Part 4

Hänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli, valitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen seuraajakseen -- hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet siihen oikeutetuksi -- mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena aina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen rinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli enemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa maan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian astumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut abbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi vetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen paikan, joka hänelle oikeastaan kuului.

Kaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui aivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja kysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin katkeria kyyneliä.

"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin sitten halusi palastaa?"

"Ulos maailmaan!"

"Se on paha ja vaarallinen!"

"Juuri siksi tahdon sitä koetella."

"Etkö ensinkään pelkää?"

"En hitustakaan!"

"Mutta jos lankeat?"

"Silloin kai saan nousta jälleen."

"Sitä eivät kaikki voi."

"Pitäisin tietenkin aina pyhän Jumalan äidin ja vanhempani silmieni edessä."

"Luuletko sen auttavan?"

"Totta kai sekin, mutta tiedän myös, mikä auttaa paremmin."

"Mikä niin?"

"Rakkauteni!"

"Madonnaan?"

"Ja Penttiin! Hänen tähtensä uskon melkein voivani nostaa vuoria."

"Ansaitseeko hän sellaisen rakkauden?"

"Aivan varmasti!"

"Mutta jos petyt?"

"Niin silloin palaan tänne takaisin."

"Olet silloin saanut kylliksesi maailmasta?"

"Enemmän kuin kyllikseni! Mutta sitä ei tapahdu koskaan", lisäsi hän ja kuivasi pois muutamia kirkkaita kyyneliä, jotka oli kihottanut hänen silmiinsä kuvittelu, että Pentti saattaisi olla hänelle uskoton. "Minä olen hassu", sanoi hän nauraen, "hän on tuhat kertaa parempi kuin minä."

"Sinä unhotat, että hän kuuluu luostariin."

"Minä ajattelen yöt ja päivät, kuinka hän"... tässä hän keskeytti ja loi silmänsä maahan.

"Nyt häpeät omaa ajatustasi..."

"Ainoastaan lausua sitä teille, äiti."

"Voisitko ilmaista sen maalliselle äidillesi?"

"Sen olen tehnyt!"

"Ja hän vastasi?"

"Että jos Pentti tahtoi ruveta sepäksi kuten isäkin..."

"Väärin teki hän, joka toi sinut tänne tuollaisin miettein", virkkoi abbedissa tyytymätönnä.

"Hän pelkäsi ritarin pahoja aikeita."

"Hänen nimensä?"

"Herra Erik Abrahaminpoika."

"Lejon--huf--vud?"

"Niin, se hän lienee!"

"Oleskeleeko hän teidän luonanne?"

"Eilisestä alkaen... Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette... olette varmaan sairas!"

"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä." Lääke näytti rauhoittavan häntä... "Jätä minut nyt, Kaarina", sanoi hän. "Mene priorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan tänne luokseni."

Kaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin horroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: "Niin, tämä on jumalallista oikeutta", kuiskasi hän. "Minä riipuin vielä maailmassa, tämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja rangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla maailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle varmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!"

Ja kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa riemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri okaissaan ja siunasi niitä.

Kun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka kuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan hervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Te olette kutsunut minua", sanoi hän.

"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin tuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden pyydän heti päästä siitä vapaaksi."

"Et kyllin arvokas?" änkytti Anna. "Salaripissä tahdon ilmaista kaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?"

"Jos minut kutsutaan!"

"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman itsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan: oletko tuntenut maallista rakkautta?"

"En!" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. "Tunnen sitä ainoastaan halveksivani!"

"Rakkahin sisar, tuomitse lempeästi niitä raukkoja, jotka kärsivät katkeria tuskia."

"Oletko sinäkin kärsinyt, Märeta?"

"Olen, kovaksi onneksi!" Hän painoi päänsä Annan olkapäätä vasten ja itki hiljaa.

"Kärsitkö vieläkin?"

"En, kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt; kipu on temmattu pois juurineen, sentähden vuotaa sydän verta."

"Älä anna sen vuotaa kuiviin!"

"Jälellä olevat päiväni olen omistava kiitokseen ja ylistykseen!"

"Onko ihmetyö tapahtunut...?"

"Yksinkertaisimmatkin asiat voivat Jumalan äidin vaikutuksesta muuttua ihmetöiksi; olen kokenut sen."

Nyt kutsuivat kirkonkellot iltamessuun.

"Kuules, kuules!" huudahti Märeta innostuksella. "Koskaan ei kutsu ole ollut minulle tervetulleempi!"

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan palvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin tähdellisestä asiasta.

"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen palvelus!" vastasi abbedissa. "Aamulla varhain otan vastaan konfessorin."

Ja lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon. Konsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat, konsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä kuunnellakseen... He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen sielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten liiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.

Mutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä toisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän oli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi. Hän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta tämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti hänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut sydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma arvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.

Hienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta ymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa Vadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka hänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi unhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen niistä!... Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan Ingrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen senkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen sukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin hänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran nähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut päähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua... se seurasi häntä yötä päivää.

Se oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut vetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut Jumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!...

Ritari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli sellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien vaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin ritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.

Eikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.

Märeta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan uhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.

Luostarin sääntöjen mukaan oli abbedissalla, kun vieraat henkilöt saivat pääsyn hänen luokseen, oikeus pitää huntunsa alhaalla, mutta mitään kieltoa ei ollut kasvojeni pitämisestä paljastettuina. Hän tahtoi käyttää tätä vapautta hyväkseen, mies sai nähdä nämä kalpeat vanhettuneet kasvot, tuntematta piirrettäkään nuoresta, eloisasta tytöstä; mies sai kohdata kylmän, vieraan katseen silmistä, jotka niin monta kertaa olivat rakastavaisesti kohdanneet hänen silmänsä; hän sai lopuksi kuulla tahdonlujuutta siltä, jolla muinaisina päivinä ei ollut muuta tahtoa kuin hänen.

Konfessori oli jo edellisenä päivänä kirjallisesti pyytänyt että ritari, herra Erik Abrahaminpoika pääsisi abbedissan puheille ja hän oli määrännyt ajan kello kuudeksi seuraavana aamuna rukouksen jälkeen.

Märeta valmistui siihen palavasti rukoillen; kun Anna kysyi, tarvittiinko häntä, vastasi hän: "Ei saapuvilla, mutta läheisyydessä."

Kun palvelijatar ilmoitti, että konfessori ja ritari odottivat ruokasalissa, tahtoi Anna vetää hänen huntunsa kasvoille. "Ei", vastasi hän. "Tahdon nähdä itse ja toivon myös, että minutkin nähdään."

Jalo ja arvokas oli ryhti, jolla hän vastasi konfessorin ja ritarin tervehdykseen ja sen jälkeen asettui paikalle, joka kuului hänelle.

Konfessori otti sananvuoron ja lausui, että sen yleisen levottomuuden aikana, mikä vallitsi maassa valtionhoitajan vaalin aikana, pidettiin tärkeänä tietää, kumpaako puoluetta luostareissa kannatettiin, kun niiden vaikutus ulkopuolelleenkin oli yleisesti tunnettu.

Ritari puuttui sen jälkeen puheihin; hän ei kieltänyt, että hän oli Tanskan mies, päinvastoin piti hän sen kunnianaan ja tahtoi kaikin voimin edistää sen etuja. Nyt oli hän matkalla etsiäkseen käsiin harvat ruotsalaiset ystävänsä, ja hänen sydämensä oli silloin ensimäiseksi kaikista vetänyt hänet Vadstenaan.

Märeta piti pienet silmänsä lujasti kiinnitettyinä häneen; jos Märeta oli vanhentunut, ei toinenkaan ollut sitä tehnyt vähemmän, mutta lisäksi oli hänen ulkonäössään jotakin halpaa, jota siinä ei ollut ennen näkynyt. Kun hän oli lopettanut, virkkoi abbedissa kylmästi:

"Teillä on siis sukulaisia täällä?"

"Minulla on täällä se, joka on minulle ollut kallein kaikista!"

"Miksi tulette sitten tänne?"

Konfessori heitti pikaisen katseen ritariin; tämä oli kenties ollut sangen avomielinen, kenties kerskaillenkin puhunut muinaisista päivistä, mutta uhmaileva kysymys loukkasi häntä ja hän vastasi siihen rohkeasti samalla tavalla:

"Juuri sentähden!"

Vaikka Märetakin tunsi iskun, ei kuitenkaan kukaan voinut lukea sitä hänen marmorimaisista kasvoistaan. Ainoastaan hieman ylvähtävämmin kuin tavallisesti hän vastasi: "Teille ei näytä olevan tunnettua, että minulla on täällä määräämisoikeus!"

Erik herra huomasi poikenneensa väärälle tielle ja lisäsi pehmeällä ja alistuvalla äänellä:

"Rohkenin toivoa, ettei minua ole kokonaan unhotettu!"

Märeta näki neljä silmää kiinnitettynä itseensä, mutta hän vastasi yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Mikä on nykyisyyden jälkipuolella, sitä ei ole minulle olemassa... se on aikoja sitten ja ainaiseksi unhotettu!"

Ritari karahti punaiseksi. Hän sammalsi muutamia epäselviä ja ajatuksettomia sanoja.

Konfessori katsoi täytyvän tulla hänelle avuksi ja virkkoi sentähden: "Kunnianarvoisa abbedissamme tulee varmaan osanotolla kuuntelemaan teitä, herra ritari; isänmaan asia on myös meidän."

"Puhukaa esteettömästi!" lisäsi abbedissa.

Ritari kertoi Arbogan kokouksesta, jossa herra Erik Trolle oli valittu valtionhoitajaksi, hän lisäsi myös, että Sten Svantenpoika, saatuaan turvakirjan, lopulta oli saapunut ja saanut viimeiseksi kaikista merkitä nimensä sen valtakirjan alle, joka lähetetään hengellisille ja maallisille herroille, joiden oli mentävä Halmstadissa Tanskan kuninkaiden lähettiläiden kanssa pidettävään kokoukseen.

"Milloin se pidetään?" kysyi konfessori.

"Helmikuussa, mutta se ei kuten tavallisesti vie mihinkään, ei ainakaan tärkeimmässä suhteessa: se ei tule vaikuttamaan mitään vaaliin."

"Eikö se ole jo ratkaistu?"

"Valtakunnan ylhäisimpäin miesten puolelta, jalo rouva, mutta ei kansan, joka, Jumala paratkoon, on saanut vallan, mikä uhkaa syöstä maan ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon."

"Totta on", huokasi konfessori, "että kunnioitus kirkkoa ja sen palvelijoita kohtaan on viime aikoina kärsinyt suurta vauriota, ja juuri penseitä ja välinpitämättömiä herättääkseen arkkipiispa uskollisten kanssa kaikin voimin harrastaa uusien pyhimysten julistamista."

"Sellaisen täytyy saavuttaa kannatusta!"

"Omin varoin emme voi mitään. Hurskas rouva äitimme on erittäinkin harrastanut Skenningen siunatun sisar Ingridin pyhäksijulistusta, mutta tuo suuri summa, kahdeksan tuhatta tukaattia..."

"Sen voin minä hankkia", sanoi ritari.

Märeta ei voinut olla hätkähtämättä, mutta hän huomasi myös, että konfessorin hämmästys oli teeskennelty, tämä tiesi asiasta jo ennen ja oli siis sovittu hänen yllättämisestään.

Juuri sentähden kävi hän niin paljon varovaisemmaksi. "Sellainen summa vaatii suurta hyvitystä", sanoi hän.

"Se ei vaadi mitään! Siunattu Ingrid oli läheinen sukulaiseni, ja ken auttaa hänen kirkastamistaan, hän voi saada synninpäästön monille synneille."

"Kaikille!" huokasi konfessori.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että omat tulolähteeni näyttäytyisivät riittämättömiksi, täytyy minun kääntyä kruununprinssin puoleen", lisäsi ritari. "Ja hän on oleva iloinen voidessaan antaa Ruotsille ja erittäinkin Vadstenan luostarille tämän todistuksen suopeudestaan."

"Kiitokseksi siitä suojeluksesta, jota Tanskan kuningattaret ovat saaneet täällä?" kysyi abbedissa.

"Hän kyllä sanoo kerran itse syyn", virkkoi ritari jälleen. "Mutta mielelläni tahtoisin viedä hänelle terveiset, että hänellä on täällä ystäviä, jotka urhoollisesti seisovat hänen puolellaan."

"Niitä hänellä on!" huudahti konfessori.

"Todistakaa se sitten!"

"Millä tavoin?"

"Lähettäkää hänelle mitä hyvänsä, josta voin sanoa: Tämä tulee Vadstenasta."

Konfessori katsoi Märetaan.

"Meillä ei ole mitään oikeutta riistää luostarilta kalleuksiaan", sanoi hän. "Jo Kristian otti sitä paitsi kruunun ja muita kalleuksia."

"Parempi on antaa", huomautti ritari.

"Viisaus kenties sitä vaatii", lisäsi konfessori.

"Suoraan sanoen olen matkustanut tänne kuninkaan käskystä."

"Luostariako ryöstämään?" kysyi Märeta.

"Vaatimaan näytettä sen alamaisuudesta."

"Miksette käänny arkkipiispan puoleen?"

"Hän vaikenee ja suostuu."

"Minut on asetettu hoitamaan ja varjelemaan luostaria enkä minä voi suostua varkauteen, sitä halveksittavampaan, kun se sisältää maanpetoksen!"

"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa", puuskahti Erik herra vimmastuneena, "häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta ennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin tehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua paukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä ystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen viehkeän emäntänsä -- ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei sillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään."

Konfessori kalpeni pelästyksestä. "Ajatelkaa sanojanne, ritari", sanoi hän.

Abbedissa oli noussut. "Menkää!" käski hän ankarasti, "älkääkä enää näyttäytykö täällä!"

"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!" huudahti hän vimmoissaan. "Mutta en ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä mukanani -- en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan."

Konfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili vastaan kaikin voimin.

Abbedissa soitti kiihkeästi.

Kaarina riensi sisään.

"Niin, hänet, hänet minä otan!" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä tyttöä kohden.

Tyttö turvautui abbedissaan.

"Seiso paikoillasi!" käski tämä. "Tahdon nähdä, uskaltaako hän minun ollessani läsnä." Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein uhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.

Ritari näytti todellakin hieman pelästyvän, ja kun luostarin palvelijat joukolla tulla tölmähtivät sisään, lähti hän mielisuosiolla konfessorin mukaan.

Märeta näytti jähmettyneen jääksi, hän seisoi liikkumatonna risti kädessään, oli kuin inhottava näky ei ottaisi hänen silmistään väistyäkseen.

Anna, joka melkein heti oli tullut paikalle, puhui tyynnyttäviä sanoja, mutta Märeta katseli häntä ainoastaan jäykin katsein, ja vasta sitten, kun Anna tarttui ristiä pitelevään käteen, alkoi elinlämpö palata; käsivarsi vaipui alas ja pää painui ystävän rinnalle.

"Hirvittävää, kamalaa!" kuiskasi hän.

"Se on nyt ohitse!"

"Niin, ainaiseksi!"

"Häntä on rangaistava ankarasti."

"Millä tavoin?"

"Se on teidän määrättävä."

"Vankeuteen!"

"Niin, luostarivankilaan."

"Kuinka kauaksi?"

"Viikoksi."

"Se on liian vähän."

"Siinä on kylliksi."

"Saanko ilmoittaa tahtonne konfessorille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse."

Kaarina, joka sillävälin oli levännyt polvillaan Märetan edessä, kohotti nyt itkien kasvonsa häntä kohden. "Minäkin olen rikkonut", valitti hän.

"Miksi tulit sisään."

"Kuulin kiihkeitä ääniä ja kellonkilinän... pelkäsin, että jokin vaara uhkasi teitä..."

"Lapsi parka, se uhkaa sinua paljon suuremmassa määrin, mutta pyhä neitsyt on ilmoittava minulle, mitä minun on tehtävä."

Puolta tuntia myöhemmin pyysi konfessori jälleen tavata abbedissaa. Hän oli sangen hämillään ja sanoi, että ritari, joka oli aamulla juonut lasin viiniä, oli sen jälkeen tuntenut pyörrytystä, kova lämmin huoneessa oli puolestaan tehnyt tehtävänsä saattaakseen hänet tykkänään ymmälle... Heti ulkoilmaan päästyään palasi hän tasapainoonsa... Hän oli nyt aivan epätoivoissaan ja rukoilee abbedissalta anteeksi.

"Toivooko hän pääsevänsä rangaistuksetta?" huudahti Märeta.

"Hän alistuu teidän armonne oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta panee toivonsa teidän suureen lempeyteenne."

"Sitä ei hän ansaitse."

"Se onneton tila, jossa hän oli, saattoi hänet sanomaan perättömiä asioita, niin esimerkiksi herra Knut Alfinpojasta ja Herra Sten Sturesta, jota hän suuresti kunnioittaa..."

"Tapahtuiko tämä kaikki houretilassa?"

"Hän vannoo sen Kristuksen haavojen kautta."

"Sitten oli kai samaa laatua hänen aulis lupauksensakin?"

Konfessori oli kuin puulla päähän lyöty. "Luulen", änkytti hän, "että se oli vilpittömästi tarkoitettu."

"Pyytäkää häntä sitten jättämään tuo suuri summa Tanskan kuninkaalle... Sellaiset syntirahat eivät ole soveliaat pyhään tarkoitukseen."

"Mutta, teidän armonne..."

"Tahdotteko tietää rangaistuksen?"

"Rangaistuksen?"

"Joka on aiottu ritarille?"

"Pidättekö kiinni siitä?"

"Järkähtämättömästi!"

"Mutta kuningas...?"

"Kirkon laki!"

"Tosin kyllä, mutta..."

"Vietäköön hänet luostarin syvimpään vankikoppiin."

"Siihen hän ei alistu."

"Hänen täytyy!" huudahti abbedissa.

"Tahdotteko myös kantaa seuraukset, jalo rouva?"

"Sen teen!"

"Mutta ajatelkaa, että tämä tietää välirikkoa Tanskan kanssa!"

"Ajatelkaa sitä kuuliaisuutta, mihin olette minulle velvollinen!"

Konfessori teki syvän kumarruksen ja lähti; täällä oli turha vaiva puhua järkeä, tuumaili hän itsekseen ja melkein samat sanat toisti hän ritarille ja veli Laurentiukselle, jotka istuivat kirjastossa loimottelevan takkavalkean ääressä.

"Ei voi kieltää, että ritari on pahoin hairahtunut", virkkoi viimeksimainittu.

"Minun sappeni nousi päähäni", vastasi edellinen. "En voi kuunaan sietää naisten loruja."

"Sen mukaan, mitä itse sanoitte..."

"Niin, muinaisina aikoina; kun hän kielsi sen, ajoi se sapen vereeni, mutta hän on muuttunut yhtä paljon ulkonaisesti kuin sisäisestikin."

"Minua ihmetyttää, ettei hänellä kuten tavallisesti ollut huntua kasvoillaan."

"Luultavasti tahtoi hän näyttää vastakohdan kokonaisuudessaan, mutta jos hän tahtoo niskoitella, niin voin minäkin tehdä samoin. Lupaukseni..."

"Siitä hän vapauttaa teidät."

"Se ei ole mahdollista!"

"En laske leikkiä."

"Ja luostarin lahja prinssille?"

"Sen hän antaa teille yksityisesti."

"Minulle?"

"Teidät pannaan vankeuteen."

"Minut?"

"Niin kuuluu käsky."

"Sitä ei noudateta!"

"Täytyy!"

"Tekö uskaltaisitte..."

"Meidän täytyy, herra ritari!"

"Ja me teemme teidän vankeutenne niin lieväksi kuin mahdollista", lisäsi Laurentius.

"Juuri nyt on aikani tärkeämpi kuin koskaan, minun täytyy pitää silmäni auki kaikille puolin ja vastustaa ja estää Sten Sturen hankkeita... Olen luvannut elävänä tai kuolleena jättää hänet tanskalaisten käsiin ja olen pitävä sanani paremmin kuin appiukkoni, kun hän sitoutui tekemään minut Ruotsin rikkaimmaksi mieheksi."

"Ainakaan ei häneltä liene puuttunut tahtoa siihen?"

"Mutta ymmärrystä! Hän oli houkkio."

"Olette sentään kuninkaan ystävä?"

"Niin, nuoren kuninkaan! Hän on luvannut minulle kaikkityyni takaisin, heti kun tuon hänelle hopeavadilla..."

"Johannespään?"

"Juuri sen!"

"Tulkaa nyt, herra ritari!"

"Mihin?"

"Vankeuteen!"

"Viekää minut sinne väkivallalla, jos voitte!" huusi Erik ja vetäisi miekkansa, jota hän heilutti.

"Me voimme kutsua apua ja vaikkakin se voi maksaa muutamia naarmuja, jäätte alikynteen. Oma etunne vaatii, että seuraatte mielisuosiolla."

Ritari tuumaili tuokion, sitten vetäisi hän esiin täytelään rahakukkaron. "Kultaa!" sanoi hän viitaten välkkyviin rahoihin, jotka kiiluivat kukkaron silmukoista. "Siinä, ottakaa!"

Konfessori ja Laurentius katsoivat toisiinsa. "Luulenpa, että epäröitte?"

Ensiksimainittu soitti kelloa ja muuan palveleva veli astui sisään.

"Onko lyhty sytytetty?"

"Kyllä, kaikki on kunnossa!"

"Seuratkaa meitä, herra ritari!" sanoi konfessori.

"Totelkaa ja minä pelastan teidät!" kuiskasi Laurentius.

Ritari päästi kirouksen ja kaikki neljä menivät luostarin portaita alas.

Sillävälin oli abbedissa innolla kirjoittanut kirjettä; monta kertaa täytyi hänen keskeyttää, joko käsiliinallaan kuivatakseen pursuvia kyyneleitä tai haudatakseen kasvonsa siihen ja hillittömästi itkeäkseen...

Vihdoin oli pitkä kirje valmis, hän taittoi sen kokoon ja kirjoitti päällekirjoituksen.

"Jalolle ja yleväsukuiselle rouva Kristina Gyllenstjernalle."

Sen jälkeen painoi hän siihen suuren vahasinetin.

"On mahdollista", tuumi hän itsekseen, "ettei hänen armonsa arkkipiispa hyväksy toimenpidettäni, mutta luulen varmasti, että pyhä jumalanäiti silmäilee sitä mielihyvällä ja sentähden jätän kaikki epäilykset mielestäni."

Nuori Kaarina Eliaantytär oli abbedissan tahdon mukaan ilolla jäänyt huoneeseen hänen luokseen. Tytöllä oli luettavanaan suuri kirja, jossa kerrottiin pyhimyksistä, ja hän näytti kovasti kiintyneen siihen.

Silloin kutsui abbedissa häntä: "Tahdon lähettää sinut pois tämän kirjeen keralla", sanoi hän.

Kaarina otti kirjeen ja luki päällekirjoituksen: "Onko hän nuoren herra Sten Sturen puoliso?" kysyi hän. "Eikö hän asu Tukholmassa?"

"Kyllä, niin luulen!"

"Ja minä saan..." hän punastui ilosta ja hämmästyksestä, "... tahdotteko todellakin...?"

"Uskollinen palvelija tulee mukaasi."

"Onko minun tuotava vastaus?"

"Toivoisin mieluummin, että Kristina tahtoisi pitää sinut palveluksessaan."

"Oletteko pyytänyt häneltä sitä? Oi, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille!" Ja hän suuteli Märetan vaatteen liepeitä ja lopuksi hänen käsiään.

Mutta tämä veti hänet syliinsä; nuoren tytön suudelmat ja hyväilyt lämmittivät häntä, ja kyyneleet lankesivat kasteena sairaalle sydämelle.

"Tule onnelliseksi!" sanoi hän. "Ja ennen kaikkea tule hyväksi! Rukoilen joka päivä madonnaa puolestasi niin kauan kuin elän... rukoilen, että hän vahvistaisi sinua kiusauksissa."

"Rukoilkaa hänenkin puolestaan", kuiskasi Kaarina.

Mutta nyt sysäsi Märeta hänet luotaan. "Ymmärtämätön lapsi, et tiedä mitä sanot. Mene, kutsu portinvartijasisar."

Tämä, jota tavallisesti sanottiin Ursula muoriksi, nautti suurta arvoa luostarissa. Hän oli ollut naimisissa katonpanijan kanssa, joka ollessaan työssä luostarissa oli pudonnut maahan ja ruhjoutunut kuoliaaksi. Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme poikaa, kaikki ilman turvaa; heidät luettiin sen ajan käsityksen mukaan luostarin väkiin, eikä uskollisempia, vilpittömämpiä palvelijoita voinut olla.