Part 28

Herra Juhana Maununpoika sanoi heti tahtovansa kirjoittaa Gunilla rouvalle pyytääkseen hänen suostumustaan, ja hän pyysi Sten herraakin lisäämään puoltavan sanansa. "Pelkään", sanoi hän, "että hän muuten suorastaan kieltää minulta tyttärensä."

Kaikista oli kaunis näky nähdä Anna yhdessä kihlattunsa kanssa. Ritari oli niin kunnioittavainen, niin ihailevainen, Anna niin harras ja nöyrä, mutta samalla niin korkealla nykyhetken yläpuolella, ikäänkuin se olisi ollut ainoastaan tie eikä maali hänen pyrkimyksilleen.

"Huomenna lähden Vadstenaan etsimään poikaani", sanoi ritari Annalle. "Silloin on minusta näyttävä ainoastaan unelmalta, mitä tänään on tapahtunut."

"Tuotte kai hänet mukananne?"

"Aivan varmaan, jos hän on siellä!"

Mutta kun ritari sanoi morsiamelleen jäähyväiset, virkkoi Anna: "Sanokaa Maunu herralle, että odotan hänen käyvän luonani."

Seuraavana päivänä tämä ilmestyikin. Hän näytti kalpealta ja riutuneelta sanoessaan värähtelevällä äänellä: "Tulen isäni käskystä lausumaan teille onnitteluni." Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta loitolta.

"Tulevana sukulaisenanne ojennan teille käteni -- menneisyyden unhotukseksi."

"Mutta minä en voi, en _tahdo_ unhottaa", keskeytti Maunu ritari intohimoisesti. "Sen sanoin jo isällenikin erotessa."

"Teidän on otettava sananne takaisin hänen palattuaan."

"Silloin olen jo kaukana täältä!"

"Te erositte vihoissanne toisistanne?"

"Emmekä tapaa toisiamme enää koskaan!"

"Kuulkaa sitten minunkin sanani!" vastasi Anna leimuavin silmin. "Teidän emännäksenne en tule koskaan!"

Kuinka Maunu synkistyikään nämä sanat kuullessaan! "Inhoatte siis minua?"

"Rakkauden ja inhon välillä on leveä tie; tarjoan teille ystävyyteni ja lupaan tehdä isänne niin onnelliseksi kuin voin, mutta vaadin, että te puolestanne heitätte pois kaikki pahat ajatukset ja käyttäydytte meitä kohtaan kuten poika isäänsä ja äitiään kohtaan."

"Minä en voi!" huudahti ritari heittäytyen hänen jalkoihinsa. "Oi, Anna, Anna, mitä olette tehnyt?"

"Täyttänyt velvollisuuteni; se voi väliin olla katkeraa, mutta meidän täytyy alistua siihen!"

"Sanokaa minulle ainakin syy vastenmielisyyteenne minua kohtaan... Ah! Te rakastatte Åkea? Kieltäkää, jos voitte?"

Taasenkin hehkui veljesviha siinä katseessa, jolla hän katseli Annaa.

Anna värisi, mutta katsoi häntä tyynesti silmiin. "Eikö minulla silloin ollut oikeus antaa hänelle käteni?"

"Tiesitte, että se olisi maksanut hänen henkensä?"

"Veljenmurhaaja siis!"

"Vaiti, vaiti! Sananne polttavat kuin tuli!"

"Älkää sitten kyselkö, vaan alistukaa siihen, mitä ei voi muuttaa. Herra Juhana Maununpojan emäntänä on minulla oikeus saada teiltä arvonantoa ja kunnioitusta, vieläpä pojan ystävyyttä ja hellyyttäkin; miksi silloin kieltää minulta, mihin en pyhän neitsyen avulla tahdo tehdä itseäni koskaan arvottomaksi."

Mutta viimeiset sanat kuuluivat melkein rukoilevilta, ja ne sattuivat ritarin sydämeen, hän aavisti, että se uhraus, jonka neitsyt oli tehnyt, oli tehty hänen tähtensä, ja tämä kaksinkertainen nöyryytys poltti syvään.

"En kunnioita, en jumaloi ketään kuten teitä", sanoi hän. "Ja koetan, mitä se maksaneekin, noudattaa tahtoanne!" Näin sanoen riensi hän pois.

Mutta Anna kiitti palavin rukouksin siitä suojeluksesta ja avusta, minkä hän oli saanut ylhäältä.

"Åken kohtaaminen on oleva vaikeampi", ajatteli hän. "Mutta hyvät enkelit tulevat varmaan olemaan apunani."

* * * * *

Kun linnanpäällikkö seurueineen saapui Vadstenaan ja heti sen jälkeen kysyi luostarista poikaansa, sai hän hämmentyneen, välttelevän vastauksen, ettei oikein tietty, oliko ritari vielä siellä.

Hänen täytyi hetken aikaa odottaa ruokasalissa, ja kun konfessori vihdoin tuli, sanoi hän, että veli Laurentius, joka oli ritarin uskottu ystävä, ei tällä haavaa ollut kotona, ja hänen ollessaan poissa ei kukaan saanut jaloa herraa häiritä hänen opinnoissaan.

"Ette näytä tietävän, kuka olen", sanoi Juhana Maununpoika ylväästi. "Seuratkaa minua heti poikani luo!"

"Se on melkein mahdotonta", vastasi konfessori hämillään.

"Minulla on mukanani kaksikymmentä miestä ja murtaudun sisälle!"

"Jalo herra!"

"Menkää edeltä!"

Käsky täytettiin; muuta keinoa ei ollut.

Kun ritari astui kammioon, jota lepattava lampunvalo heikosti valaisi, ja näki poikansa innokkaasti kirjoittavan, kiinnittämättä huomiota tulijoihin, näki kuihtuneet kasvot ja hivuttavan punan niillä, silloin puuskahti hän tuskallisella isänhellyydellä:

"Åke, mitä teet?"

Tämä käänsi puoleksi hämmentyneen katseensa häneen. "Isä", sanoi hän lempeästi, "älä minua häiritse." Sen jälkeen jatkoi hän, jos mahdollista entistään innokkaammin.

"Poikani, mitä sinulla on hommana?"

Tämä viittasi paperikasaan. "Lue!" sanoi hän.

Ritari teki, kuten hän pyysi. Ne olivat kummallisen hurjia ajatuksia, väliin oli valitusta onnettoman kohtalon tähden ja puhetta jostakin salaisesta, ihmeellisestä, joka kerran ilmaistaisiin. Mutta kaikkialla loisti mielipuolisuus lävitse.

"Haluan jäädä poikani kanssa kahden!" sanoi ritari ankarasti ja käskevästi.

Konfessori seisoi ja tepasteli, mutta oli pakotettu lähtemään.

Sillävälin teki Åke herra työtään edes nostamatta päätään.

"Kenen tähden teet tätä, poikani?"

"Siitä on koituva sukuni kunnian pelastus!"

Aikoja sitten unhottuneet muistot palasivat Juhana Maununpojan sieluun... Hän otti nopeasti paperin toisensa jälkeen, useita näistä lauseista oli hän muinoin kuullut onnettoman isänsä hokevan. Hän oli kuullut myös huoneesta Vadstenan luostarissa, jonka seinille tämä oli kirjoittanut sekavia ajatuksiaan.

Hän muisti, että kohta hänen isänsä kuoltua oli Vadstenan luostari tarjonnut leskelle kopion, mutta vaatinut niin suuren palkkion, että siitä oli täytynyt luopua. Sittemmin oli tehty tarjous Tanskaan... Kenties oli se hyväksytty, kenties ei ollut löydetty ketään, joka olisi ottanut työn tehdäkseen, ja niin oli siihen saatu hänen poikansa... ja mielipuolisuus tuli luultavasti olemaan hänen palkkansa!

Tässä vaadittiin nopeaa toimintaa, mutta suurta varovaisuutta.

"Rakas poikani, tulen sinua noutamaan."

"Tarvitsen vielä neljä vuotta, isä -- ennen en voi tulla... Älä häiritse minua!" Ja taasenkin kiiti kynä paperilla ikäänkuin täytyisi hukattu aika voittaa takaisin.

Ritari seisoi neuvotonna. Hän näki, millä huolellisella tarkkuudella Åke pani kirjoitetut paperit kasaan; oli kuin ne olisivat olleet puolet hänen sielustaan.

Konfessori astui uudestaan sisään, hän kysyi, oliko ritari tutustunut merkilliseen työhön.

"Olen", vastasi hän. "Ja aion viipyä muutamia päiviä kaupungissa tutustuakseni siihen edelleen."

Tämä ei näyttänyt olevan konfessorin mieleen, mutta hän ei uskaltanut virkkaa mitään.

Kun Esbjörn oli kertonut ritarille, että hänen poikansa oli Vadstenassa, oli hän lisännyt: "Jos tarvitsette neuvoa tai apua, niin etsikää käsiinne seppämestari Eskil Eliaanpoika, hänen tyttärensä voi olla teille suureksi hyödyksi."

Juhana herra lähti sinne suoraan luostarista ja hän tapasi koko perheen koolla.

Peittelemättä ilmoitti hän asiansa.

Mies sadatteli munkkien juonia.

Elsa muori sanoi: "On kuin pistäisi kätensä ampiaispesään, jos tekee jotakin heitä vastaan."

Mutta Kaarina tuumi, että jos isä Laurentius oli poissa, ei se saattanut olla niin vaarallista.

Nokkela tyttö kyseli kaikki seikat ja tuumi tarkoin, mihin oli ryhdyttävä. Ja seuraavana päivänä, kun ritari meni luostariin, vei hän mukanaan sepältä saamansa suuren pullon, täynnä korkkiaan myöten, ja samoin suuren rohdintukon, jonka oli saanut Elsa muorilta. Sepänoppilaaksi puettuna ja noettuna kasvoiltaan seurasi Kaarina mukana kantaen koria, jossa oli ruokaa ja viiniä. Melkoisen lahjan annettuaan onnistui ritari portinvartijan suostumuksella viemään mukanaan niin kiellettyjä esineitä. Oli varhainen aamu, mutta Åke oli jo täydessä työssä, hän näytti miltei kalpeammalta kuin edellisenä päivänä.

"Sinä et ole nukkunut yöllä", sanoi isä.

"Minulla ei ole ollut aikaa", kuului hieman kärsimätön vastaus.

Kaarina teki kysyvän liikkeen ja ritari nyökäytti hyväksyvästi päätään.

Nopeasti sieppasi tyttö lampun, jonka sytytti, ja sen jälkeen kaasi hän pullon sisällön kiviastiaan.

Åke herra oli selin, mitä häntä liikuttivat heidän hommansa. Ja kuitenkin olisi hän antanut henkensäkin niitä estääkseen.

Kaarina kasteli suuren rohdintukkonsa kivimaljassa, ja uskomattomalla nopeudella siveli hän sillä seiniä, samentaen tykkönään ennestäänkin himmeän kirjoituksen. Sillävälin otti ritari salavihkaan kallisarvoiset paperit ja poltti ne lehti lehdeltä, Åken yhä kirjoittaessa puhdistaakseen onnettoman isoisänsä muiston.

He olivat siten puuhailleet äänettöminä useita tunteja. Ritari oli ottanut viimeisen paperiarkin ja Kaarina hiipinyt melkein Åken viereen, tämän sitä huomaamatta; silloin oli hänen pantava juuri täyteen kirjoittamansa paperi valmiiden päälle, ja huomaten näiden olevan poissa käännähti hän kovasti pelästyneenä ympäri.

Liekit söivät parhaallaan viime yön työtä, hän ymmärsi, että kaikki muukin oli mennyt samaa tietä, ja kauhu kangisti hänen kielensä; mutta kun hän kohotti katseensa ja näki, missä tilassa seinäkirjoitus oli, silloin päästi hän epätoivon parahduksen ja kaatui tiedotonna maahan. Kaarina kohotti hänen päätänsä ja valeli sitä vedellä. "Kutsukaa väkenne, herra ritari", sanoi hän. "He odottavat ulkona."

Mutta luostarinkin väki oli kuullut huudon ja riensi paikalle. Syntyi tuima sananvaihto siitä, saatiinko tiedoton ritari viedä luostarista pois. Kun hän oli täällä sairastunut, oli häntä täällä hoidettavakin, sanoi konfessori, ja vaadittiin linnanpäällikön mahtikäsky isänvallan ohella, ennenkuin konfessori ja veljet suostuivat luovuttamaan puolikuoliaan.

Herra Juhana Maununpojan palvelijat olivat jo ehtineet kantaa nuoren herran ulos, ennenkuin luostariväki joutui paikalle; kinastelua jatkui vielä ulkona pihallakin, ja Kaarina sai siten aikaa poistaakseen kaikki todistukset heidän osallisuudestaan ilkityöhön. Kaikki sellaiset kätkettiin pieneen koriin ja kantaen sitä kädessään hiipi hän nopeasti ja huomaamatta pois luostarista.

Lyhyin päivämatkoin vei Juhana herra poikansa Kalmariin. Usein oli tämä houraillut, usein ollut aivan tiedotonna.

Ritarin hartaasta pyynnöstä lähti Kaarina samaan aikaan matkalle Tukholmaan viemään Anna Bjelkelle tietoa siitä mitä oli tapahtunut. Hänelle saattoikin käydä vaaralliseksi oleskelu luostarin läheisyydessä, kun oli ehditty päästä selville, mitä kaikkea oli tapahtunut, ja mahdollisesti paljastettu Kaarinan osallisuus siihen.

Mutta muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Anna Juhana herralle:

"Rakkahin herra!

Suuresti ilahuttaa minua se, että Åke herra on nyt paranemaan päin. Äidiltäni olen äskettäin saanut kirjeen; sanottuani hänelle, etten koskaan tahdo tulla muiden kuin teidän omaksenne, on hän antanut suostumuksensa yhdistymiseemme. Rakkahin herra, lasken nyt tulevaisuuteni teidän käsiinne ja olen iloinen ja valmis emännäksenne minä päivänä tahdotte! Sten herra ja Kristina rouva lähettävät teille monia rakkaita terveisiä.

Teidän uskollinen

_Anna Erikintytär Bjelke_."