Part 3

Tehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli samaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus oli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin hyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen, hän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen edistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja Pernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.

Vadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari, ja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi tanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja, sentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän antoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen käyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään: hänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa oli odottamaton... Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun hän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan seisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman ihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä -- piispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen tämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen ammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: "Tuolla on se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen, että minä kuolen isänmaani kavaltajana!" Mutta Pernilla ei ollut mitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin, keksiäkseen, kehen hän viittasi.

"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!" huudahti piispa. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!"... Nyt lyötiin rumpua, jotta hänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja mahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: "Hyvästi, kurja maailma!" Sen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat tuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan... Se vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin, ryppyisiin kasvoihin... Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet niin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi... Mutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut paeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi seista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin... Se oli hirveä piina... Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi huutaa apua, mutta kieli teki tenän... Hän kärsi hornan tuskia... Hän teki epätoivon ponnistuksen... Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen vapisevilta huuliltaan ja -- hän heräsi.

Oli valoisa päivä.

Samassa astui sisar Anna sisään.

"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?" sanoi hän.

"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä."

"Sepä ikävää."

"Se oli kai viinin vaikutusta."

"Unet voivat myös olla merkkejä."

"Minä en usko moista."

Sisar Anna pani kellon pöydälle ja sanoi, että rouva sai soittaa, kun tahtoi syödä aamiaista. Sen jälkeen aikoi hän mennä.

"Milloin voin tavata abbedissaa?"

"Minä kysyn häneltä."

"Kohta sen jälkeen tahdon lähteä matkalle."

"Kello on nyt yhdeksän."

"Lähden yhdentoista aikaan."

"Ilmoitamme kyllä palvelijoillenne."

Sisar Anna meni, mutta Pernilla rouva ei voinut vapautua unestaan. Kamalat silmät tuijottivat yhä häntä kohden, eikä hän olisi mistään hinnasta maailmassa enää jäänyt toiseksi yöksi luostariin.

Ainoa nunna, joka näyttäytyi, oli sisar Anna; hän piti huolta hänen palvelemisestaan ja vastaili kysymyksiin ainoastaan yksikantaan.

Aamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.

"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään", sanoi Anna.

"Mutta kenties huomenna?"

"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan."

"Aikani ei valitettavasti sitä salli", vastasi Pernilla. "Ja minä luotan sormukseeni."

"Minä lähetän sen kerran."

Niin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän ratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea muuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli juuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka tuli luostarin toiselta puolen.

Oli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää se palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen: "Kunnianarvoisa isä!"

"Mitä haluatte, tytär?"

"Isä Laurentius!"

"Rouva Pernilla Klauntytär!"

"Olette siis jälleen kotona?"

"Kuten näette!"

"Olisinpa sen tiennyt!"

"Mitä silloin?"

"Silloin olisin heti kääntynyt teidän puoleenne."

"Voinko siis tehdä jotakin?"

Viekkaus ei ollut auttanut mitään. Pernilla jätti nyt kaiken teeskentelyn ja sanoi kursailematta:

"Eikö Vadstenan luostarin täydy hänen pyhyytensä paavin ja Ruotsin kirkon etujen tähden kaikin voimin edistää unionia Tanskan kanssa?"

"Tai rauhanystäviä."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei suinkaan."

"Tarkoitatteko, että kirkko saisi suurempia etuja rauhanystäviltä?" kysyi Pernilla kummissaan.

"Sitä tarkoitan!"

"Riippuu siitä kuka tarjoaa enimmän!"

"Sehän se ratkaisee."

"Tanskan kuningas antaa juhlallisia lupauksia."

"Kirkolla on monia nälkäisiä suita, se ei voi sentähden tyytyä lupauksiin."

"Kultaa siis!"

"Mieluimmin kultaa!"

"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti."

"Mutta käsirahat?"

"Annan teille sata tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!"

Pernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen kanssaan... vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä sanalla?... "Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä", sanoi hän sangen terävästi. "Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään, melkoisesti tinkimään."

"Ei hitustakaan!"

"Silloin emme puhu siitä enempää." Ja sanomatta edes jäähyväisiä palasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti kaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut.

Isä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi ratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:

"Hänestä voisi tulla välittäjä... kylvö on tehty, meidän on annettava aikaa, jotta se ehtii orastamaan."

Verkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta kuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät säkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa hartiavoimin muokattiin alasimella.

"Jumalan rauhaa, mestari Elias!"

"Kaikki pyhimykset! Isä Laurentius!" Ja seppä heitti vasaran syrjään, temmaten lakin päästään.

"Äsken kotiutunut! Sentähden minua miellyttää hieman katsella ympärilleni täällä rakkaassa Vadstenassa."

"Täällä on kai hyvin vähäpätöistä verraten siihen ihanuuteen, mitä kunnianarvoisa isä on nähnyt?"

"Tosin kyllä; mutta kellekäpä ei kotikuusi suloisimmin humisisi, vai kuinka, mestari?"

"Tietysti!" vastasi tämä raapien korvallistaan. "Vaikka voihan silläkin olla puolensa jos toisensakin."

"Luulin, että teillä on onnellinen koti?"

"Ei mitään syytä valittamiseen! Eukko on hyvä ja tyttö samaten!... Kenties liiankin hyvä muutamain mielestä", lisäsi hän ja pyyhki nokisella työmekkonsa hihalla hikistä otsaansa, jolle siten tuli yhä enemmän taikamaisia salamerkkejä.

"Kuinka vanha tyttärenne on?"

"Äsken täyttänyt viisitoista."

"Tiedonhaluinen?"

"Liiaksikin säätyynsä nähden."

"Antaa hänen päästä maailmaan!"

"Eukko ei tahdo..."

"Riippuu kai..."

"Aivan niin! Hän pelkää maailman armottomia käsiä."

"Voisin tehdä erään ehdotuksen."

"Vai niin!" vastasi seppämestari jotensakin kylmäkiskoisesti. Katse, jonka hän heitti isä Laurentiukseen, näytti melkein sanovan: "Olen saanut sellaisista kyllikseni."

Toinen ymmärsi heti tarkoituksen: "Se ei ole alkuaan minun -- vaan abbedissan."

"Abbedissan? Se on toinen asia. Sellaista kunniaa ja onnea kuin että Kaarina pääsisi luostariin ja saisi oppia siveyttä ja tapoja... pyhä Santa Birgitta, sitä emme ole konsanaan uskaltaneet ajatella."

"Ajatelkaa nyt!"

"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse heille tämän onnen?"

"Sen teen mielelläni."

Isä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä paitsi oli hänellä omat tuumansa.

Elsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän menevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin, vaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.

Kun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski tämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten kamariin.

Siellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla. Suloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät, joita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä, hymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi helmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä pyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen ympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta, ja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle anteeksi.

Tyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä munkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet; hymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta nauttivan tämän kummastuksesta.

"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi", käski äiti. "Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan."

Tyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen ulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.

Heti hänen mentyään riensi Elsa vastakkaiselle ovella ja pilkisti avaimenreiästä sisään.

"Jalo ritari makaa vielä", sanoi hän.

"Makaa?... Onko hän sairas?"

"Hän ei tullut kotiin ennenkuin aamulla."

"Missä hän on sitten viettänyt yönsä?"

"Minä en tiedä -- mutta..."

"Puhukaa ujoilematta, Elsa muori."

"Hän oli juovuksissa!"

"Onko se mahdollista!"

"Ei hän tahtonut mennäkään levolle. Onneksi oli mieheni jo mennyt pajaan, niin ettei hän tiennyt mitään..." Hän keskeytti sammaltaen.

"Te salaatte jotakin, Elsa muori."

"Kaarina parkani."

"Ihastuiko ritari häneen?"

"Onnettomuudeksi!"

"Kertokaa..."

"Kaarinan täytyi piiloutua kellariin, ja vasta sitten kun ritari oli turhaan etsinyt häntä, voin hänet saada menemään levolle."

"Onko Kaarina nyt mennyt kellariin?"

"Kyllä, kirsimarjajuomaa noutamaan."

"Sulkekaa hänet sitten uudestaan sinne, kunnes olemme päättäneet keskustelumme, -- mutta tehkää se heti."

"Tahdon sanoa hänelle, että ritari on ylhäällä jälleen, niin hän jää sinne vapaasta tahdostaan." Elsa riensi täyttämään saamaansa käskyä.

Isä Laurentius oli keksinyt Kaarinan kadulle tähystelevän katseen; hän tiesi, että juuri tähän aikaan oli odotettavissa tavallinen vierailu luostarista, ja muutamien minuuttien kuluttua havaitsikin hänen tarkka katseensa veli Mathiaan ja Pentti teinin, jotka lähestyivät nopeasti, kummallakin kirja kainalossaan. Tämän johdosta hän lähettikin Elsa muorin sulkemaan nuoren tyttärensä kellariin.

Elsa palasi muutamain sekuntien kuluttua. "Tyttö oli iloinen saadessaan jäädä sinne", sanoi hän.

"Pidä nyt yhtä kanssani kaikessa!" kuiskasi isä Laurentius.

Molemmat uudet vieraat astuivat sisään ja näyttivät joutuvan aika hämilleen nähdessään Laurentiuksen.

Elsa ei hänkään ollut vähemmässä määrin ymmällä; hän ei oikein tiennyt, kuinka käyttäytyä.

Laurentius katsoi vuorotellen toisesta toiseen; hän nautti heidän hämmennyksestään. "Ette kai tiedä, mitä on tapahtunut?" sanoi hän veli Mathiaalle.

"En, mitä sitten?"

"Elsa muorilla on ylhäisiä vieraita."

"Ketä sitten?"

"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."

"Vai niin!"

"Siitä voi koitua hänen talolleen monia ja suuria etuja."

"Erik herra on Ruotsin kavaltaja."

"Naimisensa kautta Paul Laxmandin tyttären kanssa tuli hänestä Tanskan kuninkaan mies."

"Paul Laxmand, hänhän joutui epäsuosioon."

"Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon."

"Ja Erik herran emäntä on kuollut aikoja sitten; kenties hän nyt onkin siitä syystä niin nuoren kuninkaan suosiossa."

"Miksi tulee hän tänne?"

"Sanotaan, että hän aikoo mennä luostariin."

"Ja sentähden..."

"Hän tahtoo uskotella meille, että hän on sentähden tullut tänne", lisäsi Laurentius.

"Uskotella?"

"Asianlaita on se, että hän on mitä hurjimmin hurmaantunut nuoreen Kaarinaan..."

"Vastahan hän on nähnyt hänet eilen..."

"Huhut, juorut...! Kaarinan tähden hän on tullut tänne, ja hehku on leimahtanut ilmiliekkiin..."

"Pyhä neitsyt!"

"Kuka pelasti hänet?" huudahti Pentti, kalpeana kauhusta ja mielenliikutuksesta.

"Elsa kääntyi minun puoleeni... Minä sen tein!"

"Missä hän on nyt?"

"Se on minun salaisuuteni!"

"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?" kysyi veli Mathias liikutuksella, jota hän ei voinut salata.

"Kyllä, minä tiedän sen!"

"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?"

"Sitä en uskalla."

Pentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen yhteenpuristuneilta huuliltaan.

"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa", puuttui Laurentius ankarasti puheeseen. "Mitä tyttöön tulee, täytyy sen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan, samoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan opetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se koituva hänelle suureksi siunaukseksi."

"Niin olen minäkin ajatellut!" huokasi Mathias.

"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa Elsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja salaripissä."

Mathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.

Laurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän voinut tulla ulos. "Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi", käski hän Elsa muoria.

Tämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia minuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.

Kaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan tulvehtivaa iloa.

Isä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä ollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.

"Tein erehdyksen", sanoi hän, "kun taivutin Elsa muorin ottamaan vieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin, ettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen näkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos Kaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen, menen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa."

Vanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan, mutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.

"No, tyttö, etkö kiitä?"

"En minä tahdo ruveta nunnaksi..." mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa nipukkaa nypelöiden.

"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?" kysyi äiti.

"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä", lisäsi isä Elias.

Kaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.

"Täytyy kulua vuosia ennenkuin siitä voi olla kysymystä", sanoi Laurentius; "nyt on hänet ensin pelastettava uhkaavasta vaarasta."

"Messun jälkeen vien hänet kirkosta mukanani ylös luostariin", sanoi Elsa.

Perheen siunausten saattamana palasi Laurentius luostariin. Elsa muoria kiellettiin ilmoittamasta ritarille hänen käynnistään.

Luostariin palattuaan kutsutti munkki heti Pentin luokseen, tämä oli menetellyt suorastaan vastoin hänen tahtoaan ja käskyään ja häntä oli sentähden rangaistava.

Suuri oli hänen hämmästyksensä nuorukaista nähdessään. Tavallisesti niin raukeat silmät säteilivät ilosta, poskilla oli raikas puna, hän kantoi päänsä pystyssä; koko mies oli saanut voimaa ja jäntevyyttä... Mitä maksoi puhua hänelle rangaistuksesta, se ei häntä lainkaan liikuttaisi.

Laurentius kysyi sen sijaan: "Mitä on tapahtunut?"

Silloin vaipuivat silmät maahan ja pää painui.

"Pentti!"

"Isä!"

"Sinä et vastaa."

"Sallikaa minun vaieta!" Hän kohotti rukoillen katseensa, ja molemmat silmät olivat täynnä kyyneliä.

"Oletko antanut muita lupauksia kuin minulle?"

Nuorukainen lankesi polvilleen. "Anteeksi, anteeksi!"

"Puhu! Käsken sinua!"

"Hän on vannonut minulle ikuista rakkautta!"

"Milloin?"

"Äsken, kun olimme siellä!"

"Ethän sinä voinut tavata häntä."

"Kun meidän piti palata kotiin, tarttui liepeeni erääseen kellarinluukkuun, kuten luulin; kumarruttuani alas irroittaakseni sen, kurottautui hän ylös minua kohden. 'Uskollista rakkautta aina kuolemaan', kuiskasi hän. 'Aina kuolemaan!' toistin minä".

Laurentius pani käden silmilleen; mitä hän oli tahtonut estää, sitä hän oli sen sijaan edistänyt.

"Totista veljen ja sisaren rakkautta", huudahti hän innotellen, katse suunnattuna taivasta kohden. "Kaarina ei rupea koskaan nunnaksi."

"Kyllä, jos hänellä on kutsumusta siihen."

"Jääkö hän tänne luostariin?"

"Sitä en tiedä."

"Hän ei saa enää nähdä häntä."

"Minä lähden vartioimaan kellarin edustalle."

"Hän ei ole enää siellä!"

"Poissa jo?"

"Ja varmassa turvassa!"

"Sisarluostarissa?"

"Se on varmin ja tyynin satama syntisen maailman rajusäitä vastaan! Kirkossa saat aina kohdata hänet ja sieltä on teidän yhteinen ylistyslaulunne kohoava pyhälle neitsyelle... saatte kuulla toistenne askeleet, toistenne hiljaiset huokaukset ja, sinä alttariaitiosta, hän lehteriltä, toivottaa toisillenne pyhän neitsyen siunausta ja autuasta rauhaa, jota hän yksin antaa."

Pentti tunsi aivan kuin huumausta, hän imi sieluunsa tätä suloista myrkkyä... Voisiko hän ajatellakaan luostarin jättämistä niin kauan kuin Kaarina oli täällä... Mahdotonta, mahdotonta!... Jos Kaarina päätti jäädä tänne, silloin tahtoi hänkin tehdä niin, sillä ainoastaan hänen läheisyydessään tahtoi hän elää ja -- kuolla!

Isä Laurentius saattoi nyt huoletta jättää hänet; siinä haltioitumistilassa, jossa nuorukainen oli, ei ollut mitään pelättävää; ja hänen täytyi ajatella Kaarinan saattamista turvaan.

Laurentiuksen tehtävänä oli ilmoittaa konfessorille ne asiat, jotka olivat alistettavat abbedissalle; tämä saattoi sitten, joko itse tai yhdessä anojan kanssa, esittää asian. Mutta milloin konfessori ei ollut saapuvilla, oli Laurentiuksen, hänen lähimpänä miehenään, mieskohtaisesti pyrittävä abbedissan puheille. Jo edellisenä päivänä oli hän aikonut tehdä sen, mutta konfessori oli aina saapuvilla.

Nyt lähetti hän erään veljistä ilmoittamaan konfessorille, että jalo ritari herra Erik Abrahaminpoika oli saapunut kaupunkiin ja asettunut asumaan seppä Eliaanpojan luo; aivan liian vaatimaton asunto niin ylhäiselle herralle.

Konfessori oli aivan samaa mieltä ja lähti heti tarjoamaan ritarille arvokkaampaa asuntoa luostarista. Nyt oli tie Laurentiukselle avoinna ja hän lähti sisarluostariin.

Abbedissa näytti hänestä melkein heikommalta kuin edellisenä päivänä. Kuinka monet kerrat olikaan hän mietiskellyt tämän naisen elämän salaisuutta; kukapa ei nähnyt, että sellainen oli olemassa, mutta mikä?... Hän ei ollut ilmaissut sitä edes ripissäkään, minkä isä Laurentius tiesi konfessorin kautta; mutta hän toivoi voivansa päästä sen perille tavalla tai toisella... Ne kokeet, joita hän oli tähän asti tehnyt, olivat kaikki epäonnistuneet; nyt oli hänen koetettava uutta keinoa.

"Kunnianarvoisa äiti", sanoi hän, "minä tulen pyytämään suurta suosiota."

"Kenelle?"

"Lapselle, nuorelle tytölle, jota uhkaa suuri vaara."

"Onko hän yksin maailmassa?"

"Hänellä on vanhemmat, mutta he eivät voi mitään." Sitten kertoi hän Kaarinan tavattomasta kauneudesta, kuinka muuan vieras ritari oli ihastunut häneen eikä suinkaan haikailisi viedessään hänet väkivallalla mukanaan.

"Se ei koituisi hänelle hyväksi", huudahti Märeta vihastuneena. "Välttääkseen kaikkia riitoja saa tyttö tulla tänne; kun ritari on matkustanut pois, saa hän palata vanhempainsa luo."

"Ei, jalo rouva, sitä ei hän saa."

"Miksei?"

"Siksi, että muuan nuori, vielä vihkimätön luostariveli on mielettömästi rakastunut häneen."

"Vielä vihkimätön, sanotte -- mikä estää sitten häntä lähtemästä luostarista?"

"Hänestä lupaa tulla veljeskuntamme kaunistus."

"Se tulee hänestä ainoastaan silloin, jos hän vapaasta tahdostaan ja koko sielustaan antautuu siihen."

"On vielä toinenkin syy."

"Ja se on?"

"Hän on avioton lapsi!"

"Vaikkapa!"

"Hänen äitinsä on luovuttanut hänet luostarille."

"Sovittamaan, mitä äiti itse on rikkonut?"

"Niin kyllä!"

"Julmaa, sydämetöntä! Äidin nimi?"

"Kirsti Gyllenstjerna."

"Erik Trollen emäntä?"

"Niin!"

"Pyhä neitsyt!"

"Lapsi syntyi ennen hänen menoaan avioliittoon. Hän oleskeli Skon luostarissa, ja muuan nuori maalari..."

"Vaietkaa, vaietkaa... Olen kuullut siitä, mutta en pitänyt sitä mahdollisena... Abbedissa oli vetänyt hunnun kasvoilleen, hän piteli kiinni tuolinselustasta ja vapisi kovasti; kertomus oli ilmeisesti häntä pöyristänyt."

"Kutsunko jonkun?"

"Ei, se menee pian ohitse... Mutta se syntivelka, joka painaa maata, näyttää minusta niin suurelta, niin kauhealta... että sitä täytyy kohdata rangaistuksen salamain."

"Ainahan ne väliin näyttäytyvät."

"Mikä on nuoren miehen nimi?"

"Pentti."

"Tietääkö hän itse syntyperästään?"

"Olen sanonut, että hän on löytölapsi."

"Jos hän ymmärtäisi omaa onneaan, käsittäisi hän, että ainoastaan täällä on rauhaa."

"Kyllä hän sen tulee myöhemmin käsittämään."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kahdenkymmenen."

"Elämänsä ovella siis!... Suljen hänet joka päivä rukouksiini!... Ja tekin, veljeni, rukoilkaa hänen puolestaan, hartaasti ja väsymättä."

"Sen teen!"

"Mitä nuoreen tyttöön tulee, otan hänet huostaani. Tahdon puhutella hänen äitiään..."

"Hän tuo hänet luostariin."

"Se on hyvä!"

"Tahtooko teidän armonne ottaa vastaan ritarin?"

"Tulkoon vain!"

Laurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän näyttänyt pitävän lukua.

Oli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen: "Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää..."

Abbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun jälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.

Elsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen hameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn eikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota molemmat ilmaisivat.

"Hän on meidän ainoa lapsemme!" sanoi Elsa. "Sentähden tuntuu niin katkeralta erota hänestä."

"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?" nyyhkytti Kaarina.

"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!"

Kuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli Elsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa kahden.

Tämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja, jotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin soitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä kerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin olivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi kellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin tiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että toinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät toisiinsa.

Eikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena hän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana oli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety Vadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen ja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.