Part 6

Mitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan halveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle hävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut salavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.

Märta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua hänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi, tahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra saattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos jotakin pahaa tapahtui hänelle.

Tiedämme jo, että hän oli suurella hyväntahtoisuudella luvannut ottaa Kaarinan hoiviinsa. Nuoren tytön kauneus hämmästytti häntä kuten kaikkia muitakin, ja abbedissan kirje niistä vaaroista, joille hän oli joutunut alttiiksi, lisäsi yhä enemmän sitä osanottoa, jota Kristina oli ensi hetkestä tuntenut häntä kohtaan.

Nuorta rouvaa ilahutti suuresti kuulla puhuttavan Märetasta; hän oli lapsena nähnyt tämän ja tiesi että hänet oli pakoitettu kantamaan huntua. Tytön kuvaukset tästä kalpeasta, surullisesta nunnasta liikuttivat häntä kyyneliin saakka.

Eräänä päivänä sai hän Cecilia rouvan vieraakseen. "Minä tulen ainoastaan tuomaan huonoja uutisia", sanoi tämä.

"Niitä on helpompi kestää, kun ne tuotte te, rakkahin sisar", vastasi Kristina.

"Herra Pietari Turenpoika..."

"Hänkin on luopio, tiedän sen."

"Hän on näyttänyt herralleni erään kirjeen, jonka hän on saanut Hemming piispalta..."

"Hänkin!" huudahti Kristina surullisesti. "Se olisi totisesti katkerinta kaikista."

"Kirje voidaan selittää eri tavoin. Hän oli vähäistä ennen saanut tiedon Svante herran kuolemasta ja on nyt sangen epätietoinen, palaako hän Ruotsiin vai ei."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, hän sanoo, että ne uudet sukulaisuus-suhteet, joihin Sten herra on liittynyt, riittänevät kylliksi tasoittamaan hänelle tietä, ja vanhat ystävät ovat nyttemmin tarpeettomat ainakin toistaiseksi."

"Häntä on luultavasti loukannut se, ettei hän ole saanut mitään kirjettä Steniltä... Kirjoitan heti tästä ja samoin vielä kerran Märta rouvalle, hänellä on aina ollut suuri vaikutus piispaan; nyt täytyy hänen pyytää häntä tulemaan tänne, ei meidän, vaan Ruotsin tähden; hän on niin monta kertaa uskaltanut henkensä ja verensä rakkaan isänmaan puolesta, tehköön hän loppuun saakka samoin."

"Niin, Märta rouva on oikea henkilö."

"Minä tahtoisin, että hän opettaisi minulle suuren taitonsa voittaa ihmisiä; sillä hän pystyy siihen."

"Ei kaikkiin nähden."

"Sano minulle, Cecilia, millä mahdilla rouva Pernilla Klauntytär tekee valloituksia?"

"Varmaankin imartelulla."

"Herra Pietari Turenpojanko myös?"

"Sitä en ymmärrä..."

Kristina pani kätensä sisarensa käteen. "Tahdotko auttaa minua?" kysyi hän.

"Missä suhteessa?"

"Häntä kääntämään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei, koska se on tapahtunut kerran ennenkin."

"Kuinka se kävisi päinsä?"

"Meidän täytyy miettiä keinoja."

"Pelkään, että ryhdymme turhaan työhön; ajatukset eivät saa uutta suuntaa toisten vakuutteluista, vaan omasta mielijohteesta."

"Mutta Pernilla rouva..."

"Hän on pannut Pietari herran pään pyörälle -- mutta millä, sitä minä en tiedä; jonakin päivänä herää hän houreistaan... silloin vaihtuu nykyinen ystävyys vihollisuuteen."

"Uskotko niin todellakin?"

"Olen siitä vakuutettu."

"Sitten on meidän odotettava aikaa; mutta piispa..."

"Hänelle pitää Sten herran kirjoittaa niin pian kuin mahdollista; ja luulenpa, että olisi hyvä, jos Märta rouva sanoisi sanansa hänkin."

"Ole varma siitä, että hän tekee sen. Märta rouvalle on Sten sangen rakas, paljoa rakkaampi kuin hänen toiset lapsipuolensa."

"Tiedätkö, että Knut herra on Tukholmassa?"

"Tosiaankin?" virkkoi Kristina hämmästyneenä.

"Luulen melkein, että hän tahtoo pysyä tuntemattomana", sanoi Cecilia. "Niin minusta ainakin tuntui."

"Hänet karkoitti aikoinaan valtionhoitaja Tukholmasta; nykyään ei hän pelkää ketään."

"Pelkäätkö häntä, Kristina? Sinun poskesi kalpenivat niin yhtäkkiä, rakas sisar."

Kristina pani abbedissan kirjeen hänen käteensä.

"Ryhdy varokeinoihin; pane joku häntä urkkimaan."

"Täytyykö minun?"

"Mitä luulisit Sten herran tekevän?"

"Olen melkein iloinen, ettei hän ole täällä."

"Tosin on aina parasta, jos meillä naisilla on ymmärrystä puolustaa itiämme."

Cecilia rouva sanoi jäähyväiset, mutta hän ei sanonut itsellään olevan mitään rauhaa, jollei joka päivä saanut kuulla Kristina rouvasta.

Kristina riensi kirjoittamaan herralleen, pyytäen hartaasti, että tämä heti tahtoisi lähettää kirjeen tai viestinviejän Lyypekkiin ja taivuttaa Hemming piispan tulemaan pian takasin. "Rakkahin ystäväni", kirjoitti hän, "en muuten usko, että kaikki voi luonnistua sinulle hyvin."

Kristina painoi sinetin ja lähetti kirjeensä; sen jälkeen tunsi hän mielensä tyynemmäksi.

Tavallisesti vietti hän koko aamupäivän salakamarissa; siellä otti hän vastaan vierailut, jotka koskivat hänen herraansa, luki ja kirjoitti kirjeitä. Hänen neitsyensä ja piikasensa askaroivat sillaikaa kukin itsekseen tai myös yhdessä naistuvassa luotettavan valvonnan alaisena, mutta iltapäivisin kokoontuivat kaikki linnansuojiin ja silloin huviteltiin lukemisella, soitannolla ja joskus karkelolla ja leikeillä.

Märta rouva oli neuvonut nuorta poikapuoltaan heti ympäröimään itsensä hovilla; hän tiesi, että kuta useampia sinne vedettiin, sitä suuremmaksi kasvoi Sten Sturen kannattajain luku, ja hovi-ilmalla oli vetovoimaa epäröiviinkin.

Kristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa loistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin osoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi muuten saavuttanut koskaan.

Eräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan valtionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi hänelle: "Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä palaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia, vaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan hyväksi jälleen".

"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten herrasta", virkkoi Kristina kainostellen.

"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat erilaiset."

"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta."

"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa, ettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa."

"Minullako?" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.

"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa. Mutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja vakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä lyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne ja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin hän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla."

Kristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi: "Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja sydämestäni kiitän teitä niistä!"

"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet puolelleen", lisäsi ritari. "Mutta linnanherrat ovat tähän asti olleet sangen horjuvia."

"Tiedän, että hän on kirjoittanut heille."

"Mutta kirjeihin ei ole pantu huomiota; on tahdottu odottaa ja katsastella."

"Sillävälin joutuu valtakunta perikatoon."

"On päätetty pitää uusi kokous Upsalassa; siellä aiotaan puhua rahvaalle, mutta on vaarassa, ettei sekään vie mihinkään. Herra Erik Trollesta ei tule koskaan kansan miestä."

"Älkää panko pahaksenne yksinkertaista kysymystäni", sanoi Kristina lempeästi: "Mutta selittäkää minulle, mistä tulee, että niin monet ruotsalaiset tahtovat jättää isänmaan Tanskan valtaan?"

"Siihen vaikuttavat monet syyt", vastasi ritari, ja pilvi vetäytyi hänen kasvoilleen. "On niitäkin, jotka ovat siinä nähneet Ruotsin ainoan pelastuksen. Ettekö tiedä, että ahnaat kädet ovat aikoja sitten olleet ojolla tarttuakseen saaliiseen. Me olemme kerran koettaneet saksalaista hallitusta, mihin se vei?"

"Tanskalaiseen, joka ei ollut parempi."

"Totta kyllä; mutta kun me emme ole kyllin vahvoja suojellaksemme ja puolustaaksemme itseämme..."

"Entä Brunkebergin taistelu, kun vihollinen oli jo aivan valtakunnan sydämessä?"

"Se oli ihmetyö..."

"Joka aina voi uudistua siellä, missä on yksimielisyyttä ja isänmaanrakkautta", vastasi Kristina innokkaasti. "Kuka ajattelee itseään, kun on pelastettava, mikä on rakkainta ja kalleinta? Eikö ole kaunista uhrata henkensä ja verensä sen puolesta? Ja jos herrasmiehiä samoinkuin talonpoikiakin elähyttää tämä tunne, voidaankohan silloin Ruotsia valloittaa?"

Ritari kumarsi päätänsä. "Sitä en usko", sanoi hän. "Ja luultavasti se tämä sisäinen, salainen vakaumus vähitellen vetää yhä useampia pois rauhanpuolueesta."

"Sanoitte, että siihen vaikuttavat monet syyt."

"Arkkipiispalle ja papeille ovat määräävät kirkon tai oikeammin sanoen omat edut."

"Mutta niitähän ei mitenkään loukata?"

"Tunnetaan ikäänkuin ilmassa, että jokin sellainen uhkaa. Olen kuullut arkkipiispan itsensä sanovan, että valta, joka ei nouse, vaipuu, vaikkakin huomaamatta... Nyt pelätään sellaista."

"Voiko Tanskan kuningas estää sitä?"

"Hän voi myöntää suuria etuja ja edelleen lisätä kirkon mahtia."

"Jos se olisi hyödyksi maalle ja vaikuttaisi syvempää jumalisuutta, pitäisi tosiaankin niin tapahtua."

"Piispa Hemming Gadd on sitä mieltä, että papit juuri vastustavat valistusta; sentähden, että valtionhoitajat ovat kasvattaneet kansaa ajatteleviksi ihmisiksi, on heidän hallituksensa pappien kauhistus. He näkisivät -- piispan mielestä -- mieluummin, että rahvas olisi sielutonta karjaa."

"Olen varma, että hän liioittelee!" sanoi Kristina. "Niin pahoin ei voi olla."

"Mutta, jalo rouva, teidän oma sukupuolenne ei ole vähässä määrin syypää tanskalaisten vaikutusvaltaan."

"Tarkoitatte kai ritarinarvoa?"

"Jota nyt vähintäänkin satakunta asemiestä odottelee; kuitenkin lohduttaisivat he mielensä helpommin kuin heidän vaimonsa, jotka huokailevat rouvantitteliä kaivaten enemmän kuin iankaikkista autuuttaan... On valitettavaa, mutta kuitenkin totta, että he vaikuttavat sangen suuresti."

"Ajatelkaas, jos he kaikki asettaisivat isänmaan asian etusijaan!"

"Niin, silloin olisin kanssanne yhtä mieltä siitä, että se olisi voittamaton... Onneksi ei ole monta sellaista, jotka ovat Pernilla Klauntyttären kaltaisia."

"Hän on voimallinen pahassa!"

"Niin voimallinen, että yltyy liikoihin ja vaikuttaa hyväksi; niin on hän nyt tehnyt omaan herraansa nähden."

"Herra Sten Kristerinpoikaan?"

"Hän ei enää kuulu rauhanpuolueeseen."

"Onko se mahdollista?"

"Paljon häneen ei tosin ole luottamista; mutta kuitenkin on hän nyt tanskalaisvihollinen."

"Mitä silloin sanoo Pernilla rouva?"

"Hän pilkkaa herraansa!"

"Ja tämä sietää sen?"

"Kun Pernilla rouva saapuu Nyköpinkiin, lähtee herra sieltä. He eivät näe enää koskaan toisiaan."

"Hirveää!"

"Ei voinut käydä toisin."

"Merkillistä, että meillä naisilla voi olla sellainen valta."

"Se on suurempi kuin itse tiedättekään, ja se on hyvä!"

"Nyt olette väärässä; jos tuntisimme ja ymmärtäisimme sen oikein, emme käyttäisi sitä niin usein väärin!"

"Kuinka vähän tunnette maailmaa! Luuletteko, etteivät ne rouvat ja neitsyet, jotka nyt liikkuvat tuolla linnansuojissa, mieluummin kumartuisivat kuningattaren edessä kuin jalon rouva Kristina Gyllenstjernan, vaikkapa hän pystyisikin miekka kädessä puolustamaan ruotsalaisten oikeutta vihollisten sortoa vastaan?"

"Herra Knut Eskilinpojan oma emäntä ei tunnusta todeksi sellaista arvostelua", vastasi Kristina hymyillen. "Mutta sydämellisesti kiitän teitä niistä lohduttavista sanoista, joita olette puhunut, ja tahdon siitä kirjoittaa herralleni."

Mutta jo seuraavana päivänä sai Kristina hämmästyksekseen ottaa vastaan herra Sten Kristerinpojan; tämä ei ollut yhtään hämillään mutta näytti siihen sijaan olevan sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Tulen Nyköpingistä", sanoi hän; "ja vaikka olen siitä jo kirjoittanut Sten herralle, tahdon sanoa sen teillekin. Arkkipiispa tekee pahaa niin paljon kuin voi; häneltä on saapunut kirjeitä Itä-Göötanmaalle, ettei kenenkään ole tehtävä valaa, ennenkuin hän lähettää sanan, kuka on tuleva valtionhoitajaksi."

"Eikö hän ole siksi määrännyt herra Erik Trollen?"

"Se vanha kettu juonittelee minkä voi, mutta se ei estä sitä, että kaikki luopuvat hänestä; mitä selvemmin hän osoittaa, mihin hän tähtää, sitä vähemmän saavuttaa hän luottamusta. Niilo Boonpoika, joka ajaa hänen vaaliaan, onnistuu paremmin alamaassa meidän seuduillamme, sillä hän varoo näyttämästä, mitä piilee pohjalla."

"Mitä se sitten on?" kysyi kokematon Kristina rouva.

"Pappisvalta! Herra Erik Trolle on ainoastaan kilpenä, pojan on suoritettava tehtävä."

"Herra Kustaa Trollen?"

"Tulevan valtionhoitajan!"

"Tarkoitatte kai arkkipiispan?"

"Molempain..."

"Onko se pappien toivomus?"

"Ei kaikkien! Strengnäsin piispa Mathias..."

"Eikö hän ole niiden valtuutettujen joukossa, joiden on lähdettävä Malmöhön rauhantekoa varten?"

"Se ei estä häntä muuttamasta mieltään. Olosuhteet voivat tosiaankin olla sellaiset, että jonkun aikaa pitää kiinni talutusnuorasta ja seuraa muiden mukana; se voi tulla tavaksi, niin sanoakseni toiseksi luonnoksi. Mutta sitten yhtäkkiä saa auki silmänsä, suomukset putoavat pois ja näkee kaiken selvästi!... Voin hyvin sanoa, että teidän herranne käynti luonani Nyköpingissä ei niinkään vähän vaikuttanut minuun. Niin nuori herra ja niin miehekäs ajatustapa -- se pakoitti vertailuihin, ja kun lisäksi tuli arvoton menettely, jota hän sai kokea omassa talossani..."

"Siitä minä en tiedä mitään!"

"Koituu hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän on siitä ollut vaiti, mutta minä en voi sovittaa rikosta muuten kuin rupeamalla hänen miehekseen, ja sen tahdon tehdäkin. Mitä Mathias piispaan tulee, ei hän vielä tiedä siitä mitään; hän on kirjoittanut minun voudilleni ja kehoittanut häntä puhumaan kansalle teidän asianne puolesta."

"Piispa voi vaikuttaa paljon kokouksen päätökseen."

"Älkää luottako häneen siinä suhteessa. Ken tuntee puukonterän kurkullaan, hän puhuu sen mieltä myöten, joka pitelee päästä. Jos läsnä on Hannu kuningas tai hänen poikansa, osaavat tanskalaiset kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee sellainen kuin he tahtovat; ainoa, mitä ruotsalaiset voivat, on aikailu ja vitkastelu, mutta sitä oli tehty nyt niin monta vuotta, ettei se enää käy päinsä. Kristian kuninkaan kanssa ei ole leikittelemistä hänenkään!"

"Juuri siksi uskoin, että ruotsalaiset neuvosherrat osoittaisivat, että he osaavat puhua vakavan sanan."

"Aina te naiset tahdotte kannustaa toimintaan, olipa kysymys hyvästä tai pahasta."

"Minähän vain kysyn..."

"Aluksi, niin... kunnes käsivarsi on koholla; mutta sitten olette valmiit sanomaan: iske pois!"

"Sanon niin ainoastaan silloin, kun on kysymys isänmaan puolustuksesta!"

"Mutta jos olisitte synnyltänne tanskalainen?"

"Silloin en rupeaisi petturiksi!"

"Sitä minäkin sanon! Jos minulla on kaksi isänmaata, en saa pettää toista toisen tähden. Jospa tietäisitte, missä helvetissä elän..."

"Olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kehnon miehen kanssa on vaikea olla tekemisissä, mutta ilkeä nainen on koko piru, jollei olekin paholainen itse, sillä hän voi väliin tekeytyä aivan valkeuden enkeliksi, enkä tiedä, onko kukaan muu hornan henki saanut sitä kykyä."

Muuan uusi vierailu vapautti Kristina rouvan jatkamasta tätä keskustelua, mutta kun Sten herra lähti, sanoi hän hänelle hyvästellessään: "Olkaa varuillanne, teitä uhkaa suuri vaara; tahtoisin, mutta en voi sitä estää."

Kristina ei tullut kysyneeksi, millainen vaara oli, mutta hänen mieleensä muistui äkkiä abbedissan kirje, ja hänessä heräsi epäluuloja sen johdosta, että Knut, joka oli useita viikkoja oleskellut Tukholmassa, ei vielä ollut käynyt hänen luonaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui myöhään eräänä iltana muuan Sigrid rouvan palvelija Ekasta; hän oli äkkiä sairastunut ja toivoi, että Kristina rouva tahtoisi tulla hänen luoksensa. Lähettiläs oli samoin tuonut kirjeen Cecilia rouvalle; tämä oli luvannut viipymättä lähteä Ekaan.

Kristiina seisoi neuvotonna ja pelästyksissään; hänen sydämensä veti häntä äidin luo, mutta velvollisuus vaati hänen läsnäoloaan linnassa... Saattoi saapua kirjeitä ja viestejä, joihin oli vastattava... Olikohan hänellä oikeutta herransa tietämättä ja suostumatta... Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa neuvotella, paitsi Ceciliaa; hän päätti sentähden lähteä tämän luo.

Hän käski kantotuolinsa esiin; mukaan ei saanut tulla ketään muita kuin Kaarina. Helmikuu oli lopuillaan ja ilma kylmä; hän kääreytyi turkiksilla reunustettuun vaippaansa ja niin hän kuin Kaarinakin peittivät kasvonsa tiheillä mustilla hunnuilla.

Lunta ei ollut satanut hyvään aikaan ja kadut olivat liukkailla jäätiköillä, sentähden kantajat kulkivat Kristinan kärsimättömästä mielestä aivan liian hitaasti.

Juuri heidän päästyään ulos linnanportista kaatui muuan miehistä; tämä sai aikaan hieman viivykkiä ja Kaarina raotti uudinta nähdäkseen, oliko mies loukannut itseään. Kristina oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän pannut sitä merkille.

"Jalo rouva, kääntykäämme takaisin", kuiskasi Kaarina ja vetäisi nopeasti päänsä takaisin. "Mitä ajattelet?"

Kantajat lähtivät jatkamaan taivallustaan. "Ette siis pelkää..."

"Mies ei suinkaan ole loukkautunut, koska he voivat heti jatkaa matkaa."

"Mutta toiset?"

"Mitkä toiset?"

"Ne, jotka kävivät käsiksi kantotuoliin."

"Sitä minä en huomannut."

"Ettekö kuullutkaan mitään?"

"En! Mitä sitten?"

"Muuan sanoi: 'Joko nyt heti?' Silloin vastasi toinen: 'Näin lähellä linnaa? Tehdään, kuten oli sovittu!'"

"Pyhä neitsyt!" Nyt ymmärsi Kristina, että hänet oli pyydystetty ansaan; mistä hän saisi apua? Kadut olivat autiot ja tyhjät. Olisipa hänellä ollut edes veitsi, mutta hänellä ei ollut mitään, ei mitään puolustaakseen itseään... Mutta tyyneyttään, neuvokkuuttaan ei hän siltä menettänyt.

"Jos voit pelastua, Kaarina", kuiskasi hän, "niin ota selko, mihin minut viedään ja kerro sisarelleni Cecilialle."

"Ei, ette te saa joutua heidän saaliikseen... pian, jalo rouva, vaihtakaamme pukuja."

"Tahdot siis...?"

"Pelastaa teidät, vaikkapa se maksaisi henkeni..."

"Kiitos! Ole varma, etten ennen lepää, ennenkuin olen saanut sinut takaisin."

Nopeasti vaihtoivat he pukuja; se oli juuri tehty, kun samassa kuului kaukaista melua; se tuli siltä kadulta, jolle kantajat kääntyivät.

"Nyt on tosi edessä!" kuiskasi Kaarina.

"Ole luja! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon!"

Lähemmäksi tultua erotti kadulla kovaa sananvaihtoa. Muuan toivioretkeläinen tahtoi mennä katua eteenpäin, mutta hänet estivät useat muut henkilöt. Kantotuolin tultua näkyviin muuttui riita tappeluksi, mutta toivioretkeläinen ei antanut perään, hänen nyrkkinsä jakeli iskuja kaikille puolin.

Vähän matkan päässä heistä laskettiin kantotuoli maahan.

Muuan kantajista avasi oven: "Jalo rouva, ei ole mahdollista päästä eteenpäin."

"Minä odotan!" vastasi Kristina tyynesti.

"Jos tahdotte astua alas, on olemassa salakäytävä..."

"Tulkaa, tulkaa joutuin!" huusi melkein käskevästi toinen ääni.

"Olen sanonut, että odotan."

"Pakoitatte siis meidät käyttämään väkivaltaa!" Ja vieras tarttui Kristinaan ja veti hänet kantotuolista hänen vastarinnastaan välittämättä.

Muuan toinen tempasi Kaarinan sieltä.

Molemmat puristautuivat kiinni toisiinsa. Kristina oli langennut polvilleen, hän kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille, hän tiesi, että nyt menettäisi hänet.

Molemmat olivat pelästyksestä sanattomat.

Kaksi jälkimäistä kantajaa taistelivat urhoollisesti, mutta etumaiset olivat nähtävästi asestettuja, sillä he luopuivat melkein heti aseistaan.

Taistelu jatkui yhtä äänettömästi kuin kiihkeästikin. Väkivallan tekijät pelkäsivät, että vieraita henkilöitä tulisi ryöstämään heiltä saaliin, mutta ahtaan kujan sulkivat yhdeltä puolen molemmat pelottomat kantajat ja toiselta puolen toivioretkeläinen ja hänen kaksi vastustajaansa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiehensä molempien naisten kanssa, ja johtaja, joka ainoastaan vartioi heitä, odotti kärsimättömästi taistelun loppua; sen päätös oli selvä, taistelihan kuusi kolmea vastaan.

Mutta joko toivioretkeläinen oli pansaroitu tai joillakin taikakeinoilla varattu haavoittumista vastaan, mitkään iskut tai pistot eivät vain häneen pystyneet; voimakkaan nyrkkinsä iskulla löi hän muutaman vastustajistaan maahan ja tempasi aseen hänen kädestään.

"Nyt, poikani, leikimme toista leikkiä", huusi hän. "Teistä molemmista suoriudun minä pian, ja hän tuolla loitommalla saa luottaa apuuni!"

Ääni, jolleivät itse sanat, tunkeutui aina molempien naisten korviin saakka.

"Pentti!" huusi Kaarina aivan poissa suunniltaan.

Jollei tämä olisi samassa lyönyt toista vastustajaansa maahan, on luultavaa, että tämän äänen helähdys olisi sekunniksi herpaissut hänen käsivartensa... Kolmas vastustaja pakeni suinpäin, peläten kai taistelevansa itse pirua vastaan.

Melkein samassa olivat molemmat kantajat lyödyt maahan. Johtaja otti luullun Kristinan käsivarsilleen, potkaisi palvelijattaren syrjään, niin että hän vaipui maahan, ja riensi pois kantamuksineen. Kun toivioretkeläinen saapui paikalle, näytti se autiolta ja tyhjältä, tähtien himmeän valon pimittivät pilvet, mutta hän kuuli hiljaista valitusta ja sitä kohden mentyään löysi hän vihdoin muutaman ihmisen makaamasta maassa.

Hän hipaisi kasvoja kädellään... ne olivat naisen kasvot... "hienot kuin Kaarinani!" kuiskasi hän. Kaarina ei mennyt koskaan hänen mielestään, hänen tähtensä hän oli paennut luostarista ja tullut tänne...

"Kaarina!" kuului häipyvä kuiskaus naisparan huulilta.

Pentti nosti hänet varovasti... hän oli vaipunut tainnoksiin... "Pyhä Birgitta, mihin on minun hänet vietävä?" tuumi hän itsekseen. "Olenhan itsekin täällä muukalainen"... Mutta _yhden_ hän sentään tunsi, hänet, jonka tähden oli tullut, jonka äänen oli äsken luullut kuulleensa... hänen luoksensa tahtoi hän kantaa vieraan, hän kyllä keksisi jonkun keinon...

Linnan portilla paloi lyhty, ainoa, mitä kaduilla näkyi. Hän meni valoa kohden, kolkutti portille, ja se avattiin. Mutta kun hän kysyi, voiko hän tavata muutaman hovineidon, nimeltään Kaarina, silloin nauroi vahtimies ja vastasi, ettei niin myöhään otettu vastaan vieraita; muuan toinen, joka oli kuullut kysymyksen, lisäsi, että "jos oli kysymys Kaarinasta, joka oli kotoisin Vadstenasta, niin oli hän tunti sitten mennyt pois jalon Kristina rouvan mukana."

"Päästäkää minut sitten sisään", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona taakkansa käsivarrellaan, "ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä, ettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta..." Tajuton laskettiin varovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen kasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen ja kauhun huuto.

"Kristina rouva!..."

Pienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli saanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.

Nyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä ryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret tulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.

Hänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria noutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.

Sillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta, johon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. "Minua kiellettiin menemästä kujaa eteenpäin", sanoi hän, "ja minä olisin taipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja epäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan."

Mutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut kuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?

Siitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän makasi yhä tajutonna.

Lääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet hereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta, että lääkäri sanoi: "Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi minuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä pelastunut."