Part 12

Niin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkin herrat päättivät lähteä pääkaupunkia kohden päästäkseen puheisiin hänen ja häntä kannattavain miesten kanssa.

Spångaan saavuttuaan jättivät he sotajoukon siihen, ja arkkipiispa lähetti erään Upsalan professorin, mestari Henrik Sledormin, ja kanslerinsa, Mathias piispan Tukholmaan viemään kirjeitä Kristina rouvalle ja kaikille korkeille herroille.

Molemmat miehet lähtivät taipaleelle, kenties eivät niinkään pelkäämättä, mitä tulisivat kohtaamaan.

Kun he saapuivat Norrmalmiin, oli ulompi silta vedetty ylös, niin etteivät he voineet päästä kaupunkiin. Kahdenvaiheilla katselivat he toisiaan, tietämättä mihin ryhtyisivät.

Silloin kajahti "seis"-huuto heitä vastaan.

He huiskuttivat valkoliinaa merkiksi, että tulivat rauhallisilla asioilla.

Raatimies, joka piti vahtia, meni lähemmäksi ja kysyi:

"Mitä tahdotte täältä?"

"Tuomme kirjeitä!" sanoivat he.

"Kenelle?"

"Jalolle Kristina rouvalle", vastasi kansleri.

"Ja herra Magnus Grenille", lisäsi mestari Henrik.

"Ja monille muille", jatkoi edellinen.

"Tunnetteko sisällön?"

Lähettiläät katsoivat epäröiden toisiinsa; he eivät tienneet, mikä vastaus heidän oli annettava.

"Jollette tahdo vastata, niin laittautukaa tiehenne!"

"Me tunnemme sisällön."

"Sanokaa sitten se."

"Mutta kirjeet..."

"Sisältö, tai korjatkaa luunne!"

Upsalan professori sai sanoiksi. "Sisältö on", sanoi hän, "että joukko ruotsalaisia herroja haluaa ja pyytää, että jalo Kristina rouva, herra Magnus Gren ja muut ritarit ja herrat, jotka ovat linnassa ja kaupungissa, tahtoisivat tulla heitä kohtaamaan Spångaan, neuvottelemaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat jokaisen rehellisen miehen sydämellä."

Raatimies kutsui luokseen kaksi miestä, jotka seisoivat hieman loitompana. Näiden kanssa hän neuvotteli hiljaa ja kääntyi sitten vieraihin.

"Ilmoitan teidät Kristina rouvalle", sanoi hän. "Riippuu hänestä, saatteko tulla kaupunkiin vai ettekö!" Näin sanoen hän lähti.

Mutta toinen paikalle kutsutuista miehistä oli Esbjörn, ja hän meni lähemmäksi.

"Sangen uskaliasta tulla tänne", sanoi hän.

"Kuinka niin?"

"Muistattekos niitä, kuutta herraa, panttivankeja, jotka Kristian kuningas vilpillisesti vei mukanaan?"

"He olivat hänen alamaisiaan."

"Ovatko he lukon takana?"

"Jos ovat olleet hänelle tottelemattomat."

"Silloin saatte kytkeä ja kahlehtia koko Ruotsin, sillä ainoastaan lurjukset alistuvat hänen tahtoonsa."

Heillä oli hyvää aikaa jutella. Odotus kesti niin kauan, että kansleri virkkoi professorille tyytymätönnä:

"Ihmettelen, aikovatko he antaa meille mitään vastausta!"

Samassa pamahti laukaus Helgeandholmasta, ja kun molemmat miehet pelästyneinä katsoivat sinne päin, huomasivat he, kuinka muureilta suunnattiin serpentiinejä ja hakapyssyjä heitä kohden.

Miehet heittäytyivät suulleen maahan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyivät he.

"Herra Maunu Gren lähettää teille tervehdyksensä!"

"Mutta vastaus?"

"Tahdotteko vielä toisen?"

"Eikö muuta vastausta annetakaan?"

"Tykinkuuliako tahdotte?"

"Auttakaa meidät pois täältä!"

"Menkää ja viekää terveisiä linnasta ja kaupungista herra Krumpenille ja tanskalaisille herroille, että jos ne tähän asti ovat tavanneet ainoastaan sellaisia miehiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten heikot naiset, niin täältä löytävät he naisen, joka toimii kuten mies!"

"Kuinka pääsemme täältä?"

"Juoskaa minkä käpälistä lähtee!"

"Mutta jos he ampuvat meitä?"

"Juoskaa sittenkin!"

Ja he juoksivat suinpäin tiehensä; kappaleen matkan päässä odottivat heidän hevosensa; he heittäytyivät niiden selkään ja riensivät huimaa vauhtia Spångaan kertomaan retkensä tuloksista.

Kevät teki tuloaan, jäät lähtivät tavattoman nopeasti, ja sen jälkeen ei ollut ajattelemistakaan Tukholman piirittämistä ennenkuin laivasto saapuisi Tanskasta; mutta kun nyt tuli tuntuva puute elintarpeista ja oli siis vaikea pitää väkeä koossa, sijoitettiin tanskalaisesta sotajoukosta osa Upsalan tienoille, toinen Vesteråsiin ja kolmas Strengnäsiin. Entinen Sturein ystävä, piispa Mathias, oli väsymätön vaikuttamaan Kristian kuninkaan puolesta ikäänkuin odottaisi palkakseen suuria läänityksiä. Hän alentui yhdessä tanskalaisten herrojen kanssa kiertelemään ympäri Södermanlantia, pitämään puheita kansalle ja hieromaan sovintoa Kristian kuninkaan puolesta. Näissä puuhissa hyöri hän koko paastoajan päästään.

Sillävälin kirjoitteli Kristina rouva eri maakuntiin. Ja mihin hänen kirjeensä saapuivat, siellä hiottiin kirveitä ja tahkottiin tapparoita. Nyt ei auttanut kuhnailla, tanskalaiset olivat maassa ja heidät oli ajettava pois. Talonpojat olivat sen tehneet ennenkin, he sen saattoivat tehdä jälleen.

Puolasta ei Kristina ollut saanut apua; sen kuningas, Sigismund, oli liitossa Kristian kuninkaan kanssa, ja tämä viimeksimainittu piti Kristina rouvan ulkomaalaisen avun etsinnän niin vaarallisena, että hankki paavilta pannajulistuksen Pietari maisterille, joka oli ollut nuoren Sturen matkatoverina. Sitä vastoin oli maassa siellä ja täällä oikeinajattelevia miehiä, herrojakin, jotka kokosivat rahvaan miehiä ja lähettivät useita kertoja Tukholmaan tervetullutta apua.

Mutta sitäkään ennen, vaikka näytti mitä synkimmältä, ei Kristina koskaan kadottanut rohkeuttaan. Hän neuvotteli usein päällikköjensä kanssa, mutta linnan ja kaupungin luovuttamisesta ei koskaan puhuttu sanaakaan. Kaikki rouvansa ja neitsyensä oli hän lähettänyt koteihinsa, ainoastaan Kaarina oli jälellä, sillä rohkea tyttö oli itse pyytänyt jakaa vaarat hänen kanssansa. Heitä molempia valvoi alituiseen Esbjörn; häntä oli mahdoton saada enää lähtemään kaupungista, hän tahtoi aina olla saapusalla ikäänkuin olisi varustautunut uhraamaan henkensä, jos jompaakumpaa heistä uhattaisiin.

Upsalan tienoilta saapui tieto, että talonpojat olivat siellä kärsineet katkeran tappion. Urheasti olivat he ensin ajaneet tanskalaiset peräytymään. Mutta kun talonpojilla ei ollut tarpeellista johtoa, joka olisi heidät pitänyt koossa, hajaantuivat ne. Silloin tanskalaiset kävivät kiivaasti kimppuun; osa talonpojista hakattiin maahan, muuan joukko, joka oli turvautunut erääseen tiilivajaan, poltettiin, osa hukkui Fyrisjokeen.

Niin päättyi tappelu Upsalan luona. Mutta menetetty tappelu ei saanut ruotsalaisia toivottomiksi. Talonpojat joutuivat aivan raivoihinsa, he liittyivät pieniin joukkoihin, muutamia satoja kuhunkin.

Väestössä oli herännyt epäluulo ja viha pappeja kohtaan, joka purkautui ilmoille. Toisena pääsiäispäivänä tunkeutui muuan parvi Vesteråsin tuomiokirkkoon, ja siellä ottivat he Otto piispan alttarilta ja veivät linnaan säilöön. Jos he olisivat saaneet herra Kustaa Trollen käsiinsä, olisivat hänen päivänsä olleet luetut. Mutta varovainen herra aavisti, kuinka vähän häntä suosittiin, ja sentähden piti hän suuren aseellisen vartioston ympärillään.

Mutta Jaakko Ulfinpoika, vanha piispa Arnon kartanossa, eikö hänkin ollut osoittautunut Sten herran vihamieheksi; eikö hän ollut toiminut häntä vastaan valtionhoitajan vaalissa ja eikö juuri hän toimittanut Kustaa herraa virkaan?

Ja joukko lähti Arnöhön aikoen viedä Jaakko herran Tukholmaan Kristinan tuomittavaksi. Vanha pääpappi oli juuri laatimassa kirjettä Kristian kuninkaalle, kun talonpoikaisjoukko lappautui pihaan. Pergamentti sujahti nopeasti näkyvistä, ja kun hänen pelästyneet palvelijansa tulivat ilmoittamaan hänelle, että johtajat pyysivät puhutella hänen armoaan, meni hän heti ystävällisesti heitä vastaan.

Mutta talonpojat olivat siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei tämä vaikuttanut heihin mitään, ja he sanoivat hänelle muitta mutkitta, että aikoivat ottaa hänet vangikseen ja kysyivät, tahtoiko hän seurata hyvällä, muuten vietäisiin hänet väkisin.

"Mihin?" kysyi hänen armonsa.

"Tukholmaan!"

"Kristina rouva saa sitten määrätä."

Ei auttanut muu kuin lähteminen. Hänen armonsa tahtoi käyttää vaunujaan ja siihen suostuttiin. Hänelle osoitettiin kaikkea kohteliaisuutta, ja suuren talonpoikaissaattueen keskellä vietiin hänet Tukholmaan.

Kaupunginportilla jätettiin hänet vartiota johtavalle raatimiehelle vietäväksi linnaan, ja talonpojat palasivat takaisin ryhtyäkseen uuteen partioretkeen.

Tukholmassa päätettiin lähettää joukko miehiä Mathias piispaa ja hänen seuruettaan vastaan. Neuvoteltiin, kuka oli tuleva pienen joukon johtajaksi.

"Jollen minä olisi niin halpa-arvoinen!" sanoi Esbjörn.

"Minä teen sinut asemiehekseni!" vastasi Kristina rouva.

"Silloin muutan nimenikin", sanoi Esbjörn. "Otan nimekseni Juhana Terve, ja luulenpa, että se parantaa kaikki mielentuskatkin."

Kaksi muuta asemiestä, Gunnar Galle ja Lassi Göthe, oli tuleva mukaan, ja Esbjörn valitsi omin päin muutaman palvelijan nimeltään Pietari Perjantai. Tämä oli vähää ennen ollut hänen mukanaan, kun hän vartioston kera saattoi Jaakko Ulfinpoikaa Gripsholmaan, missä vanhus halusi viettää loput päivänsä.

Ja niin lähti hän matkalle pienen parvensa keralla. Saatujen tietojen mukaan piti piispan ja hänen väkensä olla Teljen läheisyydessä, ja sen retkeilijät pian havaitsivatkin todeksi. Sillä ojanreunoilla istui äitejä imulapset sylissään, kuolleita ja haavoitettuja makasi vierekkäin ja elävät pilkistelivät metsien reunoista ja katosivat nopeasti peläten vihollisen heidät keksivän.

Pieni kylä oli tavattoman tiheästi rakennettu ja asuttu, mutta joka tuvan ulkopuolella oli kasoittain särettyjä talouskaluja ja sisältä kuului huutoja ja melua. Aavistettiin niin vähän mitään äkkiylläkköä, ettei vihollisen väestä huomannut kukaan lähestyvää parvea.

Esbjörn komensi heti pysähtymään ja laskeutumaan ratsailta, väki sai vetäytyä läheisen kirkon taa ja olla näyttäytymättä ennenkuin annettiin merkki hyökkäykseen.

Hänen ratsumiesvaippansa muistutti suuresti tanskalaisten käyttämää, ja hän saattoi sentähden ilman keksimisen pelkoa heittäytyä maahan erään keski-ikäisen naisen luo, joka istui liikkumatonna aito varressa tuijottaen pieniin tupiin, joista melu kuului.

"Ovatko he ajaneet teidät sieltä pois?" kysyi hän hiljaa.

"Tiedättehän sen", jupisi vaimo hiljaa.

"En tule sieltä."

Vaimo tuijotti vain tupiin.

"Onko teillä siellä ketä?"

"Molemmat lapseni."

"Tyttöjä?"

"Niin!"

"Kauniita?"

"Nuoria ja kauniita!" Äiti parka väänteli käsiään epätoivoissaan.

"Onko piispa siellä?"

"Ei, mutta tanskalainen kapteeni."

"Missäs piispa on?"

"Pappilassa!"

"Milloin tulivat he tänne?"

"Eilen illalla."

"Ja ajoivat teidät kotoanne."

"Niin, sillä miehet kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta ja alamaisuutta."

"Silloin syntyi taistelu?"

"Niin!"

"Mutta en näe lainkaan kaatuneita tanskalaisia."

"He ovat vieneet ne kaikki pois ja haudanneet."

"Mutta te ette ole haudanneet omia miehiänne?"

"He kielsivät sen! Mieheni makaa kaatuneena tuolla notkelmassa. Siihen kerääntyvät kärpäset ja paarmat päiväpaisteessa, mutta minä en saa niitä ajaa pois. Jospa vain uskaltaisin!"

"Pelkäättekö henkeänne?"

"Tytöt voivat tarvita minua. Elsa ja Pirkitta parka! Kuulkaas, kuinka muukalaiset elämöivät!"

"Odottakaahan, vielä siitä tulee pahempaakin! Kun näette minun ryntäävän taloon miehineni, niin tulkaa perästä niin monta kuin teitä on."

"Varokaa, heitä on paljon!"

"Kylläpähän pian vähenevät!"

Esbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko jaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat kukin osastonsa.

Esbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava osalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus jatkuva talosta taloon.

Luultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti oli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen oli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.

He lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus loitompaa.

Tanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin hyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja Esbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli vihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.

Sen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja kupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä sammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään! Hän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli petoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään jatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.

Huutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi yhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.

Ahtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli ruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat ruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.

Perinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät tuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän kasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan kypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla surmaniskulla.

Mutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki viholliset olivat poissa tai kaatuneet.

Hänen omasta väestään oli ainoastaan Pietari Perjantai paikalla.

"Sotamiehet?" kysäisi Esbjörn.

"He tappelevat ulkona!"

"Tulkaa", sanoi hän molemmille lapsille. "Vien teidät äitinne luo!"

Hän kietaisi käsivartensa heidän molempain ympärille ja kantoi heidät ulos tuvasta. Perjantai raivasi tietä.

Ulkona taisteltiin hirmuisesti, mutta Perjantai kulki yhä edellä ja Esbjörn seurasi jälestä kantamuksineen.

Silloin huomasi hän edessään piispa Mathiaan; tämä piti pyssyä kädessään, ja kun Esbjörnin molemmat kädet olivat puolitajuttomain lasten ympärillä, oli hänet helppo kaataa.

Laukaus pamahti ja sankari kaatui!

Mutta samassa syöksyi nainen esiin, tempasi molemmat lapset ja riensi pois niiden keralla.

Perjantai polvistui kuoliaaksi ammutun viereen ja koetti tyrehyttää verenvuotoa.

Silloin lähestyi piispa, hän oli mielestään hoitanut asiansa hyvin; hän kosketti jalallaan kaatunutta ja kysyi:

"Mikä mies on nimeltään, olen nähnyt hänet ennenkin?"

Esbjörn avasi silmänsä. "Juhana Terve", vastasi hän huoaten syvään.

Ja hänen päivänsä olivat päättyneet.

10.

ANNA BJELKE.

Suuria tapauksia on tapahtunut Kalmarin linnassa viimeksi siellä oltuamme.

Rehellinen Juhana Maununpoika oli vaipunut kuolemaan.

Puolison ja tyttären hellyydellä oli Anna häntä vaalinut; kumpikaan pojista ei ollut saapuvilla; Juhana herra sanoi, että heidän näyttäytymisensä häiritsisi vain sitä sopusointuista rauhaa, mitä hän tunsi ollessaan yksin Annan kanssa. Oliko se mustasukkaisuuden tunnetta, pelkäsikö hän, että joku kääntäisi Annan ajatukset pois hänestä? Anna oli käynyt hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja jos hän nyt rakasti elämää, teki hän niin Annan tähden.

"Kuka on sinua suojeleva, kun minä olen mennyt?"

"Jumala on tehnyt sen tähän asti ja on varmaan tekevä sen tästedeskin."

"Mutta poikani?"

"Kuinka tarkoitatte, herra?"

"He rakastavat sinua!"

"Mutta kunnioittavat myös minua!"

"Mutta sinä, Anna, rakastat Åkea!"

"Sisaren rakkaudella."

"Siihen ei hän tyydy."

"Eikö ole tyytynyt tähänkin asti?"

"Mutta kun minä olen poissa..."

"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua kohtaan."

"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle."

"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni poikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni pojat isänsä luo."

"Oi Anna, Anna!"

"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen; mutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut puolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö, että petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa suurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä viimeiseen saakka."

Häntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli kuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti jälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja luottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti heille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään Kalmariin.

He saapuivat viivyttelemättä.

Kun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat he, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.

"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän. "Mutta minä pyydän, ettette lue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon kyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden."

"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?" huudahti Maunu. "Herrani on uskonut sen minulle."

"Sallikaa minun auttaa teitä!" pyysi Åke. "Sen tahdon tehdä minäkin!"

"Tämä on _minun_ työni", sanoi Anna. "Teillä on toinen, hoitakaamme kukin omamme."

Molemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.

Hautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen sulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:

"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen teille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne suotte minulle veljellisen ystävyytenne." Molemmat suutelivat hänen kättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa suurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu hauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua hänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.

Molemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin lähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä perhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman häntä.

Anna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä ainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä katse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja levoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.

Kuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa ollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat he evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he tavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään, suojellakseen ja puolustaakseen häntä.

Mutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli luullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta leskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin Maunu otti itselleen sen oikeuden.

Upseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota hän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan kunnioitusta.

Kokonaisen viikon olivat he olleet linnassa, eikä lähdöstä puhuttu mitään.

Annan ystävälliset sanat sattuivat kuin kallioon. Maunu herra tiesi kyllä hänen toivomuksensa, mutta oli lujasti päättänyt viedä tahtonsa läpi.

Mutta niin ei saanut käydä; urhoollinen nainen päätti viedä asiansa perille.

Eräänä päivänä sanoi hän heille molemmille, että hän halusi keskustella heidän molempain kanssa.

"Minä en jouda", vastasi Maunu.

"Ja te, Åke herra?"

Tämä punastui. "Minulla on muutamia tärkeitä papereita tarkastettavana läpi", sanoi hän.

"Teillä ei siis ole hetkistäkään uhrata minulle?"

"Ei nyt, kenties toiste."

"Sitten tahdon heti sanoa teille jäähyväiset", sanoi kiihottunut Anna ja nousi ylpeästi.

"Matkustatteko?"

"Huomenna jo!"

"Se ei saa tapahtua!" huudahti Maunu aivan poissa suunniltaan. "Minä kiellän sen!"

"Sitä ette voi, ritari!" Ja hän valmistautui jättämään huoneen.

Åke riensi jälestä. "Kuinka voi meidän läsnäolomme olla teille kiusaksi", sanoi hän. "Mehän pyydämme vain oleskella teidän läheisyydessänne, pitää huolta teistä."

"Mutta sitä juuri en voi sallia!"

"Miksette voisi?" huusi Maunu. "Onko kenties upseerien joukossa joku, jota kohtaan tunnette myötätuntoa, ja pelkäätte meidän...?"

"Vaikene!" huusi Åke. "Kuinka uskallat loukata puhtainta, jalointa naista!"

"Täytyyhän olla jokin syy siihen ilmeiseen vastahakoisuuteen, mitä hän meille osoittaa."

"Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Ei, sitä en tiedä."

"Hän näkee, että me molemmat rakastamme häntä."

"Ja hän vihaa meitä!"

"Teet taasen hänelle väärin."

"Totisesti et näytä tuntevan Anna rouvan ajatuksia paremmin kuin minäkään!" vastasi Maunu, ja mustasukkaisuus tuikki hänen silmistään.

"Nyt tiedän, mitä merkitsee seista turvatonna", sanoi Anna rouva. "Mutta tunnette minua vähän, jos luulette, että voitte pelottelemalla muuttaa mieleni. Valitkaa, joko lähdette täältä viivyttelemättä, muuten lähden minä."

"Minä en lähde!" huusi Maunu ja polkaisi vimmastuneena lattiaa. "Isäni kuoltua olen hänen lähin seuraajansa ottamaan linnoituksen päällikkyyden haltuuni, kunnes valtaneuvosto on ehtinyt asiasta päättää."

Anna seisoi tyynenä kohottamatta päätään, muutamat kyynelet vierivät hitaasti pitkin hänen kalpeita poskiaan, mutta ikäänkuin niitä häveten kääntyi hän nopeasti lähteäkseen huoneesta.

"Minä tottelen teitä, Anna", sanoi Åke ja riensi hänen jälkeensä. "Tämä käytöstapa on arvoton, ja minä vannon, etten palaa ennenkuin te sen sallitte."

"Saatte menetellä siinä kuten haluatte", vastasi Anna. "Minä en väisty siitä, mitä olen sanonut."

"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan", huusi Maunu melkein hurjasti. "Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja siksi lähden minä mukaan."

"Ja jätät linnoituksen?" kysäisi veli.

"Ei sitä ole minulle uskottukaan."

"Ei, se on uskottu minulle", sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten käyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon, että lähdette täältä jo huomenna."

"Minä tottelen", vastasi Åke.

Maunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaan Annan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:

"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten voi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella läheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle sieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole armollinen!"

"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin", sanoi Anna ylpeästi, "pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on välttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?"

"Jollette sano niin", huudahti Maunu kalveten, "niin lähden heti, jos tahdotte."

"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka ovat yhtä kiusalliset meille kaikille?"

"Ne eivät tule uudistumaan!" lisäsi Maunu. "Ennen puren kieleni poikki!"

"Sen lupaan minäkin", lisäsi Åke.

"Mitä takeita tarjoatte siitä?"

"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte."

"_Tämäkin_ käynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee täytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta rakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan vastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea, hän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene, sillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän tietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea hitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua, sillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi minut tehdä hulluksi."

"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme", sanoi Anna kalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi välttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen. Anna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin kyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.

Molemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei uskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin kuin sanat.