Part 8

"Paljon olemme asiaa tuumineet ja harkinneet", jatkoi arkkipiispa. "Tässä tarvitaan miestä, jolla on kokemusta ja syvä käsitys asioista, miestä, joka yhtä pontevasti voi johtaa puhetta neuvoskamarissa kuin käyttää miekkaakin maan vihollisia vastaan... Jos tiedätte siihen kenen arvokkaammaksi, sanokaa se vapaasti. Mutta uskotut miehet neuvostosta, jotka ovat täällä läsnä, ovat yhtyneet kannattamaan herra Erik Trollea päälliköksi ja valtionhoitajaksi, ja olisi varmaan maalle suureksi siunaukseksi, jos te kaikki kunnon miehet, mihin säätyyn ja asemaan kuulunettekin, tahtoisitte yhtyä meidän kanssamme valitsemaan hänet maan herraksi ja päälliköksi!"

Arkkipiispa vaikeni, talonpojat olivat vaiti ja katselivat toisiaan; silloin kuului muminaa, joka kasvoi kasvamistaan.

Melkein vastapäätä piispaa, alhaalla torilla, seisoi muuan itägööttalainen, karkeatakkinen ja karkeakasvoinen, mutta molempien kudos oli lujaa. Hän katsoi ylös kunnianarvoiseen isään ja virkkoi leveällä itägööttalaismurteellaan niin kovasti, että se kuului yli torin: "Me emme halua miestä Trollen suvusta, Trollet ovat kaikki Tanskan väkeä."

"Ei, ei, emme tahdo heitä!" huusi koko joukko.

Ja niinkuin mahtava virta, joka purkautuu uuteen uomaan, aaltoili koko joukko Kuninkaanniittyä kohden.

Sitä vaikutusta, jonka talonpoikain vastaus oli tehnyt herroihin, ei voi kuvata, se oli kummastusta, harmia ja suuttumusta.

"Sellaista seuraa, kun annetaan talonpojille sananvaltaa!" huusi Holger Kaarlonpoika iskien kätensä miekankahvaan.

Herrat vetääntyivät takaisin raatihuoneeseen ja siellä huudettiin kilvan.

"Sallimmeko asian riippua heistä?"

"Annammeko myöten talonpoikaiselle roskajoukolle?"

"Mitä on tehtävä?"

"Avattava tie Hannu kuninkaalle!"

"Niin teki rohkea Jöns Pentinpoika!"

"Mutta minä olen rauhan mies!" huudahti piispa.

"Minä olen antanut myöten ainoastaan toisten toivomuksesta", vakuutti herra Erik Trolle.

"Talonpojat tahtovat saada nuoren Sten Sturen!"

"Me emme huoli koskaan hänestä!"

"Ei, emme koskaan!"

"Hänen armonsa on samaa mieltä!"

"Minä kunnioitan hänen hyviä ominaisuuksiaan", virkkoi arkkipiispa; "mutta minä en voi -- en uskalla jättää niin tähdellistä tehtävää niin nuoriin ja kokemattomiin käsiin."

"Voiko joku toinen tulla kysymykseen?"

Kaikki katselivat toisiaan; siellä oli ainoastaan kumaraisia hartioita ja kaljupäitä.

"Arvelen siis, että annamme Sten herran koettaa", huudahti herra Sten Kristerinpoika. "Ei voi käydä pahemmin kuin että hän taittaa niskansa."

"Niin, tehköön hän sen!"

"Ei, ei, ei!" kirkui suuri enemmistö. "Se ei saa tapahtua!"

"Mitäs tahdotte tehdä?"

"Näyttää, että valta on herrojen!"

"Emmekä anna perään!"

"Erik Trollesta on tuleva valtionhoitaja!"

"Valtakunnan herrat tekevät hänet siksi!"

"Mutta kansa?"

"Sen täytyy taipua!"

"Varovasti, jalot herrat", virkkoi arkkipiispa; "asia ei ole läheskään menetetty, mutta on välttämätöntä, että menettelemme suurimmalla varovaisuudella."

"Meidän täytyy pitää uusi kokous!"

"Niin, se meidän täytyy!"

"Mutta missä?"

"Tukholmassa!"

"Minä sanon teille, kuinka se on käynyt!" huudahti herra Erik Abrahaminpoika, joka myös oli joukossa. "Alhaalla torilla oli suuri joukko Sturen puoluelaisia talonpoikien valepuvussa; he ovat houkutelleet muun karjan mukanaan, ja meidän kärsimämme tappio on saatu aikaan vilpillä ja petoksella."

"Niin, niin!"

"Ei, ei!"

"Se on niin!" huudahti toinen vimmoissaan. "Minä tiedän, että hänellä kaikkialla, yksinpä luostarissakin, on palkkajuhtansa; mutta meidän täytyy voittaa hänet viekkaudella."

"Sen teemme!"

"Minä lupaan kostaa..."

"Tässä on kysymys isänmaasta eikä yksityisistä suhteista", virkkoi piispa jälleen. "Luulen sentähden olevan oikeinta, että jätämme viimeksimainitun kokonaan pois mielestämme."

"Minä puolestani", vastasi Erik Trolle, "en tunne mitään kaunaa nuorta Sten herraa vastaan; naimisensa kautta rouva Kristina Gyllenstjernan kanssa on hän sukulaisuudessa minun kanssani, ja jollei minun poikani olisi..."

"Se ei kuulu tähän!"

"Missä kokous pidetään?"

"Tukholmassa!"

"Milloin?"

"Viikon päästä?"

"Ei, se on liian pian!"

"On valmistauduttava!"

"Puhuttava talonpojille!"

"Uhata heitä on parempi!"

"On luvattava alentaa veroja..."

"Sitä emme uskalla."

"Luvata on yhtä, pitää toista!"

"Kaikki keinot ovat hyviä, kun ne vain vievät maaliin."

"Minä ehdottaisin kokouksen pidettäväksi aivan juhannuksen edellä", virkkoi Erik herra jälleen; "silloin talonpoikien kanssa on helpoin tulla toimeen, ja minä olen pannut merkille, että lämpö tekee heidät ikäänkuin pehmeämmiksi ja puheliaammiksi."

"No, juhannuksen edellä siis", huusivat useat nauraen.

"Me pidämme yhtä kuten yksi mies!"

"Kuten yksi mies!"

"Ken vilpistelee, hän on petturi."

"Petturi!"

"Onko Sten Kristerinpoika mukana?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Mutta sanoittehan äsken..."

"Minä sanoin -- sanon paljon, mitä en oikeastaan ajattele, mutta että tulisin pettämään puolueen, johon olen kuulunut, se olisi raukkamaisuutta, ja raukka en ole."

Herrat erosivat; monet heistä kääriytyivät kaapuihinsa ja lähtivät heti kaupungista; heitä ei liikuttanut se mitä Kuninkaanniityllä hommattiin.

Täällä oli alusta alkaen ollut suuri joukko rahvasta ja arkkipiispan puheen jälkeen tuli yhä enemmän. Mutta suuri joukko herrojakin oli liittynyt Sten herraan; he olivat kaikki nuoria ja voimakkaita miehiä ja tekivät senkin tähden edullisemman vaikutuksen kansaan.

Sten herra kulki ympäri ja puhutteli heitä; hän sanoi, että valtakunnalla täytyi olla päämies.

"Sen kyllä käsitämme", vastasivat he.

"Tahdotteko herra Erik Trollen siksi?"

"Ei, emme ketään tanskalaista miestä!"

"Kunpa et vain olisi niin nuori!"

"Hän vanhenee päivä päivältä!" huusi muuan taalalainen.

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Toivottavasti myös viisastun ja saavutan enemmän kokemusta", lisäsi Sten herra. "Mutta älkää siltä luulko, että tahdon puhua omaan pussiini. Että rakastan Ruotsin maata ja kansaa, sen tietää hän, joka näkee ihmisten sydämeen; mutta hän tietää myös, että jos tietäisin, kuka parhaiten voi turvata maan onnea ja menestystä, tekisin kaikkeni taatakseni hänelle vallan."

"Jospa voisit varmasti hankkia meille rauhan."

"Kas, näetkös, siitä juuri kenkä puristaa", virkkoi eräs toinen; "toinen puolue sivelee suutamme rauhan ja levon lupauksilla."

"Nähdä peltotilkkunsa viljelemättömänä ja vihollisten tallaamana, ei tietää, näkeekö isänsä majan poltettuna vai muuten hävitettynä, joka kerta ottaessaan miekan vyölleen ja lähtiessään puolustamaan maata olla valmis iäksi jättämään vaimonsa ja lapsensa, se mielestäni tekee jotensakin yhtä kipeää sarkakauhtanan kuin ritarikaavunkin alla."

"Jos niin uskot", vastasi Sten, "niin tiedät myös, että me kaikki kärsimme yhtä suuresti, mutta sinun puheesi on niin erilaista kuin tavallisesti kuulen ruotsalaisilta talonpojilta, että minua haluttaisi tietää, mistä olet kotoisin."

"Kaukaa Smålannin seuduilta."

"On kai sinulla naapureita mukanasi?"

"Ei tietääkseni."

"Tai joku muu, joka voi mennä sinusta takaukseen?"

"Miksi se on tarpeen?"

"Tunteeko täällä kukaan smålantilaista?"

"Ei!" huusivat useat äänet.

"Hän on jutellut täällä siitä, kuinka väärin me kärsimme", tokaisi muuan vuorimies.

"Siinä hän on oikeassa", tuumi toinen.

"Ei kaikessa", väitti muuan vanha talonpoika.

"Mutta enimmäkseen, vaari!"

"No, onko tuo teistä talonpojan tapaista; eikö hän kärsi suurinta sortoa, kun on kysymys isänmaasta, ja eikö hän tee sitä valittamatta?" kysyi Sten herra.

"Mihinkäs pääsee!"

"Sentähden sanon teille, ettei tämä ole talonpoika. Riisu nyt takkisi ja näytä oikea karvasi."

Mies ei näyttänyt olevan siihen halukas; hän kiemurteli ja teki vastaväitteitä.

"Tahdotko apua?"

Kysymys tepsi; kauhtana putosi pois ja sen alla oli munkinkaapu.

"Arvasinhan sen", sanoi Sten. "Mistä olette, isäseni?"

"Köyhä kerjäläismunkki."

"Joka on ottanut kylvääkseen rikkaruohoa nisuvainioon."

"Olen puhunut sorrettujen puolesta..."

"Täällä on useampiakin samankarvaisia", huusi muuan läsnäolijoista, ja nyt nähtiin väkijoukossa merkillistä levottomuutta; parisenkymmentä päätä erosi muusta joukosta ja pyyhälsivät kiirekynttä Kuninkaanniityltä länteen päin. Ei ole hyvä sanoa, oliko mukana sekin, jota Sten oli puhutellut; mutta hän oli kadonnut.

Kuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö sangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit olisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä olivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset kääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. "Se kai saa jäädä toiseen kertaan", sanottiin.

Muutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat hänelle: "Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme selkänne vapaana!"

Nuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat jo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa Kristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja valtaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse tahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.

Niin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen sieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.

Sten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet tehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan naisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa alusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten herra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan myös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.

Molemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat valmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.

Kun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät kaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi sentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas ei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen kehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään naisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja kuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla; erotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä tuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan täysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti hän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden marttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu; hän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin luottavasti julistaen: "Katso, Herran palvelijatar!"

Kristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi vastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas voima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole kärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta nöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi kertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että kansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset ainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten tarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi päätänsä ja sanoi: "Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja sisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan."

"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä, rangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy; jollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme aikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'."

"Se on totta!"

"Muistakaa Jumalan lupausta Abrahamille, että hänen siemenestään ovat kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tulevat; eikö tämä viittaa siihen, että mitä emme saa nähdä täällä, se ilmestyy meille toisessa maailmassa?"

"Olen aina ajatellut, että kun kerran tulemme sinne ylös, emme sitten enää paljon kysele, mitä täällä alhaalla tapahtuu.

"Minusta tuntuu, kuin tämä maailma olisi ainoastaan himmeä kuvajainen siitä elämästä, joka odottaa meitä ylhäällä. Täällä käymme koulua, päästötodistuksen saamme astuessamme siihen suureen oppilaitokseen, jossa jokainen saa asteen ja paikan, mikä oikeuden mukaan kuuluu harjoitettujen opintojen perusteella."

"Missä aineissa?"

"Niin elämässä kuin tietämisessäkin; molemmat voivat yhtä hyvin tapahtua Jumalan kunniaksi. Kaikki riippuu siitä maalista, minkä täällä alhaalla asetamme päämääräksemme."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Jos palvelija on tehnyt työtä ainoastaan ruuan ja juoman edestä ja edistääkseen omia etujaan, on hän jo saanut toivomansa palkinnon."

"Niin, se on totta!"

"Mutta jos kaikki tämä maallinen on sivuasia, jos Jumalan kunnia ja ihmiskunnan parannus on hänen ajatustensa ja toiveidensa johtotähtenä, silloin saa hän usein häväistystä osakseen, ja vaikkei hän ristiinnaulitun vapahtajamme tavoin kärsisikään kuolemaa teoistaan, täytyy hänen kuitenkin niiden tähden kovia kokea; ja sentähden laskee hän illalla väsyneen päänsä levolle, sillä hän tietää ja tuntee, että mitä hän on täällä kylvänyt epätäydellisyydessä, sen on hän siellä niittävä jalostuneempana ja paljon hyödyllisempänä kuin oli täällä alhaalla saattanut kuvitellakaan."

"Entä ne monet, joiden täytyy ajatella ainoastaan jokapäiväistä leipää, joiden on kannettava päivän kuorma ja helle?"

"Hekin tekevät tietämättään Herran työtä; eikö hän ole itse sanonut, että tilkkanen vettä, annettuna hänen nimessään, on teko, jota totisesti ei jätetä unhoon?"

"Sentähden, että hän tuomitsee toisilla perusteilla kuin me ihmiset!" huudahti Kristina. "Oi, kuinka paljon siitä, mikä on suurta meidän silmissämme, onkaan oleva pientä ja merkityksetöntä siellä ylhäällä!"

"Pieni asia on sentähden taistella ja kilvoitella!" virkkoi isä Johannes nöyrästi. "Olisipa työllä vain se merkitys, joka vie Herran luo."

"Johdatatte ajatukseni arkkipiispaan."

"Surkutelkaa häntä, jalo rouva!"

"Onko hän sitten onneton?"

"Onnettomampi kuin voitte kuvitellakaan."

"Mutta jos hän tietää oikean tien?"

"Niin taistelevat monet voimat hänen sielussaan. Ken on paljon nauttinut tämän elämän hyvyyttä, hän ei tahdo mielellään eritä täältä... Siteet, jotka kiinnittävät maahan, tulevat yhä useammiksi ja lujemmiksi."

"Sehän on merkillistä!"

"Mutta vanha totuus!"

"Ja piispa Hemming?"

"Niin, hän!" vastasi vanhus ja parisen kyyneltä kimmelsi hänen silmissään. "Olen kenties rakastanut häntä liian paljon!"

"Minä melkein pelkään häntä!"

"Kuinka niin?"

"Se on itsellenikin käsittämätöntä; Sten herralle on hän hyvin rakas; Märta rouva sanoo häntä parhaaksi ystäväkseen, ja kun minä panen käteni hänen käteensä, tunnen ainoastaan voittamatonta pelkoa."

"Piispa on tehnyt maalle suuria palveluksia."

"Tiedän sen!"

"Ja kokenut paljon kiittämättömyyttä!"

"Keneltä?"

"Suurmiehiltä; hän on aina seissut valtionhoitajan ja kansan puolella."

"Se on totta!"

"Hän ei ole suuria välittänyt omasta hengestään, kun on ollut puolustettava isänmaata."

"Mutta hänen virkansa?"

"Sen hän on tosin lyönyt laimin, mutta ei oman voiton, ei minkään maallisen syyn tähden; tulonsa on hän käyttänyt sotaan, eikä ruotsalaisempaa sydäntä syki kenenkään rinnassa."

"Ette siis tiedä...?"

"Mitä?"

"Että rouva Pernilla Klauntytär..."

"En tiedä, mitä tarkoitatte."

"Hän on saanut piispan valtaansa."

"Piispan?"

"Ettekö sitä tiedä?"

"Kuulen sen ensi kerran!"

"Hän tahtoo kääntää hänet tanskalaisten puolelle."

"Se ei onnistu!"

"Minusta se, että piispa niin kauan viivytteleikse palatessaan Ruotsiin, juuri osoittaa, että se on onnistunut."

"Oletteko kirjoittanut?"

"Sten herra on tehnyt sen, mutta missä todellinen hätä on ovella, siellä todellisen ystävän pitäisi tulla kutsumatta."

"Älkää tuomitko liian ankarasti; kukaan ei tiedä, mikä voi olla esteenä."

"Kunhan ei vain olisi tahto!"

Samassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa Hemming Gaddin.

"Pyydä, piispaa astumaan sisään", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi sanantuojan mentyä: "Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen."

Hemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen. Vanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään Kristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa kirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa. Tehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän täyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.

"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?" sanoi Kristina. "Täällähän on sota ovella."

"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo herranne tahtone tietää mitään."

"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin hyviä -- ja niitä kuuntelen aina ilolla."

"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä minun aikani salli viivytellä."

"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää", sanoi Kristina viitaten isä Johannekseen.

"Vanhaa ystävää?..."

"Jonka kenties olette unhottanut!"

"Isä Johannes!"

"Piispa Hemming!"

He olivat toistensa sylissä; siihen syleilyyn sisältyi paljon muistoja...

"Meidän oli siis sittenkin tavattava toisemme!"

"Jumalan tahto!"

"Niin, _minun_ ei se ainakaan ollut, sillä sanon teille suoraan, että jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi tullut."

Kristina arveli, että nämä molemmat mieluimmin jäisivät kahden, ja hiipi sentähden hiljaa ulos.

"Ja miksi, rakas piispa, olisitte tehnyt niin?" kysyi Johannes hymyillen lempeää, kaunista hymyään.

"Onko minun sanottava teille ajatukseni?"

"Sen teitte aina ennen!"

"Ennen ei ole nyt!"

"Mutta nyt voi olla kuten ennen!"

"Mahdotonta!"

"Mikäs estää?"

"Olitte silloin ystäväni!"

"Niin olen vieläkin!"

"Luuletteko ajan seisseen paikoillaan?"

"Olisiko teissä äkkiä tapahtunut suuri muutos?"

"Ahaa, jokos huomaatte!"

"Ajattelin sitä jo ensi näkemältä."

"Mistä sen huomaa?"

"Tahdotte salata jotakin."

"Mitä se olisi?"

"Odotan saavani sen tietää."

"Ette ole rippi-isäni."

"Mutta uskottu ystävänne!"

"Tahdotteko uskotella, että minulla on sellaisia?"

"Epäilettekö sitä?"

"Petos, iva ja häväistys ovat ainoat ominaisuudet, joihin olen tutustunut täällä maailmassa; totta on, että voin vielä lisätä kaksi: -- valheen ja viekkauden, silloin on lista kirjoitettu täyteen."

"Minkä alle näistä panette minun nimeni?"

"Heh, _yksi_ poikkeus ei todista mitään."

"Olette vuodattanut vertanne isänmaan puolesta, olette ollut puhemies, jota kansa on mieluimmin kuunnellut, olette johdattanut kansaa taisteluun maan vihollisia vastaan; mutta olette myös seissut kansan puolella ja puolustanut sen oikeutta, kun on tarvittu. Tanska pelkää yksin teitä paljon enemmän kuin muita ruotsalaisia yhteensä, ja suurmiehet, niin hengelliset kuin maallisetkin, tietävät, että he ovat pelin voittaneet sinä päivänä, jona heidän ei enää tarvitse teitä pelätä."

Piispa vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. "Tehän olette oikea piru!" sanoi hän.

"Kuinka niin, piispa?"

"Tahdotte ärsyttää minua!"

"Olenko väärässä?"

"Jos olisittekin, liikuttaisi se vähät minua! Mutta tiedättekö, kuinka minua on palkittu?"

"Oletteko tehnyt jotakin palkan toivossa?"

"Olen ihminen minäkin."

"Että pikkumaisuus ja turhamaisuus rehki maallista palkintoa tavoitellen, sen tiesin, mutta minusta on aina tuntunut, kuin te olisitte sellaista paljon korkeammalla."

Hemming Gadd taisteli itsekseen. "Nyt kuulette, etten ollut niin!" huudahti hän.

"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!"

"Olen jo antanut myöten!"

"Ettehän toki!"

"Sitten teen sen nyt!"

"Sitä ette tee!"

"Mitä pirua te puhutte!" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi silmänsä pappiin.

"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä hädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!"

Ja vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä taivasta kohden ja jatkoi: "Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta hänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on kerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot ja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee se, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin! Tuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja mestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä vaikeana koettelemuksen hetkenä!"

Piispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa sydäntään... mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se herätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta ei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi tuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä asui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt huusi äänekkäästi: "Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!"

Johannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.

Piispa katseli häntä synkin katsein.

Johannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla esiintymisellä. "Hemming!" kuiskasi hän.

Nyt suli viimeinenkin jäänriite. "Sinä olet voittanut!" huudahti piispa ja avasi sylinsä...

Koskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen muutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua, mihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki hänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten patojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän nyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle hän eli ja josta välitti.

Seuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä oli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet mieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.

"Teitä meidän on siitä kiittäminen", sanoi Kristina isä Johannekselle.

"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin", vastasi tämä. "Hän tahtoi itse."

Mutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään kauemmin. "Minulla on paljon toimitettavaa", sanoi hän, "ja minun täytyy kiiruhtaa."

"Onko kysymys arkkipiispasta?" kuiskasi Hemming.

"Ajattelin käydä hänenkin luonaan."

"Se vanha kettu!"

"Hän ei ole onnellinen!"

"Eiköhän oikeastaan ole lohduttavaa tietää se."

"Ei minusta!"

"Ansaitseeko hän mitään onnea?"

"Kenties olisi hän silloin parempi!"

"Olenko minä onnellinen, minä?"

"Enemmän kuin ennen!"

"Olen menettänyt ystävän!"

"Ja saanut tunnonrauhan!"

"Jääkää luokseni!"

"En nyt, mutta minä tulen takaisin."

"Milloin?"

"Milloin kutsutte!"

"Mutta jollen kutsu?"

"Niin tulen kuitenkin!"

"Minä kulen nyt sitä uutta tietä, jolle olen lähtenyt, mutta jos vielä kerran petyn, niin en vartoa, mitä tulee tapahtumaan", jupisi Hemming.

"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle, ennenkuin teette päätöksenne?"

"Sen lupaan."

"Kiitos!"

"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan kuin elän", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi lukenut siunauksen hänen ylitsensä.

Niin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä kaikkialle, mihin ikinä menikin.

Piispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut valtion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän ainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen, nyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla innolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.

Omituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen omiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi käsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että asia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin suurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata heidät kaikki maahan.

Sten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan todellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen Tukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin rahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta kuten ennenkin.