyi piispa.

"Kyllä, kyllä!"

"Suolaa olisi aina saatava."

"Niin olisi."

"Kankaita halvemmalla."

"Paljon halvemmalla!"

"Rikkaat eivät saisi sortaa köyhiä."

"Sama oikeus kaikille!" huusi muuan.

"Sitä ei hän voi!" tokaisi toinen.

"Kenties, jos tahdotte taipua erääseen ehtoon."

"Mihin, mihin?"

"Vähät herättää, vaikka sen sanonkin, olette sellaisia härkäpäitä, ettette koskaan tule järkiinne."

"Ehto, ehto!"

"Olen sanonut teille, mitä etuja se tuottaa."

"Me suostumme siihen!"

"Niin, niin!"

"Mikä ehto on?"

"Sopimus vihollisen kanssa!"

Ensin haudan hiljaisuus, sitten syntyi ökä ja metakka, aivan kuin hornan henget olisivat päässeet valloilleen, Esbjörnin palvelija, Pietari Perjantai, sai käsiinsä jyrkeän rautakangen ja kimmahutti sen sellaisella vauhdilla Hemming Gaddia kohden, että tämä oli vähällä saada surmaniskun.

"Hän on kavaltaja!"

"Heittäkäämme hänet yli muurin!"

Porvareilla oli täysi työ pelastaessaan vanhaa miestä kansan raivolta, mutta niin vähän hän pelkäsi, että tahtoi mennä ulos väkijoukkoon. Heidän vastarintansa huvitti häntä, ja hän tahtoi nähdä, eikö lopulta saisi heitä taipumaan.

Mutta porvarien ynseys oli yhtä suuri, vaikkei yhtä äänekäs. He sanoivat hänelle suoraan, ettei sovinnonhieronnasta voinut koitua mitään; he olivat vakuutetut, ettei Kristian kuningas voinut vallata kaupunkia rynnäköllä, ja avata portteja eivät he aikoneet koskaan.

Hän pyysi heitä heti ajattelemaan asiaa, heidän ei tarvinnut heti tehdä päätöstään.

Hän sai yösijan muutaman suurporvarin luona ja hänelle ja hänen ystävilleen terotti hän yön kuluessa etuja, mitkä oli yhtymisestä Tanskan kanssa. Tanskalaisesta hallituksesta tulisivat herrat enimmän kärsimään, siitä saatiin olla varmat, sillä Kristian kuningas ei voi sietää, että hänen alamaisensa kantavat päätään korkeammalla häntä itseään.

Mutta kun porvarit aamupuoleen palasivat koteihinsa, tuumivat he keskenään: "Vanha Hemming on kyllä oikeassa. Antaa kuninkaan tulla ja herrojen saada hänestä kyllikseen; eihän hänen sitten tarvitse talossa vanheta."

Mathias piispa ei hänkään puolestaan ollut toimetonna. Kaikki kaupungissa oleskelevat korkeat herrat ja aatelismiehet oli hän koonnut ympärilleen, monet heistä olivat salaisuudessa suopeita hänen asialleen, mutta vastahakoisimmatkin olivat uteliaita kuulemaan mitä hänellä oli sanottavaa.

"Tuumikaahan oikein asiaa", sanoi hän, "ja silloin näette, ettei tässä menetä mitään, vaan voittaa kaiken. Tästedes ette tule ainoastaan nimellisesti olemaan 'valtakunnan herroja', vaan myös asiallisesti! Kristian kuninkaalla ei ole aikaa eikä halua huolehtia maan hallinnosta; se jää teidän asiaksenne, jalot herrat!"

Ja jalot herrat katsoivat myhäillen toisiinsa. Sitähän he juuri tahtoivat.

"Sentähden ei hän ainoastaan aio vahvistaa kaikkia niitä erivapauksia, jotka teillä jo on, vaan myöntää uusiakin! Pyytäkää, hyvät herrat, mitä tahdotte, ja jos on kuninkaan vallassa, niin hän heti suostuu siihen."

"Mutta hänellä on julma mieli sanotaan."

"Jos niin on, sitä vähemmän on syytä panna hänen kärsivällisyyttään koetteelle; kuinka kauan luulette tämän tilan voivan jatkua, jalot herrat?"

"Mutta Kristina rouva..."

"Hän on sangen ponteva ja sitkeä, mutta ymmärtää vähät maan parhaasta."

"Hän ei suostu koskaan!"

"Hänen täytyy!"

"Porvarit ja kauppamiehet tottelevat häntä."

"Luulenpa, että Hemming Gadd tekee tyhjäksi hänen vaikutuksensa heihin."

"Mutta jos linnanrouva kieltäytyy?"

"Valitsisitte joukostanne muutamia, jotka esittäisivät hänelle välttämättömyyden antaa myöten..."

Herrat neuvottelivat keskenään, mutta kukaan ei ollut oikein halukas ottamaan tehtävää suorittaakseen. Läsnäoleva herra Erik Juhananpoika (Vaasa), panttivankina Tanskaan viedyn Kustaa Erikinpojan isä, sai vihdoin sanoiksi:

"Kristina rouvan lähimpänä sukulaisena kuuluu minulle puhuminen tästä asiasta; teen sen ja toivon voivani tuoda teille onnellisen vastauksen."

Kaikki kiittivät Erik herraa; oli kuin hän olisi nostanut raskaan kuorman heidän hartioiltaan.

Mutta Mathias piispa tuumi mielessään päässeensä arkkipiispanvirkaa melkoista lähemmäksi; kuningas tuskin voi olla antamatta sitä hänelle sen loistavan menestyksen jälkeen, mikä kaikesta päättäen lähetystöllä tulisi olemaan.

* * * * *

Kristina parka; kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut! Hän näki, mihin jouduttaisiin, mutta kuitenkin hylkäsi hän inholla antautumisajatuksen. Oliko hänen, kaikkien niiden lupausten jälkeen, joita oli antanut rakastetulle herralleen, annettava myöten, ojennettava kätensä valtakunnan viholliselle? Ja oliko hänen petettävä kansa, joka taisteli ja kesti kaiken? Ah, kuinka hän ajatteli huolissaan, mutta mitään enkeliä ei tullut taivaasta häntä pelastamaan, hän ei löytänyt mitään keinoa. Hänen sydämessään oli yö, yö hänen ympärillään, mistä oli ensi valon säde tuleva?

Silloin sanottiin hänelle, että Cecilia rouva, hänen rakas sisarensa, ja tämän herra, Erik Juhananpoika, olivat tulleet häntä tapaamaan.

Nämä molemmat olivat Kristinan parhaita ystäviä, ja hän riensi heitä vastaan toivoen saavansa lohdutusta ja apua.

Cecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään suruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi nähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen ulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.

"Rakkahin Kristina!" sanoi hän ja syleili häntä. "Sinä voit antaa minulle elämän tai kuoleman!"

"Minä?" kysyi tämä kummissaan.

"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle", puuttui hänen herransa puheeseen.

Kristina katsoi kysyvästi molempiin.

Nyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.

Cecilia näki sen ja sai sanoiksi:

"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani", sanoi hän, "se riippuu nyt vain sinusta."

"Minusta!"

"Rakkahin sukulaiseni!" puuttui Erik herra puheeseen. "Minulla on tuotavana teille surullinen uutinen."

"Se että petollisuus yhä levenee."

"Älkää sanoko sitä siksi. Se on pelkkää huolehtimista teidän ja maan hyvästä."

"Pyydän teitä, sukulaiseni, älkää ottako minua lukuun."

"Te olette ainoa, joka enää seisoo vastaan."

"Ovatko kaikki myöntyneet?"

"Kaikki poikkeuksetta taipuvat sovintoon."

"Tekin?"

Erik herra pääsi vahtaamasta. Tukholman pormestari ja raati pyrki kiireimmiten jalon rouva Kristina Gyllenstjernan puheille.

"Menkää", sanoi ritari, "me odotamme täällä."

"He puhuvat kyllä teidänkin puolestanne", vastasi Kristina jäätävän tyynesti ja poistui huoneesta.

Niin he tekivätkin. Liikuttavin sanoin esittivät he hänelle antautumisen välttämättömyyden; niin kovina aikoina ei ollut mitään muuta keinoa. Kaikki kaupungin varat olivat lopussa, nälkäkuolema olisi jatkuvan piirityksen varma seuraus.

Lohdutellen lisäsivät he, että oli Sten Sture vanhempikin taipunut pakkosopimukseen; vasta sen jälkeen saattoi hän oikein lujittaa valtansa, kun herrat olivat päässeet käsittämään, mihin tanskalainen hallitus ajanoloon vei.

Kristina rouva olisi voinut osoittaa heille heidän omien sanojensa ristiriidan, mutta se ei nyt enää maksanut vaivaa; sentähden vaikeni hän yhä ja kuunteli ainoastaan tarkkaavaisesti heidän esitystään. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:

"Annan kahden tunnin kuluttua vastaukseni."

Hän seisoi liikahtamatta, kunnes lähetystö oli mennyt, ja lähetystön jäsenet tunsivatkin, että he jättivät Kristinan eikä tämä heitä.

Kun hän palasi sukulaistensa luo, näkivät nämä hänen kasvoistaan mitä ulkona oli tapahtunut.

"Olethan sairas, Kristina!" huudahti Cecilia rouva.

"Sanoisit pikemmin kuollut!"

"Kärsitkö suuresti?"

"Voivatko kuolleet kärsiä? Kaikki tuntuu minussa kuolleelta!"

Cecilia tahtoi sulkea hänet syliinsä.

"Älä koske minua, se lisää vain tuskaa", sanoi hän. "Puhukaamme siitä, mitä on tehtävä."

Erik herra sanoi, että Kristinan oli linnan päällikköjen ja kaupungin maistraatin kera lähetettävä kirje, jossa tunnustaisivat Kristianin kuninkaaksi ja luovuttaisivat Tukholman linnan hänelle eliniäkseen ja sen jälkeen neuvostolle. Tämä avoin kirje olisi muutamain siihen valittujen mukana toimitettava kuninkaalle, ja lähetystön oli kuninkaan lähettiläiden kanssa mentävä laivastoon niin pian kuin mahdollista.

Kristina otti vastaan määräykset ja toimi sokeasti niiden mukaan.

Hänen sielunsa oli menettänyt kaiken harrastuksensa, nyt teki hän ainoastaan mitä muut tahtoivat.

Kirje kirjoitettiin, mutta kun tanskalaiset ja ruotsalaiset lähettiläät lähtivät kaupungista, silloin vallitsi haudan hiljaisuus töllisteleväin joukkojen keskuudessa; oli kuin uteliaisuuden esineenä olisi läheiset hautajaiset, ja Ruotsin vapautta he menivät hautaamaan.

Kristian kuningas oli yhtä hämmästynyt kuin iloinen; vanha Hemming Gadd oli sentään merkillinen mies; häntä saattoi käyttää.

Jo seuraavana päivänä, syyskuun 5 päivänä 1520, allekirjoitettiin sopimus Kristian kuninkaan ja Tukholman kaupungin ynnä Kristina rouvan välillä.

Sanoin ja kättä lyöden, kirjein ja sinetein, valoin ja sitoumuksin tehtiin nyt sovinto ja rauha. Kuningas lupasi täyden unhotuksen kaikkiin menneihin nähden ja sitoutui kirjallisesti antamaan anteeksi kaikille niille, jotka olivat taistelleet Kristian I:ä, Hannu kuningasta ja häntä itseään vastaan. Samoin oli kaikki vangit päästettävä vapaiksi ja Kristina rouvalle luvattiin suuria läänityksiä.

Seuraavana aamuna, syyskuun 7 päivänä, tahtoi kuningas saapua kaupunkiin, jolloin Kristina rouvan yhdessä pormestarin, raadin ja väestön kera oli otettava hänet vastaan ja luovutettava hänelle linna ja kaupunki.

Määrätyllä hetkellä hän saapuikin; nyt oli kuninkaan mielessä pelkkää päiväpaistetta, ja suurilla juhlallisuuksilla hänet otettiin vastaan. Linnaan saavuttua teki hän lyhyen vierailun Kristina rouvan luo ja tämä luovutti omin käsin hänelle linnan avaimet. Hän hymyili kohteliaasti linnanrouvalle ottaessaan ne, mutta tämän marmorikasvoissa ei liikahtanut ainoakaan lihas, ja siitä saattoi kuningas päättää hänen sydämensäkin ajatukset.

Kaupungin raatimiesten joukossa oli muuan nimeltään Gorius Holsti; tämän luona oli kuningas asunut nuorena Tukholmassa vieraillessaan ja usein oleskellessaan linnasta poissa isäänsä peläten. Gorius Holsti oli nyt kaikessa alamaisuudessa ilmoittanut pitäneensä huolen juhla-ateriasta siihen tapaan kuin _prinssi_ Kristian muinen tahtoi, ja hän anoi, että kuningas tahtoisi pitää sen hyvänään.

Tämä suostui heti; nyt ei hänen tarvinnut kutsua pöytäänsä muita kuin ketkä häntä miellyttivät, ja niiden joukkoon eivät ylhäiset ruotsalaiset herrat kuuluneet.

Ovela Gorius Holsti oli kuninkaan lähimpänä pöytänaapurina; häntä nipisti hän korvasta ja lupasi tehdä hänestä kaupungin pormestarin. Kun kuningas tyhjensi ensimäisen lasinsa, julisti torvien toitotus palaavaa rauhaa koko kaupungille, mutta ruotsalaiset herrat olivat aika ihmeissään, kun heidät melkein järjestään oli jätetty juhlasta pois.

Seuraavana päivänä toi Tukholman porvaristo kuninkaalle kirjallisen uskollisuudenlupauksensa.

Kuningas asui yhä edelleen raatimiehen luona. Hän arveli ehtivänsä kyllä muuttaa linnaan vielä sittenkin, kun hänet oli kruunattu, ja ensin aikoi hän pikimiten käydä Kööpenhaminassa.

Leiristä tuotiin sana, että Vesteråsin vanha linnanpäällikkö anoi hartaasti armoa.

"Sen saa hän ansionsa mukaan, huomenna jo", vastasi kuningas hymyillen.

Ja niin pystytettiin hänen käskystään hirsipuu Suurtorille, ja vanha mies, joka oli sattunut joutumaan kuninkaan vangiksi, vietiin sinne ja paloiteltiin neljään osaan, jotka ripustettiin teiliin.

"Hän varmaankin on pahoin rikkonut", kuiski kansa keskenään.

Mutta korkeat herrat arvelivat, että pitkällinen vastarinta oli syynä kuninkaan ärtyneeseen mielentilaan, ja he sopivat, että oli kaikin noudatettava hänen toivomuksiaan.

"He aikovat pitää minua narrinaan", ärisi kuningas, "mutta ennen pitkää opetan heille muuta."

Herra Kustaa Trolle ja Didrik maisteri olivat hänen ainoat uskottunsa; heidän kanssaan oli hänellä pitkiä salaisia neuvotteluja. Mielellään kuuli hän heidän ehdotuksiaan, mutta mihinkään päätökseen ei hän päässyt. "Siihen on kyllä aikaa, kunhan palaan Tanskasta", sanoi hän. "Hän neuvottelee Sigbrit rouvan kanssa", kuiskasi maisteri Kustaa herralle.

"Ymmärtääkö naisväki moista?"

"Hän ymmärtää mitä vaan!"

Arkkipiispan toivomuksesta täytettiin muutamia avoimia virkoja, ja Mathias piispa sai tehtäväkseen mennä sisämaahan toimittamaan rahvasta saapuville siksi kuin kuningas tuli takaisin.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa; mutta ne tärkeät palvelukset, jotka hän arveli jo tehneensä, oikeuttivat hänet vastaavaan palkintoon, ja tätä ei hän voinut olla ennen lähtöään sanomatta kuninkaalle.

"Ettekö luule minun sitä ajatelleen", vastasi kuningas nauraen. "Katsokaa vain, että olette täällä Tukholmassa, kun tulen takaisin, ja minä lupaan, että palkka nousee yli rohkeimpainkin toiveidenne, niin suuret kuin ansionne ovatkin!"

"Uskallanko kysyä..."

"Ei, piispa, salaisuuttani ette saa tietää ennen aikojaan!"

Niin täytyi Mathias piispan lähteä aprikoiden mielessään, mitä läänityksiä vaatisi, jos kuningas antaisi vapauden valita.

Sen jälkeen kutsuttiin puheille Hemming Gadd.

Kristian kuningas vihasi tätä miestä, mutta hän ihaili häntä myös. Hemmingin ansio oli, että Tukholma nyt oli hänen vallassaan, ja sitä suurta tehoa, joka hänen kaunopuheisuudellaan oli ruotsalaisiin, tahtoi kuningas edelleenkin käyttää.

Hemming Gadd astui kuninkaan huoneeseen tyynenä, tutkimatonna kuten tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle palveluksen", sanoi kuningas. Kumarrus oli hänen vastauksensa. "Mitä tahdotte palkaksi?"

"Olen jo saanut sen."

"En ole antanut teille mitään!"

"Muut ovat antaneet."

"Ketkä muut?"

"Ruotsalaiset herrat."

"Millainen palkka se on?"

"Pelko, jonka näen heidän kasvoillaan."

"Mitä he pelkäävät?"

"Luultavasti Vesteråsin päällikön kohtaloa."

Kuningas hätkähti. Tiesikö sitten tämä mies, mitä hän ei ollut uskonut kenellekään?

"Hän sai mitä oli teoillaan ansainnut."

"Niin, hänellä oli ruotsalainen mieli!"

"Ja siksi arvelette..."

"Arvelen, että jos sellaista saattoi tapahtua tuoreessa puussa, mitä silloin tapahtuukaan kuivassa."

"Ettekö pelkää mitään omasta puolestanne?"

"Olen liian vanha pelkäämään."

"Olette aina ollut Tanskan vihollinen?"

"Niin olen!"

"Olette kenties vieläkin?"

"Enkö palvele teidän armoanne?"

"Mutta ette rakkaudesta!"

"Hm."

"Voisitte yhtä hyvin kääntää aseenne minua vastaan!" huudahti kuningas.

"Sitä en kiellä!"

Kristian meni häntä vastaan ankarin uhkaavin katsein. "Varokaa itseänne!" tiuskaisi hän.

Mutta nyt leimahti Hemminginkin mieli; kuulustelu ei häntä miellyttänyt, ja sentähden kohtasi hän kuninkaan uhkaavan katseen ja vastasi samaan sävyyn: "Kuolemaa en pelkää, mitä minulla silloin on pelättävää, herra kuningas?"

"Minun vihani!"

"Teidän isänne ei voinut minua vahingoittaa, luullakseni ette voi tekään!"

"Heitätän teidät vankeuteen."

"Siten menetätte palvelijan, josta voi olla teille hyötyä!"

"Mutta sitten..."

"Sitten murskataan työkalu, jota ei enää tarvita."

"Juuri niin!"

"Siihen olen valmis!"

"Teidän on matkustettava Suomeen!" Kumarrus.

"Kukistamaan kapinallisia."

"Mikäli suinkin voin!"

"Mutta minä lähetän urkkijoita jälkeenne."

"Kuten teidän armonne näkee hyväksi!"

"Ylipäällikkyys on teidän, mutta minun luottamusmieheni pitävät huolen rikollisten rankaisemisesta."

"Siihen olen tyytyväinen."

"Milloin tahdotte lähteä."

"Heti!"

"Ettekö tahdo sanoa kenellekään jäähyväisiä?"

"En!"

"Ette Kristina Gyllenstjernallekaan?"

"Me molemmat mieluimmin vältämme toisiamme!"

"Miksi niin?"

"Hän on sanonut minua kavaltajaksi!"

"Ja se haavoitti!"

"Totuus usein tekee niin!"

"Aikanaan kyllä kostan puolestanne!"

Hemming jupisi jotakin vastaan ja kysyi sitten, milloin matkalle on lähdettävä.

"Huomenna!" kuului vastaus.

Mutta kuningas ei sittenkään antanut hänelle lähtömerkkiä; hän näytti tuumiskelevan jotakin. Hemming seisoi odottaen.

"Aiotteko Suomesta mennä Tanskaan?"

"Jollen jää Suomeen."

"Mistä syystä?"

"Minulle on ennustettu niin!"

"Uskotteko moista?" kysyi kuningas levottomuudella, joka osoitti, että asia persoonallisesti koski häneen.

"Uskon, teidän armonne."

"Minulle on myös ennustettu."

"Niin tehdään kaikille suurille miehille."

"Minut muka karkoitetaan valtakunnastani!"

"Sitä ette usko!"

"Se on keksitty vain ilkeydestä."

"Aivan varmaan, teidän armonne!" Vihdoin sai Hemming mennä. Ja kun laiva oli miehitetty ja valmis, nousi hän siihen ja lähti purjehtimaan.

12.

LEIJONAN KAATUMINEN.

Suomeen ei vielä ollut saapunut sanomaa hallituksen vaihdoksesta Ruotsissa, kun Hemming Gadd tanskalaisten joukkojen kera laski maihin Turkuun.

Täällä ei oltu lainkaan valmistuttu vastarintaan, ja helppo oli sentähden valloittaa kaupunki ja vangita linnanpäällikkö ynnä vanha, kunnon Arvi Kurki.

Niilo von Mehlen oli Kristian kuninkaan uskottu palvelija, hän oli laivojen päällikkö ja hänen oli valvottava herransa käskyjen toteuttamista.

Kaupungin valtaamisen jälkeen riensi Hemming kohtaamaan vanhaa piispaa.

Hänet otettiin kylmästi vastaan.

"Tätä olin odottanutkin", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun nyt selittää syyt tekoihini."

Arvi Kurki nyökkäsi myöntävästi.

Nyt selitti Hemming, miten epätoivoinen asema oli. Hän ei ollut nähnyt mitään pelastusta, parempi silloin ajoissa alistua.

"Unhotatte erään tärkeän asian!" sanoi Arvi piispa.

"No?"

"Meidän ihmisten on taisteltava viimeiseen saakka ja luotettava Herraan."

"Ihmetöiden aika on mennyt."

"Apu siis näyttää teistä ihmeeltä?"

"Niin kyllä!"

"Sitten tapahtuu ihme parhaillaan."

"Selittäkää!"

"Muistatteko nuorta Kustaa Erikinpoikaa, joka teidän kerallanne vietiin Tanskaan?"

"Lahjakas nuorukainen, istuu nyt Kallon linnassa."

"Hän on paennut sieltä!"

"Reippaasti tehty!"

"Lyypekissä on hän kääntynyt viranomaisten puoleen, jotka ovat ottaneet hänet hoiviinsa."

"Onko se mahdollista!"

"Luultavasti on hän nyt Ruotsissa!"

"Miksei hän tullut ennemmin!"

"Miksi taivutitte Tukholman antautumaan?"

"Mitäpä poikasesta on toivoa!"

"Oliko Sten Sture vanhempi?"

"Oi isänmaani!" huudahti Hemming ja pani kätensä ristiin päänsä ylitse. "Jos sinulle vielä olisi pelastus, antaisin siitä ikuisen autuutenikin!"

"Minusta näytätte sen jo menettäneen."

"Ei, jos isänmaani voidaan pelastaa. Kadotus on juuri siinä, kun tietää sen olevan vihollisen kädessä."

"Käänny takaisin, Hemming Gadd!"

"Kautta elävän Jumalan tekisin sen, jos sillä voisin hyödyttää Suomea, synnyinmaatani. Nyt luulen tekeväni enimmän hyötyä, kun pidän huolta siitä, että mieshukka on niin pieni kuin mahdollista."

"Voitteko tehdä sen?"

"Tahdon ainakin koettaa!"

"Sitten emme eroa vihamiehinä", sanoi vanha piispa ojentaen hänelle kätensä.

Tanskalainen päällikkö sanoi kuninkaansa tahdon olevan, että Hemming tohtori kulkisi edellä sotaväen kera; hän tulisi jälestä pienemmän parven keralla ja olisi avullinen, jos niin tarvittiin. Ehdotukseen suostuttiin ilolla; Hemming tahtoi mieluummin olla omana herranaan.

Turusta kävi kulku Raumalle ja Ulvilaan; talonpoikia oli monin paikoin kerääntynyt vastatenään, mutta heidät kukistettiin urhean, mutta turhan ottelun jälkeen. Se oli pikemmin murhaa kuin taistelua.

Vasta Hämeenlinnassa kohdattiin vakavaa vastarintaa. Urhoollinen Åke Yrjänänpoika oli koonnut melkoisen joukon, mutta se oli huonosti asestettu ja pakotettiin urhean vastarinnan jälkeen lähtemään pakosalle. Hemming Gadd tahtoi estää takaa-ajon, mutta samassa saapui von Mehlen jälestä täyttä laukkaa, ja nyt hakattiin maahan kaikki, ketkä yhytettiin.