Part 13

Anna toipui nopeasti. "Annamme yksityisasiain vallata mielemme", sanoi hän. "Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen ajatella ainoastaan isänmaata." Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä ja sanoi lempeästi: "Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet; minä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja sellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte."

Molemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen ojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta: "Puhukaa!"

"Isänmaa tarvitsee teitä!"

"Minun haluni ei vedä sinnepäin", sanoi Maunu.

"Minä luulin, että kun kuolema on oven edessä, niin olisi aina halua sitä torjumaan", vastasi Anna vapauttaen hiljaa kätensä.

"Minä lähden sotaan!" sanoi Åke.

"Etsimään kuolemaa?" lisäsi Maunu vilkkaasti. "Sitä ette voine tahtoa, Anna."

"Se, joka menee täyttämään velvollisuuttaan, ei kysyne mitä saattaa kohdata."

Nopea oli se katse, jonka Åke sai, mutta hän ymmärsi sen, sillä iloisina helähtivät sanat, kun hän vastasi:

"Kuinka minä pelkäisin kuolemaa! Nyt olen varma, että te molemmat tulette minua kaipaamaan."

Mutta nyt ei Maunukaan tahtonut jäädä miestä huonommaksi, ja niin päättivät molemmat veljet ottaa osaa taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Maunu aikoi lähteä kokoamaan talonpoikaisjoukkoja ja Åke Tukholmaan tarjoamaan Kristina rouvalle palvelustaan.

"Viekää sitten hänelle terveisiä minulta", huudahti Anna vilkkaasti. "Sanokaa, että hänen esimerkkinsä kehottaa minua seuraamaan."

* * * * *

Saksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen saaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta; kertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi Tukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.

Saksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli noussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden menestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet kautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli kuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä oli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki olivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia lupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje saapui Kalmariinkin.

Anna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan puhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.

Usein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä. Silloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli tehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut toimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.

Mutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin suojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja ikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.

Eräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeen Suomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.

Sorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat miellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä. Tyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti hän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: "Jalo rouva!"

"Mitä on tekeillä?"

"Turo on täällä!"

"Turo! Mistä hän tulee?"

"Suomesta. Isä on kuollut!"

"Niinkö, se on siis syynä liikutukseesi! Hän on ollut Viipurissa?"

"Niin, mutta..."

"Mitä on tapahtunut?"

"Turo tahtoo, että minun on mentävä hänen kanssaan naimisiin."

"Olethan luvannut sen!"

"_Silloin_, mutta nyt..."

"Tahdotko pettää lupauksesi?"

"Tahdon vain lykätä sen täyttämisen."

"Onko mielesi kiintynyt johonkin toiseen?"

"Ah, kuinka voitte luulla..."

"Minulla ei ole ollut aikaa valvoa sinua viime kuukausina, sinä olet nyt kyllin vahva tehdäksesi sen itse."

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!" sanoi Outi itkien.

"Toivotaan!"

Outi heittäytyi Anna rouvan jalkoihin ja suuteli hänen hamettaan. "Jalo rouva", sanoi hän, "taivuttakaa hänet antamaan minun olla vapaana vielä vuosikauden."

"Mistä syystä?"

"En tahdo erota teistä!"

"Onko tämä todellinen syysi!"

"Vakuutan sen!"

"Pyydä sitten Turoa tulemaan tänne!"

"Pyhä neitsyt siunatkoon teitä!" Ja hän riensi nopeasti huoneesta, mutta palasi hetkisen kuluttua Turon kanssa.

Turosta oli paisunut suuri ja väkevä merimies, joka uhkui elämää ja terveyttä.

"Totisesti, Turo, tuskin tunnen sinua", huudahti kummastunut Anna hänet nähdessään.

"Te, jalo rouva, minut veditte ylös unteloisuudestani", sanoi hän. "Ja jos minusta on tullut jotakin, on se tapahtunut teidän avullanne, enkä koskaan lakkaa teitä siunaamasta."

Sanoissa oli niin paljon sydämellisyyttä, että Anna oli vakuutettu, etteivät ne olleet opetettuja, ja kuitenkin ihmetytti häntä suuresti, missä Turo oli niin sievistynyt sanoiltaan ja käytökseltään.

Hänen kysymykseensä vastasi mies olleensa kolme viikkoa kotonaan ennenkuin äskettäin oli erään laivurin mukana tullut Ruotsiin.

"Mitä sinulla oli niin kauan kotipuolellasi tehtävää?" kysyi Anna.

"Hautasin Outin kunniallisen isäukon ja laitoin kaiken kuntoon hänen tuloaan varten."

"Luuletko itse tulevasi siellä maanäärillä viihtymään?"

"Tuskinpa kauan, mutta silloin lähden jälleen merille."

"Kuinkas hän silloin?"

"Jää tietysti mökille! Mummo ikävystyy yksin."

Sanat kuulostivat kovilta ja ankarilta, ja katse, jolla hän katseli Outia, muistutti haukkaa, joka pitelee varpusta kynsissään.

Outi kääntyi pois ja itki.

"Oletteko jo riidelleet?"

"Hän on kuin pursi ilman peräsintä, nyt saa hän tutustua kompassiin."

Anna rouva antoi Outille muutamia tehtäviä suoritettavaksi, ja vasta tämän mentyä käski hän nuoren merimiehen kertoa mitä tiesi hänen äitinsä ja sisarensa kodista; kaikki mikä oli yhteydessä Viipurin kanssa, oli hänelle rakasta.

Sitten kysyi hän, tiesikö Turo mitään mielialasta Suomessa, ja Turo kertoi elävyydellä, ja lämmöllä, että suomalaisiin kansanmiehiin sai huoletta luottaa; mutta oli siellä herrojakin, jotka olivat kunnon miehiä. "Teidän oma lankonne, jalo herra Tönne Erikinpoika, on ruotsalainen sielultaan ja mieleltään", sanoi hän.

"Oletko kuullut mitään herra vainajani vävystä, jalosta Åke Yrjänänpojasta?"

"Kuulin hänen sanovan talonpojille, että niin totta kuin herra Sten Sture oli jalo ja ylevämielinen herra, suuri toimissaan, niin varmasti tahtoi hänkin taistella henkeen ja vereen hänen oikean asiansa puolesta."

"Sitä odotinkin!"

"Sentähden kansa häntä rakastaa, ja äitini, joka talvikorvalla oli Turun puolella, kertoi, kuinka piispa on kehottanut, että jokaisen on pysyttävä uskollisena esivallalle, joka jo niin kauan on maata parhaimmiten hoivannut."

"Et usko, Turo, kuinka sanasi lohduttavat ja ilahuttavat minua; mielelläni olisin nähnyt, että olisit tahtonut jäädä tämän rauhattomuuden ajaksi linnoitukseen; luotettava palvelija on suuri aarre, eikä minulla ole sellaista ainoatakaan."

"Sen sanotte Outin tähden!"

"Sanon sen omastakin puolestani, Turo."

Turo näytti sangen epäilevältä. "On kai sama, tapahtuuko se muutamia kuukausia ennemmin vai myöhemmin", jupisi hän.

"Samalla voisit pitää silmällä Outiakin, ja niin oppisi hän tottelemaan; olen viime aikoina ollut vähän tekemisissä hänen kanssaan."

"Tiedän, että hän rakastaa minua", sanoi Turo. "Hän ei ole minulle uskoton enempää kuin minäkään hänelle; mutta en tahdo, että toiset näkevät häntä; tosin on hän kaunis, mutta ainoastaan minulle!"

Siinä puuskahti villi esiin; kuinka vähän miekkonen tunsikaan Outia! Anna rouva katui, että oli pyytänyt häntä lykkäämään häitä ja muisti Esbjörnin neuvon naittaa heidät niin pian kuin mahdollista ja lähettää heidät takaisin kotiin.

Mutta sitten ajatteli hän sitä hyötyä, mitä Turo tekisi hänelle. Ja niin kehotti hän häntä tekemään tuttavuutta niiden saksalaisten kanssa, joita oli linnoituksessa. "Kenties teen siinä väärin, mutta epäilen heitä", sanoi hän. "En ole kuitenkaan uskaltanut puhua tästä kenellekään ennenkuin nyt sinulle."

Turo selitti heti olevansa halukas; hänelle näytti olevan mieliin saamansa luottamus, ja hän pyysi, ettei Anna mitenkään osoittaisi häntä tuntevansa nähdessään hänet miehistön kesken. "Täytyy varoa herättämästä heidän epäluulojaan", sanoi hän.

Kun Outi kuuli emännältään tehdystä sopimuksesta, ei se juuri näyttänyt häntä ilahuttavan. "Nyt varmaankin hän rupeaa urkkimaan minua", sanoi hän. "Mutta se on turhaa vaivaa, minä olen yhtä viisas kuin hänkin!"

Toukokuu oli alullaan. Lumet ja jäät olivat lähteneet, meriliike oli vapaa. Tornista tähysteltiin, eikö laivastoa näkyisi etelästä päin.

Eräänä aamuna ilmoitettiin, että se yöllä oli tullut Kalmarinlahteen. Mutta se oli laskenut ankkurinsa eikä tiedetty mistä syystä.

Eräänä päivänä antoi Turo Anna rouvalle merkin, että hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa. Anna oli itse ollut päällystön kanssa linnanportilla katsomassa, että kaikki oli hyvin sulettuna; sieltä palattuaan viittasi hän Turon seuraamaan.

Huoneeseen tultuaan sanoi Turo hänelle: "Olette oikeassa, täällä on kapina tekeillä!"

"Keiden kesken?"

"Saksalaisten!"

"Mitä he valittavat?"

"Sitä, että heillä on nainen päällikkönä."

"Ja ruotsalaiset?"

"Ovat tyynet -- toistaiseksi."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Kaikki riippuu siitä, miten kapinahankkeet menestyvät."

"Siinä olet oikeassa!" sanoi Anna rouva hieman katkerasti. "Mutta minä olen ollut varuillani, ja nyt tarvitsen sinun apuasi."

"Mitä minun on tehtävä?"

Anna rouva avasi oven viereiseen pienempään huoneeseen. "Hanki työaseita ja murra täällä auki lattia; mutta sen täytyy käydä pian."

Turo katsoi häneen kummissaan. "Mitä varten?"

"Alla on ruutikellari!"

"Ja te tahdotte?"

"Pelkäätkö, Turo?"

"En enempää kuin tekään!" vastasi Turo ihaillen. "Silloin olemme yksimieliset! Kas tässä avain huoneeseen, sinä vastaat siitä minulle."

"Luottakaa minuun!"

"Asia jää meidän kesken!"

"Tietysti!"

"Outi ei saa tietää mitään."

"Ei saakaan", vastasi Turo. Mutta Anna muisti kauan jälkeenpäin, että hän oli huomannut ihmeellisen ilmeen Turon kasvoilla tämän sanoessa: "Ei saakaan."

Samana päivänä alkoi jo työ.

Sen jälkeen pysyi ovi sulettuna, ja Turolla oli avain huostassaan, mutta kukaan ei tiennyt, oliko suomalaisella merimiehellä mitään työtä linnassa.

Ei viipynyt monta päivää, ennenkuin nähtiin muutamain tanskalaisten laivojen lähestyvän. Ne heittivät ankkurin muutamain askelten päähän linnoituksesta. Kuninkaan laiva oli joukossa, ja hänen sanottiin olevan laivalla.

Toukokuun 10 päivänä nostettiin rauhanlippu ja heti sen jälkeen saapui viestintuoja pyytäen kuninkaan lähettiläälle pääsyä kaupunkiin.

Anna rouva kielsi sen.

Silloin pyysi lähettiläs keskustella päällikön kanssa.

"Voinhan minäkin lähettää lähettilään", sanoi urhea nainen eräälle upseereistaan. "Menkää ja ottakaa puolestani vastaan kuninkaan viesti; tuokaa minulle se sitten."

Se oli sellainen kuin oli odotettukin.

"Hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, Tanskan kuningas Kristian II, kehotti jaloa rouvaa Anna Bjelkeä heti luovuttamaan kaupungin ja linnoituksen lailliselle herralleen ja kuninkaalleen."

"Tulkoon hän ja ottakoon sen!" vastasi Anna rouva.

Tämän ylpeän vastauksen kera täytyi lähettilään palata kuninkaansa luo.

Tämä joutui vihan vimmoihin; mutta mitä eivät mahtisanat voineet, voi kenties viekkaus saada aikaan; sentähden tahtoi hän odottaa muutamia viikkoja.

Kaksi päivää myöhemmin saatiin kiinni saksalainen sotamies, joka tahtoi hiipiä linnoituksesta pois; siitä saattoi huomata, että linnoituksen puolustusväen ja tanskalaisten välillä oli jotakin yhteyttä. Sotamiehen kulettamat kirjeet olivat kaikki kirjoitetut salakirjaimin, mutta osoitetut laivojen päälliköille ja yksi niistä kuninkaalle. Vartiat vahvistettiin tämän jälkeen kaksin kerroin ja heiltä vaadittiin suurinta valppautta.

Linnassa vallitsi kolkko alakuloisuus; päällystö ja miehistö oli jakautunut kahteen puolueeseen. Arvossapidetyimmät ruotsalaisesta päällystöstä kuuluivat Anna Bjelke puolelle, mutta suuri joukko horjui. Ruotsalaiset olivat ylipäätään ruotsinmielisiä, saksalaiset taasen päällystöineen miehistöineen tanskanmielisiä; nämä ne hankitsivat kavallusta, mutta koettivat edeltäpäin kaikin mahdollisin keinoin vetää ruotsalaiset puolelleen.

Sillävälin oli Turo melkein päättänyt työnsä.

Mutta sen aikana oli hän päässyt varmuuteen, joka melkein kauhistutti häntä itseään.

Rakkaus Outiin täytti koko hänen sielunsa, hän saattoi olla vihainen ja torailla tytölle, mutta hän olisi vaikka tuhat kertaa antanut henkensä hänet pelastaakseen. Miellytyshalu, jota Outi aina osoitti, kalvoi ja nakersi Turon mieltä, mutta hän ei luullut voivan sen toisin ollakaan, sellaisia olivat kenties kaikki naiset luonnoltaan. Hän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiotaan muihin naisiin ja sentähden tahtoi hän viedä Outin mukanaan, niin ettei kukaan muu näkisi hänen kauneuttaan. Mutta nyt olosuhteet pakottivat viipymään täällä ja sentähden täytyi ryhtyä toimenpiteihin.

Nämä olivat oikeastaan siinä, että hän päivittäin kävi eri aikoina Outin luona.

Outi asui pienessä tornikamarissa Anna rouvan makuuhuoneen yläpuolella, ja puhetorven kautta saattoi tämä kutsua häntä milloin tahtoi.

Täällä oli hän siis melkein aina tavattavissa, mutta Turo huomasi pian, että hänen käyntinsä siellä herättivät Outissa eräänlaista levottomuutta; tyttö sanoi, että hänen hyvä maineensa kärsisi niistä, ja vaikkei hän säästänyt hyväilyjään, tahtoi hän kuitenkin niin pian kuin mahdollista päästä vieraastaan.

Jollei Turo olisi ollut mielettömästi rakastunut, olisi hänessä varmaan ennenkin herännyt epäluuloja.

Ensi aihe siihen oli miehen hansikas, jonka hän löysi huoneesta; huomaamatta otti hän sen ja pisti taskuunsa, mutta hän tunsi sellaista tuskaa kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään.

Siitä huolimatta ei hän ilmaissut mitään, nauroi vain ja laski leikkiä kuten tavallisesti, vieläpä enemmänkin!

Koskaan ei Outi ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta, niin houkuttelevalta. Nyt oli hän varma siitä, että tyttö petti häntä, ja hän olisi saattanut itkeä verta sentähden, sillä hän rakasti häntä yhtä mielettömästi kuin ennenkin.

Mutta kenen oli hansikas?

Siitä täytyi hänen hankkia tieto.

Hän puhui siitä eräälle sotamiehelle ja tämä otti hansikkaan, piti sitä ylhäällä ilmassa, kysyen kuka oli sen kadottanut.

Turo hämmästyi suuresti, kun näki erään nuoren upseerin, tanskalaisen syntyjään, tempaavan sen kysyen: "Mistä olet löytänyt sen?"

"Täältä pihalta!" vastasi sotamies.

Kuinka mielellään olisikaan Turo taistellut hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, mutta ensin täytyi hänen päästä varmuuteen.

Nyt hän vakoili.

Ja seuraavana päivänä meni hän heti kilpakosijansa jälestä Outin kamariin.

Upseeria ei näkynyt. Turo ymmärsi, että Outi oli kätkenyt hänet. Niinpä oli jäätävä odottamaan, ja turhaan sanoi Outi, että huoneessa oli oltava hiljaa, sillä Anna rouva oli makuukamarissaan, turhaan valitti hän päänsärkyä ja pyysi sulhastaan lähtemään tiehensä. Turo vastasi, että niin kauan kuin Outi oli sairas, tahtoi hän tehdä hänelle seuraa.

Silloin tuumi Outi, että raitis ilma tekisi hänelle hyvää, ja niin veti hän Turon ulos mukanaan.

Sinä päivänä oli Turo lyönyt työnsä laimin melkein tykkönään, ja niin uskaliasta kuin se olikin, täytyi hänen ryhtyä työhön yöllä.

Hän oli juuri alkanut, kun hän kuuli ääniä viereisestä suuresta juhlasalista.

"Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi naurava naisääni. Se oli Outin.

"Se oli hyvä keksintö", vakuutti rakastunut tanskalainen "Outi, et tiedä, mitä kärsin seistessäni sulettuna pukuhuoneeseen."

"Entä minä sitten!"

"Sinä et rakasta Turoa?"

"Minä vihaan häntä!"

"Mutta karkoita sitten hänet pois."

"Sitä en uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Sitten teen minä sen!"

"Jos voitte!"

"Mitä annat silloin?"

"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!" vastasi Outi nauraen.

Mutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei saanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi hänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä nyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt kuiskailivat he keskenään.

He olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut lautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen sanan, joka sanottiin. "Oletko tehnyt päätöksesi?" kysyi nuori mies. "Älkää pyytäkö sitä minulta."

"Ajattele suurta summaa!"

"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi."

"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin eikä päivän näkyviin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Lasket öiseen aikaan junkerin ja hänen miehensä makuukamariin, he vievät hänet pois kaikessa hiljaisuudessa, valtaavat avaimet linnoitukseen, joka heti avataan kuninkaalle."

"Tietääkö hän siitä?"

"Kyllä, hän kiittäisi itse sinua siitä, mitä teet, jos tapaisitte toisenne."

"Niin korkea herra!"

"Joka pitää kauniista naisista. Mutta minä en tahdo, että hän näkee sinut."

"Miksi et?"

"Sinä kuulut minulle etkä kenellekään muulle."

"Päästäkää minut, herra!"

"Vien sinut Tanskaan."

"Minua halveksitaan siellä."

"Ei, kun olet rikas. Ostat suuren talon rahoilla, jotka saat, ja siellä saat ottaa vastaan monia hienoja junkereja, mutta et rakastaa ketään muuta kuin minua. Lupaatko sen?"

"Kunpa ensin olisi siellä!"

"Se riippuu sinusta."

"Mistä tiedän, nukkuuko hän?"

"Voit auttaa hänet siihen."

"Millä tavoin?"

"Unijuomalla."

"Ei, sitä en tahdo!"

Syntyi tuokion hiljaisuus. "Kas tässä", sanoi nuori mies, "mitä olen tuonut kauniille ruusulleni."

"Oh, eihän minulle sovi tuollainen."

"Ei täällä, mutta Tanskassa."

"Niin, niin, siellä tahdon kantaa tätä kallisarvoista koristetta! Ah, kunpa jo olisin siellä!"

"Mutta kiitä minua silloin?"

Nyt ei puhuttu mitään, mutta hiki helmeili Turon otsalla, hänen täytyi purra hampaitaan yhteen voidakseen olla huutamatta, ja hän tarvitsi kaiken lujan tahdonvoimansa, jottei syöksähtänyt sisään ottaakseen molemmat rikolliset hengiltä.

Mutta kuitenkaan ei hän liikahtanut paikaltaan.

"Kuului aivan kuin huokaus!" kuiskasi Outi ja tempautui rakastajansa käsivarsilta.

"Täällä ei ole ketään, kuten hyvin näet."

Toukokuun yö oli kyllin valoisa, että saattoi erottaa kaikki esineet huoneessa.

"Minua pelottaa!"

"Mikä?"

"Jos Turo tietäisi..."

"Älä välitä hänestä, sinä kauneista kaunein, vaan sano sen sijaan, milloin tulee se onnellinen päivä, jolloin saan viedä sinut täältä?"

"Mistä minä sen tiedän?"

"Se riippuu sinusta."

"Onko unipulveri vaarallinen?"

"Ei vähintäkään."

"Voisin sekoittaa sen iltajuomaan?"

"Juuri niin!"

"Antakaa se sitten minulle."

"Saat huomenna sen."

"Mutta sitten en enää tahdo kohdata rouvaani."

"Sitä ei sinun tarvitsekaan."

Nyt alkoi Outi itkeä ja nyyhkyttää.

"Mikä sinua vaivaa, Outi?"

"Miksi kiusaatte minua niin kovin?"

"Eikö kunkin täydy jotakin tehdä saavuttaakseen onnensa?"

"Mutta tämä on suuri synti!"

"Tahdotko mieluummin palata Turon mukana Suomen metsiin?"

"En, en!"

"Paina sitten sanani hyvin mieleesi, Outi."

"Onko sitten vielä jotakin?"

"Ketä tahdot mieluummin palvella, Anna rouvaa vai minua, kaunis, kukoistava Outini?"

"Sinua tietysti!"

"No, silloin tiedät, mitä sinun on tehtävä."

"Annettava hänelle unipulveria iltajuomassa?"

"Ja sitten pidettävä ovi auki junkerille."

"Niin, se oli totta."

"Siinä onkin kaikki."

"Päästäkää minut nyt!" sanoi Outi. "Anna rouva voisi kutsua minua."

"Etkö ole koskaan ollut ulkosalla näin myöhään?"

"Minäkö? Minuahan on pidetty niin kovilla." Ja he nauroivat molemmat ja hiipivät hiljaisin askelin ulos huoneesta.

Mutta Turo seisoi kauan, kauan paikoillaan. Hän kuunteli ikäänkuin voisi vielä kuulla heidän puheensa, ja väliin värisi hän aivan kuin kovassa horkassa.

Vihdoin palattuaan tajuunsa meni hän huoneeseen, jossa he olivat olleet. Hän istuutui samalle paikalle, missä he olivat istuneet, ja pysyi siellä liikkumatonna useita tunteja. Ne tuskat, joita hän oli kärsinyt, tahtoi hän valmistaa Outille ja hänen rakastajalleen, ja hän mietti miettimistään, kuinka hän voisi tehdä ne niin katkeriksi kuin mahdollista.

Äkkiä muisti hän, että luvattu työ ei ollut vielä valmis, ja palasi takaisin huoneeseen. Tähän asti oli hän työskennellyt niin hiljaa kuin mahdollista, nyt unhotti hän kaiken varovaisuuden, hänen ainoa ajatuksensa oli, että se tulisi valmiiksi. Onneksi ei kukaan pannut huomiota hänen synnyttämäänsä lautojen ryskeeseen, ja muutamain tuntien levottoman työn jälkeen oli kaikki valmiina. Lattia oli auki enemmän kuin puoleksi ja alhaalla syvyydessä olivat täydet ruutitynnyrit.

Turo hymyili mieliteoissaan niitä kohden. Hän tuumi tuokion ja hyppäsi sitten nopeasti sinne alas. Hän oli huomannut siellä pienen nassakan, ja sen tahtoi hän saada.

Kun hän avasi sen, ei siinä näkynyt olevan paljon ruutia, mutta sentään aivan kylliksi tarkoitukseen, mihin hän sitä tarvitsi. Hän sitoi nassakan lujasti selkäänsä, tarttui molemmin käsin köyteen, jonka toisen pään oli sitonut ylhäällä kiinni pilariin, ja kiipesi sitä myöten ylös. Oli jo aivan valoisaa, aamu käsissä. Hän sulki työhuoneensa, ottipa avaimen juhlasalistakin, etteivät rikolliset sinne enää pääsisi.

Joutuin riensi hän omaan huoneeseensa piilottaakseen tuomansa aarteen.

Oli vielä liian aikaista lähteä Anna rouvan luo, täytyi odottaa.

Nukkua ei hän voinut, itkeä ja valittaa naisten tapaan ei hän tahtonut, vaikka olisi ollut siihen haluakin, ja niin vaipui hän vielä kerran sellaiseen horrosmaiseen tilaan, jossa ei luule mitään ajattelevansa ja sieluntoiminta kuitenkin jatkuu lakkaamatta.

Äkkiä hypähti hän pystyyn; nyt täytyi olla aika mennä Anna rouvan luo.

Silloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä oli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.

Turo oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla, mitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.

Nopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli ovessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista hieman huoneeseen.

Hän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen pyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään havaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset uutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä, jossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli epäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt, makasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai halveksivasti heitettynä pois.

"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi", jupisi Turo tallaten sitä jaloillaan.

Sitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti. Kehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän tahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki oven ja otti avaimen.

Silloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös; Outi hyräili hiljaa.

Kuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.

"Sinä, Turo!" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.

"Ihmetteletkö sitä?"

"Olen kaivannutkin sinua", sanoi Outi mielistellen ja ojensi suunsa hänelle.

Tyttö oli säteilevän kaunis. Pienet, valkoiset hampaat loistivat puoleksi suljettujen, uhkeain punahuulien välitse, ja silmissä oli kostea loiste.

Kiusaus oli kova. Hän olisi tahtonut puristaa hänet syliinsä, nauttia kyllikseen hänen petollisista suudelmistaan ja hyväilyistään ja sitten syöksyä hänen kanssaan mereen. Mutta se olisi ollut liian pieni kosto, ja kuinka olisi hän silloin täyttänyt lupauksensa Annalle.

"No?" sanoi Outi hieman kärsimättömästi.

"Sinä olet likainen, pese itsesi ensin, jos voit", kuului ankara vastaus, ja niin tyrkkäsi Turo hänet jokseenkin tylysti luotaan.

"Likainen! Minä? Se ei ole totta." Ja hän juoksi kuin pyrytuuli portaita ylöspäin.

Turo seisoi odottaen alhaalla.

"Avain!" huusi Outi. "Turo, oletko ottanut avaimen?"

"Kyllä se on itselläsi!"

"Ei, muistan hyvin..."