Part 7

Ja pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten Sture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi hänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli hänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?... Jos hän olisi kuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.

Kun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän hymyili, mutta ei voinut vielä puhua.

Ja yhä edelleen täytyi Pentin odottaa... ainoastaan odottaa.

Linnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut mitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun hänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli karannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan, sillä he rakastivat toisiaan.

Mutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään hänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.

"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut jalon Kristina rouvan hengen", sanoi hän. "Ja nyt tahdotte tehdä minulle mitä suurimman tuhon".

"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua vastaan arkkipiispalle?"

"Eihän heidän tarvitse tietää mitään..."

"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?"

"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin."

"On toinenkin keino."

"Ja se on?"

"Että rupeat sotamieheksi."

"Niin aionkin."

"Silloin annan sinulle heti pestirahan ja teen sinusta linnamiehen."

"Olkoon menneeksi!"

"Mikä on nimesi?"

"Pentti!"

"Tästä lähtien Pentinpoika!"

"Kiitos! Sehän on samantekevää!"

"Mene nyt, hanki toinen puku."

"Olenko varma munkkien juonilta?"

"Saat itse katsoa eteesi, mutta minulla on oikeus ottaa sinut takaisin, jos joudut heidän valtaansa."

"Sitä kyllä varon."

Linnanpäällikkö kutsui erään vahtimiehen ja pyysi häntä menemään Pentin kanssa räätäliin.

Mutta tämä seisattui ovelle ja meni takaisin uuden herransa luo. "Olen tehnyt kaiken tämän Kaarinan tähden", sanoi hän. "Hänestä en luovu koskaan."

"Sitä sinun ei tarvitsekaan."

"Mutta minä en tiedä, missä hän on!"

"Maltahan mieltäsi, hän tulee kyllä takaisin."

"En malttanut luostarissa enkä malta täälläkään; minun täytyy päästä häntä etsimään, muuten..."

"Muuten?"

"Tässä on rahat takaisin?"

"Onko sinusta mieluisempaa, että sinut lähetetään luostariin?"

"Ei!"... Hän otti rahat takaisin... "Mutta sen sanon, että jollei hän tule pian niin minä karkaan."

"Jos joudut kiinni, niin sinut ammutaan!"

"Parempi sekin kuin elämä hänestä erillään."

"Ota nyt järkesi vangiksi, luota siihen, että teen puolestasi mitä suinkin voin."

"Kiitos!" Ja hän seurasi mukana räätäliin.

Cecilia rouva ilmaisi linnanpäällikölle epäluulonsa Knut Alfinpoikaan nähden. Oli hyvin luultavaa, että syyllinen oli hän, sillä hän oli piileskellyt eikä tiettävästi käynyt Tukholmassa kenenkään sukulaistensakaan luona. Kristina rouvaa oli varoitettu häneen nähden, mutta ei voitu vielä saada mitään tietoa, kuinka kaikki oli tapahtunut; sairas ei ollut virkkanut sanaakaan ja lääkäri oli ankarasti kieltänyt tekemästä hänelle mitään kysymyksiä.

Vasta kolmantena päivänä oli Kristina joltisesti toipunut. Hänen ensi kysymyksensä oli:

"Tietääkö Sten herra mitään?"

"Ei!" vastasi Cecilia rouva. "Mutta nyt tahdon kirjoittaa, että olet ollut sairaana, mutta olet nyt parempi."

Kristina katseli ympärilleen. "Missä on Kaarina?"

"Eikö hän ollut mukanasi?"

"Niin, se on totta..."

Seurasi pitkä äänettömyys, muisto heräsi, mutta sen elvyttämä synkkä kuva loi sille varjonsa takaisin... Kesti useita tunteja ennenkuin Kristina voi palata asiaan ja kuitenkin saattoi nähdä, kuinka lakkaamatta hän sitä ajatteli; mutta ennenkuin hän puhui, täytyi hänen -- tehdä kaikki selväksi itselleen.

Silloin kertoi hän lyhyin, usein katkonaisin sanoin tarkasti kaikesta mitä oli tapahtunut... Ensin väärennetty kirje Ekasta... hänen päätöksensä käydä Cecilian luona... kuinka Kaarina huomasi petoksen... hänen uhrautuvaisuutensa... Hän muisti senkin, kuinka hän oli koettanut pidättää Kaarinaa, kun ryövärit riistivät hänet mukaansa... Kaarina oli huutanut nimen "Pentti", sitten ei hän tiennyt enää mitään. Cecilia kysyi, eikö hän ollut tuntenut ääntä. "Luulen, että se oli Knut herran ääni!" vastasi hän. Ensi kerran keskustellessaan linnanpäällikön kanssa kertoi Cecilia rouva hänelle tapauksen kulun, ja hän kertoi Cecilia rouvalle, että eräs ylhäinen herra oli syöttänyt heitä suurilla lupauksilla, mutta kun tämä oli naamioitu eikä luvattua palkkiota saataisi ennenkuin työn tehtyä, ei syyllisestä eikä luvatusta palkkiosta ollut kuulunut mitään. Urkkijainsa kautta oli Jöns Jönsinpoika saanut varmuuden, että nuori herra Knut Alfinpoika todellakin oleskeli kaupungissa; muutamia viikkoja takaperin oli hän lähtenyt sieltä, mutta palannut takaisin rouva Pernilla Klauntyttären seurassa kolme päivää ennen tuhotyön tapahtumista. Samana yönä oli hän kadonnut eikä häntä sen jälkeen oltu nähty. "Ja nuori tyttö?"

"Hänestä en ole kuullut mitään."

"Hän on luultavasti vienyt hänet mukanaan", sanoi Cecilia rouva.

"Tai riistänyt hänet hengiltä", lisäsi Jöns Jönsinpoika.

"Se olisi hirveää, ja pelkään pahoin, ettei Kristina rouva saa mitään rauhaa ennenkuin on saanut varmuuden hänen kohtalostaan."

"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia koskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa."

"Ja hän on?"

"Tämä Pentti!" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.

Kun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella pelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.

Molemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja piirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä... Kuuluiko hän heidän omaan sukuunsa?... Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen vivahdus.

Kristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen. "Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta tahansa", sanoi hän. "Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja parhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä hänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä kuin hengestäni!"

Nuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

Se oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen ulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.

Tehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen; minne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä sai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.

"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva", vastasi Pentti. "Ja huonosti olisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut minulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen, olkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!"

Ilosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen edessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos Kaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi häntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin pian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton palkaksi.

Kaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava toivonsa täysin määrin täytetyksi.

Mutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: "Katsoitko hänen käsiään, Kristina?"

"Ne olivat voimakkaat ja punaiset."

"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa aatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan." Kristinan sydän vuoti verta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti, kun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?

"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?"

"Tappanut itseni!"

"Aseitta?"

"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen, että Kaarinakin tekee niin."

Mutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen etsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavakseen.

Nuori Sten herra jatkoi matkusteluaan ympäri maan; kaikkialla oli paljon korjattavaa ja muutettavaa, ja sitten tahtoi hän kaikkialla kuulustella, keihin hän saattoi luottaa. Maaliskuun lopulla pidettiin jälleen kokous Upsalassa. Sinne saapui monia rauhanystävistä ja rahvasta oli kutsuttu kosolta. Herrat pitivät kiinni jo toimitetusta valinnasta, mutta ei käynyt laatuun näyttää rahvaalle sellaista omavaltaisuutta; sentähden oli asetettava niin, että rahvaan miehet uskoivat kaiken tapahtuvan heidän omalla suostumuksellaan.

Useat herroista pitivät puheita raatihuoneella; he puhuivat, ettei koskaan ollut ollut vallassa niin jaloa herraa kuin Erik Trolle ja jos hän tahtoi ryhtyä maan asioihin, kävisi kaikki paremmin kuin tähän asti.

Talonpojat ja vuorimiehet kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän nähtiin suurin joukoin seisoskelevan yhdessä ja juttelevan. Koskaan eivät he käyttäneet monia sanoja, sellainen ei ollut ruotsalaisten tapa. Ei, puolesta sanasta he ymmärsivät toisensa. Kun sitten herrat tulivat kysymään heidän mieltään, vastasivat he vain:

"Kun Tanskaan lähetetyt lähettiläät palaavat takaisin, valitsemme me päämiehen lain ja vanhan tavan mukaan." Havaittiin kyllä, etteivät he kiinnittäneet mitään huomiota jo tapahtuneeseen vaaliin; se oli uudistettava, sillä kansa tahtoi kaikessa sanoa sanansa, ja vaikeus oli ainoastaan siinä, miten muokata mieliä niin, että tuleva vaali olisi vain edellisen vahvistus; mutta ruotsalaiset miehet olivat siihen aikaan samoin kuin ruotsalainen rautakin niin kovasta aineesta, että se saattoi taittua, mutta ei koskaan taipua. Vähitellen on toinen näistä muuttanut laatuaan, tiedätte kyllä kumpi!...

Määrättyyn aikaan kokoonnuttiin Malmöhön. Hannu kuningas oli saapunut itse monien korkeain tanskalaisten herrojen keralla ja Lyypekistä oli saapuvilla useita neuvosherroja.

Ruotsin valtuutetut olivat Strengnäsin piispa Mathias, Holger Kaarlonpoika ja Pentti Ambjörninpoika.

Ensiksikin tehtiin rauha Tanskan ja Lyypekin välillä, sitten aselepo Ruotsin kanssa, ja sen oli kestettävä vuoden 1513 juhannukseen. Silloin oli kahdentoista tanskalaisen ja kahdentoista ruotsalaisen neuvosherran yhdyttävä Kööpenhaminassa, täyttämään joku vuoden 1509 sopimuksen ehdoista: joko uudelleen tunnustettava Hannu kuningas tai valittava hänen poikansa Kristian kuninkaaksi, tai maksettava vuotuista veroa kolmetoista tuhatta markkaa kuninkaalle ja kuningattarelle, kunnes uskollisuudenlupaus tehtäisiin.

Lyypekkiläisten oli heidänkin oltava läsnä tässä kokouksessa; mitä he määräisivät, siihen olisi molempain puolueiden alistuttava, jollei, olisi hansakaupungeilla oikeus käyttää voimakeinoja.

Huhtikuun 23 päivänä kirjoitettiin sopimus, monet Ruotsin herroista olivat saapuneet kaupunkiin osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan, ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei Ruotsi voinut saada parempaa herraa; suurta vääryyttä oli hänelle tehty tähän asti, mutta nyt oli se hyvitettävä. Rauhanpuolueen ystävät palasivat kukin omilleen, lujasti päättäneinä vetää miekkansa maalle, jos niin tarvittiin, ei Ruotsin puolesta, vaan Tanskan kuninkaan.

Tähän aikaan palasi Sten Sture Tukholmaan; nuori herra oli kaikkialla saanut suopeutta ja luottamusta osakseen, ei sentähden ollut ihme, vaikka hänen kasvonsa loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä ja että hän valoisin toivein katsoi tulevaisuuteen.

Ja hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä rakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä, ja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä päivänsäteissä lämmitellä.

Tukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti kuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä Sten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. "Jos", sanoi hän, "vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu, mutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen; kunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he meidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa karttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko pysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan alusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen vaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön kera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian puolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata puolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!"

Ja ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat silmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat pääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat he seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.

Mutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa. Kaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla kerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa vastaan ketään vieraita.

Silloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän neitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran hajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli, että herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja aikeita vastustamaan.

Vastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus siitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät. Kernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja onnea... "Joka päivä", kirjoitti hän, "rukoilen pyhältä neitsyeltä valoa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen selvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni oikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden ystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä, tahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen."

"Se vanha kettu", sanoi Sten. "Kuinka hän kiemurtelee kaikille tahoille."

Kristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.

"Mistä sen päätät?"

"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä mielellään vastaan, jos vain uskaltaisi."

"Kukas estäisi?"

"Sitä en tiedä."

"Et kenties ole väärässä", sanoi hänen herransa kotvan mietittyään. "On tosiaankin muuan henkilö, jota hän pelkää suuresti."

"Kuka se on?"

"Nainen, joka on kaksi kertaa tavoitellut henkeäni."

"Mistä syystä?"

"Sitä en tiedä!"

"Mutta täytyyhän olla joku syy."

"Tiedän vain yhden, joka voi antaa siitä tietoja."

"Nainen hänkin?"

"Ei, vanha munkki Mariefredin luostarista."

"Jossa vanha Sten herra lepää."

"Olen varma, että hän on rukoillut monta rukousta hänen haudallaan; he viihtyivät hyvin keskenään."

"Hänen nimensä?"

"Isä Johannes!"

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Kristina. "Jollei hän voi tulla tänne, menen minä hänen luoksensa."

"Ei ole sanottua, että hän tahtoo ilmaista mitään; mutta sen tiedän, että hän kerran pelasti henkeni."

"Silloin antaa hän parhaan neuvon. Saanhan tässä asiassa tehdä mitä hyväksi näen?" kysyi Kristina rukoillen herraansa sielukkailla silmillään.

"Tarvitseeko toisen käden kysyä toiselta neuvoa?" sanoi hän. "Eikö sama tahto johda molempia?"

Ja niin lähetti Kristina viestinviejän kysyen, voiko isä Johannes tulla Tukholmaan tai kohdata häntä Mariefredin luostarissa.

Ei kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat, kauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona puhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit kävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi; erilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten katkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Toukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous, herrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei rahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli viisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat häntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.

"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!" sanoi Kristina.

"Mitähän silloin sanottaisiin?"

"Vähät minä siitä välitän."

"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa sattua moitteen varjoakaan."

"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?"

"Se on vastoin vanhaa tapaa!"

Mutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isä Johannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan. "En tiedä, onko huomispäivä enää minun", sanoi hän. "Sentähden lähdin heti."

Kristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän nähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta; katseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka saavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla voitoilla.

Kun nuoret kiittivät häntä siitä, että hän oli tullut, vastasi hän: "Antakaa minulle tilaisuus olla teille hyödyksi, silloin olen minä teille kiitollinen."

Sten Sture näytti hänelle arkkipiispan kirjeen ja muistutti myrkytysyrityksestä Upsalassa.

"Muistan sen aivan hyvin", sanoi hän.

"Mutta mitä on minun tehtävä tulevaisuudessa estääkseni kaikki pahat hankkeet?" huudahti Kristina. "Minä en välitä niiden syiden tutkimisesta, sillä olen varma siitä, ettei Sten herra ole tehnyt mitään kunniatonta tekoa, tahdon vain estää pahojen vehkeiden menestyksen tämän jälkeen."

"Jumalahan ne sallii..."

"Tosin kyllä... mutta..."

"Hän valvoo niitä..."

"Sitähän minäkin tahdon!"

"Ette kuten hän; teidän on vain tarkattava hänen viittauksiaan ja noudatettava niitä."

"Jos näen, mistä vaara tulee, eikö minun täydy koettaa sitä torjua?"

"Ei väärin keinoin, ei pelkästä ilmiannosta, ilman todistuksia. Ihmiset tulevat sanomaan teille, että Sten herra pelastui pelkästä sattumasta, minä sanon teille, että se tapahtui Jumalan sallimuksesta; mitä maailma sanoo sattumaksi, ne ovat solmuja niissä näkymättömissä langoissa, joilla kuolevaisia tietämättään johdetaan. Ne pysähdyttävät heidät kiireisessä riennossaan, ne saavat heidät katsomaan ympärilleen tai taakseen, joskus ajattelemaankin tilaansa... Olkaa varma siitä, ettei se ollut tarkoituksetta, kun sattuma tai solmu esti heidät juuri siinä, missä se tapahtui."

"Mutta eikö se tieto, jonka nyt olen saanut, ole sellainen solmu, joka sisältää kehotuksen: ota vaari!"

"Tosin täytyy teidän ottaa vaari siitä, kuinka ihmeellisesti hyvä Jumala on suojellut teidän herraanne, ja uskoa, että hän tulee tekemään sen yhä eteenkinpäin. Silloin ette hätiköi turhaan pelkonne vallassa, vaan täytätte velvollisuutenne niin pitkälle kuin voitte ja jätätte lopun Jumalan käteen."

"Olette oikeassa", vastasi Kristina nöyrästi.

"Rakas isä, jääkää hänen luokseen, kunnes palaan Upsalasta", pyysi Sten herra.

"Sen teen mielelläni."

Niin Sten herra lähti.

Seuraamme hänen mukanaan.

Oli juuri Eerikin messun aika, ja suuren markkinaväen joukossa nähtiin runsaasti rahvastakin.

Herrat molemmista puolueista olivat saapuneet miehissä, ylhäisin heidän joukossaan oli herra Erik Trolle; hänellä oli mukanaan lukuisa ja upeasti varustettu seurue ja hän retkeili moneen kertaan kautta katujen tyydyttääkseen uteliaita katsojia.

Itse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein lihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä. Näytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina, ja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku. Kasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin nuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla, mustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.

Talonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen, eivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran, tuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta herralta.

Poloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla kaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi kerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että hänestä _täytyi_ tulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa vastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta, jälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai ratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.

Nuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista valtionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua ainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet "nuoren penikan" Sten Svantenpojan edelle.

Kaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti huomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse arkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan hänen mieltään.

Sten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin ulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli tunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He tahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. "Minun ajatukseni tunnette!" sanoi hän. "Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on sanottavaa?"

Mutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin paljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa Kuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä, mennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.

Monet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että alhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin torilla.

Suurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui ympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että hänkin sen kuuli: "Kuinka hän on vanhettunut!"

Samat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei miellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna kalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen vartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti hän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia ritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen vastaan... Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan, tunsi hän heidät kaikki... He olivat hänen nuoruudessaan olleet nuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein ukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet? Tuuli oli ne vienyt... Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli pystyvänsä kaikki esteet voittamaan?... Se oli langennut lehtien tavoin syysmyrskyssä... Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia suupieliä... Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa korkeammaksi, _näiden_ kaltainen ei hän tahtonut olla... Ketterin askelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra Erik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana... ja tällainen oli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen, näiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä ketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen Kuninkaanniitylle.

Ahtaalle tunkeutunut kansanjoukko seisoi sillävälin kärsivällisesti odottaen, mitä oli tuleva; arkkipiispa huomasi, että suurin osa oli rahvasta, ja se luotti häneen; hänen oli puhuttava etupäässä näille.

Ja kirkkaalla äänellä, jolla vielä oli jälellä paljon entisestä soinnustaan, puhui hän maan arveluttavasta asemasta. Tämän käsittäen kai monet olivatkin tänne saapuneet neuvottelemaan tärkeästä asiasta?

"Niin, aivan niin!" huusivat monet äänet.

"Tahdotte valtakunnan herrojen kanssa valita uuden valtionhoitajan?" kysyi hän.

"Niin tahdomme!"

"Siksi olemme tulleet!"