Part 15

"En tiedä", sanoi Anna arvokkaasti, "onko minulla syytä valittaa silmälläpidon puutteellisuutta, sen tutkiminen kuuluu tuleville ajoille. Linnanpäällikkönä olen vastuunalainen niistä toimenpiteistä, joihin ryhdytään, ja toivon, ettei kukaan kiellä minulta sitä kuuliaisuutta, johon minua kohtaan olette velvolliset."

He sanoivat kaikessa alistuvansa hänen tahtoonsa. "Ainoastaan yhden muutoksen haluan ennen annettuihin määräyksiin. Sotaoikeuden piti kokoontua kahdentoista aikaan, nyt tahdon, että se tapahtuu kymmenen aikaan."

"Neljäkymmentä luotettavaa miestä tulee teidän vartioksenne."

"Kiitän teitä, herra eversti, mutta hylkään tarjouksen Sitä vastoin tulee junkeri von Stein koko saksalaisen rykmenttinsä kera olemaan läsnä."

"Mutta ajatelkaa!"

"Se on tahtoni! He sijoittuvat salin itäiselle seinämälle; vastakkaiselle puolelle sijoitetaan kaikki tyytymättömät ja napisevat ruotsalaiset, kuitenkin näkisin mielelläni, että heidän lukunsa olisi melkoista pienempi kuin edellisten."

Viimeksi puhunut heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Valmistatte oman tuhonne, jalo rouva", sanoi hän "Ottakaa sananne takaisin!"

"Älkää pelätkö minun tähteni, ritari; minä olen Jumalan suojeluksessa! Siis kymmenen aikaan, jalot herrat!" Hän taivutti päätään ja jätti heidät.

"Nyt saavat saksalaiset helpon tehtävän!" sanoi muuan. "He vangitsevat meidät!"

"Anna rouva on viisas nainen, kenties on hän löytänyt keinon."

"Missähän se olisi?"

"Meidän on toteltava määräystä, meitä ei voida nuhdella mistään!"

Levottomina päätöksestä riensivät kaikki asianomaiset ilmoittamaan päällystölle, että sotaoikeus alkaa istuntonsa jo kymmenen aikaan.

Muutos ei miellyttänyt junkeri Steiniä; hänen valmistuksensa eivät vielä olleet aivan valmiit. Mutta kun sanottiin, että koko saksalainen rykmentti tulisi olemaan läsnä, silloin hieroi hän tyytyväisenä käsiään, arvellen että ylivoima oli paras todistus, ja se oli hänen puolellaan.

Sotaoikeuden piti istua juhlasalissa. Anna rouva antoi Turolle muutamia käskyjä, ja kun hän oli täyttänyt ne, meni hän noutamaan Outia, jonka piti myös olla läsnä.

Hänen avattuaan oven Outin huoneeseen heitti tämä häneen voitonriemuisen katseen.

"Sinäpäs kauniisti vartioit!" sanoi tyttö.

"Onko joku ollut täällä?"

"Junkeri itse!"

"Ei suinkaan hän päässyt sisään!"

"Ei, siksipä hän puhui läpi oven."

"Mitä hän tahtoi?"

"Että minun oli peruutettava kaikki, mitä olin sanonut."

"Sinä kieltäydyit?"

"Ei, niin tuhma en ollut!"

"Silloin lupasi hän sinulle viidet vihannat, kahdeksat kauriit."

"Siihen minä en tyytynyt."

"Mitä muuta saattoi hän antaa?"

"Katso oven taa!"

Turo teki niin ja löysi pienen pussin kultarahoja täynnään; ylinnä oli koriste.

"Näetkös nyt!"

"Voi sinua, Outi; ilmiannolla ei ole puijattu junkeria eikä rakastajaa; he ymmärtävät, että sinut on siihen pakoitettu."

"Mutta tämä kai todistaa, että olen alkanut uuden elämän?"

"Minä en tyynny ennenkuin olen nähnyt sen kurjan verta!" huudahti Turo.

Outi ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen tervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut, tahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä, mutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen nähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän Turon edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.

"Ota mukaasi roska", sanoi Turo, "ja tule heti, sillä meillä ei ole aikaa viivytellä."

Tuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen lyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven edessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin puolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui ylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri Stein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja ruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.

Anna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin paikka syrjemmässä.

Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei ollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan puolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.

Mutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat tulleet; hän pani sen Annan eteen.

"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?" kysyi junkeri pilkallisesti.

"Mitä varten?"

"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme."

"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen."

Nyt käytiin asiaan.

Outi sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän kiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.

Junkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen vangin kanssa ja kysyi sitten: "Eikö teitä ole uudestaan yritetty lahjoa, kaunis Outi?"

"Otettaneenko tämä lukuun?" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti kukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä päivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli itse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä salata.

Vankia käskettiin vastaamaan.

Hän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. "En salaa mitään", sanoi hän. "On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon rouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä pikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien meidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin."

"Täällä ei tarvita enempää", huusi päällikkö. "Hänen omat sanansa tuomitsevat hänet!"

"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne", huusi junkeri. "Olemme kyllästyneet hamehallitukseen... Kovin paljon valkoista käy ikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä, että avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä taipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?"

"Tiesin, että tulisi niin käymään!" kuiskasi päällikkö Annalle.

Mutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei ollut vähintäkään pelkoa.

"Tehkää päätöksenne pian, jalo rouva; kuten näette, on meillä voiman oikeus puolellamme!"

Ja saksalaiset iskivät kätensä miekkojensa kahvaan ja lähestyivät jupisten, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa päällikön sanoille.

"Kärsivällisyyttä, ystäväni!" sanoi tämä. "Tiedätte kai, että kaunottaret ensin empivät ennenkuin taipuvat toiveihimme."

Raakaan sutkaukseen vastattiin raikuvalla naurulla. Mutta Anna Bjelke ei ollut mitään kuullut, hän seisoi näköjään tyynenä ja kylmänä; oikealla kädellään oli hän tarttunut pöydän nurkkaan, leimuava katse kulki yli kokoontuneiden, ja laajentuneet sieraimet ja sulkeutunut suu todisti taistelua, jota hän taisteli.

Ylpeä pää kohosi, ja katse pysähtyi junkeri Steiniin. "Teidät on palkattu taistelemaan Ruotsin asian puolesta", sanoi hän. "Olemmeko rikkoneet sitoumuksemme?"

"Me palvelemme mieluummin Kristian kuningasta", vastasi junkeri häikäilemättä.

"Eikö teidän olisi pitänyt palvella meitä ainakin se aika, josta olette saanut palkan?"

"Joutavia! Ei sellaisia oteta!" Ja junkeri kääntyi väkeensä ikäänkuin tuntisi tarvitsevansa kannatusta. "Olette siis kavaltaja!"

"Niin olen, tätä laitonta hallitusta kohtaan!" huudahti junkeri kieputellen hattuaan.

Saksalaiset hurrasivat.

Kaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he kerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. "Puolustamme teitä viimeiseen henkeen ja vereen", huusivat he. "Jos minä olen nostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin", sanoi Anna ottaen soihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet pieneen huoneeseen. "Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen ruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme kaikki kuoleman omat!"

Ja tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus niin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin sadattelevat kielet.

"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi", lisäsi Anna, "ja olen valmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai minä panen uhkaukseni toimeen!"

Niin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei kukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos tehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.

Kenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut siltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä astua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:

"Olette voimakkain; minä alistun!"

"Uskollisuudenvala!" käski Anna.

"Mitäs sillä..."

"Sanelkaa se!" käski Anna ankarasti.

Muuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän täytyi tehdä vala.

"Lukekaa sotalait!"

Tapahtui niin, ja silloin kalpeni junkeri, hänen mieleensä juolahti, että asia saattoi päättyä toisin kuin hän oli odottanut.

Mutta ovi oli yhä auki, ja kun Anna väsyi pitelemään soihtua, sai Turo tukea häntä. Kukaan muu ei uskaltanut tarjoutua.

Kun lukeminen oli päättynyt, sanoi Anna tukahutetulla liikutuksella, mutta lujalla äänellä:

"Rikolliset ovat tunnustaneet; nyt langetkoon tuomio!"

"Kuolema!" kuului vastaus.

"Tämä ei voi koskea minua!" huusi Stein pelästyksestä aivan poissa suunniltaan.

"Minä olen ollut ainoastaan hänen välikappaleensa!" huusi Evens. "Armoa, armoa, ankara rouva!"

Päällikkö näki, mitä tuskaa Anna kärsi. "Älkää antako myöten", kuiskasi hän. "Saanko puhua puolestanne?"

"Puhukaa!"

Päällikkö meni pöydän ääreen. "Armo käyköön täällä oikeuden edellä", sanoi hän. "Harhaanjohdettuja säälitään, rikolliset rangaistaan. Saksalainen miehistö menköön vapaana, junkeri von Stein ja luutnantti Evens käykööt kuolemaan!"

Nyt nousi hirveä metakka; molemmat tuomitut syöksyivät sotamiesten luo ja vaativat, että näiden oli suojeltava heitä. Mutta nämä näkivät ainoastaan uhkaavan soihdun, ja kun se nousi liehuen, päättivät soturit itse käydä käsiksi molempiin onnettomiin upseereihin.

Kaksitoista saksalaista upseeria ja kaksi korpraalia marssi muodostamaan vartijapiiriä.

Lähetettiin noutamaan sotapappeja, ja kaikkien ollessa läsnä saivat kuolemaantuomitut ripittäytyä ja ottaa vastaan synninpäästön ja ehtoollisen.

Se oli valtaava hetki, jota ei kukaan läsnäolijoista voinut ikinä unhottaa, ja yhä seisoi Anna soihtu kädessään; kipinä siitä olisi riittänyt tuottamaan heille kaikille kuoleman.

Kaksi ruotsalaista upseeria otti vangit huostaansa, pappi seurasi edeltä ristiinnaulitun kuva kädessään; he seurasivat hänen jälestään.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, jokainen kuunteli poistuvain askelia. Kaikkien kasvot olivat aivan kuin kivettyneet.

Silloin pamahti ensimäinen laukaus. Oli kuin salama olisi iskenyt kaikkiin läsnäolijoihin. Sitten tuli toinen.

Silloin ojensi Anna soihdun Turolle sammutettavaksi ja pani kätensä ristiin sanoen syvällä liikutuksella: "Nyt ovat he sovittaneet rikoksensa. Jumala antakoon heille anteeksi niinkuin minäkin annan kaikesta sydämestäni!" Sen jälkeen meni hän hitaasti pöydän luo.

Mutta koko miehistö oli langennut polvilleen; useat heistä kuuluivat itkevän ja nyyhkyttävän.

Anna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.

"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot heidän sijaansa", sanoi hän. "Olkoon se, mitä on tapahtunut, alituisena varoituksena silmienne edessä!"

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" huusivat saksalaiset.

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" säestivät ruotsalaiset.

"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin tekoihin!" huudahti päällikkö.

Kokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.

Mutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki sanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan sotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta, ei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.

Huhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen laivastoonkin.

Kuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana sulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen täytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.

Kehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos joku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys oli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin alistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.

Eräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian palaava sinne.

"Kolmen päivän kuluttua!" sanoi Turo Outille.

"Olen valmis!"

Varhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli läsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli itkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.

"Älä ole liian ankara!" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.

Mutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi, ja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä, puhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke rohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta vihollisen käsiin.

11.

TUOMIO.

Tanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista, pienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä pöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän lukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.

Kenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli seissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä kansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan pelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä maalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut tästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton, että hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta; tuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle, jossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen ja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun hän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli Hemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein oli heille sanonut: "Älkää koskaan uskoko tanskalaista!"

Luottaisivatko he häneen nytkin, eivätkö he pikemmin uskoisi hänen menettäneen ymmärryksensä? Eivätkö he voineet viitata omaan ja isiensä kokemukseen, mitä oli seurannut joka kerta, kun vihollinen oli päässyt pujahtamaan maahan, ja oliko mitään syytä luulla, että tällä kertaa kävisi paremmin?

"Jos he uskovat minua, ovat he kurjia tuuliviirejä", sanoi hän, "ja ansaitsevat kohtalonsa."

Pernilla rouva oli sanonut hänelle, että hänen kaunopuheisuutensa pystyi kyllä saamaan sen aikaan, jos hän tahtoi sitä käyttää. Hän ei ollut koskaan sitä uskonut, mutta nyt tahtoi hän koettaa; hän puhuisi aivan päinvastaista mitä ajatteli, ja jos he ottivat onkeen, niin silloin totisesti oli ovelalla naisella ollut enemmän ymmärrystä ja ihmistuntemusta kuin hänellä, ja hän saisi ensi kerran elämässään tunnustaa itsensä voitetuksi. Ja voittaja oli nainen, tosin nerokkain maailmassa!

Eikö hän muuten ollutkin tullut siihen vakaumukseen, ettei maksanut vaivaa rimpuilla vasten virtaa? Jos Sten Sture olisi elänyt, olisi se ollut toinen asia, mutta kuka tulisi jatkamaan hänen työtään? Oliko valtakunnan suurmiesten joukossa ketään, joka kelpasi mihinkään? Kuinka he kaikki olivat häntä kohdelleet? Ja eikö hän ollut saanut mitä oivallisimman tilaisuuden kostoon? Nyt täyttyisivät heidän toivomuksensa, he saisivat tanskalaisen hallituksen, ja he saisivat kauhukseen kokea seuraukset.

Kapyysiin astui muuan kuninkaan palvelijoista ja pyysi luvattua kirjoitusta.

Joko mies näytti liian mitättömältä tai ruotsalaisuus otti oikeutensa, mutta vanha leijona syöksyi pystyyn, kohotti karhunkämmenensä ja huusi: "Luikkikaa tiehenne!"

Käsky täytettiin niin siekailematta, että hänen täytyi nauraa sellaiselle pelkurille.

Hurja, kamala oli hänen naurunsa. Hemming oli kerran kuullut niin nauravan erään kavaltajan, joka vietiin mestauslavalle.

Hetkisen kuluttua saapui muuan kuninkaan herroista, mutta hän jätti oven auki näyttääkseen ne asestetut miehet, jotka häntä seurasivat.

Hemming hymyili mielessään; poiskäännetyin silmin viittasi hän pergamenttiin, joka oli pöydällä. Hovimies otti sen ja riensi pois.

Niin oli arpa heitetty!

Hemming Gadd oli kavaltaja! Kulovalkeana oli sellainen puhe leviävä ympäri Ruotsin maan. Ja hän löi nyrkkiä pöytään niin rajusti, että se halkesi, ja sitten tuijotti hän halkeamaan synkin muistelmin ja miettein.

Mutta askel oli otettu, hänen täytyi käydä eteenpäin tiellä, jolle oli lähtenyt. Helluntain aikoihin saapuivat he Tukholman edustalle. Kirje lähetettiin jo saaristosta ruotsalaisiin maakuntiin, ja mukana seurasi kuninkaan kirje, jossa hän lupasi lakien, oikeuksien ja vanhojen hyvien tapojen pyhänä pitämistä, ja rahvas oli kutsuttava Tukholmaan valtiopäiville päättämään ikuisesta rauhasta kolmen valtakunnan kesken. Samalla laskettiin joukko sotaväkeä maihin.

Nyt alkoi Tukholman piiritys, mutta näyttäytyi pian, että se oli miltei yhtä mahdotonta kuin Kalmarinkin valloittaminen. Piiritettiin niin maan kuin merenkin puolelta, mutta jokainen porvari oli ruvennut sotamieheksi, ja yhdessä he muodostivat muurin, joka ainakin tällä haavaa oli läpipääsemätön.

Kristina oli väsymätön, ja urhoollinen puolustusjoukko osoitti mitä suurinta uhrautuvaisuutta. Oli kysymys isänmaasta, kotiliesistä, ja kaikki arvelut väistyivät.

Kuningas oli synkällä tuulella, ja pian näyttäytyi, etteivät kirjeet eivätkä lupaukset pystyneet kehenkään; Hemmingin kirjeet herättivät suuttumusta, kuninkaan naurua.

Silloin koetettiin lahjoa ei ainoastaan herroja, vaan rahvastakin. Erittäinkin ne, jotka olivat Tukholman läheisyydessä, tahtoi kuningas vetää puolelleen. Niin hän itse kuin hänen lähettinsäkin kokosivat Uplannin talonpoikia ympärilleen ja puhuttelivat heitä ystävällisesti, ja kun he tulivat leiriin Tukholman edustalle, kestitettiin heitä, eivätkä he palanneet sieltä koskaan saamatta lahjaksi suolatynnyriä.

Ruotsalaisten herrojen joukosta varsinkin Mathias piispa touhusi innokkaasti kääntääkseen kansan mielen kuninkaan puolelle. Hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta, missä saattoi saavuttaa jonkunlaisen hyväntekijän maineen. Kansaa miellytti hänen suopea ja leikkisä luonteensa. Koko hänen oma persoonallisuutensa oli sulanut yhteen ainoaan haluun, hän tahtoi miellyttää ja saada suosiota niin kansalta kuin kuninkaaltakin. Mahdollisesti hän ajanoloon odotti ylennystä, mutta nyt oli hänen ajettava kuninkaan asiaa rahvaan kesken, ja suuresti mielissään oli hän kuullessaan toisten pappien sanovan, ettei kenelläkään ollut niin suurta vaikutusvaltaa kuin hänellä. Turhamainen vanha mies punastui kuin tyttö, kun kuningas taputti häntä olalle ja pyysi häntä tekemään hänen asiansa hyväksi minkä voi.

Käsi sydämellä hän sen lupasi, eikä Kristian kuninkaalla ollut uskollisempaa palvelijaa.

Oli kyllä toisiakin, jotka eivät tahtoneet olla häntä huonompia; huomattavimmat niistä olivat Skaran piispa Vincentius ja herrat Ture Jönsinpoika ja Erik Abrahaminpoika.

Mutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla, Vestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika (Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussa Göksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myös varmoissa käsissä.

Kuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa olivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän. Vesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan talonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat Sven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.

Maunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera ryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä tiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna oli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti käytävä.

Lähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja pyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset oli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti, ennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto määräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset jyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys, ja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen lähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa vastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin leiriin.

Kuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman porvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen asiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina kaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta äärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja ivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään raivoon.

Ja lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas pysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut Kristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha stureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja herra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina rouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean asian puolesta.

Asema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute kävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan ei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian olevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua piirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään paljonmaksavilla varustuksillaan.

Katkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä ryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri ja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva ja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään tohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja lähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta vastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin tuloksiin kuin rauhanhierojat.

Kuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen kuluttua.

"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?"

"Niin, teidän armonne."

"Todistakaa se!"

"Millä tavoin?"

"Taivuttakaa heidät antautumaan."

Hemming seisoi hetken mietteissään. "Teen parastani", sanoi hän.

"Milloin olette valmis?"

"Milloin käskette!"

"Huomenna siis!"

"Vaikka huomenna, teidän armonne!"

Hemming Gadd lähti, ja kuningas lähetti sanan Mathiaalle ja Erik Ryningille, että he samassa tarkoituksessa saapuisivat kaupunkiin, mutta puhemiehenä olisi Hemming Gadd. "Jos hän epäonnistuu", huusi kuningas, "niin lähetän hänen päänsä Pernilla rouvalle, joka pääsee siitä käsittämään, kuinka vähän arvoinen papin kaunopuheisuus on!"

Huomenna pyysivät kolme yllämainittua herraa pääsyä kaupunkiin. Siihen suostuttiin heti. Sillä Kristina rouva tuumi, etteivät ne viestit, joita Hemming Gadd toi, voineet olla muita kuin hyviä, ja sentähden ikävöi hän niitä kuulla.

Mutta kun kaupunkiin levisi tieto, että Hemming piispa oli tulossa, silloin tunsivat kaikki ikäänkuin tuulahduksen muinaisista, onnellisista ajoista.

Varmasti tuli hän auttamaan sorrettua kaupunkia! Kaikki, ketkä elivät ja hengittivät, riensivät häntä vastaan. Muutamia upseereja ja useita porvareita oli tulijaa vastassa kaupungin portilla, ja katseluhaluisena väkijoukko muodosti kunniakujan aina linnaan saakka, mutta he eivät nähneet ketään muita kuin Hemmingin.

"Kuinka hän punoittaa!"

"Ja tuijottaa eteensä!"

"Eikä näe meitä ensinkään!" kuiskailtiin.