Part 5

Ursula muori oli lisäksi kaikkien neuvonantaja ja useimmissa tapauksissa tiesikin hän neuvon kaikkeen. Mutta ei siinä kyllin, hän edusti eräänlaista järjestysvaltaakin, sen vallan oli hän tosin itse vallannut, mutta kukaan ei sitä häneltä kieltänyt.

Kaksoisluostarissa syntyy aina eräänlaista kilpailua ja urkintaa. Munkkikunta ei suinkaan aina hyväksynyt sitä etusijaa, joka sisarustolla oli, ja viimeksimainittu piti edellistä ankarasti silmällä. Ursula muori oli pyytämättä ottanut tämän silmälläpidon huostaansa.

Saamansa kutsun johdosta saapui hän heti abbedissan luo. Näki hänen kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta hänen ei sopinut heti alkaa; hän ainoastaan niiasi syvään.

"Voitteko hankkia minulle varman lähettilään Tukholmaan, sisar Ursula?" kysyi abbedissa.

"Minulla on kolme pitkää poikaa, ja kenen heistä teidän armonne vain tahtoo lähettää, niin..."

"He ovat sangen nuoria."

"Sellainen ei ole mikään este nykyisillä pahoilla säillä ja teillä."

"Mutta tiedättehän, etteivät nuoruus ja viisaus..."

"Vai niin, tarvitaanko sitäkin?"

"Etsin varmaa saattajaa tälle nuorelle tytölle."

"Eikös se ole Elias sepän tytär?"

"Niin on!"

"Silloin ei varmaankaan ole kukaan soveliaampi pitämään hänestä huolta kuin hänen isänsä."

"Tepä sen sanoitte! Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Kuinka viisas oletkaan, Ursula!"

"Kokenut vain maailmaa hieman enemmän kuin se, joka ei koskaan ole nähnyt siitä mitään!" vastasi eukko.

"Tahdotteko mennä noutamaan tänne mestari Eliaan, tai vielä parempi, jos sanotte hänelle terveisiä minulta, että hän laittautuu valmiiksi matkalle, ja kun hän on valmis, tulee tänne tyttöä noutamaan."

"Kuinka pian?"

"Mieluimmin jo huomenna!"

"Sitten on minun paras lähteä heti."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Arvaan kyllä sen!"

Mutta Ursula seisoi yhä paikoillaan.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?" kysyi abbedissa mennen hänen luoksensa.

"Kyllähän minulla... mutta ainoastaan teidän korvienne kuullen."

"Mene, Kaarina, ja kysy priorittarelta, voitko olla hyödyksi; ilmoita minulle, kun soitetaan rukoukseen."

Kaarina loi pelästyneen katseen Ursulaan mennessään hänen ohitsensa.

"Veljien puolella tiedetään, että hän on täällä!" sanoi eukko vikisten Kaarinan jälkeen.

"No, entä sitten?"

"Se voi olla kylläkin vaarallista."

"Millä tavoin?"

"En puhu nyt hänestä, tuosta nuoresta teinistä, vaan toisesta..."

"Nimi?"

"Veli Mathias!"

"Hänkin?"

"Hän se on vetänyt nuorenkin mukanaan."

"Veli Mathias kuuluu tosin maallikkoveljiin, mutta joka tapauksessa heittää varjon koko veljeskunnan ylle, kun hän tekee itsensä syypääksi moiseen."

"Koko kaupunki on puhunut siitä useita kuukausia."

"Konfessorinkin täytyisi silloin tietää se?"

"Kun ei ole tehty mitään valitusta, katsoo hän mieluummin sormien läpi."

"Minä en tee niin!" sanoi Märeta.

"No, entä ritari sitten?"

"Hän istuu vankeudessa!"

"Jaa, niin sanotaan..."

"Mitä tarkoitat?"

"Että jollei hän jo ole sieltä poissa, pääsee hän pian."

"Mistä sen tiedät?"

"Luukas poikani näytti tulta vangille, kun tämä meni alas, ja hän näki kullan välkkyvän."

"Kuka sen otti?"

"Olen luvannut, etten sano sitä."

"Petosta siis, petosta luostarin sisälläkin!"

"Älkää ilmaisko minua!"

"Sen lupaan! Sano, onko hän jo poissa?"

"Luukas luulee, että hänet päästetään tänä yönä!"

"Ja he uskaltavat?"

"Luottavat siihen, ettette tahdo enää nähdä häntä."

"En olisi tahtonutkaan."

"Jollei minua olisi lähetettykään noutamaan, olisin tullut tänne kuitenkin", lisäsi Ursula; "sydäntäni viilsi, kun kuulin, että tehdään vastoin käskyjänne... Mutta jos tahdotte, niin hankin muutamia jänteviä miehiä, ja sen lupaan, että he kyllä pitävät miehen kiinni..."

"Ei, Ursula, luostarin arvo joutuisi vaaraan, jos maailma pääsisi tietämään, että kavaluus on löytänyt tiensä pyhien muurien sisällekin. Lähteköön ritari täältä; rikolliset toveruskunnan piirissä eivät sitä vastoin saa jäädä rankaisematta."

"Mutta ritari on iskenyt silmänsä kauniiseen Kaarinaan, ja häntä uhkaa suuri vaara."

"Hänen suojelemisensa kuuluu hänen isälleen; riennä hänen luokseen, Ursula, valmista häntä vaaroihin, sano että hän laittautuu matkakuntoon ja vie tyttärensä täältä huomisiltana messun jälkeen, silloin se voi tapahtua aivan huomaamatta."

"Kyllä, sen teen!" Ja Ursula riensi pois täyttämään saamaansa tehtävää.

Mutta Märeta tunsi mielipahaa ja suuttumusta, jota hän ei voinut voittaa... Tämä hänelle uskotun vallan ja johdon halveksuminen oli enemmän kuin hän saattoi ja sai sietää. Luostarin säännöt oli väkivaltaisesti rikottu, se vaati rangaistusta.

Piispa Hemming Gadd oli paavillisella käskyllä erotettu virastaan. Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis, joka hänen jälkeensä oli saanut paikan, ei koskaan välittänyt hiippakunnan asioista eikä edes maassa käynytkään. Sentähden oli kirkollisissa kysymyksissä käännyttävä tuomiorovastin puoleen, ja vihkimisiin oli kutsuttava piispoja vieraista hiippakunnista.

Abbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti Hannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin oikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa asiansa.

Hän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin käymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys hänen ratkaisuaan.

Mutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään veljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula kutsuttiin vielä kerran saapuville.

Hän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä saatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän Kaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli käsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä eivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun noutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon matkastaan.

"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi seuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen Linköpinkiin."

"Erik voisi viedä sen."

"Ja tuoda vastauksen tullessaan?"

"Siitä kyllä vastaan."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Kuten haudassa."

Märeta jätti kirjeen Ursulalle, ei edes Annakaan saanut tietää siitä mitään; hän näki tiensä selvänä eikä tahtonut neuvotella kenenkään kanssa.

Ero abbedissasta maksoi Kaarinalle monta katkeraa kyyneltä; hän pyysi ja sai luvan kirjoittaa abbedissalle ja kertoa kaikesta siitä uudesta mitä kohtaisi.

Pontevuudella, joka oli aivan uutta hänelle, järjesti Märeta seuraavina päivinä erinäisiä luostarin asioita, ja väliajat käytti hän rukoukseen. Luostarissa on pieninkin tapaus tärkeä, ja siitäkös supatettiin ja supatettiin, kuinka abbedissa, joka ennen oli ollut sangen toimeton, oli nyt käynyt niin päättäväiseksi.

Sisar Anna oli ainoa, joka tiesi syyn, mutta hän piti sen omina tietoinaan ja valmistautui hiljaisuudessa siihen tärkeään virkaan, joka hänen olisi otettava vastaan.

Kasvaneena ankarassa ja lemmettömässä kodissa, jossa jokainen vienompi tunne tukahutettiin, ei hän ollut koskaan nauttinut suurempaa vapautta kuin luostarissakaan. Täällä olivat kaikki yhtä korkealla, ja hänen hyvä käytännöllinen ymmärryksensä teki hänet pian huomatuimmaksi kaikkien sisarten rinnalla. Edellinen abbedissa oli neuvotellut usein hänen kanssaan ja nykyinen turvautui häneen alituiseen. Vadstenan luostari oli siten hänen maailmansa, hänen valtapiirinsä, ainoa, jota hän rakasti ja jonka etuja hän tahtoi edistää.

Oli tosiaankin laita siten kuin Ursula oli kertonut; ritarille oli valmistettu tilaisuus paeta vankeudesta. Konfessori ja veli Laurentius olivat yksimieliset siitä, että hänen pidättämisestään voisi luostarille koitua auttamatonta vahinkoa; se oli melkein hansikas vasten kasvoja prinssi Kristianille, jonka lähettiläs hän oli, ja prinssin kanssa haluttiin monesta syystä pysyä hyvissä suhteissa.

Abbedissa ei saisi koskaan tietää tästä omavaltaisesta toimenpiteestä, ja jos saisikin, voisihan aina syyttää puutteellista valvontaa.

Herätti tosin jonkun verran kummastusta se, että abbedissa oli kaksi kertaa vastannut olevansa estetty, kun konfessori oli halunnut häntä puhutella, mutta siihen ei kiinnitetty mitään erikoista huomiota.

Sentähden herätti sitä suurempaa huomiota, kun tuomiorovasti lukuisine seurueineen saapui odottamatta myöhään illalla.

Hannu Brask ympäröi jo nyt mielellään itsensä melkoisella loistolla; kukaan ei ole pitänyt suuremmassa arvossa kuin hän sen merkitystä, että on joku kirkon ruhtinaista.

Se kunnioitus, millä hänet otettiin vastaan, oli sekoitettu pelon tunteella; tuntui ikäänkuin olisi ukkosta ilmassa, vaikkei ollutkaan mitään pilviä näkyvissä.

Vielä pahempaa tuli, kun saatiin tietää, että hän oli tullut abbedissan hartaasta pyynnöstä; se oli tapahtunut konfessorin tietämättä.

Abbedissalle ilmoitettiin heti, että tuomiorovasti määräsi keskustelun seuraavaksi päiväksi messun jälkeen.

Sillävälin otti tuomiorovasti selkoa olosuhteista luostarissa. Konfessori oli pitänyt päiväkirjaa ja voi sitä paitsi antaa tietoja monista muista luostareista, jotka oli perustettu samojen sääntöjen mukaan kuin Vadstenakin ja joiden kanssa hän oli sen johdosta ollut lähemmässä yhteydessä.

Hannu Braskilla oli suuri kyky nähdä ihmisten läpi, hän näki heti, että hänellä tässä miehessä oli edessään kyvykäs välikappale, mutta ei ajattelevaa, itsenäistä miestä. Abbedissakohan häntä mahtoi käyttää hyväkseen vai kuka muu?

Kun tuomiorovasti meni levolle, ja konfessori lähti hänen luotaan, kohtasi viimeksimainittu veli Laurentiuksen. Molemmat menivät yhdessä kirjastoon, jossa parhaiten oltiin häiriytymättä.

"Oletteko sanonut hänelle kaiken?"

"Sitä en uskaltanut!"

"Hän saa tietää sen huomenna!"

"Luuletteko todellakin...?"

"Panen pääni pantiksi, että salaisuus on keksitty."

"Sitä minäkin pelkään; mitä muuta varten tuomiorovastia olisi kutsuttu?"

"Mikä silloin on tarkoituksena?"

"Eroitaa minut toimestani!"

"Mahtaisiko sitä tarkoittaa!"

"Minä olen kuitenkin, mikäli olen voinut, koettanut olla sekä hänen että veljien mieleen."

"Niin todellakin olette ollut, ja jos olisitte ollut avomielinen tuomiorovastille, luulen, että hän olisi asettunut puolellemme; monet merkit viittaavat siihen, että hän on Tanskan ystävä."

"Nyt on liian myöhäistä!"

"Kenties ei!"

"Jos tiedätte keinon, niin sanokaa!"

"Sysätkää syy minun niskoilleni."

"Teidän?"

"Olkaa uskovinanne että ritari on vielä vankeudessa."

"Mutta en ymmärrä..."

"Minä olen ottanut pitääkseni huolta vartioimisesta, ja hän on päässyt vapaalle jalalle joko minun laiminlyöntini tähden tai sitten suostumuksellani..."

"Silloin olette hukassa!"

"Enhän kuitenkaan voi vapautua kaikesta syyllisyydestä."

"Tosin kyllä, mutta..."

"Joudun kumminkin siilien osalliseksi, parempi silloin, että otan koko syyn niskoilleni, niin te pääsette vapaaksi."

"Tiedän tuskin, voinko ja saanko ottaa vastaan sellaista ystävän palvelusta."

"Tehkää se epäröimättä!"

Seuraavana aamuna, kun kellot kutsuivat messuun, eivät kirkkoon rientäneet ainoastaan luostarin asukkaat, vaan koko kaupungin asujamet; tieto tuomiorovastin saapumisesta oli nopeasti levinnyt; pidettiin varmana, että hän toimittaisi messun, ja kaikkina aikoina on uudella ollut jotakin houkuttelevaa mukanaan.

Eivätkä toiveet pettäneetkään. Hannu Braskin mahtava ääni kumahteli kautta holvien, melkein kuin tuomiopasuuna; se herätti sekä pelkoa että ihailua, luultiin melkein salaman iskevän alas syntisiin. Silloin alkoivat urut soida ja sävelet yhtyivät enkelien kuoroon, joka lupasi sovitusta katuville ja rauhaa maahan, ihmisille hyvää tahtoa...

Kirkosta palasi kukin kotiaan _puhumaan_ siitä mitä oli kuullut ja nähnyt. Abbedissa lähti sisar Annan seuraamana ruokasaliin; siellä kokous oli pidettävä.

Tälläkin kertaa näyttäytyi Märeta ilman huntua. Se oli jotakin niin tavatonta, että se hämmästytti yksin Hannu Braskiakin, mutta hän vaikeni.

Konfessori oli kutsuttu olemaan läsnä, ja abbedissa pyysi anteeksi, ettei hän voinut olla ilman Annaa.

Sen jälkeen hän puhui; kertoi ritarin käynnistä, tarjouksesta, jonka hän oli tehnyt, ja sitten lahjasta, jota hän oli vaatinut Kristian prinssille.

"Tämä näyttää minusta hävyttömältä!" keskeytti tuomiorovasti.

Mutta Märeta jatkoi kertoen siitä kiukusta, jonka kielto oli synnyttänyt, ja lopuksi siitä loukkauksesta, jonka hän oli saanut osakseen.

"Ja mikä oli rangaistus?" kysyi Hannu herra suuttuneena.

"Luostarin vankila!"

"Onko hän vielä täällä?"

"Juuri sentähden olen pyytänyt teidän armoanne tulemaan. Olen antanut käskyn, että hänet on tuotava tänne ja luulen hänen odottavan ulkona."

Konfessori olisi tällä hetkellä toivonut kasvoilleen hunnun, josta Märeta ei välittänyt; hän silmäili nähtävällä levottomuudella ovea kohden.

Abbedissa pyysi tuomiorovastin suostumusta ja sen jälkeen helähti soittokello.

Kaikkien silmät olivat kiintyneet oveen.

Viipyi kotvan, ennenkuin se avautui. Veli Laurentius astui sisään allapäin ja katse maassa.

"Vanki?" huusi tuomiorovasti.

"Poissa!"

"Karannut?"

"Niin!"

"Milloin se tapahtui?" kysyi abbedissa.

"Yöllä vangitsemisensa jälkeen!"

"Kenen huolena oli vartioiminen?" kysyi tuomiorovasti.

"Minun, teidän armonne!"

"Ja te olette ollut siitä vaiti?"

"Toivoin voivani pitää sen salassa."

"Ettekö ole sanonut sitä edes konfessorillekaan?"

"En kenellekään."

"Tiedättekös, veljeni, näyttää epäiltävältä, että hänen pakonsa on tapahtunut teidän myötävaikutuksellanne."

Munkki seisoi hiljaa ja liikkumatonna.

"Puolustautukaa!" huusi Braskin jyrisevä ääni.

"En voi."

"Olette päästänyt hänet pakoon?"

"Niin, armollinen herra."

"Ja uskallatte sanoa sen?"

"Se on totta!"

"Mikä teidät on kiusannut siihen?"

"Vakaumukseni!"

"Teidän on ainoastaan toteltava!"

"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin kysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?"

"Mistä vaarasta puhutte?"

"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei suinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan ainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten mieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat takaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme."

"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?"

"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en tahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja jos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia, että menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi siihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan."

Näin sanoen lankesi hän polvilleen.

Tuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei hän mennyt vihollisen puolelle.

Märeta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovasti Laurentiuksen mennä.

"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria", virkkoi abbedissa. "Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen johdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka on vielä hallussani."

"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar", huudahti tuomiorovasti. "Teillä ei ole mitään syytä."

"Teidän armonne unhottaa loukkauksen, jonka olen saanut kärsiä; niin kauan kuin se on sovittamatta, ei minun sovi olla sisarten johdossa; minun täytyy kätkeytyä alimpain joukkoon..."

"Mutta silloinhan täytyy minunkin..." mutisi konfessori.

"Mikä teille on soveliasta, sen tietänette itse."

"Abbedissa on oikeassa", virkkoi tuomiorovasti: "Jos hän pysyy aikeessaan luopua korkeasta paikastaan, silloin täytyy konfessorinkin tehdä se."

"Pysyn siinä niin lujasti", virkkoi Märeta jälleen, "että pyydän teidän armoanne heti määräämään vaali- ja vihkimispäivän."

Konfessori katsoi olevansa velvollinen yhtymään samaan pyyntöön.

"Tulen tekemään tästä Laurentiuksesta konfessorin Vadstenaan!" tuumi tuomiorovasti itsekseen palatessaan Linköpingiin.

2.

NAISENRYÖSTÖ.

Pienessä kamarissa Tukholman linnassa seisoi kaunis Kaarina, nyttemmin muuttuneena oikeaksi hovineidoksi. Hänen isänsä, seppämestari, istui hajalla säärin muutamalla niistä pikku tuoleista, jotka koristivat huonetta; tuolin näytti olevan vaikea kannattaa häntä, ja väliin natisikin se aika tavalla hienoissa liitoksissaan.

Ei isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota; edellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa viihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä sitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka piteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien ja väliin nauraen:

"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin siunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat ainoastaan pyhät enkelit olla."

"Niin, niin!" nyyhkytti isä.

"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt hän oli luettuaan abbedissan kirjeen... Niin, ette suinkaan unhota antaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä."

"Onkohan noilla väliä!"

"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa."

"Sitä minä en tosin voi, mutta..."

"Penttihän voi auttaa teitä."

"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa..."

"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?"

"Eipä suuria; täällä on hyvä vartioväki."

"Luottakaa siihen!"

"Minä pyydän Penttiä."

"Antakaa hänelle tämä lippu, isä; siinä ei ole mitään sinettiä, kuten näette, ja siinä lukee vain: 'Minulla on täällä niin hyvä, että toivon ainoastaan, että kaikki ne, jotka minulle ovat rakkaat, olisivat täällä ottamassa osaa onneeni!'"

"Tarkoitat tietysti minua ja muoria, vai?"

"Kylläpäs olette kova arvailemaan, isä!" sanoi Kaarina ja kätki punastuvat kasvonsa isän rintaan.

"Annan kyllä hänelle lapun, siitäpähän näkee, että olet tottelevainen ja hyvä tytär."

"Rakas isä!"

"Ja sitten on sinun kirjoitettava."

"Kirjoitan yhtä usein kuin Penttikin."

"Pentti?"

"Teidän puolestanne, tietysti!..."

"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä..."

"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee. Ajatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin; kuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa nojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista, jottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean loimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin, kun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään, rakas isä, sen voin nyt huomata."

"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!" Ja karkean sepänkouransa selkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. "Mutta nyt kaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!"

Kaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä, ankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta... On itsestään selvää, että tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties unhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja kokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä suhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille... Tietysti ei ollut _aivan_ oikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja isäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia pikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen tapaamaan... Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin kuin hekin.

Pienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi polvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden puolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana rukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian helähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein, tulivatko leivosen kieleltä vai -- nuoren tytön.

Mutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin suurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se pian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.

Kun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja onnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut ainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan kuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori puolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden, silloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei piilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti silmiin. "Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle mitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta... Rohkeutta sentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on antava voiton..."

Päätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa asia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin edistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.

Palattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia päiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen varalta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja Vestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä tapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.

Sillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet, jotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan, avattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana toimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella viisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa, jolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa asioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus vaati.

Kirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää, että Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut lähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset saada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että lyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta lopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä Malmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia määrättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän Tukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään merkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden koetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä, herra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että kaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin vaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali päättyisi hyvin.

Kristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään. Ei hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti hän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. "Tahdon ainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin olisitte täällä läsnä", kirjoitti hän. "Tiedätte kyllä, että ketä Herra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka suuria ne lienevätkin."

Pian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut kirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa, johon hänen mielestään ei ollut luottamista.

"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta", kirjoitti Kristina; "onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin suurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin hänen puheilleen."

Kohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin abbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi miestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.

Herra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja sisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli herättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se tungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut hänen naisellista kainouttaan.