Part 27

"Ennenkuin jätän teille kellon", sanoi Esbjörn, "tahdon vain sanoa, että seison tässä takananne paljastettu veitsi kädessäni, ja jos teidän antamanne käskyt jättävät oikeaan merkitykseensä nähden tilaa pienimmällekään epäilykselle, olette, niin totta kuin elän, puhunut viimeisen sananne tässä maailmassa."

Äänessä ja katseessa oli niin hirveää vakavuutta, ettei abbedissa vastannut mitään, ja kun hänen soittonsa johdosta muuan palveleva nunna astui sisään, käski hän, että luostarin portit olivat heti avattavat isä Johannekselle ja hänen palvelijalleen ynnä Kaarina Eliaantyttärelle ja hänen äidilleen.

Mutta kun he tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset, torjui hän heidät halveksien luotaan, ainoastaan isä Johannekselle soi hän kitsaan tervehdyksen.

"Kunnianarvoisa äiti!" sanoi Esbjörn. "Vielä on yksi jälellä; että seuraatte arkkipiispan asiamiestä portille."

Tähänkin täytyi abbedissan mukaantua, ja vapautetuille oli vihdoinkin ilo kuulla salvat työnnettävän eteen sisäpuolelta ja olla itse ulkona Jumalan vapaassa luonnossa. Oli ihana syyspäivä, linnut lauloivat, kellastuneet lehdet karkeloivat maassa ympäri, mutta monia tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä oli vielä puissa jälellä, ja auringonsäteet leikkivät niillä ja hyväilivät niitä. Kaikki pensaat peitti kevyt hämähäkin harso, miljoonain miljoonia pikku tähtiä välkkyi niissä ja myriaadit siipiäiset muodostivat ikäänkuin päiväntien ilmassa.

Kaarinan valtasi niin syvä ilo, että hän lankesi polvilleen, pani rukoillen kätensä ristiin ja huudahti: "Oi, Jumala, kuinka maailma on kaunis!"

"Älkää sitä vain sanoko täällä luostarin läheisyydessä", vastasi Esbjörn, nostaen hänet vahvoille käsivarsilleen ja juosten metsään.

Toiset seurasivat läähättäen jälestä, ihmetellen, mihin hän aikoi suunnata matkansa.

Kun he olivat tulleet pieneen metsäntylvään kappaleen matkan päähän tiestä, laski Esbjörn kantamuksensa maahan. "Levätkää nyt", sanoi hän, "minä pidän vartiota."

Isä Johannes istuutui molempain naisten väliin, hän kertoi Kaarinalle kaiken, mitä tiesi Pentistä. Oliko Esbjörn myöhemmin kuullut hänestä jotakin, ei hän tiennyt.

Elsa muori kertoi hädästään rakkaan lapsensa tähden, kuinka se oli hänet ajanut etsimään ja kuinka hän vihdoin oli tullut Skohon. Vasta tultuaan vakuutetuksi, että Kaarina oli siellä, oli hän ilmoittautunut abbedissalle ja pyytänyt saada takaisin tyttärensä. Tämä oli vastannut, että hänen piti joka päivä kiittää Jumalaa siitä, että hänen tyttärensä oli niin hyvässä tallessa, sillä suuria vaaroja oli uhkaamassa, ja kun Johannes ja Esbjörn saapuivat luostariin ilmoitettiin heidät heti herra Kaarle Alfinpojan läheteiksi, ja abbedissa sanoi, ettei hän päästäisi koskaan Kaarinaa luostarista ennenkuin nämä miehet olivat poissa.

Hetken kuluttua tuli Esbjörn takaisin tyytyväisesti myhäillen. "Nyt on vaara vältetty", sanoi hän. "Onko sitten ollut vaara tarjolla?"

"Parvi luostaripalvelijoita on lähetetty eri tahoille ajamaan takaa ja ottamaan kiinni pakolaisia."

"Mutta jos he tulevat tänne?"

"He ovat jo kaukana poissa, ja jos tahdotte seurata neuvoani, niin vältämme kyllä heidät."

He lähtivät jälleen taipaleelle ja tulivat samana iltana erääseen talonpoikaistaloon, johon yöpyivät. Täällä erosi isä Johannes heistä.

"Minun täytyy mennä Mariefrediin", sanoi hän. "Viekää Sten herralle ja Kristina rouvalle terveisiä minulta ja sanokaa, että tahdon tehdä heidän puolestaan kaiken minkä voin."

Esbjörn ja molemmat naiset matkustivat meritse Tukholmaan. He menivät heti linnaan. Kristina joutui Kaarinan nähdessään ilosta pois suunniltaan, hän sulki hänet syliinsä, kiitti häntä tekemistään suurista uhrauksista ja kysyi kuinka voisi ne palkita.

"Minulla on tärkeätä asiaa teidän herrallenne", sanoi Kaarina. "Kun olen ilmoittanut sen, tahdon palata äitini kera Vadstenaan, jossa isäni meitä odottaa."

"Tahdotko jättää minut?"

"Jalo rouva, olen saanut maailmasta kyllikseni."

"Se on pidellyt sinua kovin kourin!"

"Luulen sentään pahimman olevan voitetun."

Kaarina ei ollut unhottanut kirjeitä, jotka hän oli löytänyt ja opetellut ulkoa, ja hän antoi Sten herralle täydellisen kertomuksen niin niiden sisällöstä kuin siitäkin mitä oli muuten kokenut, ennenkuin hänet vietiin luostariin.

"Nämä ovat merkillisiä asioita", sanoi hän. "Olen jo huhuna kuullut asioita, jotka vahvistavat tietojenne todenperäisyyden. Kuitenkaan en voi enkä tahdo ryhtyä mihinkään ennenkuin minulla on niin varmoja ja hyviä todistuksia, ettei niitä voida tehdä tyhjiksi."

Kristinan hartaasta pyynnöstä lupasi Kaarina palata hänen luokseen ensin vietettyään talven vanhempiensa luona; ja niin lähti hän äitinsä kera varman vartioston saattamana Vadstenaan.

* * * * *

Herra Erik Trolle saapui Tukholmaan; pehmeänä ja notkeana kuten aina puhui hän kunnioituksestaan niin nuorta valtionhoitajaa kohtaan, joka kuitenkin osoitti niin suurta vakavuutta, ymmärtäväisyyttä ja huolellisuutta.

Sten herra saattoi vastata ainoastaan kiittämällä hyvästä arvostelusta ja toivomalla voivansa vastata niitä vaatimuksia, joita oli oikeus tehdä sille, joka oli asetettu niin tärkeään virkaan.

Sen jälkeen otti Erik herra esiin pergamenttikäärön, joka sisälsi suostumuksen, että herra Kustaa Trolle tulisi nykyisen arkkipiispan erottua hänen seuraajakseen. Asiakirjan oli Jaakko Ulfinpoika allekirjoittanut ja nyt oli valtionhoitajankin kirjoitettava siihen nimensä ja liitettävä sinettinsä.

"Olen suostunut siihen, että Kustaa herra tulisi arkkiteiniksi, mutta ei arkkipiispaksi", sanoi Sten.

"Hänen armonsa, Jaakko herra, luuli kuitenkin tietävänsä..."

"Olemme puhuneet siitä, mutta emme pitäneet ratkaisua välttämätönnä, kun minun korkein toivomukseni on, että hänen armonsa pysyisi vielä monia vuosia virassaan."

"Mutta nyt on hän lujasti päättänyt erota, ja minua surettaisi suuresti, jos vastenmielisyydestä minun valtiollisia mielipiteitäni kohtaan antaisitte poikani kärsiä niiden tähden."

"Voittehan käsittää, Erik herra, etten mielelläni tahdo saada vihollista arkkipiispan istuimelle."

"Mutta sanon teille, ettei hän ainoastaan ole teidän persoonallinen ystävänne, vaan lisäksi niin ruotsalainen mieleltään kuin konsanaan saattaa toivoa. Juuri saadakseni aikaan sovintoa puolueiden kesken tahtoisin teitä pyytää osoittamaan ystävällisyyttä häntä kohtaan."

"Mitä nyt sanotte, se ratkaisee kokonaan asian!" huudahti Sten vilkkaasti. "Jos Kustaa herra on sellainen mies, silloin on hän minusta sydämellisesti tervetullut; silloin tulemme yhdessä toimimaan isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi!" Näin sanoen kirjoitti valtionhoitaja nimensä tärkeään paperiin.

Erik herra vakuutti kiitollisuuttaan ja auliuttaan sitä osoittamaan. Sitten puhui hän vielä suurista kustannuksista, joita virkaanvihkiminen aiheuttaisi; vanhan tavan mukaan tapahtuisi se Roomassa, mutta hänen pyhyytensä piti arkkipiispan istuimen niin hyvässä hinnassa, että hän tuskin tiesi, miten hänen poikansa pystyisi sen hankkimaan.

"Tahdon mielelläni avustaa siinä suhteessa mikäli voin", vastasi Sten Sture. "Ja sitten tervehtikää Kustaa herraa ja sanokaa hänelle, että teidän kuvauksenne hänen mielialastaan on minussa herättänyt hartaan halun nähdä häntä."

Erik herra puhkesi suuriin kiitoksiin ja poistui sitten kallisarvoinen paperi mukanaan. "Minua ilahuttaisi, jos he sopisivat hyvin keskenään!" jupisi hän itsekseen. "En tunne mitään kaunaa nuorta herraa kohtaan enkä suinkaan tahtoisi olla hänen sijassaan..."

Mutta Sten Sture hymyili valoisalle ja toivehikkaalle tulevaisuudelle. "Jos Kustaa Trolle tahtoo pitää lujasti yhtä kanssani, silloin en pelkää Kristian kuningasta enkä ruotsalaista rauhanpuoluetta."

* * * * *

Jos pistäydymme pieneen kamariin Tukholman linnan naisparvelle, tapaamme siellä Anna Bjelken. Levotonna kävelee hän edestakaisin, pikku kätöset vääntelehtävät kouristuksentapaisesti toistensa ympäri.

"Tietäisinpä vain, missä hän piileksii, alistuisin mielelläni kaikkeen!" sanoo hän tuskitellen. "Mutta tämä, ettei hän tule takaisin, ei kirjoita sanaakaan, on tuskastuttavampaa kuin mitä voin sietää." Ja hän vaipuu alas rukousjakkaralle ja rukoilee palavasti madonnalta voimaa ja tyyneyttä.

Sisäänastuva Outi pysähtyy kynnykselle, hänellä on uusi puku käsivarrellaan, mutta hän ei uskalla häiritä neitsyttä. Hänen pienet jalkansa polkevat kärsimättömästi lattiaa, mutta hän ei rohkene sanoa mitään, hänen täytyy odottaa.

Vihdoin Anna nousee. "Mitä tahdot, Outi?"

"Koettaa tätä kaunista pukua."

"Teithän sen jo eilen."

"Mutta minun täytyy tehdä se tänään uudestaan. Samoin kuin ei kukaan ole yhtä ihana kuin kaunis neitsyeni, en myöskään tahdo, että kukaan on niin pulskasti puettu kuin hän."

"Et usko, kuinka vähän välitän moisesta."

"Ymmärtäisinpä vain syyn! Minusta näyttää onnellisimmalta se, jolla on enimmän millä koristautua."

"Voiko sellainenkin ilahuttaa sydäntä?"

"Sellaisella voi saada oman kullan."

"Kuinka hupsuja puhut, Outi!"

"Mutta totta se on, neitsyt; kuinka monet välittivät minusta niin kauan kun kulin kurjassa maatiaismekossani, nyt voin sitä vastoin saada niin monta kosijaa kuin tahdon."

"Mutta olethan jo tehnyt valintasi?"

"En vielä!"

"Mitä, Outi, etkö sanonut minulle..."

"Mitä neitsyt?"

"Että kunnon Esbjörn on sinut kihlannut."

"Kyllä, mutta..."

"Kadutko sitä?"

"Me erosimme jo kesällä!"

"Ja sitä et ole kertonut minulle!"

"Pelkäsin, että vihastuisitte."

"Niin pitäisi tekemän epäsuoruutesi tähden."

"Älkää panko pahaksenne! Ette voi uskoa, kuinka vaikea on valita, kun niin monet pyörivät ympärillä."

"Et suinkaan ole kihlautunut uudestaan?"

"Kesällä maalla hakkailivat minua kyökkimestari ja muuan nuori sotamies."

"Etkö sitä torjunut?"

"Kuinka voin tehdä sen?!"

"Pelkään, Outi, että miellytyshalu saa sinut uudestaan valtaansa."

"Jalo neitsyt, sinä päivänä, jona lähditte matkalle, sanoin heille, ettei heidän pitänyt enää minua ajatella."

"Kas niin, kas niin!"

"Pidän kyllä kiinni siitä, jolle olen luvannut olla uskollinen!" sanoi hän kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Mutta olethan purkanut hänen kanssaan!"

"En sen toisen!"

"Toisen?"

"Niin, Turon!"

"Suomalaisen nuorukaisen?"

"Hän on ollut täällä."

"Ja kohtasitte silloin toisenne?"

"Minun tähteni hän kai tulikin."

"Ja silloin otit hänet taasen hoiviisi?"

"Täytyihän minun!"

"Esbjörnin tietämättä?"

"Hänhän sitä juuri tahtoikin!"

"Hän tahtoi?" puuskahti Anna.

Outi punastui syvästi. "Luulen, ettei Turo antanut hänelle pahaakaan rauhaa", lisäsi hän.

"Ole varovainen, Outi; kun nyt kerran olet liittynyt Turoon, niin ole hänelle uskollinen. Saattaisi tapahtua, ettei hän ole niin hyväntahtoinen ja myöntyväinen kuin Esbjörn."

"Jos tulen onnettomaksi, on se hänen syynsä."

"Mitä hän voi tehdä siihen?"

"Hänen ei olisi pitänyt antaa myöten!"

"Entä sinun?"

"Minä tein kuten he tahtoivat!"

"Koettakaamme nyt pukua!"

Ja sillaikaa kertoi Outi, että Turosta oli sukeutunut kaunis poika, että Esbjörn oli aivan liian vanha hänelle, ja sitten näytti hän kauniin kultasormuksen, jonka oli saanut edelliseltä. "Olen saanut tällaisen lahjankin", sanoi hän. "Olisi häpeä pettää häntä, sentähden en sitä teekään."

Puku, jota Outi koetti nuorelle emännälleen, oli vaaleanpunaista silkkiä, hopeapitsein koristeltu; hänen oli pidettävä sitä muutamien päivien perästä, seitsemäntenätoista syntymäpäivänään, päivänä, jona oli ratkaistava hänen kohtalonsa.

Kun hän oli nyt puettu siihen, sanoi hän Outille. "Pidän sen niin kauan ylläni, sillä Kristina rouva haluaa nähdä sen. Kutsun sitten sinut."

Hänen oli mentävä naistuvan läpi tullakseen Kristinan makuuhuoneeseen. Muuan ritari seisoi ikkunan ääressä ikäänkuin odottaen jotakin. Anna ei olisi huomannut häntä, jollei hän olisi äkkiä kääntynyt hänen lähetessään.

"Anna!" huudahti ritari hänet nähdessään.

"Maunu ritari!" vastasi hän hämillään.

Ritari ojensi kätensä esiin, eikä hän voinut olla panematta siihen omaansa.

"Kiitos, että tulitte!" sanoi Maunu sitä puristaen.

"Tulin?" virkkoi Anna kummissaan tahtoen vetää kätensä pois.

Mutta se oli aivan kuin rautapihdin puristama.

"Kiitos siitä, että olette pukeutunut tähän pukuuni" lisäsi Maunu katsellen intohimoisesti häntä.

"Tähän pukuun? En ymmärrä teitä."

"Kyllä ymmärrät minut!" sanoi hän. "Tiedät, että olen kauan rakastanut sinua, mutta et voi tietää, kuinka olen kärsinyt näinä kuukausina, joina en ole saanut sinua nähdä. Nyt kävi ikävä minulle liian raskaaksi, sentähden kirjoitin sinulle ja pyysin kohdata sinua täällä. Kiitos, kiitos, että tulit, sieluni armahin!"

Maunu herra oli kietonut käsivartensa Annan ympärille ja pelästys oli vienyt tältä kaiken vastustusvoiman, mutta nyt painoi ritari huulensa hänen otsaansa vasten ja suuttumus sai hänet jälleen tolkulleen.

Melkein rajusti riistäytyi hän hänen sylistään.

"Olen yhtä vähän saanut mitään kirjettä kuin tullut tänne teitä kohtaamaan", sanoi hän. "Mutta että unhottaisitte niin sen kunnioituksen, johon olette velvollinen jalosukuista neitsyttä kohtaan, sitä en totisesti ollut teiltä odottanut, Maunu herra!"

Ritari kalpeni ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: "Olette itse antanut minulle oikeuden tavoitella kättänne, kolmen päivän kuluttua on teidän valittava minun ja veljeni välillä. Hän on kateissa eikä näytä aikovan asettua toiveideni tielle... Aiotteko rikkoa lupauksenne, ylväs neitsyt, vai piileksiikö Åke peläten kostoani?... Suositteko onnetonta veljeäni?... Voi häntä; jollei hän voi ottaa henkeäni, täytyy minun ottaa hänen!"

"Veljestänne en tiedä mitään!" vastasi Anna pontevuudella, joka melkein ihmetytti häntä itseään. "Antamaani lupausta en petä. Seitsemäntenätoista syntymäpäivänäni kihlaudun jonkun Göksholman herran, Maunun, jälkeläisen kanssa; sanon teille, että teen sen sovittaakseni suuren syyn, ja rukoilen madonnaa, että olisin kelvollinen uhri; mutta en odottanut, että sentähden palkitsisitte minua moisella loukkauksella, sitä en ansainnut."

Koskaan ei hän ollut Maunu herrasta ollut niin kaunis kuin tällä hetkellä, kun suuttumus salamoi hänen silmistään.

"Anna anteeksi mieletön rohkeuteni", sanoi ritari notkistaen polvensa. "Älä lue sitä minulle rikokseksi."

"Nouskaa, ritari, ja jättäkää minut heti."

"Ilman anteeksiantoanne?"

"Saatte sen, kun kohtaamme ensi kerran toisemme."

Anna palasi kamariinsa. Outi oli vielä siellä ja näytti odottavan häntä.

"Pian pois tämä!"

Sanat eivät sietäneet mitään vastaväitteitä, korea puku riisuttiin nopeasti.

Pukeutuessaan toiseen näytti Anna olevan kiihkeän mielenliikutuksen valloissa. Äkkiä hän kääntyi palvelijattareen ja kysyi:

"Oletko ottanut vastaan jonkun kirjeen?"

"En uskaltanut antaa sitä teille!" vastasi Outi punastuen. "Tässä se on."

"Vie se heti takaisin lähettäjälleen!"

"Mutta, ankara neitsyt?"

"Tai poistu palveluksestani!"

"Minä menen, minä menen!" Outi riensi pois.

Kun Anna oli jäänyt yksin, seisoi hän tuokion aivan kuin huumaantuneena; hänestä tuntui, että tuska tahtoi pakahduttaa hänen rintansa... Oliko Åke poissa kohtalon sallimuksesta?... Hän, Anna, olisi mahdollisesti voinut ilmaista itsensä, ja mitä olisi silloin seurannut?... Se oli hirveä ajatus. Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän saattoi vetää veljekset toistensa luo. Vaikkakin Åke olisi nähnyt hänen sydämeensä, oli hän varma, että hänen salaisuutensa oli tälle pyhä, eikä tämä ilmaisisi sitä kenellekään.

Mutta tuo Maunu, kuinka inhottava hän oli! Hänen julkea kosketuksensa tuntui melkein häpäisevältä... Äkkiä sieppasi Anna uuden puvun, kääräisi sen myttyyn ja heitti palavaan takkaan.

"En tahdo kantaa sitä koskaan, en tahdo, että se muistuttaa minulle, mitä on tapahtunut tänään!" sanoi hän.

"Olisitko ollut yhtä ankara, jos hän olisi ollut Åke?" kuiskasi ääni hänen sielussaan.

"Hän ei olisi koskaan käyttäytynyt niin, sillä hän olisi ymmärtänyt, etten olisi koskaan voinut häntä enää rakastaa!"

Kristina rouva oli Annan ainoa uskottu, ja tälle kertoi hän mitä oli tapahtunut.

"Sinä pysyt lujana päätöksessäsi?" kysyi tämä.

"Lujempana kuin konsanaan!"

"Ajattele ikäeroa!"

"Ajattele, mistä on kysymys!"

"Jumala suokoon sinulle voimaa!"

"Olisitko sinä menetellyt kuten minä?"

"Luulen niin!"

"Kiitos! Kuinka lohduttavaa on tietää, että joku ymmärtää minua."

"Mutta mitä Gunilla rouva sanoo?"

"Sten herran on pidettävä minun puoltani hänen edessään."

"Saanko puhua hänelle siitä?"

"Tee se, rakkahin Kristina!"

"Mutta jos hän sanoo: tämä on hulluutta, annatte molemmat tunteiden eksyttää itsenne?"

"Silloin tottelen tunteitani ja eksyn, ennenkuin itsekkäitä halujani ja kadun -- liian myöhään."

"Olet oikeassa."

Kun Anna palasi takaisin huoneeseensa, käski hän Outin noutaa Esbjörnin. Tyttö riensi täyttämään käskyä ja palasi pian Esbjörn mukanaan.

"Jätä meidät, Outi, tahdon puhutella häntä yksin."

Outi näytti hieman hämmästyneeltä, mutta meni heti.

"Jos voin jotakin tehdä hyväksenne, jalo neitsyt, olen valmis", sanoi Esbjörn.

"Muuan Sten herran ja Kristina rouvan ystävistä on kadonnut jäljettömiin."

"Kuka niin?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Kalmarin päällikön poika?"

"Juuri hän; on tehty monia tiedusteluja, mutta kaikki turhaan... Hän on jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa sanoo viipyvänsä poissa kuusi kuukautta, mutta on kulunut yhdeksän hänestä kuulumatta mitään... Hänen isänsä hätä ja pelko on suuri ja..."

"Onko mitään epäluuloja?"

"Enpä luule..."

"Tiedättekö ajan, jolloin hän katosi?"

"Se oli kesällä, kohta lähtömme jälkeen."

"Hm... Merkillistä.."

"Kenties on häntä kohdannut jokin onnettomuus."

"Oh, kuinka tuhma olen!" huudahti Esbjörn. "Minähän tapasin hänet!"

"Missä, missä?"

"Täällä Tukholmassa! Olkaa huoletta, jalo neitsyt; voin kyllä hankkia hänestä tietoja!"

"Voitteko todellakin!" sanoi Anna ojentaen hänelle hukkuvan tavoin molemmat kätensä.

Samassa kuin hänelle välähti toivonsäde, tunsi hän, että epätoivo oli ollut hänet melkein surmaamaisillaan.

"Ritari matkusti täältä isä Laurentiuksen, Vadstenan luostarin priorin kanssa", sanoi Esbjörn; "saman miehen, joka lähetti vainukoiransa nuuskimaan vankia, jonka hän oli viekkaudella ja väkivallalla pakottanut ajeluttamaan päänsä; saman miehen, joka laahasi Kaarina Eliaantyttären Skohon ja kielsi abbedissan päästämästä häntä vapaaksi. Nyt tiedätte, jalo neitsyt, minkä arvoinen isä Laurentius on."

"Miksi tahtoi hän ritarille pahaa?" kysyi Anna vavisten ja kalmankalpeana kauhusta.

"Ei ole hyvä tietää, mitä hän on uskotellut. Ritari seurasi häntä vapaasta tahdostaan, mutta ei liene helppo saada selville, tokko hän sinne jääkin vapaasta tahdostaan."

"Mihin hänet on viety?"

"Luullakseni Vadstenaan!"

"Tahdotteko lähteä sinne?"

"Mielelläni, jos Sten herra suostuu."

"Kysyn häneltä."

"Saanko sanoa teille mielipiteeni, neitsyt?"

"Tee se!" Anna tarttui kiitollisena hänen käteensä.

"Miksi ette ilmoittaisi hänen isälleen?"

"Niin, se on totta!"

"Tai veljelleen!"

"Ei, sanon sen hänen isälleen!"

"Ette te, neitsyt!"

"Miksi en?"

"Antakaa minun tehdä se."

Kun Anna katsoi kummissaan Esbjörniin, piti tämä silmänsä luotuina maahan. Kuitenkin ymmärsi neito, että toinen oli arvannut hänen salaisuutensa, mutta myös, ettei hänellä ollut sentähden mitään pelättävää. "Niin, niin!" vastasi hän. "Tehkää kuten itse tahdotte."

Esbjörn kumarsi kömpelöhkösti lähteäkseen.

"Esbjörn!" sanoi Anna. "Sten herra, Kristina rouva, kaikki sanovat, että heidän on kiittäminen teitä jostakin; nyt on minunkin samoin... Jumala teitä siunatkoon!"... Hän pani molemmat kätensä silmilleen ja puhkesi kyyneliin, mutta kun hän otti ne pois, oli Esbjörn aikoja sitten lähtenyt.

* * * * *

Syntymäpäivä oli käsissä. Ainoastaan muutamia sukulaisia ja ystäviä oli kutsuttu, Anna oli hartaasti pyytänyt sitä; puettuna yksinkertaiseen valkoiseen pukuun ja valkoruusuja hiuksissaan muistutti hän melkein uhrikaritsaa. Kristina rouva sulki hänet itkien syliinsä ja sanoi melkein katuvansa suostumustaan.

Sten herra tahtoi vielä viime hetkessä estää hänen aikomustaan. "Gunilla rouva on tosin myöntänyt teille vapauden valita", sanoi hän. "Mutta ei kai ole koskaan pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että antaisitte isälle etusijan poikien rinnalla, ja tuskinpa se saanee sukulaistenne hyväksymistä."

"Miksi ei, kun kerran sydämeni on kiintynyt häneen?"

Anna oli pyytänyt puhutella Kalmarin päällikköä tuntia ennen muiden vieraiden saapumista, ja tämä oli saapunut täsmälleen.

Annan nähdessään levitti tämä käsivartensa ja sanoi:

"Tyttöseni!"

"En vielä!" vastasi Anna.

"Mitä?"

"Olitte antanut minulle luvan valita!"

"Olen saanut vihjeitä, mistä mahdollisesti löydän Åken. Tahdotteko viivyttää päätöstänne, kunnes palaan?"

"En", vastasi Anna, "sitä ei tarvita."

"Annatte siis kätenne Maunulle! Hän rakastaakin teitä yli kaiken maailmassa."

"Pidän kiinni siitä, että minulla täytyy olla vara valita kahden välillä!" sanoi Anna, heleän punan peittäessä hänen äsken niin kalpeat poskensa ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Hän oli ilmeisesti tuskissaan.

"Mikä teitä huolestuttaa, rakkahin neitsyt?" kysyi ritari hellällä osanotolla. "Tiedättehän, ettei toinen pojistani näytä pitäneen mahdollisena voittaa teitä."

"Silloin täytyy teidän astua hänen sijalleen!"

"Minun?"

"Jollette tekin pidä sitä mahdottomana; mutta silloin olen vapaa lupauksestani!"

"Jollen tuntisi teitä, Anna, pelkäisin tässä piilevän vilpistelyä."

"Sanokaa vain, että tahdotte kilpailla kädestäni."

"Saadakseni rukkaset?"

"Entä sitten; ketään ei ole saapuvilla!"

"No, olkoon sitten niin!" Ja ritari notkisti polvensa kauniin tytön edessä. "Jaloin, ihanin neitsyt; olisi suurin onneni, jos saisin teidät viedä kotiini morsiamenani; mutta olen seitsemänkuudetta vuotias, kilpailijani on nuori, jalo ritari, eikä minua kummastuta, jos annatte hänelle etusijan. Pyydän teitä ainoastaan suomaan minulle pienen sijan sydämessänne."

"Nouskaa, herra ritari!" sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Annan sen teille kokonaan; teille on kuuluva sekä sydämeni että käteni!"

Hän ojensi ne tosiaankin ritarille, ja tämä hypähti pystyyn, mutta ei tarttuakseen niihin, vaan ainoastaan hämmästyneenä, melkein suuttuneena huudahtaakseen:

"Tällainen pila ei enää sovi arvollenne, ylväs neitsyt!"

"Se onkin totisinta totta!" vastasi Anna. "Ottakaa käteni, viekää minut saliin ja julaiskaa kihlauksemme. Jollette siihen suostu, matkustan takaisin Viipuriin ja sitoumuksemme ovat rikotut."

"Mutta, Anna, täytyyhän olla joku syy menettelyynne. Eikö kumpikaan pojistani ole onnistunut teitä miellyttämään?"

"Kenties?"

"Mutta jos niin on?"

"Oletteko unhottanut ennustuksen?"

"En tahdo sitä muistaa, vaan ainoastaan, että he rakastavat teitä molemmat."

"Mutta se, jota en rakasta, ei antaisi koskaan anteeksi veljelleen."

"Ja sentähden tahdotte antaa kätenne minulle?"

"Siihen olen valmis, mitä sitten tulee, sen Jumala säätäköön!"

"Mutta voinko ja saanko ottaa vastaan teidän uhrinne?"

"Kuulkaa minua, herra ritari, te voitte hylätä käteni, mutta sanon teille, että sitä ei anneta koskaan kummallekaan pojistanne!"

"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"

"Vannon sen suuresti rakastetun isäni muiston kautta!"

"Vielä kysymys, Anna, rauhoittaakseni omaatuntoani. Haluatteko päästä lupauksestanne?"

Anna epäröi tuokion, mutta vastasi sen jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Toivon, että se pannaan täytäntöön."

Ritari tarttui hänen käteensä ja sanoi syvästi liikutettuna: "En ole koskaan uneksinut, että moinen onni minua kohtaisi, mutta kuinka kiitollinen olen siitä, sen saa koko jälellä oleva elämäni todistaa." Sen jälkeen vei hän pienen, kylmän käden huulilleen, ja sitten seurasi Anna häntä seurasaliin, johon vieraat olivat kokoontuneet ja joka säteili juhlallisesti valaistuna.

Kun vanha ritari ilmoitti suuren uutisen, kuului hämmästyksen huudahdus kaikkien läsnäolijain huulilta, mutta seasta kuului parahdus, joka tunkeutui isän sydämeen. Kun hänen silmänsä etsivät poikaa, oli tämä kuitenkin kadonnut.