Part 9

Tässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista sanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun vihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti naissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: "En ole luvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt tahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen."

Ja niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti Pernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet vastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja kun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen niin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan kaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö sen kenties Kristina rouva?

Pernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi tietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada niin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla Klauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa kaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen kokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki riippuivat hänestä itsestään.

Taasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin ottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä jyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.

Linnanpäällikkö lujitti vartioväkeä, levottomuutta herättäviä huhuja liikkui kaupungissa; julkea yritys ryöstää pois Kristina rouva saatettiin uudistaa tai yrittää jotakin samantapaista. Kaarinasta ja reippaasta nuoresta miehestä ei ollut kuulunut kerrassaan mitään; mutta Vesteråsista Märta rouvalta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että Knut Alfinpoika oli käynyt hänen luonaan. Hän oli kovasti valittanut niitä vääryyksiä, joita häntä vastaan oli tehty, ja sanonut, ettei hän koskaan alistu sellaiseen.

Kun silloin Märta rouva oli suoraan nuhdellut häntä hänen halpamaisesta teostaan, oli hän osoittanut suurta hämmästystä ja selittänyt kaiken pelkiksi kuvitelmiksi, jotka olivat syntyneet Kristina rouvan omissa aivoissa.

Häntä olisi kyllä haluttanut matkustaa Tukholmaan pannakseen tämän tilille, mutta tämäkin sai lykkäytyä tulevaisuuteen.

Kuta pitemmälle kesäkuu kului, sitä enemmän matkustajia saapui Tukholmaan. Trollepuolueella oli tyyssijansa Harmaamunkkiluostarissa, mutta heidän nähtiin usein retkeilevän ympäri suurissa joukoissa, ja väliin he suvaitsivat vaatia pakkokestitystä jonkin rikkaan porvarin talossa, mikä herätti suurta harmia ja tyytymättömyyttä.

Rahvastakin saapui lukuisammin kuin Upsalaan, he pitivät myös kokouksiaan, mutta mieluimmin ulkona lakeilla kentillä. Ettei elektus ollut menettänyt vaikutusvaltaansa heihin, sen huomasi selvään siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla he kuuntelivat hänen puhettaan, ja siitä sydämellisyydestä, jolla he tervehtivät häntä.

Sten herra palasi yhdessä nuoren Kustaa Kristerinpojan kanssa; Kalmari oli vallattu; saavuttiin kotiin työtä päättämään.

Arkkipiispakin saapui pääkaupunkiin, kuten tavallisesti loistavan seurueen keralla, mutta hän ei mennyt linnaan, vaan Harmaamunkkiluostariin.

Siellä pidettiin päivittäin kokouksia ja puhuttiin paljon siitä, mihin oli ryhdyttävä. Arkkipiispa ja rauhanystävät olivat järkähtämättä sitä mieltä, että oli valittava valtionhoitajaksi Erik Trolle eikä ketään muuta; se oli ainoa mahdollisuus hankkia maahan lepoa ja rauhaa.

Sellaista ei Sten Sture pystynyt toimittamaan, ja sentähden eivät he voineet suostua siihen, että maa joutui hänen valtaansa. Sentähden laadittiin kirje, joka oli lähetettävä kaikkiin maanääriin; se kuului seuraavasti:

"-- -- -- Katsoen siihen suunnattomaan vahinkoon ja tuhoon, jota Ruotsin asujamet ovat kärsineet pitkällisten sotien aikana valtakuntien välillä, ja koska kaikkivaltiaan Jumalan armosta, jos vain nämä asujamet itse osaavat viisaasti katsoa eteensä, nyt on keinoja saavuttaa pysyväinen rauha, ja kun lisäksi tarkan harkinnan jälkeen on huomattu, että sota on enimmäkseen jatkunut vain muutamain voitonjanon, järjettömyyden ja röyhkeyden tähden, niin että ne ovat tehneet tyhjiksi monet hyvät sovittelut; kunniasanoja, allekirjoituksia ja sinettejä ei ole pidetty, rahvaanmiehelle, köyhälle ja rikkaalle, korvaamattomaksi vahingoksi ja häviöksi; sentähden olemme me kaikki pyhän kolminaisuuden nimessä tulleet yksimielisyyteen ja lupaamme ja määräämme keskenämme, että sen sovinnon ja rauhan, joka äskettäin on tehty Malmössä, tahdomme kaikki ja kukin kohdaltamme lujasti ja rikkomattomasti pitää ja hengellämme ja kaikella voimallamme auttaa, että se pidetään kaikissa kohdissaan ja pykälissään."

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta panivat tähän sydämensä aivoituksen ja lupasivat alamaisuutta Tanskalle; he tahtoivat kaikin voimin lujittaa valtaa, jonka tunsivat murtuvan jalkojensa alla; he lisäsivät vielä: "Ja toivomme, Jumalan avulla, voivamme pitää tämän liiton niin vilpittömänä ja lujana, etteivät rakkaat kanssaveljemme, jotka eivät ole läsnä, ja samoin rahvaan miehet Ruotsin valtakunnassa, köyhät tai rikkaat, ketään erottamatta, voi nousta sitä vastaan millään tosisyyllä. Jos joku tahtoisi tehdä sen, tahdomme häntä rangaista, kuten Ruotsin laki säätää rangaistavaksi sitä, joka kantaa nurjaa kilpeä omia ja valtakunnan herroja vastaan."

Mutta rahvas ja kauppakaupunkien miehet eivät ottaneet suopeudella vastaan kirjettä eikä herrojen hommia; huuto, että valtionhoitaja oli valittava, kävi yhä yleisemmäksi. Sten Sture, Hemming Gadd ja hänen muut ystävänsä oleskelivat kaupungissa, he koettivat ryhtyä neuvotteluihin; mutta Trollepuolue paloi harmista ja kostonhalusta, he olivat päättäneet mihin hintaan tahansa viedä tahtonsa läpi. He haarniskoivat ja asestivat sentähden asemiehensä ja suuri joukko rataspyssyjä työnnettiin alas Harmaamunkkisillalle, kaikkien suut käännettyinä kaupunkia kohden.

Sten herra ei tiennyt siitä mitään; hän oli ystävineen linnassa; he keskustelivat, mitä oli tehtävä; silloin saapui hänen uskollinen Esbjörninsä, jonka muistamme edellisiltä ajoilta; hän kertoi taistelun hälinästä, jota kuului Harmaamunkkisaarelta, ja siellä tehdyistä varustuksista.

"Jääkää tänne ja antakaa minun mennä!" huudahti Hemming Gadd. "Lupaan, että siitä tulee pian loppu."

Kustaa Kristerinpojan, monien muiden herrojen ja suuren miesjoukon seuraamana riensi hän Harmaamunkkisaarelle; kaikilta tahoilta oli uteliaita rientänyt lisäksi; oli myöhäinen ilta, lämmin heinäkuun päivä, ja monet olivat melkein puolialastomat, muutamat päissäänkin.

Linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika, herra Kustaa Kristerinpoika ja Hemming piispa kaupungin puolelta; herra Knut Eskilinpoika, Pietari Turenpoika ja asemies Niilo Klaunpoika Harmaamunkkisaarelta riensivät nopeasti väliin; he kysyivät, sopiko ruotsalaisten miesten taistella keskenään; eivätkö he olleet sopineet, että vaali toimitetaan kaikella tyyneydellä, tekisivätkö he nyt itsensä koko maan pilkan esineiksi. Hemming Gadd puhui myös muutamia leimuavia sanoja, kysyen, tahtoiko rauhanpuolue alottaa hallituksensa saamalla aikaan verenvuodatusta omien maanmiestensä kesken, ja Pietari Turenpoika sai sen jälkeen ase miehet kääntämään rataspyssynsä takaisin ja panemaan pois miekat.

Siten näytti suurin voimannäyte olevan suoritettu; Harmaamunkkisaarella pysyttiin hiljaa, neuvottelut eivät vieneet mihinkään tulokseen.

Silloin saapui tieto, että melkein kaikki linnat meripuolella olivat joutuneet Sten herran haltuun, ja silloin päätettiin suostua siihen, mitä ei voitu estää. Herra Erik Trolle teki välttämättömyydestä hyveen, hän pujahti pois kaupungista, jottei -- kuten sanoi -- läsnäolollaan saisi aikaan eripuraisuutta.

Niin määrättiin vaali heinäkuun 23 päiväksi.

Monia päiviä ennen oli jokaisella selvillä, kuinka se päättyisi. Vaalipäivän aamuna sanoi Sten Sture nuorelle puolisolleen:

"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!"

"Katso tuonne ylös, rakas herra", vastasi Kristina ja viittasi kirkkaan siintävälle suvitaivaalle.

"Hän kaiken kääntää parhaaksemme, kun häneen luomme toivehemme!"

"Olet oikeassa!" vastasi Sten. "Jos olen tehnyt kaiken voitavani päästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä neitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden, vaan uskollisesta rakkaudesta."

"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran ennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan tule sitä koskaan pettämään."

"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi."

"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme", vastasi Kristina tuskallisesti. "Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!"

"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin", vastasi Sten ja suuteli häntä otsalle.

Mutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili... rukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka hänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle tehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja siunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva...

Ja kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture nuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili hän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille edeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon, ei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi, vaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan tekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.

Hän ei tahtonut koskaan lakata rukoilemasta hänen puolestaan, omasta puolestaan ei hän rukoillut...

Vaalitaistelu ei ollut ollut pitkä; verrattain pieni vähemmistö äänesti herra Erik Trollea; kun häntä kaivattiin, sanottiin hänen matkustaneen pois kaupungista, jottei antaisi aihetta eripuraisuuteen.

Useat neuvosherroista, monet aatelismiehet ja kaikki talonpojat, vuorimiehet, kauppakaupunkien miehet, raatimiehet ja melkein kaikki linnanpäälliköt äänestivät Sten herraa; mutta piispoista ja papeista ei niin tehnyt kukaan muu kuin tohtori Hemming Gadd.

Vaalin päätyttyä seurasivat valtaneuvokset valtionhoitajaa ylös linnaan, jonne tämä oli kutsunut niin monta kuin suojiin sopi upeihin vieraspitoihin.

Alussa ilmeni sulaa sopua käytöksessä ja eleissä; mutta sitä mukaa kuin viini nousi vierasten päihin, esiintyi oikea mieliala. Harmi ja ynseys kiehkeää vaahdon tavoin päälle, ja sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Herra Erik Abrahaminpoika oli ollut niiden joukossa, jotka olivat kiihkeimmästi vastustaneet Sten Sturen valintaa; mutta se ei estänyt, kun hän sentään tuli valituksi, jaloa ritaria tuppautumasta mukaan juominkeihin. Tuomiorovasti Hannu Brask, joka ei ollut unhottanut hänen pakoaan Vadstenan luostarista, silmäili häntä tuikeasti, mutta se ei vaikuttanut mitään. Kovalla äänellä, jotta niin monet kuin suinkin kuulisivat, kertoi hän juhlista Kööpenhaminan linnassa; mitään sellaista ei ruotsalainen valtionhoitaja voinut saada aikaan.

Lähimpänä istuvat koettivat äänekkäin puhein hälventää hänen sopimattomia huomautuksiaan kuulumattomiin; mutta hän huusi heidän ylitseen, että kun Hannu kuningas tulee Ruotsiin, kutsuu hän heidät vielä äveriäämpiin vieraspitoihin.

Silloin nousi nuori Kustaa Kristerinpoika ja kysyi, eikö Erik herra ollut ajettava linnasta tiehensä, jollei hän tahtonut lähteä hyvällä.

Seurasi kiihkeä vastaus, sananvaihto kävi yhä kiihkeämmäksi, vieraat tahtoivat välittää rauhaa, mutta Erik herra veti miekkansa maalle ja haavoitti Kustaa herraa niin pahoin, että tämä heti kaatui kuoliaana maahan. Nytkös nousi yleinen hälinä, kaikki huusivat kilvan, papit ja osa neuvosherroista hiipivät pois. Monet vaativat että Erik herra oli vangittava, toiset tahtoivat, että hän saisi mennä vapaana, ja miestä temmottiin jo kahtakäteen; silloin sai joku hänet ulos eräästä ovesta, munkkikaapu heitettiin hänen harteilleen ja hänet vietiin mustainveljesten luostariin.

Niin oli Ruotsi nyt saanut uuden valtionhoitajan.

3.

VAARALLISET KIRJEET.

Kun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja riensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan pelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta puolestaan.

Lähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja palvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra ja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta nelistä eteenpäin.

Niin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei puhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä ajetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.

Yö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon metsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas sitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.

Vihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä puhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja soihdun loimo valaisi pimeään yöhön.

"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!" virkkoi Knut herra nostaessaan Kaarinan satulasta; "teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en ole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä on tapahtunut."

Kaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli hän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta tunteesta.

"Te itkette, rakkahin!" jatkoi hän. "Oi, Kristina, sanokaa minulle, itkettekö kaipauksesta!"

"Väsymyksestä!" kuiskasi toinen.

"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!" Hän vei saaliinsa nokiseen tupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.

Talon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen; viimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti ottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja vaati lämmintä olutta.

Sillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen sieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi epäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin saatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa. Hänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan puolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän turvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.

Kohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.

"Ei!" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. "Antaa hänen nukkua!" kuuli Kaarina toisen sanovan; "ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä matka."

Kaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta kamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä seinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän huoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä, -- ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet ruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä häiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti jotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken levätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.

Mutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän heräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen merkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin kuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden kiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet keskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt mitään enempää.

Nyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen täytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei hänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa tahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän hunnutonna tupaan.

Siellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita, ylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että oli tapahtunut taistelu.

"Se ei siis ollut unta", ajatteli Kaarina; "olen todellakin kuullut sen, mutta ainoastaan unenhorroksessa."

Tuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen; hän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta missä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.

"Jospa voisin päästä pakoon?" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin salama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia arkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.

"Seis!" kajahti uhkaava ääni.

Mutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.

Nyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut ja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva mies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan; mutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös pahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski hänet varovasti maahan. "Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet päästänne", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.

"Millä oikeudella pidätte minua täällä?" kysyi Kaarina.

"Siihen saa ritari itse vastata."

"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!"

"Tahtoa ei kyllä puutu", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti ihailevan katseen. "Mutta hänelle on tullut esteitä."

"Viipyykö hän kauan?"

"Aina kauemmin kuin itse toivoisi."

"Menkää hankkimaan minulle jotakin syötävää."

"Siitä saa akka alhaalla pitää huolen, mutta tahdon tehdä sen tällä kertaa."

Kaarina oli taas yksin, jalkaa koski, varmaankin oli se nyrjähtänyt; ripeällä liikkeellä saattoi sen saada jälleen paikoilleen, mutta kuka tekisi sen hänelle; vanha nainen kenties?

Vihdoin tämä saapui tuoden aamiaisen. Kaarina oli pelkkää ystävällisyyttä, ja kun eukko vastasi myöntävästi kysymykseen, ymmärsikö hän jäsenvammoja, ojensi Kaarina hänelle pelottomasti jalkansa ja pyysi häntä vetämään sen heti sijoilleen.

"Mitä annatte minulle siitä?"

"Minulla ei ole rahaa mukanani."

"Mutta tuo turkisvaippa?"

"Se ei ole minun."

"Kenenkäs sitten?"

"Jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ettekö te ole hän?"

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa."

"Sen olette sepittäneet kokoon!"

"Totta se on, mutta auttakaa nyt jalkaani!"

"Ei mitään ilmaiseksi!"

"Ottakaa sitten vaippa; hän antaa kyllä minulle anteeksi."

Vanhus myhäili. Hän veti jalan sijoilleen; se teki sangen kipeää, ja Kaarina tunsi, että tulisi viipymään useita päiviä ennenkuin hän voisi varata jalallaan. Eukko oli mennyt ja vienyt turkisvaipan mukanaan; nuori tyttö oli jäänyt yksin.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Kun hän katseli ympärilleen huoneessa, huomasi hän useita esineitä, jotka kaikki viittasivat siihen, että ritarilla oli täällä ylhäällä asuntonsa. Maahan heitettynä makasi taskuliina, johon oli ommeltuna kirjaimet K. A.

Ei siis mitään epäilystä.

Silloin kuuli hän alhaalta puhetta, eukko kuului siellä kertovan miehelleen, mitä Kaarina oli hänelle sanonut, että hän oli ainoastaan halpa palvelijatar eikä suinkaan jalo rouva Kristina Gyllenstjerna.

Mutta sitä ei tahtonut uskoa kukaan, mitä varten olisi hänen silloin tarvinnut juosta tiehensä? Miehet näkivät tässä todistuksen, että hän oli hyvin viekas ja häntä oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella.

"Jos laita on kuten hän sanoo", huomautti nainen, "niin ritari ei kenties annakaan luvattua palkintoa."

"Saittehan hänen turkisvaippansa?"

"Mutta hänellä ei ole enää mitään antamista!"

"Minä menen ritarin puolesta takaukseen", virkkoi opas jälleen. "Sanotaan, että Kristina rouva on kaunis, ja kaunis on tämäkin; hän on siis oikea. Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse ottaa selkoa."

Kaarina kuuli miehen kompuroivan portaita ylös. Hän ymmärsi, että tässäkin oli vaara tarjona.

"Kuinkas täällä on laita?" kysyi mies jotensakin kursastelematta astuen muitta mutkitta huoneeseen.

"Kenen käskystä tulette?" kysyi Kaarina hallitsijattaren katseella ja äänellä.

"Ajattelin... luulin... jos ritari..."

"Kun haluan jotakin, kutsun teidät", jatkoi Kaarina; viitaten oveen.

"Joo, kyllä hän ainakin on ylhäinen naisihminen, ja vieläpä ylpehintä lajia", kuuli Kaarina hänen sanovan alhaalla kyökissä; oltiin yhtä mieltä, että hän oli tahtonut pettää heitä; kallisarvoisen turkin lahjoittaminen oli sekin tavallaan todistus siitä.

Kaarina käsitti, että hänen oli paras pitää se nimi ja arvo, joka hänelle oli annettu; ne saattoivat häntä täällä suojella, ja pyhä neitsyt ja kaikki hyvät enkelit johduttaisivat kyllä hänen päähänsä, mitä hänen oli tehtävä; päästäkseen ritaria pakoon.

Nainen kantoi ylös hänen ruokansa ja kysyi, tahtoiko hän saada voidetta jalalleen; mutta se oli hyvin kallista, sanoi hän, ja se täytyi noutaa pitkän matkan päästä eräästä luostarista.

Mutta Kaarina vastasi, että ne kivut, mitkä madonna oli antanut hänen kestettäväkseen, tahtoi hän kärsivällisesti kantaa eikä pyrkiä niitä millään maallisilla lääkkeillä lieventämään.

Täten menetti Brita muori voiton, jonka hän oli jo laskenut hyväkseen, ja ahneus oli siksi pääpiirteenä hänen luonteessaan, ettei hän tuntenut suurtakaan kunnioitusta moisia omantunnon syitä kohtaan.

Harmissaan päätti hän jättää laittamatta vuoteen yöksi. Kaarina huusi moneen kertaan, mutta hän ei tullut; tyttö paran täytyi ryömiä sängyn luo; se oli luultavasti sellaisenaan kuin ritari oli sen jättänyt. Kun Kaarina oli noussut ja aikoi ottaa tyynyn, putosi jotakin maahan; se oli pieni käärö, jota Kaarina ei epäröinyt avata. Sieltä putosi useita kirjeitä; muutamat niistä olivat osoitetut Knut Alfinpojalle, muuan rouva Pernilla Klauntyttärelle, samoin muuan herra Erik Trollelle. Nyt kaikkosi uni Kaarinan silmistä, hänen täytyi heti lukea ne; saattoihan ritari palata minä silmänräpäyksenä tahansa ja silloin oli myöhäistä. Heti toimeen siis!

Ja hän luki ja luki; hänelle avautui uusi maailma, aivan kuin hän olisi nähnyt olosuhteita, joista ei ennen ollut uneksinutkaan. Uusi päivä koitti, ennenkuin hän oli lopettanut, ja vasta silloin, kun hän kuuli Britan tulevan tuomaan aamiaista, pisti hän merkilliset kirjeet kasaan ja piilotti ne huolellisesti tyynyn alle.

"Kaikki hyvät enkelit, kuinka kalpea te olette!" huudahti Brita nuoren naisen nähdessään. "Tosin täällä on kylmä, mutta hyvä uni tavallisesti..."

Kaarina ei viitsinyt puhua; hän katseli naista ja sitten laittamatonta vuodetta.

"Syyttäkää itseänne!" sanoi tämä naurahtaen hämillään. "Miksi tahdoitte uskotella minulle, että olitte ainoastaan halpa palvelijatar. Nyt vasta tahdon lämmittää ja järjestää kaiken parhain päin."

Kaarina söi ja joi hyvällä halulla; hän tunsi tarvitsevansa kaikki voimansa ajatellakseen, mitä oli tehtävä.

Kirjeet, nämä hirveät kirjeet, sisälsivät täydellisen suunnitelman salaliitolle, joka ei tarkoittanut enempää eikä vähempää kuin Kristian kuninkaan kutsumista valtakuntaan; viekkaudella ja petoksella oli tie avattava, ja ne, jotka olivat liittoutuneet asiassa toimimaan, olivat herra Erik Trolle, herrat Kaarle ja Knut Alfinpoika ja rouva Pernilla Klauntytär. Kirjeissä sanottiin, että monia muita oli mukana hankkeessa, erittäinkin pappeja, mutta he, yhtä vähän kuin arkkipiispakaan, tahtoivat tehdä mitään sitoumuksia, vaan jättää kaiken riippumaan olosuhteista. Herra Sten Kristerinpoikaan ja Pietari Turenpoikaan saattoi myös varmasti luottaa.

Jos Sten Sture vastoin luuloa saisi vilpillä ja viekkaudella enimmät äänet valtionhoitajanvaalissa, silloin oli suunnitelma heti pantava toimeen; jos sitä vastoin herra Erik Trolle saisi enimmät äänet, silloin viivytettäisiin asiaa sopivaan aikaan tai siihen asti, kunnes katsottaisiin maan edun sitä vaativan.

Pikku Kaarina parka -- ei ollut ihme, että hänen nuori päänsä tuntui menevän pyörälle; kuinka hän pääsisi Tukholmaan ilmoittamaan tästä Sten herralle ja Kristina rouvalle?

Kirjeissä puhuttiin myös eräästä hengenmiehestä; häntä nimitettiin ainoastaan vadstenalaiseksi papiksi. Kaarina tunsi heidät kaikki ja ihmetteli ketä mahdettiin tarkoittaa. Isä Laurentiuksen sanottiin heistä olevan ovelimman; olisiko hän petturi?