Part 10

Mutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle ja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä synkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun hän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa linnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa, jäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen, että joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan kuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi häpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.

Hänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin vähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan turvattomaksi.

Sten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen kaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja sai kolmesataa vankia.

Loput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin nousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan hänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa kävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin ryöstämään.

Nämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta joukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja ne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo laivastoon.

Vastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissa maista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi. Suuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutui Sten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.

Synkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut häntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja uhkaavin sanoin.

Eräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän vihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi kuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän tahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.

Lähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään hartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute elintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi hankkia.

Mutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla muukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että hänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen korvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja vahingonkorvausta.

Mutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut ryhtyä neuvotteluihin.

Silloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi neuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen rauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa heinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin lähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä. Lisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen saakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi, jollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien väliselle kaupalle.

Nämä olivat kaikki hyväksyttäviä ehtoja, ja Sten herra ilmoitti olevansa halukas neuvottelemaan kuninkaan kanssa.

Taasen ei kuulunut mitään muutamiin päiviin, mutta sitten lähetti kuningas uudestaan lähettilään Tukholmaan pyytämään, että Sten herra tahtoisi persoonallisesti saapua tanskalaiselle laivastolle, silloin saataisiin tilaisuus suullisesti keskustella keskenään.

Panttivankeina tahtoi kuningas lähettää muutamia ritareita ja aatelismiehiä.

Sten herra sanoi olevansa taipuvainen siihen, mutta hänen täytyi ensin kuulla valtaneuvoston mieltä.

Neuvokset kutsuttiin koolle linnaan, samoin pormestari ja raati, monia ritareita ja korkeita herroja.

Valtionhoitaja ilmoitti heille kuninkaan ehdotukset, ne näyttivät hänestä niin hyviltä, että hän arveli täytyvän osoittaa myöntyväisyyttä hänen armonsa toivomuksiin, ja Sten herra oli sentähden taipuvainen lähtemään laivastoon.

Mutta nyt kohtasi häntä vastarinta, jollaista hän ei ollut odottanut

"Ette saa lähteä sinne!" huusivat useat.

"Se olisi mieletöntä!"

"Kuka voi luottaa kurjaan kuninkaaseen!"

"Milloin on hän pitänyt sanansa!"

Sellaista vastustusta ei Sten herra ollut koskaan saanut osakseen. Herrat huusivat kilvan, ja hän sai töintuskin sananvuoroa. Vihdoin se onnistui.

"Täytyyhän jokaisella ihmisellä olla hyviäkin puolia", sanoi hän. "Ja se luottamus, jota osoitan Kristian kuninkaalle saapumisellani, on herättävä luottamusta hänessäkin."

"Iskekää sitten ensin miekka rintaani, sillä muilla ehdoin ette pääse täältä", huusi Hemming Gadd.

"Tekin, tohtori, sitä en odottanut!"

"Enkö ole sanonut, että juutit ja juuttaat ovat samaa maata, ja kuningas on tanskalaisista pahin."

"Mutta minä en ole sitä uskonut."

"Paha kyllä!"

"Ajatelkaa, herra", virkkoi Erik Juhananpoika, "jos teitä kohtaisi jokin onnettomuus!"

"Emme salli hänen mennä."

"Emme, emme!"

Mutta nyt kuohahti Sten herran mieli. "Onhan minulla toki vapaa tahtoni!" sanoi hän harmissaan.

"Ei Ruotsin valtionhoitajana!"

"Ette saa päästää häntä!" huusi Hemming Gadd. "En suostu koskaan siihen."

Näin sanoen Hemming tohtori poistui salista, ja Sten Sture uteli tahtomattaankin, mihin hän oli mennyt. "Oli paha, että hän meni, hänen tähtensä yksin olisin voinut antaa myöten." Hän alkoi käsittää olevansa liian itsepäinen, mutta ylpeys käski häntä pysymään aikeessaan.

Silloin tunsi hän pehmeän käsivarren pistäytyvän kainaloonsa, ja tuttu rakas ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Rakas Sten, minun tähteni!"

"Isä!" säesti lapsenääni, ja lämpimät lapsenhuulet painuivat vasten hänen kättänsä.

Nyt oli vastakynsi taipunut. Luoden lemmekkään katseen Kristinaan irroittautui hän hänestä ja meni kokoontuneita lähemmäksi, virkkaen vilkkaasti:

"Ettekö tahdo, että suostun kuninkaan kutsuun?"

"Emme!" kajahti kautta salin.

"No, hyvä; en tee sitä sitten; määrätkää nyt itse, minkä vastauksen annamme."

Sitä ei näyttänyt kukaan ajatelleen.

Syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Kuningas antaa panttivangit!" tuumi herra Lauri Siggenpoika. "Sen voitte tehdä tekin."

"Onko useampia, jotka siihen suostuvat?"

Ensin kuului muutama "jaa", sitten huudettiin miehissä:

"Panttivangit!"

"Ettekö katso näiden joutuvan vaaraan."

"Onhan meillä kuninkaan panttivangit."

"Tosin kyllä!"

Silloin astui nuori asemies Kustaa Erikinpoika (Vaasa) esiin ja notkisti polvensa valtionhoitajan edessä.

"Tiedän tosin, että tässä on vähäinen vaara ja vähäinen kunnia voitettavana, mutta kuitenkin olisi minusta suuri onni, jos minut katsottaisiin kelpoiseksi teidän panttivangiksenne, jalo sukulainen."

"Niin kallisarvoista panttivankia en olisi tahtonut lähettää, mutta tapahtukoon tahtosi, nuori sukulainen."

Nyt astui esiin Lauri Siggenpoika.

"Hyväksyttekö minut?" sanoi hän.

"Sen teen täydellisesti!"

"Ja minut?" lisäsi Yrjänä Siggenpoika.

"Urhea herra ja jalo ritari!"

"Silloin saan kai minäkin mennä mukaan!" virkahti terhakka Olavi Ryning hymyillen.

"Pitämään nuorisoa kurissa! Menkää sitten!"

"Silloin täytyy hänellä olla komentosana mukanaan, ja sellaisena minut tunnetaan", tokaisi Pentti Niilonpoika (Färla). "Tiedättehän, Sten herra, että me kuulumme yhteen kuin pata ja kapusta."

Kaikuva nauru palkitsi sutkauksen.

"Kunhan vain ei kauha ammenna liian kuumia suullisia padasta", vastasi valtionhoitaja. "Tanskalaiset panisivat pahakseen, jos polttaisivat kielensä."

"Seis!" huusi Hemming, kun näki useiden lähestyvän. "Nyt on minun vuoroni!"

"Teidän, tohtori?"

"Niin, minä tahdon myös mukaan!"

"Tanskan laivastoon?"

"Minulla on kaksi syytä; ensiksi huvittaa minua muutamia tunteja saada esimakua helvetistä, sitten olen saanut kirjeen eräältä jalosukuiselta rouvalta Kööpenhaminasta; hän tahtoo minua luokseen vierailemaan, mutta kun minulla ei ole siihen halua, luovutan oikeuteni pahimmalle sipuliasyövälle tanskalaiselle, jonka onnistun nuuskimaan tanskalaiselta laivalta."

Salissa kaikui äänekäs nauru.

"Neuvon vain teitä pitämään suunne supussa, tohtori."

"Tahdon pitää siinä vettä."

"Ette suinkaan luullekaan heidän tarjoavan muuta", tuumi Pentti Niilonpoika uteliaana.

"Heidänkö tarjoavan? Ette tunne tanskalaisia, he eivät tarjoa koskaan, ainoastaan ottavat vastaan."

Kuului naurua ja leikinlaskua ylteen ympärinsä.

"Tiedän hyvin, ettei teillä ole mitään pelättävää", sanoi Sten herra sen jälkeen Hemmingille. "Kuitenkin olisin toivonut, ettei kukaan teistä olisi lähtenyt panttivangiksi."

Kokoontuneet sopivat nyt, että lähetettäisiin viestinviejä kuninkaan luo, joka tällä haavaa oli Dalarössä, ilmoittamaan neuvoston päätöksestä. Heti hänen vastauksensa saavuttua olisivat valitut panttivangit valmiit lähtemään. Kuningas vastasi, että hän oli halukkaampi kohtaukseen maajalassa ja määräsi yhtymäpaikaksi Österhanningen kirkon, johon valtionhoitajan oli seuraavana päivänä saavuttava. Tämä suostui heti.

Kungsholmasta oli aluksen lähdettävä viemään ruotsalaisia herroja ja odotettiin tanskalaisten saapuvan. Silloin nähtiin lujasti asestettu alus, joka lähestyi tanskalaisesta laivastosta, ja kun ei saattanut olla epäilystä siitä, keitä se toi mukanaan, ja kohtauksen aika oli pian käsissä, lähti valtionhoitaja pienen seurueensa kera Österhanningeen. Hän odotti kaksi päivää, mutta kuningasta ei kuulunut eikä hänen lähettilästäänkään.

Vilpittömän Sten herran mieleenkään ei juolahtanut, että mitään petosta saattoi olla kysymyksessä; hän ihmetteli vain, mikä mahtoi olla viivykkinä.

Kolmantena päivänä hän päätti matkustaa takaisin Tukholmaan.

Siellä hän sai tiedon, että ruotsalaiset herrat oli otettu tanskalaiselle alukselle ja viety tanskalaiseen laivastoon. Tuuli oli kääntynyt ja käynyt suotuisaksi kuninkaalle, sentähden nostivat he ankkurin, ja laivasto purjehti aavalle merelle matkalla Tanskaan, ja ruotsalaiset saivat seurata mukana.

Djurhaminasta kirjoitti kuningas syyskuun 26 päivänä 1518 suurmestari Albrektille ja Danzigiin, ettei ruotsalaisille, jotka nyt olivat kuninkaan vihollisia, saisi tuoda mitään tavaraa Preussista. Samasta satamasta lähetti hän lokakuun 2 päivänä kirjoituksia Tukholman kaupungille ja koko Ruotsin kansalle, ilmoittaen peruuttavansa äsken päätetyn aselevon sillä verukkeella, ettei Sten herrakaan ollut muka sitä pitänyt.

Muutamia päiviä myöhemmin nostatti hän ankkurin ja purjehti Tanskaan vieden vastoin lupauksiaan mukanaan kuusi ruotsalaista panttivankia.

Niin päättyi Kristian kuninkaan toinen yritys saada Ruotsin kruunu päähänsä.

Vilppiä ja petosta alusta loppuun, häpeämättömiä oikeudenloukkauksia; tämäkin uusi vilpillisyys herätti Ruotsissa aivan rajatonta katkeruutta.

8.

SUURIN EDELLÄ.

Valtionhoitaja oli vuoden vieriessä voittanut monta kelpo taistelua, ja kun hän joulun aikaan 1519 istui kotonaan Tukholman linnassa, niin lankesi luonnostaan, että Kristinan kera kahden ollessaan he puhuivat siitä, kuinka ihmeellisesti Jumala oli suojellut häntä koko ajan tähän asti.

Tämä tunne ja tietoisuus suojeluksesta ei ainoastaan ollut pitänyt yllä heidän rohkeuttaan, vaan säilytti myös lujana heidän luottamuksensa, kun monilta tahoilta saapui tietoja niistä hämmästyttävistä varustuksista, joita Kristian teki Ruotsin perikadoksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa katsoi Kristina rouva herraansa, ja hänen nähdessään lujan tyyneyden tämän katseessa väistyi kaikki pelko hänen sielustaan. Kenties olivat hänen rukouksensa palavammat kuin ennen, mutta silloin täytti sydämen toivo ja luottamus, ja hän antautui täydellisesti Jumalan haltuun, kuten ainoastaan naissielu saattaa tehdä.

Kun sitten joulukynttilät oli sytytetty niin palatsissa kuin matalassa majassakin, kun kellot kutsuivat koolle aikaisena aamuhetkenä ja kansa riensi kirkkoihin suurin joukoin, silloin seisoivat nämä molemmat käsitysten ja katselivat tähtikirkkaalle taivaalle; he puhuivat siitä, kuinka monet niistä, jotka nyt uhkuivat elämänhalua, ennen pitkää tulisivat olemaan raajarikkoja tai vainajia, ja utelivat, miltä kaikki tulisi näyttämään ensi jouluna.

Mutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin edessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun takana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta niiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan riippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin: parhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille kantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä elämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken luhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on luotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota hajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.

"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun toimitettavaksesi", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen, sanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen kanssansa kahden salakamarissa.

"Tiedän sen!" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.

"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko Länsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa tarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai jos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?"

"Silloin me puolustaudumme!"

"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle suosiollinen."

"Kyllä muistan sen."

"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi."

"Mikä, herra?"

"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän houkutteleekin."

"Sen lupaan!"

"En ole mitään katkerammin katunut kuin että lähetin hänen käsiinsä Hemming Gaddin ja niin monta muuta uskollista isänmaan ystävää."

"Jumala kääntää kyllä kaiken parhain päin."

"Jos vaara uhkaa, niin kirjoita maaseuduille, rahvas on meille uskollinen."

"_Sinulle_, Sten!"

"Me kaksihan olemme yhtä!"

"Ja sinun tähtesi tahtovat he hyvää minullekin!" vastasi Kristina.

Ja kun he sulkivat toisensa syliinsä, tuntui heistä, ettei heitä voinut erottaa mikään maailmassa, ei kuolemakaan.

"Luota minuun!" sanoi Kristina hyvästellessä.

"Viime hengenvetoon!"

Niin he erosivat.

Lukuisan ratsumiesparvensa eturinnassa kiiti Sten herra pois uljaalla ratsullaan.

Kun Kristina ei enää voinut häntä nähdä, silloin lankesi hän polvilleen taistellen sanomatonta epätoivoa vastaan. Mutta rukous tyynnytti sen, ja hän rukoili palavasti, kunnes usko ja luottamus valoi palsamia kirveleviin haavoihin ja hän taasen saattoi nöyrin mielin sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"

* * * * *

Tammikuussa 1520 tunkeutui vahva sotajoukko, tanskalaisia ja saksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia, Smoolantiin ja edelleen Länsi-Göötanmaalle kuninkaan suosikin, asemies Otto Krumpenin johdolla.

Oli kova talvi, niin että kaikki suot ja järvet kannattivat, ja se edisti suuresti heidän marssiaan eteenpäin. Åtranin jäätä pitkin retkeili sotajoukko Länsi-Göötanmaalle ja leiriytyi Kalfin pappilaan.

Tätä mahtavaa sotataitoista ja monissa taisteluissa koeteltua sotajoukkoa vastaan ei Ruotsin valtionhoitajalla ollut antaa muita miehiä kuin ne, jotka olivat taistelleet ja niittäneet voittoja Holavedenin rannalla, Harakerin metsissä ja Brunkevuorella. Nyt kuten aina oli Ruotsin rahvas kuullut kutsua astua aseihin ja rynnätä vihollista vastaan, joka jälleen saaliinhimoisena kävi heidän maansa kimppuun.

Samalla rohkeudella ja luottamuksella, jolla vanha Sten herra kerran pukeutui sotisopaan rajua tanskalaista ritarijoukkoa vastaan, oli nuori Sten Sture lähettänyt viestin rahvaalle, ja samoin kuin silloin paloi vieläkin talonpojan rinnassa rakkaus valtakunnan päämiestä kohtaan.

Kymmenentuhannen talonpojan ja vapaamiehen kera oli Sten herra marssinut läpi Länsi-Göötanmaan Bogesundiin Åsundenin rannalla. Siellä hän lepäili muutamia päiviä odotellen vielä lisää väkeä, mutta samalla pitäen tarkoin silmällä vihollista Kalfin pappilassa.

Åsundenin kaakkoispäässä, pohjoisesta päin laskevan Ätranin rannalla, sijaitsi koko huomattava Bogesundin kaupunki; sieltä meni tie Hallantiin ja ylöspäin Falköpinkiin.

Luonto oli muovannut tänne monia kauniita seutuja koristellen lukemattomat kukkulat ja laaksot havu- ja lehtimetsillä; nyt peitti lumi metsät ja Åsundenin jää levisi tasaisena kenttänä ruotsalaisen talonpoikaisjoukon edessä.

Iloisin ja rohkein mielin ryhtyi Sten herra tärkeihin toimenpiteihinsä.

Hänen ei ollut ainoastaan pidettävä huolta väkensä hyvinvoinnista, vaan myös ryhdyttävä varokeinoihin vihollista vastaan. Hän hakkautti jäävalleja sotajoukkonsa eteen ja kaivatti vallituksia sataman sivustoille, siten estääkseen yllätykset sivuilta ja takaapäin.

Hän tiesi, että sotajoukko, jota vastaan hänen oli taisteltava, oli monin kerroin voimakkaampi, ja siksi hänen tarkoituksensa oli odottaa täällä lisäväkeä.

Hänen uskollinen Esbjörninsä se tavallisesti oli tähystelemässä; hän kiipesi korkeimpiin puihin ja näki siten laajalle yli seudun.

Niinpä ilmoitti hän eräänä päivänä, että tanskalainen ylipäällikkö oli lähtenyt pappilasta ja näytti olevan aikeissa lähteä sisämaahan päin. Joukot olivat liikkeessä ja seurasivat miehissä jälestä.

Tammikuun 19 päivänä varhain aamulla nousi valtionhoitaja itsekin tähystelemään korkeaan tammeen, joka oli lähistöllä; oli tähtikirkas yö, ja hän saattoi nähdä vihollisjoukon, joka järjestäytyi hänen väkeään vastaan ja valmistautui taisteluun.

Hän riensi heti alas antamaan välttämättömät menettelyohjeet, mutta päivän tultua kiipesi hän jälleen puuhun tutustuakseen tarkemmin vihollisen asemaan.

Tanskalaiset keksivät tähystelijät ja alkoivat ammuskella tammea, mutta valtionhoitaja pääsi alas jälleen, ja tammi sai kantaa amputammen nimeä niin kauan kuin seisoi paikoillaan.

Otto Krumpen teki tulisen hyökkäyksen, mutta hänet lyötiin takaisin.

Ulkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia, joilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä taisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen voittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.

Tämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut, osaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi ne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella ja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti sotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä, ja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.

Ja talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla kasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He näyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta kuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.

Sten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut taistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö ratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin eteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta onnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja pakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.

Silloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.

Ällistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen. Kuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.

Hämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu herra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä vetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin he näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän hevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.

Hankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa läheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti turvaan.

Mutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä, mitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin käymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui, suuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen Länsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.

Ja herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he seurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.

Mutta paetessa juolahti ruotsalaisten mieleen, että toista oli Sten herra heiltä odottanut; muutamain mielessä välähti vanha miehuus, he häpesivät arkuuttaan ja Tivedenin jäälle pysähtyi suurin osa sotajoukosta. Täällä saivat he viestin Sten herralta.

Esbjörn oli vienyt herransa muutamaan läheiseen taloon, mutta niin pian kuin tämä oli palannut tajuunsa, tahtoi hän heti palata sotajoukkoon, ja tieto siitä, että ruotsalaiset olivat peräytyneet, kannusti siihen sitäkin enemmän.

Heti saatuaan varman tiedon, että he olivat leiriytyneet Tivedenin jäälle, vietätti hän itsensä sinne. Rajattomalla riemulla tervehtivät talonpojat hänet tervetulleeksi, sanoen tekevänsä kaiken mitä hän tahtoi.

Silloin sanoi hän heille, että hän tahtoi ottaa osaa puolustukseen niin paljon kuin voi ja hänen vaarallinen haavansa salli. Hänen käskystään hakattiin murrosaita metsään Ramundabodan luo, ja sotajoukko sijoitettiin sen suojaan.

Kynttilämessun aattona marssitti Otto herra väkensä murrosaitaa vastaan ja ryhtyi hyökkäykseen.

Ranskalaiset ne olivat saaneet rynnäkön tehtäväkseen, ja he kävivät urheasti eteenpäin, mutta saivat sellaisen vastaanoton, että puolet kaatuivat kahden päällikön keralla.

Nyt näytti synkältä tanskalaisten pääsy läpi. Tiveden näytti uhkaavan käydä heille toiseksi Holavedeniksi; tieto siitä, että valtionhoitaja oli mukana, kohotti kaksin verroin ruotsalaisten soturien rohkeutta.

Silloin hiipi muuan ruotsalainen herra kiertoteitä tanskalaisten leiriin; hän oli herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud), joka tahtoi tavata herra Otto Krumpenin. "Kaikki kävi hyvin!" virkahti hän. Mutta Otto herra oli synkällä tuulella. "Minä en pääse täältä voittajana", sanoi hän. "Luoti on tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain."

"Sitten teen minä toisen puolen."

"Miten voitte sen?"

"Viemällä teidät murrosaidan ympäri."

"Voiko sen tehdä?"

"Olen pitänyt siitä huolen!"

"Silloin on Kristian kuningas pitävä huolen teistä ja jälkeläisistänne aina viimeiseen polveen."

"Siihen luotan, sillä pahoin kävisi minulle, jos palaisin ruotsalaisten luo."

"Sen arvaan!" vastasi Otto herra nauraen.

Ja ruotsalainen ritarismies pukeutui tanskalaiseen ratsumiehen vaippaan ja vei seuraavana yönä koko sotajoukon murrosaidan ympäri.

Ruotsalaisessa leirissä ei kukaan ollut ajatellut kavalluksen mahdollisuutta, ja Sten herra oli viety Örebrohon, hänen uskollinen Esbjörninsä oli hänen mukanaan, ja niin tehtiin tuhansien toiveet tyhjiksi yhdellä ainoalla luihulla kavalluksella.

Mutta hän, joka teki sen, Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud) oli yksi valtaneuvoksista, Vestmanlannin ja Taalainmaan laamanni; _se_ ei estänyt häntä vetämästä niin suurta kurjuutta maahansa, ja sentähden olkoon kirottu hänen muistonsa!

Sillävälin oli Sten herran haava tuntuvasti pahentunut; huoli valtakunnasta ei antanutkaan hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä.

Mutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta Strengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä, saapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta Tivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan johdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen isänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.

Tanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät vihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia odotti.

Kuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja heidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.