Part 1

STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA II: TUOMIO

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

1. Yhä synkkenee. 2. Kavaltaja. 3. Oikeus näyttää voittavan. 4. Haamu. 5. Anekauppiaat. 6. Sovitus kuolemassa. 7. Kavala kuningas. 8. Suurin edellä. 9. Pahuuden valta pääsee ylikynteen. 10. Anna Bjelke. 11. Tuomio. 12. Leijonan kaatuminen. 13. Tähän asti, ei edemmäksi. 14. Loppu.

1.

YHÄ SYNKKENEE.

Olemme Roomassa. Kaksi miestä kulki hitaasti, keskusteluun syventyneenä, ulos Porta Piasta ja suuntasivat kulkunsa Santa Agnesen kirkkoa kohden.

Molemmat olivat pukeutuneet pappispukuun, ja toisen tarmokkaat piirteet ja ryhti osoittivat hänen olevan pohjoismaalaisen; toisen ulkonäöstä olisi voinut päätellä, että ainoastaan Italian auringon alla saattoi kehkeytyä jotakin niin mallikelpoista. Kuitenkin oli Desiderius Erasmus syntynyt Rotterdamissa; harvoin löi miehekkääseen kauneuteen ajatusten rikkaus ja hienon tarkkaajan tyyni kirkkaus siinä määrin leimansa; siromuotoinen nenä, sulkeutunut suu ja leveä leuka ilmaisivat miettiväisyyttä ja toimeliaisuutta, mutta ei ainoakaan piirre todistanut pelottomuudesta ja rohkeudesta. Hieno iho, vaalea tukka ja siniset silmät antoivat hänen olennolleen naisellisen vivahduksen ja muodostivat mitä jyrkimmän vastakohdan hänen seuralaisensa ulkomuodon rinnalla.

Synkkä katse syvällä piilevistä silmistä, raudanlujat kasvonpiirteet, joita ei lieventänyt hymyn vivahduskaan, olivat kuvaavimmat piirteet, jotka tähän aikaan painoivat leimansa tuskin nelikymmenvuotiaaseen, äskennimitettyyn Ruotsin arkkipiispaan Kustaa Trolleen.

Tohtori Erasmus oli paavi Leon ja melkein kaikkien kardinaalien uskottu ja ystävä; hän oli sentähden tullut Kustaa herrankin uskotuksi ystäväksi. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja työskenteli ahkerasti tutkiskellen kreikkalaista kirjallisuutta, tunsi sitä paitsi tarkoin kaikki uudet liikkeet, joita oli herännyt niin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin, ja oli sentähden mies, johon kannatti tutustua.

Mutta Erasmus ei arastellutkaan paljastaa aikansa virheitä ja epäkohtia; hän ruoski säälimättömästi munkkien elämää ja toimia ja oli messu-uhrin ja anekaupan terävä ja säälimätön vihollinen. Hän oli puhunut näistä asioista vasta yksityisille ystävilleen ja ihailijoilleen, ja juuri tällaista lupaamaansa yksityiskeskustelua varten hän nyt seurasi Kustaa herraa Santa Agnesiin, jossa tällä oli pienessä luostarissa asuntonsa.

"On epäilemätöntä, että teidän kreikkalainen Uuden Testamentin painoksenne on tekevä nimenne kuolemattomaksi!" virkkoi Kustaa herra kohteliaasti.

Tohtori kumarsi vastaamatta mitään; hän pysähtyi ihaillen upean mosaiikin eteen, joka koristi kirkonporttia. "Täällä Roomassa", sanoi hän, "on jokainen käsityöläinen taiteilija, on aivan kuin kauneus ja taiteellisuus uhkuisi ilmassa, jota roomalainen hengittää."

"Erittäinkin roomattaret!" lisäsi Kustaa herra ivallisesti ja luoden toiseen syrjäkatseen.

"Kukaan ei voi kieltää, että he ovat kauniita", vastasi toinen keveästi huokaisten.

Taivallusta jatkettiin luostaripihan poikki, mutta kun he tällöin sivuuttivat keittiön, tuntui sieltä lemahdus raa'asta kalasta. Erasmus vetäisi äkkiä vahvasti hajuvedelle lemuavan nenäliinansa ja painoi sen nenäänsä vasten rientäessään eteenpäin.

Vasta Kustaa herran kamariin saavuttuaan otti hän sen pois virkkaen: "En siedä minkään raa'an näköä tai hajua, en henkisessä enkä ruumiillisessa merkityksessä."

"Sentähden kai, ettei se ole vielä saanut eikä kadottanut kauneudenleimaa; eikös niin?"

"Oikein arvattu!"

"Ettekö tahdo huuhtoa raa'an kalan muiston pois pullollisella oikeaa falernoa?"

"En juo koskaan muuta kuin mietoja ranskalaisia viinejä", vastasi Erasmus torjuen ja otti esiin paperin, jota hän kantoi povellaan.

"Ah, häväistyskirjoitus on siinä?"

"Sellaisen nimityksen antaa sille ainoastaan se, johon se sattuu, muulle maailmalle on se totuuden kuvastin, joka paljastaa viheliäisyyden."

"Kiihotatte uteliaisuuttani."

"Tyydytän sen heti!" Tohtori avasi paperin, pyyhkäisi sitä kädellään ilmeisellä mielihyvällä ja luki siitä:

"On _kolme_ asiaa, jotka pitävät yllä Rooman arvoasemaa: paavinkunnioitus, pyhimysten luut ja anekauppa."

"Ja moista uskalletaan sanoa?"

"_Kolme_ asiaa, jotka ovat lukemattomat Roomassa: irstaat naiset, papit ja kirjurit."

"Totta!"

"_Kolme_ asiaa, jotka ovat julistetut pannaan Roomassa: yksinkertaisuus, kohtuus ja hurskaus."

"Hm!"

"_Kolme_ asiaa, joita jokainen toivoo Roomassa: lyhyet messut, paljon rahaa ja hekumallinen elämä."

"Hävytön väite!"

"_Kolme_ asiaa, joista ei siellä mielellään kuulla puhuttavan: yleinen kirkolliskokous, hengellisen säädyn uudistus ja se että saksalaiset alkavat sitä ajatella."

"Kuka on kirjoittaja?"

"_Kolmella_ asialla käyvät roomalaiset kauppaa: Kristuksella, hengellisillä läänityksillä ja naisilla."

Kustaa herra myhäili.

"_Kolmesta_ asiasta ei Roomassa saada koskaan kyllikseen: piispanistuinten lunastusrahoista, paavillisista vuosi- ja kuukausirahoista."

Hän nyökäytti myöntävästi päätään.

"_Kolme_ asiaa ei roomalaisten mielestä paljoa paina: hyvä omatunto, hartaus ja valat."

"Rohkea väite!"

"_Kolme_ asiaa vievät toivioretkeläiset tavallisesti Roomasta mukanaan: epäpuhtaan omantunnon, huonon vatsan ja tyhjän kukkaron."

"Saavat syyttää itseään."

"_Kolmesta_ asiasta eivät saksalaiset ole tähän asti päässeet selville: ruhtinasten hitaudesta, tieteen rappiosta ja kansan taikauskosta."

"Siitä tuntee saksalaisen."

"_Kolmea_ asiaa pelätään Roomassa: että ruhtinaat tulevat yksimielisiksi, että kansa saa silmänsä auki ja että lukemattomat petokset kerran tulevat päivänvaloon."

"Kuinka sellainen olisi mahdollista?"

"Sen voi myös saada aikaan _kolme_ asiaa: ruhtinasten vakavuus, kansan kärsimättömyys ja turkkilainen sotajoukko Rooman porttien edessä!"

"Kuka on kirjoittaja?"

"Kuulkaahan ensin edelleen: Vuosisatoihin ei Pietarin istuimella ole istunut ketään todellista Pietarin seuraajaa, mutta kyllä Neron ja Heliogabaluksen vertaisia ja seuraajia. Paavin hovikunta on allikko, täynnänsä kaikkinaista saastaa... Siellä on maanpiirin suuri jyväaitta, minkä keskellä koskaan kyllästymätön viljamato, joka ahmii rajattomat määrät maanhedelmiä, istuu ympärillään nälkäinen toverilauma, joka ensin on imenyt veremme, sen jälkeen kalunnut lihan, mutta nyt on ehtinyt ytimiin ja murskannut itse luut ja kaiken minkä voi jauhaa rikki."

"Tämä menee liian pitkälle", puuskahti Kustaa herra, "se on kaiken olevaisen kukistusta."

Erasmus nyökäytti myöntävästi päätänsä ja jatkoi: "Eikö silloin olisi saksalaisten tartuttava aseihin ja rynnättävä taisteluun tulella ja miekalla? Sillä he ovat isänmaamme sortajia, jotka täyttävät vatsansa ja tyydyttävät himojaan meidän hiellämme ja vaivallamme. Meidän kustannuksellamme pitävät he hevosia, koiria, muuliaaseja ja (oi, mikä häpeä) ilotyttöjä ja... tyydyttääkseen aistillisia himojaan. Meidän rahoillamme pitävät he yllä paheitaan, viettävät hyviä päiviä, pukeutuvat purppuraan, kirjailevat kullalla hevosensa ja rakentavat palatseja pelkästä marmorista. Vaikka he ovat hurskauden valvojia, eivät he ainoastaan lyö sitä laimin, vaan halveksuvat, loukkaavat, tahraavat, vieläpä häpäisevätkin. Vaikkakin he ovat ennen käyttäneet imartelua syöttinään ja valheilla, metkuilla ja viekasteluilla ymmärtäneet meiltä houkutella rahoja, niin ryhtyvät he nyt pelotteluihin, uhkauksiin ja väkivaltaan ryöstääkseen meitä nälkäisten susien tavoin. Ja kuitenkaan emme uskalla heitä löylyttää, emme edes lähestyäkään. Milloinkahan me kostamme alennuksemme ja yhteiset tappiomme? Eikö hätä ole meidät vihdoin pakottava siihen?"

Erasmus oli lopettanut... Hymyillen laittoi hän paperin laskoksilleen ja pisti povelleen. Sisällys oli niin suuressa määrin kiinnittänyt hänen mieltään, että hän oli unhottanut, että hänellä oli kuulijakin. Melkein sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Kustaa herraan.

Tämä istui nojautuneena taaksepäin tuolissaan, niin kiintyneenä ajatuksiinsa, että saattoi joutua epäilyksiin, oliko hän kuullut luetun vai ei. Nyt kohotti hän kuitenkin päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Kuka on kirjoittaja?"

"Eräs nuori mies, Martti Luther nimeltään."

"Hänet poltetaan!"

"Niin, jos hän antautuu heidän kynsiinsä!"

"Onko kirjoitus painettu?"

"Ei vielä, luultavasti ei valmiskaan. Ainoastaan onnellisen sattuman kautta olen onnistunut saamaan tämän otteen, mutta se on lupaava, eikö totta?"

"Se on hirvittävä!"

"Sattuvien totuuksiensa tähden."

"Eivät kaikki totuudet ole hyödyllisiä tietää."

"Onko pimeys teistä parempi?"

"Kansan täytyy kulkea talutusnuorassa!"

"Ah, sitäkö mieltä olette?"

"Kuinkas muuten voisi heitä hallita?"

"Ette ole mikään valistuksen ystävä!"

"Kyllä asianomaisiin, mutta en rahvaaseen nähden."

"Ettehän kuitenkaan voi ummistaa silmiänne niiltä uusilta liikkeiltä, jotka pyrkivät valtaan maailmassa."

"Ne täytyy tukahuttaa!"

"Mutta se ei luonnistu!"

"Sen täytyy, Ruotsissa ainakin."

"Toivoisin, että koko ihmiskunnalle suotaisiin joku määrä tietoa, se levittäisi mielihyvää elämän vaivojen ylitse ja saisi meidät paremmin niihin tyytymään."

"Raa'oille joukoille ei kukaan ymmärrä parempaa nautintoa kuin luonnontarpeittensa tyydyttämisen!"

"Paha, jos niin on; en ole mikään Martti Lutherin ihailija; filosofia on vapauttanut minut tuosta mystillisestä uskosta, joka käsittää uskonnon oman minuutensa ja sen johdon luovuttamiseksi Jumalalle. Minusta on siveellisyys ja kaunotiede oikea tie taivaaseen."

"Mutta varsinainen kansa tuntee sitä yhtä vähän kuin pystyy sitä kulkemaankaan; samoinkuin luontokappaleet kurittomina ruumiillisilla voimillaan pääsisivät herroiksemme, niin orjatkin pääsisivät paljoutensa avulla, jollemme ymmärtäisi sitoa niitä henkisiä voimia, jotka, vaikkakin nukkuvina, epäilemättä ovat heihin kätketyt."

"Puhutte vakaumuksen varmuudella!"

"Ja kokemuksen! Omassa maassani ovat juurtuneet juuri ne aatteet, joita puollatte. Valtionhoitajat ovat koettaneet muodostaa kansanvallan aatelistoa vastaan; kuinka hyvin he ovat siinä onnistuneet, todistaa se, että Ruotsin suurmiesten pontevasta vastarinnasta huolimatta kansa teki yhdeksäntoistavuotiaan Sten Sturen maan päämieheksi!"

"Sehän on suurta!" sanoi Erasmus ihaillen.

"Se vie talonpoikaishallitukseen, herrasluokan sortoon."

"Ja olisi siten sivistyksen surma?"

"Niin, tietysti!"

"Se nyt ei ole niin sanomatta selvää, mutta tunnustan sentään, että kaikki nuo henkiset sairaudet, jotka ilmenevät ruoskijaretkissä ja tanssitaudeissa, näyttävät minusta todistavan tympäisevää tietämättömyyttä ja sielun raakuutta."

"He tekevät vastarintaa roomalaiselle istuimelle."

"He pukeutuvat sotisopaan sen paheita vastaan."

"Eivätkö ne rehota kansankin keskuudessa?"

"Kun eivät ylhäiset tahdo muussa vajota joukkoihin, ei heidän pitäisi tehdä sitä siinäkään, mikä asettaa ihmisen eläintä alemmaksi."

"Olette ankara!"

"Sitä vaatii yhdenvertaisuus."

"Eikö kerma ole imenyt maidon mehua ja kohoa kuitenkin sen ylle?"

"Tarkoitatte kai, että sillä sentähden on syytä synnyttää enemmän matoja!" tokaisi Erasmus nauraen. "Kenties olette oikeassa, mutta epäilen, myöntäisikö muuan tapaamani nuori maanmiehenne sitä. Tuskin tiedän ennen kohdanneeni niin pontevaa kaikkien luokkaerotusten vastustajaa."

"Missä tapasitte hänet?"

"Leipzigissä!"

"Hänen ammattinsa?"

"Pappismies!"

"Nimi?"

"Kirjoitin sen muistiin!" Erasmus avasi pienen päiväkirjan ja luki siitä: "Veli Pentti Ruotsista; sangen nuori; jalot kasvonpiirteet, munkkien vihaaja."

"Tiedättekö mistä osasta maata hän on tullut?"

"Hän oli varovainen lausunnoissaan; olin taipuvainen luulemaan, että hänellä oli jotakin salattavaa."

"Hm! Kuinka tutustuitte häneen?"

"Olin matkoilla kaupungissa ja istuin vierassalissa ruokapöydän ääressä, sangen tyytyväisenä päästyäni katon alle, sillä sade virtaili ulkona. Silloin astui sisään aivan nuori mies ja pyysi yösijaa. Hänen ulkonäkönsä hämmästytti minua, ja minä pyysin häntä ottamaan osaa ateriaani."

"Hän suostui siihen?"

"Aikalailla epäröiden. Vasta aterian jälkeen hän muuttui puheliaammaksi."

"Mainitsiko hän mitään varmaa paikkaa?"

"Sattumalta kerran Vadstenan."

"Hän se on!"

"Kuka hän?"

"Henkilö, jota olen kauan etsinyt; hän on paennut luostarista."

"Arvasin sen!"

"Tiedättekö mihin hän lähti?"

"Hän ei tiennyt sitä itsekään. Hänen kassansa laita oli huonosti, ja punastuen, enemmän hämillään kuin lahja ansaitsi, otti hän vastaan pienen raha-avun."

"Teidän ei olisi pitänyt antaa hänelle mitään."

"Hän otti sen ainoastaan lainana."

"Toivoisin tietäväni, mistä löytäisin hänet."

"Lutherin ja Zwinglin luota luultavasti, molemmista heistä hän puhui nuorekkaalla innostuksella."

"Ei olisi muuta kuin oikein, jos hän saisi seurata jompaakumpaa heistä polttoroviolle."

"Ah! Olette hänen vihollisensa?"

"Hänen olemassaolonsa on häpeäksi suvulleni?"

"Se oli toinen asia."

"Jos voitte auttaa minua löytämään hänet, olisin teille iäti kiitollinen."

"Minä jätän hänen tuntomerkkinsä varmalle ja taitavalle vainukoiralle."

"Jonka vaivat minä tahdon runsaasti palkita. Mies on karannut ruotsalaisesta luostarista, jonka priori, isä Laurentius on minulle siitä kirjoittanut. En tahdo, että hänet lähetetään takaisin, vaan ainoastaan että hänet suletaan telkien taakse elinajakseen ja kielletään pääsemästä yhteyteen kenenkään kanssa luostarin ulkopuolella."

"Jätättekö tehtävän minulle?"

"Olisin sangen kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa sen."

"Voinhan ottaa, teidän tähtenne!" vastasi Erasmus lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Sitten tahdon heti kirjoittaa teille valtakirjan!"

Kustaa Trolle otti esille pergamentin ja kirjoitti sille korein kirjaimin tohtori Desiderius Erasmukselle valtuutuksen ottaa kiinni Vadstenan luostariveljen Pentin, joka oli luvattomasti karannut, ja sulkea hänet soveliaaseen luostariin, ankarasti kieltäen hänet koskaan sieltä lähtemästä.

Ilmeisellä mielihyvällä kiinnitti hän sen alle ensi kerran arkkipiispallisen sinettinsä.

Kun hän jätti asiakirjan Erasmukselle, lisäsi hän: "Tehtäväni ei ole tähän päättynyt; kirotulla munkilla on elossa äiti, ja se on etsimässä häntä tästä maasta."

"Onko hän kirjoittanut äidilleen?"

"Sitä en usko."

"Ja nainen kuvittelee..."

"Niin, hänellä täytyy olla luja usko äidinvaistoonsa, mutta meidän on pidettävä huoli siitä, että se edelleen vie hänet harhaan."

"Miten hän matkustaa?"

"Katumuksentekijänä; on jo useita kuukausia siitä, kun hän lähti Tanskasta."

"Poikaansa etsimään?"

"Aviotonta poikaansa!"

"Äidinsydän ei tee mitään erotusta."

"Mutta loukattu puoliso?"

"Puolison olemassaolo tekee hänen itseuhrauksensa vielä ylevämmäksi, koska se todistaa rakkauden kaikki valtaa."

"Toivon, ettei tämä näkökohta vähennä teidän intoanne asiassa!"

"Ei millään tavoin."

"Tässä on kaksisataa tukaattia; siinä on kaikki, mitä tällä hetkellä voin luovuttaa, mutta Ruotsiin saavuttuani pyydän teitä ilmoittamaan mitä tarvitsette, ja rahat lähetän teille kiireimmiten."

"Voi tapahtua, että vaadin vastapalveluksen."

"Vaatikaa vain mitä tahdotte!"

"Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis oli yhteen aikaan piispana ruotsalaisessa hiippakunnassa."

"Linköpingin! Hän ei käynyt siellä koskaan."

"Mutta nautti kuitenkin tulot."

"Nyt tahdotte...?"

"Että minulla on tie auki, jos tahdon sitä käydä."

"Pyhän isän suostumuksella ja minun pontevalla puolenpidollani voitte nyt jo katsoa asian ratkaistuksi; olisi suuri kunnia köyhälle maalleni, jos tahtoisitte ainakin kerran käydä siellä."

"Olkaa varma, että tulen!"

"Mutta teidän täytyy odottaa."

"Kuinka kauan?"

"Kunnes olen ehtinyt puhdistaa rikkaruohojen paljouden, joka nyt on noussut ilmoille."

"Kyllä odotan!"

Tohtori uudisti vielä kerran lupauksensa etsiä pakolaisen käsiinsä, sanoi sen jälkeen jäähyväiset ja palasi takaisin kaupunkiin.

Kustaa Trolle oli jälleen yksin... Vastoin hänen tahtoaankin palasivat ajatukset takaisin niihin uhkaaviin liikkeihin, joita havaittiin kaikkialla. Tosin oli Pietarin kallio luja, mutta voisiko se kestää kaikki rajut hyökkäykset, joita tehtiin sitä vastaan? Monet Saksan ruhtinaista tulisivat asettumaan uusien reformaattorien puolelle, kansa asettuisi heidän taakseen.

Yhä syvempiin ryppyihin vetääntyivät synkät kulmat, mutta niiden alla välähtelivät salamat, ja muutamia minuutteja syvästi mietittyään hän huudahti:

"Mitä liikuttaa minua muu maailma; Ruotsiin ne eivät tule, nämä uudistusten havittelijat... Siitä minä pidän huolen, ja voi sitä, joka koettaa panna minun valtani kysymykseen, hän saa katkerasti katua."

Kun tiikerikissa synnyttää poikasia, perivät nämä äitinsä ominaisuudet; samoin on ihmisenkin laita, äidin taipumukset periytyvät lapsiin, ja Kustaa Trollella oli samat viettymykset kuin äidillään. Kasvatuksen ja omien ponnistusten avulla olisi niitä voinut vastustaa, johtaa uusiin uomiin, mutta olosuhteet eivät olleet suotuisat, ja se hirmuvalta, jolla Ingeborg rouva hallitsi miestään ja taloaan, kehitti hänen pojassaan verisen vihan kaikkia niitä kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat asettuneet hänen tielleen, ja tätä vihaa ei voinut sammuttaa muuten kuin poltolla, murhalla ja hävityksellä.

Hän vihasi verisesti Sture-sukua; hänen isänsä kärsimä häväistys oli tuhatta syvemmin haavoittanut häntä ja huusi alituiseen kostoa hänen korviinsa. Mutta hän vihasi tätä sukua senkin tähden, että hänen äitipuolensa kuului syntyperältään Gyllenstjernoihin ja oli siis Sturein sukulainen. Jo lapsena kantoi hän kaunaa Kirsti Gyllenstjernaa vastaan; he olivat molemmat olleet alusta alkaen vihamieliset toisiaan kohtaan, ja sisarpuoltensa kanssa eli Kustaa alituisessa sodassa. Ei voinut tulla pahempaa kuin jo oli hänen saatuaan tietoonsa Kirsti rouvan aviolliset suhteet. Hän teki kaiken minkä voi taivuttaakseen isänsä eroon, mutta tämä oli taipumaton. Hän väitti, että huhu petti, ja selitti lopulta hänelle tavattomalla jyrkkyydellä, ettei hän voinut elää ilman vaimoaan ja tyttäriään.

Kustaa herran täytyi antaa myöten, mutta hän päätti kostaa. Sentähden ei hänelle ollut ollenkaan mieliin, kun kuuli kolmen sisaruksen avioliitosta. He olivat välttäneet hänen kostonsa.

Hänen isänsä kirjoitti ja kertoi Kirsti rouvan aiotusta toivioretkestä. Eräs luuntaittuma oli viivyttänyt matkaa useita kuukausia, mutta voimiinsa palattuaan oli hän, herransa rukouksista huolimatta, lähtenyt matkalle. Erik herra ilmaisi niin kovaa ikävää ja niin suurta ihailua moisen sankariteon johdosta, että pojan epäilykset tai vastustus olisi rikkonut heidän välinsä.

Jo aikaisemmin oli isä Laurentius ilmoittanut tulevalle arkkipiispalleen Pentin paosta; hän ei arastellut rikkoa valaansa ilmaisemalla salaisuuden, joka oli uskottu hänelle ripissä, ja Kustaa herra arvasi heti, että Kirsti rouvan katumusmatkan tarkoituksena oli etsiä kadonnutta poikaansa.

Nyt olivat hänellä siis vihollisensa käsissään ja hän hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka oli suorittava.

Niiden lukuisain vierasten kesken, jotka kävivät Ekholmassa, oli hän usein kuullut teräviä vihjauksia isäänsä vastaan, ja hänen sappensa oli silloin kiehunut kiukusta. Unhottaa ei hän voinut, vielä vähemmän antaa anteeksi; viha ulottui yksityisistä koko sukuun, ja kosto, kosto oli ja pysyi hänen ainoana hartaana halunaan.

Kun viha siten polttaa ihmisen sielua, kantaa hän jo täällä maan päällä helvettiä rinnassaan.

Syksyllä 1515 lähti Kustaa herra paluumatkalle Ruotsiin.

Hän oli sitä ennen kirjoittanut isälleen, että tämä järjestäisi kaiken hänen tuloaan varten Almare-Stäketiin, niin pian kuin vanhus Jaakko Ulfinpoika oli sieltä muuttanut; hän ei tahtonut tulla ennenkuin tämä oli tapahtunut.

Jo elokuussa sai hän kirjelmän Kristian kuninkaalta, joka vakuutti hänelle kuninkaallista suosiollisuuttaan ja sen todistukseksi lähetti ystävänlahjana neljäsataa markkaa hopeassa.

Yhä enemmän paisutti Kustaan mieltä ylpeys ja tyydytetty turhamaisuus; kuninkaan ystävä hän tahtoi osoittaa olevansa; tanskalaisten ystävä ja Ruotsin vihollinen.

Niin lähti hän matkalle.

Suureksi ilokseen ja yllätyksekseen kohtasi hän Kristian kuninkaan persoonallisesti Lyypekissä; nyt saatiin tilaisuus neuvotella tulevista toimenpiteistä, ja kun hän oli melkoisen suuren seurueen kera noussut ruotsalaiseen laivaan, joka oli lähetetty häntä noutamaan, kangasteli hänen silmiensä edessä arkkipiispallinen valtionhoitaja hänen edeltäjänsä Jöns Pentinpojan tapaan, mutta erotukseksi tästä tahtoi hän jo alusta alkaen osoittaa valtionhoitajalle ylpeyttä ja kopeutta, joka lähenteli halveksumista.

Matkalle lähtiessään sai Kustaa herra kirjeen isältään, jossa tämä ilmoitti, että Tukholmassa tehtiin suuria valmistuksia arkkipiispan vastaanottamiseksi. "Rakas poikani!" kirjoitti isä. "Sten herra tekee kaiken voitavansa valmistaakseen teille arvokkaan vastaanoton, ja valmistuksista päättäen tullee siitä paljon loistavampi kuin minkä hän itse sai tänne tullessaan; olen sentähden monista syistä sitä mieltä, ettei teidän ole sitä hylättävä."

"Ikäänkuin hän ymmärtäisi moista!" jupisi vihastunut arkkipiispa.

Tukholman saaristoon saavuttua käski hän, että oli asetettava purjevene hänen käytettäväkseen, sillä tahtoi hän purjehtia Tunan arkkipiispantaloon. Turhaan sanottiin hänelle, että Tukholmassa oli kaikki järjestetty hänen juhlallista vastaanottoaan varten.

"Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Sten herra on ottanut Stäketin läänin kruunulle, mutta koska hän on antanut minun pitää linnan, tahdon hänelle näyttää millä oikeudella arkkipiispalle kuuluu läänikin; teemme kyllä hänet taipuvaiseksi antamaan kirkon pitää omansa hyvänään."

Tällaisin kaikkea muuta kuin lempein sanoin astui hän veneeseen, mukanaan niin monta kuin mahtui, ja purjehti suotuisalla tuulella.

Tunasta ajoi hän maitse Upsalaan. Erik herra valmisti hänelle juhlallisen vastaanoton, kaikki kellot soivat, ja useita piispoja ja pappeja oli hänen vastassaan.

Mutta kaikkia kohtaan osoitti hän töykeää umpimielisyyttä, ei edes hänen oma isänsäkään saanut osakseen ystävällistä kohtelua.

Jaakko Ulfinpoika oli juhlallisesti luvannut, ettei luovuttaisi arkkipiispan virkaa Kustaa herralle ennenkuin tämä oli vannonut uskollisuutta Sten herralle ja Ruotsin kruunulle; mutta nyt oli vanhus jo muuttanut Mariefrediin, jossa hänen sanottiin makaavan sairaana, ja Kustaa herra astui heti virkaan.

Mutta muutamia päiviä saapumisensa jälkeen kirjoitti hän Sten herralle ja vaati rangaistusta kaikille niille, jotka tavalla tai toisella olivat loukanneet arkkipiispa Jaakkoa, hänen omaa isoisäänsä Arvid Trollea ja isäänsä Erik Trollea sekä kaikkia hänen esi-isiään.

Valtionhoitaja vastasi, ettei hän panisi mitään esteitä lain säännölliselle kululle, mutta näkisi mieluimmin, että jokainen sopimus, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa, voitaisiin saavuttaa hyvällä ja kaikessa ystävyydessä.

Mutta uusi arkkipiispa oli umpikuuro sellaisille puheille. Hän tahtoi kostaa niille, kirjoitti hän, jotka olivat olleet vahingoksi hänen ystävilleen, eikä hän itse ollut valtionhoitajan, vaan paavin vallanalainen.

Kohta sen jälkeen muutti hän Stäketiin, jota hän heti alkoi linnoittaa. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa lisääntyi samassa määrin kuin hän huomasi Sten Sturen olevan suopean ja myöntyväisen. Sitä paitsi esiintyi hän ulkonaisesti sellaisella loistolla ja upeudella, joka aivan häikäisi valtionhoitajan esiintymisen, niin palvelijain, hovipoikien ja asemiesten lukuun kuin heidän prameileviin varustuksiinsakin nähden.

Stäketissä vietti hän ruhtinaallista elämää ja vaati samaa kunnioitusta kuin osoitettiin kuninkaalliselle henkilölle.

Eräänä päivänä ilmoitettiin, että Vårfrubergan luostarin abbedissa pyrki hänen puheilleen.

Kustaa herra oli huomaavinaan, että läsnäolevain asemiesten kasvoille häivahti hymy, mutta hän oli liian ylpeä kyselläkseen, käski ainoastaan -- synkin katsein -- että vieras oli heti tuotava sisään.