Part 11

"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli heltymään!" huudahti Sten Sture. "Jos hän kantaa kaunaa minua kohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta meidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos se joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän tahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion; kansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa vihollisen maasta pois."

Strengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik kuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen pojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja esittääkseen asian.

Herrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin vastaan.

Kukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties tahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan tai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa herättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:

"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän epäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia sukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme. Valtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin; kaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin tahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä valtionhoitajalle uskollisuudenvalani!"

Herrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan sellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen sanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan välillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan valtionhoitajan mieheksi.

Mutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä, kuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun hänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin kuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta, silloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen:

"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten, sen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran, joka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa, hengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen ystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko sukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat."

Tähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta katsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.

Heti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteä Tukholmaan.

Hevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan poistunut hänen luotaan.

Tämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.

"Tietääkö Kristina rouva...?"

"Kyllä, herra!"

"Jollen pääse perille, niin sano..."

Esbjörn kuunteli tarkoin.

"Isän... maa... ennen... kaikkea..."

"Sanon sen."

"Pyydä, ettei hän... anna myöten."

"Sitä ei hän suinkaan tee."

"Tervehdi... lapsiani!"

"Kyllä, kyllä!"

"Viha... miehilleni... annan anteeksi."

"Sen tiedän."

"Kiitos, Esbjörn!"

Tämän kuumat kyyneleet kostuttivat Sten herran käden.

"Sinä... uskoll... linen... palvelija..."

"Joka en saanut antaa henkeäni teidän edestänne!"

"Ole Kristinan tukena!"

"Sen teen!"

"Taala... lai... sille..."

"On vietävä viesti?"

"Niin!"

"Se tehdään."

"Kiitettävä... heitä..."

"Heillä on syytä kiittää teitä kaikesta."

Sairas makasi vaiti muutamia minuutteja; pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiaan, ja heikolla äänellä kuiskasi hän: "Ruotsi raukka!"

"Ettekö usko Herran sitä auttavan?"

"Aika... naan, mutta nyt..."

"Onko sen paljon kärsittävä?"

"On... on!"

"Älkää ajatelko sitä, herra!"

Silloin astui huoneeseen palvelija ilmoittaen, että reki oli kunnossa ja hevonen valjaissa.

"Ruotsi ja Kristina..." kuiskasi vielä kerran jalo Sten Sture, ja melkein tainnoksissa kannettiin hänet pihalle rekeen. Matka kävi jäitse. Kulku sujui vinhaan; pian jättivät he taakseen Strengnäsin lähimmät salmet ja saaret ja kääntyivät suuren Björkselän aukealle.

Mutta monet ylhäiset herrat, jotka olivat olleet hänen luonaan viimeiset tunnit Strengnäsissä, seisoivat nyt katsellen poiskiitävää rekeä, useimmat liikutetuin mielin.

"Jalompaa miestä ei ole ollut!" virkkoi herra Magnus Gren pyyhäisten kädellään silmiään.

"Ei ainoallakaan huonolla teolla ole hän tahrannut nimeään", lisäsi toinen.

"Lämpimästi harrasti hän hallitsijalle kuuluvia rauhantehtäviäkin."

"Kansa rakasti häntä suuresti!"

"Ja pontta hänessä oli, ja hän ymmärsikin tehdä mikä oli tarpeen..."

"Minulla on ollut kunnia olla kolme vuotta hänen kanslerinaan", sanoi maisteri Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder). "Ja sen voin sanoa, etten ole koskaan tavannut jalompaa, oikeamielisempää herraa. Minusta tuntuu, kuin olisi hän ollut paljon edellä aikaansa."

Niin puhuivat he hänen ylistyksekseen.

Korkeimman tahto ei ollut, että jalo mies pääsisi vielä Ruotsin pääkaupunkiin. Ajettaessa Björkselän jäätä veti Sten Sture viimeisen henkäyksensä.

Surren veivät hänen miehensä rakastetun herransa ruumiin Tukholmaan hänen uskollisen puolisonsa ja leskensä Kristina Gyllenstjernan luo.

9.

PAHUUDEN VALTA PÄÄSEE YLIKYNTEEN.

Suuri ja yleinen oli hämmästys ja pelästys, kun levisi tieto Sten herran kuolemasta.

Ensi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli valtakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei sotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin. Tanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät hajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi kaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.

Sotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä, missä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan suuntaan.

Herrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli ryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat mitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä polttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä taisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.

Ainoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa suoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.

Ihmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon jalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa, mutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo olisi siirtynyt häneen.

Kun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen ympärillään, sanoi hän heille:

"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa itkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!"

Ponnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien aikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja epätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä, kokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan isänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat odottamatonta menestystä.

Jöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen hänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit puolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.

Silloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.

He saapuivat linnaan.

Kun mustapukuinen, kalpea nuori nainen astui heidän joukkoonsa, silloin kyyneltyi moni silmä, ja useampi kuin yksi harmaantunut pää kääntyi pois, ettei ilmaisisi omaa heikkouttaan tai syvää osanottoaan häntä kohtaan.

Yksinkertaisin sanoin puhui hän heidän kanssaan uhkaavista vaaroista ja kysyi mitä oli tehtävä.

"Teemme kaiken teidän ja rakkaan Sten herran muiston tähden!" vastasi pormestari juhlallisesti.

"Vannokaa sitten minulle, että teette viholliselle vastarintaa viimeiseen mieheen!" huudahti hän.

Ja he tekivät heti valan.

"Tahdotteko uskoa linnan puolustuksen minulle vai jollekulle muulle?" kysyi hän sen jälkeen.

"Ainoastaan teille!"

"Silloin on meidän molemmin puolin tehtävä velvollisuutemme!"

Sitten neuvoteltiin, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä; ja uhrautuvaisuus oli niin suuri, ettei mitään pidetty mahdottomana niin tärkeän ja tähdellisen asian tähden.

Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.

Ei pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat kaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät kantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä joutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan vetäytynyt työstä pois.

Ripeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin kaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen valtasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina rouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli täysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka oli ottanut niskoilleen.

Mutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada selon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:

"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua. Kaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista; ainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani."

Vasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä olivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan vanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla kysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä ne kaikki ympärillään.

Silloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.

Hänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän itkeä.

Mutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he kysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja kun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he mennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.

"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?" kysyi Kristina rouva.

"Äiti, voittehan tulla mukaan."

"Mutta jos en saa?"

"Saatte, jos isä kutsuu!"

"Kristina rouvalla oli niin paljon ajateltavaa, mutta minä leikin kanssanne, kun ette vain puhu noin!" lopetti Kaarina jutun.

Näihin hiljaisiin yksityissuojiin oli Esbjörnillä vapaa pääsy; lapset ottivat hänet vastaan ilohuudolla, ja Kristina rouva näki aina mielihyvällä uskollisen palvelijan, joka toi hänelle viime tervehdyksen hänen herraltaan. Tavallisesti toi hän hyviä uutisia mielialasta kaupungissa ja aina osasi hän tehdä ilmoituksensa niin, että ne sisälsivät muistoja joistakin Sten herran toivomuksista, ja ylhäisen rouvan ja halvan palvelijan pyrinnöt kävivät yhteen siinä, että heille oli korkeinta kaikista _hänen_ tahtonsa toteuttaminen.

Mutta sitten Esbjörn leikki pienokaisten kanssa, kunnes ilo nousi korkealle kattoon, eikä hän kuitenkaan koskaan hymyillyt, Esbjörnin kasvoilla oli niin syvä surun piirre, hänen sanottiin muutamissa kuukausissa vanhentuneen kymmenkunnan vuotta. Mutta lasten sydämellinen ilo houkutteli hymyn Kristinan ja Kaarinan huulille, ja tätä hän juuri näytti toivovankin.

Se rajaton luottamus, joka Kristinalle oli näihin molempiin, vei siihen, että Esbjörnille uskottiin vietäväksi tärkeimpiä viestejä ja silmälläpito linnan sisällä linnoitustöiden kestäessä Kaarinalle. Reipas tyttö valvoi, että ne, jotka tarvitsivat ruokaa ja juomaa, saivat sitä linnasta; usein vietti hän koko päivät ulkosalla eikä arastellut olla apuna vointinsa mukaan.

Tuliluikkuja, ruutia, luoteja ja nuolia hankittiin ja pantiin varalle erityisiin paikkoihin.

Kristina rouva esitti porvareille, että oli välttämätöntä valita päällikkö palkatuille pyssymiehille, ja kun tämä oli tapahtunut, kutsui hän nämä linnaan, puhui siitä vastuusta, jonka he olivat ottaneet niskoilleen, kehotti heitä rohkeuteen ja urhoollisuuteen, jakoi lahjoja ja sanoi iloitsevansa niistä urhoollisuuden osoituksista, joita he tulisivat antamaan.

Ja niin suuri oli innostus, että jokainen sanoi mielellään tahtovansa antaa lupauksensa hänelle.

Meripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin lotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin konsanaan.

Mutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää tuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana, viemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja Danzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin ennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli nimitetty Tukholman kirkkoherraksi.

Ja neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä, kirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä liikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli välttämätöntä heti valita valtionhoitaja.

Varmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen täten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että herrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä vihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia.

Sillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt Tivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen suosikit ainakin.

Kun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui Strengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat iloisina heitä vastaan.

Mutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties vielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä lähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin päämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta kättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven taa.

Oli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi uskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja valtakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus oli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä harmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla Tynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä Strengnäsiin.

Tämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen taidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko yön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen oli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan vihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan asia työnnettiin syrjään.

Otto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä maaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä murhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää. Tarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka päivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät masentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten herrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän, eivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta hänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät linnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat Maunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.

Tosin tiesi hän, että Juhana Maununpoika oli jälleen sairastunut, mutta Anna Bjelke eli, ja näinä hajaannuksen päivinä oli kylläkin merkillistä, että kaksi naista oli isänmaallisen puolueen etunenässä ja yksinään pitämässä sitä yllä.

Kristina rouva lähetti poikansa jo maaliskuun ensi päivinä Lyypekkiin ja kirjoitti sinne liikuttavan kirjeen, puhuen siitä suopeudesta ja osanotosta, jota hänen herransa oli kokenut siellä oleskellessaan, ja pyysi, että he hänen muistoaan kunnioittaen tahtoisivat tulla hänen leskensä avuksi taisteluun sen isänmaan puolesta, jota pelastaessaan Sten Sture oli uhrannut henkensä.

Ja niin syvästi vaikutti kirje, niin yleinen oli osanotto Kristina rouvaa kohtaan, että varustettiin laiva viemään sotaväkeä ja elintarpeita Tukholmaan jalon naispäällikön avuksi.

Hän unhotti itsensä kokonaan, naisellinen heikkous oli kadonnut.

Esbjörn oli väsymätön. Hän hankki aina parhaat ja luotettavimmat uutiset, häneltä saatiin ensiksi tietää, että kaikista maanääristä kutsuttiin herroja kokoukseen Upsalaan.

Sitten saapui lähettiläs kutsuen kokoukseen myös Kristinaa ja niitä aatelismiehiä, jotka olivat linnassa.

Neuvottelu, joka tämän johdosta pidettiin, ei ollut pitkä.

"Minä en mene sinne!" sanoi Kristina.

"Me olemme liian harvalukuisia voidaksemme kumota heidän päätöksensä", tuumi Maunu Gren. "Meidän on osoitettava mielipiteemme toiminnassa."

"Toiminnassa, joka pystyy kumoamaan heidän päätöksensä!" lisäsi Pentti Arendinpoika.

Suuri oli liike Upsalassa. Arkkipiispa Kustaa Trolle oli saapunut. Hänen viime aikoina melkein tylsä välinpitämättömyytensä oli väistynyt kuumeisen toimeliaisuuden tieltä. Nyt oli toiminnan hetki lyönyt, nyt voisi hän näyttää todellisen mielialansa! Kukaan ei tuntenut sitä oikein, sen tiesi hän.

Sinne saapui myös piispa Mathias, notkeaselkäinen mies, joka Sten herran eläessä oli pitänyt kyntensä piilossa ja ystävällisesti hymyillyt molemminpuolin ja nyt hieroi sovintoa tanskalaisten kanssa.

Saapui Vesteråsin piispa Otto, ja Holger Kaarlonpoika, saapui Erik Abrahaminpoika, ylpeämpänä, häikäilemättömämpänä kuin koskaan, ja sitä tarvitsi hänen olla niiden edessä, jotka, vaikkeivät kenties ajatuksissaan olleet parempia kuin hän, kuitenkaan eivät olleet tehneet mitään tihutöitä.

Sinne tuli myös herra Juhana Arendinpoika, Pentti Gylta, Knut Pentinpoika ja Knut Niilonpoika.

Ruotsalaisten herrojen joukossa olivat nämä ylhäisimmät; luku ei ollut suuri, mutta se ei estänyt heitä esiintymästä valtaneuvoston nimessä ja sen vallalla.

Sitä paitsi saapuivat herra Otto Krumpen ja Knut Alfinpoika, mukanaan joukko sotaväkeä, voidakseen, jos niin tarvittiin, antaa tarpeellista painoa niille päätöksille, jotka oli tehtävä; katsottiin sitä paitsi edulliseksi pitää alituiseen ruotsalaisten herrojen silmien edessä vieraan kuninkaan mahtavuus ja sotaonni.

Ikäänkuin se ei olisi kylliksi tepsinyt, näytti Otto herra kuninkaansa valtakirjan "osoittaa suopeutta ja ystävyyttä kaikille niille, jotka tahtoivat taipua ystävälliseen sopimukseen".

Kuinka he kumarsivat maahan hänen edessään! Herra Kustaa Trolle esiintyi ensi kertaa puhujana. "Saattaa hyvin nähdä edeltäpäin", sanoi hän, "että vaikkapa Kristian kuningas saataisiinkin vielä kerran peräytymään, niin ei se paljoakaan auttaisi. Tanskan kuninkaat ovat nyt jo pian viidenkymmenen vuoden aikana osoittaneet, etteivät he koskaan aio luopua Ruotsin kruunusta. Jolleivät Sturet olisi yllyttäneet Ruotsin kansaa kapinaan, niin olisi valtakunnalla ollut alituinen rauha. Nämä pohjoismaiset valtakunnat ovat aivan kuin luonnon määräämät yhden ainoan pään hallittaviksi; sama kieli ja samat tavat osoittivat, että ne kuuluivat samaan heimoon. Ja eivätkö näiden kolmen valtakunnan kansat ole sukulaisuuden ja avioliittojen kautta niin kietoutuneet ja sitoutuneet yhteen, että itse verisiteetkin vaativat niiden yhdistymistä? Ja niin kauan kuin ne pysyvät yhtenä ruumiina, katselee koko Europa niitä pelolla. Vanhempien aikojen kronikat osoittavat, että he ovat taltuttaneet itse ylpeän Roomankin."

"Mikä meitä estää säilyttämästä samaa vaikutusvaltaa!" huudahti Holger Kaarlonpoika.

"Ei mikään! Mutta valtakunnalla täytyy olla kuningas, ja kun Ruotsin vanha kuningassuku on nyt kuollut sukupuuttoon, ei ketään ruotsalaista aatelismiestä voitaisi ilman kateutta ja epäsopua korottaa tälle kunniasijalle."

Kuului hyväksymisen murinaa.

"Kuningas Kristian", jatkoi Kustaa herra, "on vanhan ruhtinaallisen suvun jälkeläinen. Ruotsalaisten kuninkaiden haaravesana voisi hänellä tavallaan olla oikeuskin valtakuntaan. Voisihan hänet hyväksyä ehdoilla ja varata itselleen kaikki mahdolliset takeet."

Kuulijat tuskin tunsivat Kustaa herraa; missä oli nyt entinen ankaruus, hän puhui sellaisella lempeydellä ja sovinnollisuudella kaikkia kohtaan, ettei kukaan ollut sitä odottanut.

Tanskan kuninkaan asiaa ei olisi voitu ajaa onnellisemmalla tavalla. Ruotsalaisten urhoollisuutta ja suurta arvoa oli imarreltu, samalla kuin toiselta puolen oli esitetty kaikki pysyvän rauhan kultaiset hedelmät.

Innostus oli vilkas ja yleinen. Monet, jotka tähän asti olivat tunteneet ynseyttä, alkoivat luottaa häneen.

Lisäksi saapui tieto, että Simon junkeri, kreivi von der Lippe, marssi läpi Smålannin ja Itä-Göötanmaan tuoden tanskalaisen sotajoukon avuksi 1,500 ratsumiestä, kaikki valioväkeä.

Niistäkin, jotka olivat taipuvaisia kallistumaan Kristinan puolelle, näytti suorastaan mahdottomalta ajatella Ruotsin valtakunnan ylläpitämistä.

Enempää neuvottelematta jättivät läsnäolijat arkkipiispa Kustaan ja yllämainittujen herrojen tehtäväksi hieroa sovintoa Otto Krumpenin ja muiden tanskalaisten sotapäällikköjen kanssa.

Nämä puolestaan olivat pelkkää ystävyyttä, he lupasivat, mitä pyydettiin, lupasivat yhdeksät hyvät ja kahdeksat kauniit.

Ja kokoontuneet ruotsalaiset herrat lupasivat omasta ja Ruotsin valtakunnan puolesta Kristian kuninkaalle uskollisuutta ja alamaisuutta. Hän olisi tästedes oleva Ruotsin kuningas.

Ei tiedetä varmaan, oliko kuningas määrännyt, mitä lupauksia he saivat antaa, mutta varmaa on, että paljon luvattiin. Kristian kuninkaan oli hallittava valtakuntaa Ruotsin lain ja vanhan ja hyvän tavan mukaan neuvoston avulla, pidettävä voimassa kaikkien hengellisten ja maallisten herrojen erioikeudet ja vapaudet, samoin pidettävä voimassa ja noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka oli tehty kolmen valtion kesken. Kaikki linnat ja läänit oli jätettävä neuvoston huostaan, nekin, jotka kuninkaalla jo olivat hallussaan, mitään raskaampaa veroa ei säädettäisi neuvoston ja aateliston suostumuksetta, vieläpä hänen armonsa laupiaasti antaisi jokaiselle takaisin ne tilukset, mitkä tässä taistelussa oli menetetty. Luja ja ikuinen rauha oli vallitseva kolmen valtakunnan kesken, ja kaikki vangit oli molemmin puolin päästettävä vapaiksi.

Tanskalaiset herrat allekirjoittivat kirjeensä Upsalassa maaliskuun 6 päivänä 1520.

Ovelasti oli kirje laadittu pyydystämään etujaan etsiviä herroja. Aatelisto saattoi sillä vallalla, joka täten annettiin sen käsiin, saada takaisin muinaisen merkityksensä, kun Albrekt kuningas jätti linnat ja hallitusvallan neuvosherrojen käsiin.

On sangen merkillistä, ettei kukaan näistä herroista ajatellut, kuinka turhia kaikki sopimukset tässä suhteessa olivat olleet ja kuinka monet kerrat moiset laskut olivat rauenneet tyhjiin. Mutta menneet ajat eivät olleet näille herroille mitään opettaneet.

Kun Kristian kuningas sai tiedon Upsalassa tehdystä sopimuksesta, hyväksyi hän sen sellaisenaan. Ennen kuukauden loppua tulvehti valtakunta täytenään kuninkaan armollisia ja suosiollisia kirjeitä. Niitä saivat yksityiset miehetkin, eivät ainoastaan aateliset, vaan talonpojatkin. Kukaan muu kuningas ei ole lähettänyt niin paljon kirjeitä yhdellä kertaa, ja kirjeet pystyivät paremmin kuin miekka. Suurin osa rahvaasta alistui, sillä eiväthän he tienneet mitään keinoa.

Mutta vuoristossa, Taalainmaassa ja Vermlannissa, ei siihen oltu halukkaita. Arkkipiispan lähettiläät eivät sieltä paljoakaan hyötyneet "kuninkaankirjeineen"; töintuskin saatiin rahvas antamaan ensin sellainen selitys, että tahdottiin muutamia kuukausia ajatusaikaa, sitten vastaus, että jos koko Ruotsi alistui ennen ensi heinäkuun 29 päivää, niin hekin kenties seurasivat esimerkkiä.

Mutta taalalaiset tahtoivat mieluummin jatkaa sotaa, ja värendiläiset eivät voineet tehdä päätöstään. Mutta sillävälin tekivät virdalaiset erikoisrauhan blekingiläisten kanssa ja päättivät puolustaa maataan väkivaltaa vastaan.

Kuitenkin oli tärkeintä kaikista voittaa Kristina rouva ja hänen kanssaan Tukholma.

Mieluimmin tahdottiin tehdä se ilman miekan iskua.