Part 14

"Etkö luule minun nähneen, että käyntini ovat sinulle hyvin vähän tervetulleita, ja sentähden siis..."

"Mutta kun sanon sinulle, etten ole sitä ottanut!" Outi etsi kärsimättömästi lattialta.

"Sitten olet antanut sen jollekin toiselle."

Turo lähti alaspäin.

Ensimäiseltä palvelijattarelta, jonka tapasi, kysyi hän, oliko Annalla aikaa päästää hänet puheilleen.

Palvelijatar meni heti kysymään.

Mielen herkkätuntoisuus on usein riippumaton yhteiskunnallisesta asemasta ja kasvatuksesta, usein voi se oli synnynnäinen tai riippuva loukatusta turhamaisuudesta Ei ilmaise mielellään sen vikoja ja heikkouksia, ketä hellii lähimpänään.

Turo tunsi selvään sen nöyryytyksen, joka kohtasi häntä itseään, jopa hänen kansaansakin sen rikoksen tähden, minkä Outi oli tekemäisillään, ja vaikka hän olikin lujasti päättänyt rangaista, ei hän siltä kärsinyt vähemmän.

Epävarmoin askelin hän sentähden meni Anna rouvan luo.

"Mitä nyt, Turo?", kysäisi tämä pelästyneenä hänet nähdessään.

"Ah, eipä juuri mitään."

"Oletko sairas?"

"En tietääkseni!"

"Onko jotakin tapahtunut?"

"Näkyykö se naamastani?"

"Kyllä! Et ole sama tänään kuin eilen, sen täytyy olla jotakin hirveää!"

"Niin se onkin!"

Anna meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. "Sano minulle kaikki!" virkkoi hän lempeästi.

Turo loi nopean katseen häneen, mutta se osanotto, joka loisti jalon naisen silmistä, näytti tekevän hänelle enemmän kipeää kuin hyvää, ja hän vetäytyi arasti loitommalle sanoen: "Outi!"

Anna rouva viittasi ikäänkuin varoittaen ylöspäin.

Silloin Turo pani hymyillen avaimen pöydälle.

"Onko se hänen?"

"On!"

"Sinä olet sulkenut hänet ulos?"

"Älkää antako sitä takaisin."

"Mitä hän on tehnyt?"

"Kavaltanut teidät!"

"Se ei ole mahdollista!"

"Huonolle naiselle on kaikki mahdollista."

"Huono hän ei ole!"

"Kevytmielinen sitten, ja se on pahempaa."

"Onko sinulla todisteita?"

Turo pani kätensä silmilleen ja nyyhkytti, itkeä hän ei voinut.

"Jätä hänet sitten!"

"Pitäisittekö te hänet sen jälkeen?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta jos hän olisi tahtonut kavaltaa teidät?"

"Minut?"

"Teidät ja linnan vihollisen käsiin."

"Houritko, Turo?"

"Soisipa Jumala, että hourisin!"

"Se ei voi olla totta!"

"Ja kuitenkin se on!"

Ja nyt kertoi Turo niin lievin sanoin kuin mahdollista, mitä me jo tiedämme.

Anna Bjelke tiesi tuskin, uskoiko omia korviaan. Turo jätti hänelle niin juhlasalin kuin sisemmänkin huoneen avaimet.

"Ethän ole puhunut tästä asiasta kenellekään muille kuin minulle?" kysyi Anna rouva.

"En suinkaan."

"Sitten saat olla ainoa uskottuni."

"Yhdellä ehdolla!"

"No?"

"Ensin lupaus."

"Tietämättä mitä lupaan?"

"Voitte kai ymmärtää, ettei se koske teitä."

"Mutta Outia!"

"Ettekö ole luvannut hänet minulle?"

"Turo, on rikoksellista kostaa itse!"

"Lupaan, ettei hänelle käy pahemmin kuin minullekaan", sanoi Turo tyynnyttäen.

"Tahdot viedä hänet täältä?"

"Se on aikeeni!"

"Pakottaa hänet kuuliaisuuteen?"

"Jollei hän taivu vapaasta tahdostaan!"

"Kuinka suuresti sinun täytyy häntä rakastaa!" sanoi Anna rouva lämpimästi. "Suostun mielelläni, kun vain lupaat, ettet kohtele häntä ylen ankarasti."

"Ettekö te tahdo hänelle mitään kostoa?"

"Jumala on pelastanut minut sinun kauttasi."

"Mutta hän on..."

"Hänen tähtensä sinäkin palvelet minua."

"Tahdon ajaa teidän asiaanne häntäkin vastaan", sanoi Turo hymyillen.

"Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?"

"Ennen kaikkea vangittava rikolliset."

"Sen täytyy tapahtua salassa!"

"Jättäkää se minun huostaani!"

Anna seisoi kotvan ajatuksissaan. "Luulen välttämättömäksi, että ajamme asian loppuun niin pian kuin mahdollista."

"Se onkin parasta!"

"Sanoit, että saksalaisten päällikkö, junkeri Stein, on kapinan johtaja?"

"Tanskalainen sanoi niin, ja se käy yksiin koko miehistön todistuksen kanssa."

"Tanskalainen on vangittava."

"Tietenkin. Mutta sen täytyy tapahtua hissukseen, muuten tanskalaiset nousevat vastarintaan."

"Ei, Turo, vaan avoimesti ja rehellisesti."

"Kuka on tuleva ilmiantajaksi?"

"Outi!"

Turo katsoi häneen suu selällään.

"Outi?" toisti hän.

"Eikö hän ole oikea?"

"Kyllä, mutta..."

"Sinä epäilet, ettei hän suostu."

"En, jos minä saan hänet pakottaa siihen."

"Tee se sitten heti, tunnin kuluttua kutsun päällystö kokoon."

"Siihen sen kyllä teen", vastasi Turo ja otti avaimen takaisin. "Tuolla ylhäällä voimme puhua kahdenkesken."

Outi luulotteli tosiaankin, että hänen uusi rakastajansa oli ottanut avaimen, ja hän oli juuri lähdössä häntä etsimään, kun muuan kyökkipoika tuli juosten hänen luoksensa. Hän sanoi löytäneensä avaimen.

Outi tempaisi sen häneltä ja riensi huoneeseensa, mutta heti oli Turokin hänen jälessään. "Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi hän.

Turon muoto, mutta kenties vielä enemmän omantuntonsa nuhteleva ääni sai Outin kauhusta jähmettymään. Hän tiesi, että Turon oli mahdoton tietää mitään, ja kuitenkin oli tämä toistanut ensi sanat, jotka hän oli lausunut astuttuaan juhlasaliin.

Hän kalpeni, hämmästys ja pelko vei häneltä rohkeuden kieltää totuutta.

"Kerro kaikki eilisiltainen!" käski Turo.

"Se ei ole mitään!" rohkaisi Outi itsensä vastaamaan.

Silloin sieppasi Turo esiin ampuma-aseen.

"Turo!" huusi Outi.

"Kerro!"

Outi heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa itkien ja rukoillen.

"Kerro kaikki!" sanoi Turo.

Outi katsoi häneen; hänen kasvoillaan ei kuvastunut mitään armoa, ei mitään sääliä. Mutta kuinka paljon hän tiesi?

Täytyi alottaa.

Mutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.

Silloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen ilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.

Tarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt hänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois vähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää hänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli saanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea, ja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta etsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti hän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen vallassaan.

Vihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin rikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.

"Lue nyt viimeinen rukouksesi!" sanoi hän.

Outi kirkaisi. "En tahdo kuolla!" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän polvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.

Silloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä keralla.

Outi päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta. Hän ainoastaan peitti kasvonsa.

"Nouse ylös, onneton!" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan ilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan nuhteet olisivat koskeneet.

"Armoa!" kykeni hän vain sanomaan.

"Hän ei sitä ansaitse!" vastasi Turo.

"Hänen rikoksensa ansaitsee kuoleman!" sanoi toinen asemiehistä.

"Armoa, armoa!"

"Mitä tahdot tehdä sitä ansaitaksesi?"

"Kaiken, kaiken!" puuskahti Outi ja tarttui Anna rouvan hameeseen, jota hän suuteli kerta toisensa jälkeen.

"Elämä on sinulle hyvin rakas!"

"Niin, yli kaiken muun."

"Mikset ajatellut sitä ennenkuin oli liian myöhäistä?" kysyi jalo rouva.

"Hän kiusasi niin kovin!"

Anna rouva osoitti pihalle. "Mitä näet tuolla?" kysyi hän.

"Upseereja ja sotamiehiä!" huudahti Outi kauhuissaan.

"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa syytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan uskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen."

Outi seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen tuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä käsin polvilleen.

"Jaa vai ei! Valitse!"

"Saanko sitten jäädä henkiin?"

"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi."

"Minä seuraan!" sanoi hän ja nousi. "Mutta minä jään tänne ylös", vastasi Turo. "Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen otuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin ääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin poikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin totta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt."

Vanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan katseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!"

Alhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin äkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian kuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.

Saksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan ei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.

Nuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan junkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia nyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.

Ruotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin näytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman päällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.

Anna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan rummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja näiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty keskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.

Outi seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.

"Mitähän nyt on tuleva!" kuiskailtiin.

Annan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa läsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen hiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: "Mitä minulla on teille sanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla huuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen korkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta salaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan."

"Meillä on kavaltajia joukossamme!"

Syntyi yleinen surina.

"Kavaltajia? Missä, missä he ovat."

"Laittaudu pois täältä!" kuiskasi junkeri kalveten.

Mutta juuri kun luutnantti kääntyi, laskivat molemmat asemiehet, jotka olivat seuranneet Anna rouvaa, kätensä hänen olalleen ja sanoivat: "Pysykää paikoillanne!"

Hän ei sen jälkeen liikuttanut ainoaakaan jäsentään.

"Kuka on syyttäjä?" kysyi junkeri ivallisesti.

Outin käskettiin nousta lavan portaille, ja hän totteli heti.

"Hameväkeä taas!" lisäsi junkeri.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Puhu!" käski Anna Bjelke.

Mutta pelästys oli lamauttanut Outin kielen, hän heitti Anna rouvaan tylsän katseen. Oli niin hiljaista, että hän kuuli selvään pyssynlukon nopsauksen. Hän katsoi ylös, ja silloin tuli eloa hänen silmiinsä ja liikkeihinsä.

"Minä olen syyttäjä", huudahti hän vihlaisevalla äänellä, "ja häntä, junkeri Evensiä, minä syytän siitä, että hän houkutellen ja lahjuksin on taivutellut minua kavaltamaan jalon rouva Anna Bjelken!"

Nyt nousi yleinen hälinä. Luutnantin ällistys oli silminnähtävä, ja asemiesten käytös antoi lisäpontta syytökselle.

"Sinä valehtelet, mieletön!" huusi hän.

"Tahdotko kieltää?" huusi Outi, nyt tosiaankin kiihdyksissään. "Tiedätte hyvin te, hänen toverinsa, oliko hän yötä asunnossaan. Minun luonani hän oli juhlasalissa, siellä houkutteli hän minut lupaamaan, että tänä yönä antaisin unijuoman jalolle rouvalleni ja sitten antaisin vihollisten viedä hänet pois."

"Kuolema kavaltajalle!"

"Ampukaa hänet!"

"Ei, hirttäkää hänet!"

"Niin, hirttäkäämme hänet!"

Vaivoin saatiin tyyneys joltisestikin palaamaan. Outi loi katseen torniin.

"Edelleen!"

Nyt oli Outi vauhdissaan, hänestä tuntui, kuin olisi hän valittu uhriksi, ja mitä suuremmaksi hän kuvaisi rikostoverinsa syyn, sitä paremmin puhdistaisi hän itsensä. Nyt hän ymmärsi mitä Turo oli tarkoittanut.

"Kun tunnustin tietäväni, missä linnoituksen avaimia säilytettiin, kerjäsi ja rukoili hän minua, että antaisin ne hänelle."

"Mitä varten?"

"Yleisen hälinän vallitessa oli portit avattava Tanskan kuninkaalle."

"Hyvin keksitty!" nauroi junkeri von Stein. "Oliko kuninkaallekin ilmoitettu etukäteen?"

"Kyllä, herra, juuri te olitte ilmoittanut. Sen näkee kyllä vääristyneistä kasvoistannekin!"

"Kaikki on keksittyä valhetta!" huusi Evens. "Onko teillä mitä todistuksia?"

"Sinä unhotat syntirahat!" huusi Outi ja heitti koristeen niin varmalla kädellä, että se lensi hänelle vasten kasvoja. Kun ne vääristyivät tuskasta, tervehdittiin raakaa tekoa riemuhuudolla.

Syntyi taistelu siitä, kuka sen sieppaisi, junkeri sen vihdoin sai.

Hänen käskettiin antamaan se pois, mutta hän vastasi, että sodassa pitää kukin saaliinsa, eikä hän aikonut antaa pois omaansa.

Hänen sotamiehensä jupisivat hyväksyen, mutta ruotsalaisten joukosta kuului paheksumisen murinaa.

Anna Bjelke piti päällystön kanssa lyhyen neuvottelun; kaikki olivat yksimieliset siitä, että rikollinen oli heti vangittava. Ja Anna rouva meni lavan reunalle sanoen kuuluvalla ja selvällä äänellä:

"Junker von Stein, käskekää heti vangita syytetty." Tämä katsoi ylös linnanrouvaan, raivo kiehui hänen sisällään, mutta hän ei ollut valmistautunut mihinkään toimenpiteihin. Rouvan tyyni ryhti herätti epäluuloa, että mahdollisesti ruotsalaisten pyssyt olivat ladattuina. Ja niin pani hän melkein halveksivasti toimeen annetun määräyksen. Hän taputti nauraen vankia olalle ja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja.

Saksalaiset sotamiehet näyttivät pitävän tapausta suoranaisena loukkauksena; se ei ollut kapinaa, lupaava alku siihen.

Kun vanki oli viety pois, kutsui linnanrouva päällystön istumaan sotaoikeutta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, sen jälkeen poistui hän lavalta.

Outi seurasi jälestä ja piti hyvänään kaiken sen ylistyksen, mitä hänelle tuhlattiin sen rohkeuden ja varmuuden vuoksi, millä hän oli esiintynyt ja pelottomasti ilmaissut totuuden.

Mutta linnaan päästyään riensi Outi portaita ylös huoneeseensa, jossa hän äsken oli nähnyt Turon. Mutta tämä oli jo poissa.

Viisaus sanoi hänelle, että hänen oli pysyttävä täällä, ja hän teki niin. Hän otti esiin pienen peilinsirusen ja opettelihe kauneimman ja viattomimman ilmeen minkä voi.

Turo odotti Anna rouvaa tämän huoneessa.

"He päästävät hänet tänä yönä karkaamaan", sanoi hän, "jollemme ryhdy varokeinoihin."

"Mitä tahdot tehdä?"

"Vartioida itse."

"Sinua tarvitaan muualla!"

Turo seisoi tuumaillen. "Päivän aikaan ei meillä ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Ja tottapahan yön tultua aina keino keksitään."

"Ja Outi?"

"Hän on mennyt huoneeseensa."

"Hän teki hyvin asiansa."

"Pelosta!"

"Hän ei ole ilkeä!"

"E-ei!"

"Tiedätkös, minä kadun erästä asiaa."

"Hm!"

"Että olen antanut hänet sinun valtaasi!"

"Siitä on myöhä puhua!"

"Anna anteeksi hänelle, Turo!"

Turo pudisti päätänsä.

"Hän on nuori ja turhamainen, kiusaus oli hänelle voittamaton, hän lankesi, mutta nousi jälleen."

"Olen vannonut."

"Mitä?"

"Heidän molempain täytyy kuolla."

"Tahdotko ottaa sellaisen synnin omalletunnollesi?"

"Minä seuraan itse mukana?"

"Oletko kristitty, Turo?"

"Onhan minut ristitty."

"Mutta tiedät niin vähän siitä, mitä siihen sisältyy."

"Silmä silmästä, hammas hampaasta!"

"Ei, Turo, antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan."

"Minä en voi!"

"Voit, jos tahdot!"

"En tahdokaan!"

"Muistatko, ettei hän tahtonut tulla kihlatuksesi."

"Muistanenhan tuon!"

"Sinä et voinut elää ilman häntä."

"En voi sitä nytkään!"

"Ota sitten hänet huostaasi, kuin olisi hän osa sinusta, korjaa mitä minä olen lyönyt laimin; sellainen rakkaus kuin sinun voi kaiken mitä vain vakavasti tahtoo."

"Hän on pirun juonia täynnään!"

"Aja sitten ne ulos; valloita rakkaudellasi hänen sydämensä."

Turon kasvot hieman kirkastuivat: "Saanko viedä hänet mukanani kotiin?"

"Tietysti saat, ensi laivalla."

Turo vaikeni kotvan. "Minun aikeeni oli", sanoi hän, "panna heidät molemmat pieneen veneeseen; minä itse olisin ollut soutumies; kun olisimme päässeet loitommalle vesille, olisin ensin näyttänyt heille pientä ruutinassakkaa mukanani. Sitten olisin iskenyt tulta ja leikkinyt heidän kanssaan hetkisen, kuten kissa hiiren kanssa, kunnes lopulta..."

"He olisivat sen estäneet!" huudahti Anna väristen.

"Olisin ottanut nuoran mukaan ja sitonut heidät. He olisivat saaneet voimattomina katsella, mikä heitä odotti." Hänen silmänsä paloivat, hän värisi kuvitellessaan tuskia, joita oli aikonut valmistaa uhreilleen.

"Aja pois nämä kamalat ajatukset, Turo, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on pelastanut sinut sellaisesta ilkiteosta."

"Niin, mutta... valani!"

"Etkö muista mitään muuta vannoneesi?"

Hän taisteli kovan kamppailun. Rakkaus Outiin ei ollut koskaan ollut voimakkaampi, mutta tämän arvottomuus oli ikäänkuin peittänyt sen rikkakasaan. Mutta tytön reipas esiintyminen ja se vauhti, jolla hän heitti kallisarvoisen koristeen viettelijälleen, oli Turoa miellyttänyt. Hänestä se oli hyvin tehty ja hän tiesi, että se oli Outille suuri uhraus. Mutta erittäinkin jalon linnanrouvan itsesyytökset ja langenneen puolustelut polttivat pois kaiken tomun ja lastut, ja niin leimahti liekki entistään korkeammalle.

Mutta viimeiseen saakka tahtoi hän pitää puoliaan; miehen on arvotonta antaa liian pian myöten. "En lupaa mitään", sanoi hän.

"Mene hänen luoksensa."

"Sen teen."

Ja niin hän menikin, mutta ainoastaan muutamain askelten päähän ovesta. Äsken oli hän kerskaillut voimastaan, nyt piteli jokin häntä takista. Oliko se pelkoa? Oliko Outi tosiaankin saanut puolustajan hänen omasta sydämestään, joka uhkasi kumota kaikki hänen lujat päätöksensä?

Hän tuumi jättää tytön tuskiinsa, ainakin muutamiksi tunneiksi. Mutta silloin muisti hän jättäneensä pyssynsä sinne ylös. Ajatteles, jos tyttö tekisi sillä tuhoja? Ei, hänen täytyi heti mennä sisään. Kun hän avasi oven, makasi Outi lattialla nojaten päätään sohvaan ja nukkuen.

"Hän voi nukkua!" jupisi Turo tyytymätönnä.

No, niinpä hänelläkin oli tilaisuus hieman katsella. Kaikki pyhimykset, kuinka tyttö oli kaunis!

Kenties hän oli itkenyt itsensä nukuksiin, sillä kyynelet kimmelsivät vieläkin silmäluomilla.

Turo rukka, hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka vaarallista oli antautua ilokseen kaunokaista katselemaan; mutta sitä vastoin tunsi hän elävästi, että jokaisen täytyi ihastua Outia nähdessään, ja kun heikkoa naista houkutellaan, ei pidä lukea niin suureksi viaksi, vaikkei hän aina voi seista vastaan; mieshän sen tekee eikä hän.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Herättää tyttöä ei hän tahtonut. Äkkiä älysi hän, miten oli seissut siinä katselemassa, ja sen ei Turo katsonut sopivan arvolleen. Pyssy oli ikkunan ääressä, sen saattoi hän kyllä ottaa, mutta silloin Outi kuitenkin käsittäisi, että hän oli ollut huoneessa, ja toisekseen oli... Hyi häpeää, Turo, sinähän ikävöit sovintoa, raukka!

Turo nyökkäsi tyytyväisenä; nyt hän tiesi mitä oli tehtävä.

Hän hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mutta ulkona hän tömisteli ja murisi äänekkäästi; sen jälkeen tempoi hän ovea ennenkuin oli saavinaan sen auki. Se onnistui.

Outi seisoi keskellä lattiaa, täysin valveillaan, ja pelästys kuvastui hänen kasvoillaan.

"Pyssyni!" sanoi hän ikäänkuin selittäen ja edes katsomatta tyttöön.

Mutta samassa tunsi hän käsivarsien kiertyvän sääriensä ympärille ja Outi katsoi ylös häneen ja sanoi rukoillen: "Turo!"

"Anna minun olla!"

"Sano, että annat minulle anteeksi!"

Nyt käsitti Turo, että tyttö pelkäsi henkeään; no, sitä parempi.

"Oletko valmis?" kysyi hän.

"Jos välttämättömästi tahdot!" nyyhkytti Outi.

"Voit kai käsittää, etten voi jättää sinua elämään tämän jälkeen."

"Voisinhan tulla paremmaksi."

"Vieläkös!"

"Ajattelin, että jos veisit minut täältä entiseen kotiini..."

"Sitähän et tahdo!"

Outi puhkesi kyyneltulvaan.

"Siellä ei ole ketään, jota voisit liehitellä."

"Saan kai elää isän tuvassa."

"Voitko viihtyä siellä?"

"Täytyy tietenkin!"

"Sieltä lähtisit pian."

"Sinun ollessasi poissa voisin mennä äitisi luo."

"Mutta jos minä jäisin kotiin?"

Outi katsoi häneen... Olisiko mahdollista, että... "Jos jäisit kotiin, Turo?"

"Voisihan käydä niinkin."

Outi nousi hiljaa kuin kissanpoikanen. Ensin painoi hän huulensa Turon käteen eikä tämä vetänyt sitä pois, mutta ei kuitenkaan ollut niinä miehinäänkään, tuijotti vain kattoon.

Kaikki pyhimykset, kuinka Outia pelotti, mutta täytyi uskaltaa. Ja niin likistäytyi hän pojan turrikkaa vasten ja sanoi rukoillen: "Turo!"

"Mitä niin?"

"Tiedäthän, että voin hoitaa mökkiä."

"Mutta et tahdo!"

"Nyt tahdon. Ja ymmärränkin nyt paremmin kuin ennen, kuinka kaikki on laitettava."

"Nurinkurin!"

"Ennen paloi mieleni pahaan, nyt olen parantunut tykkönään."

"Kunpa siihen olisi uskomista!"

"Pane minut koetteelle, Turo, jätä minut äitisi luo koko talveksi, ypö yksin. Jollei hänellä ole mitään valittamista, silloin kai synti on ajettu pois."

Tämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se, että Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta, mutta ei sentään sopinut vielä antautua.

Outin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä kiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja niin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen kaulaansa: "Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos tahtoisit antaa anteeksi..."

Turo ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan. Mutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.

"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo", sanoi Outi. "Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle hyvin rakas."

"Sanot vain niin."

"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!"

Ei, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon kädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta kun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli kalpea kuin kuolema.

Mutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu. Ei ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti, kenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa hänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli häntä.

Ja soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt valtiaaksi.

He menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat Outille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan omaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.

Sovittiin, että Outi ei liikkuisi huoneestaan mihinkään; muutamien päivien kuluttua vihittäisiin hänet Turon vaimoksi ja he lähtisivät sitten ensi laivalla.

Mutta yön tultua meni Turo muiden vanginvartijain kera vartioimaan, eikä mitään häiritsevää tapahtunut.

Varhain aamulla pyysivät muutamat korkeimmasta päällystöstä Anna rouvaa puhutella. He sanoivat hänelle, että oli odotettavissa kapina; ruotsalainen päällystö oli suurimmaksi osaksi lahjottu, ja nekin, jotka eivät olleet, epäröivät silminnähtävästi.

"Mitä he tahtovat?" kysyi Anna rouva. "Jättää linnoituksen Kristian kuninkaan käsiin."

"Petosta siis!"

"Valitettavasti!"

"Mitä mieltä te olette, jalot herrat?"

"Me voimme käydä taisteluun, uhrata henkemme ja veremme, mutta se on hyödytöntä."

"Parempi kuolla kunnialla kuin elää häpeäkseen", puuttui toinen tulisesti puheeseen.

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi Anna. "Kuitenkin luulen, että lykkäämme tämän kysymyksen sotaoikeuden istunnon jälkeen; sillävälin voinemme hankkia lähempiä tietoja."

"Juuri silloin on kapina puhkeava!"

"Saksalaiset tulevat estämään tuomion julistamisen."

"Ja varsinkin sen toimeenpanon!"

"Ja te tiedätte tämän!" huudahti Anna.

"Olen juuri äsken saanut tietooni, ettei neljäsosa ruotsalaisista ole halukas täyttämään velvollisuuttaan. Mitä on tehtävä sellaisissa olosuhteissa?" Linnanpäällikön apulainen se näin puhui, ja hänen maahanluotu katseensa ja kiihottunut ulkomuotonsa osoitti, ettei hän itsekään ollut syytön.