Part 26

"Luulin Sten herran sinua kutsuneen?"

"Työni suoritettuani odottaa hän minua."

"Sinulla on siis toinenkin homma käsillä?"

"Niin, ja se on tuskin alkanut."

Esbjörnin rehellisillä kasvoilla kuvastui huolestumisen ilme, kun hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

Hän oli luvannut Sten herralle ja Kristina rouvalle, ettei tule kotiin ennenkuin on saanut joitakin tietoja Kaarinasta, ja kaikki hänen etsiskelynsä olivat tähän asti olleet turhat; nyt tahtoi hän lähteä Sten Sture vanhemman perustamaan Mariefredin luostariin, joka oli myös kaksoisluostari, eikä siis ollut mahdotonta, että Kaarina oli viety sinne.

Kun hän satuloi hevostaan, hirnui tämä tyytyväisyydestä. Esbjörn taputti sitä lautasille. "Toivoisin sinun tietävän oikean tien", sanoi hän. "Minä en sitä totisesti tiedä."

Kun hän oli tullut kaupunginportin ulkopuolelle, antoi hän melkein tietämättään hevosen mennä mihin tahtoi, sillävälin vaipui hän itse ajatuksiin... Outi ei voinut olla tuppautumatta hänen mieleensä; kieltämättä oli hän ollut mielissään, kun häntä pidettiin parhaimpana niistä monista, jotka tyttöä ihastelivat, ja mieleen hänestä oli, kun hänellä oli jotakin sanottavaa niin kauniiseen tyttöön nähden... Oli aivan kuin hänen elämänsä olisi saanut jonkin arvon, merkityksen, mitä sillä ei ennen ollut.

Ja sitten hän myi hänet!

Niin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi oikeus tyttöön... Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että tämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä, ja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö hän siitä?... Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi hovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.

Sellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi unelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain oli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.

Silloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi joko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni lähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta nähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui vanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin matkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan voisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut ja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.

Kun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta hän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.

"Ettekö tunne minua?" kysyi tämä.

"Kyllä, tunnen toki!"

"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!"

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Esbjörn teki niin.

"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!" Vanhus nousi istualleen. "Herra on rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen", sanoi hän. "Ennenkuin paneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena edellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla kohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!"

"Merkillisintä kuitenkin on, että ajatuksemme ovat yhtyneet", huudahti Esbjörn. "Minäkin tarvitsen teitä."

"Ettekö ole löytänyt mitään?"

"En mitään!"

"Oletteko ollut Skossa?"

"Maksaako se vaivaa?"

"Luulen hänen olevan siellä!"

"Silloin lähden heti sinne."

"Olkaa valmis kohtaamaan esteitä tiellänne."

"Sen kyllä voin uskoa."

Johannes kertoi käynnistään siellä ja kuinka hänet oli petetty.

Kun Esbjörn sai tietää, että kaikki tämä oli tapahtunut pian kymmenen kuukautta sitten, puuskahti hän: "Ajatelkaas, jos hänet nyt jo onkin viety sieltä. Se ei ole mahdotonta!"

"Olen kyllä pelolla ajatellut sitä moneen kertaan, mutta kun herra laski minut sairasvuoteeseen, ymmärsin, että hänellä oli omat tarkoituksensa; kun nyt Hänen johdatuksestaan tapaan teidät täällä, käsitän ja tunnustan sen selvemmin kuin ennen."

"Jos lähtisimme yhdessä Skohon?"

"Minä olen ollut siellä, uusi vierailuni herättäisi epäluuloja..."

"Rakas isä, miettikäämme tarkoin asiaa."

"Jos voimme löytää aiheen, seuraan mielelläni."

"Sen tiedän."

Esbjörn taivutti Johanneksen ottamaan hänen hevosensa, itse seurasi hän jalkaisin lähimpään tupaan, missä he päättivät levätä yön.

Johannes kertoi, kuinka hän oli sairastanut vuoteen omana useita kuukausia. Köyhä talonpojan vaimo ja hänen poikansa olivat häntä hoitaneet. "Se on ollut siunattua aikaa", sanoi hän ja kohotti katseensa taivasta kohden.

"Ei kai teille sentään tullut leipää taivaasta?"

"Ei leipää, mutta rauhaa; Jumalan rauhaa levottomaan sydämeen."

"Mutta eiväthän hekään voineet elää leivättä?"

"On ihmeellistä, kuinka sekin tulee ennemmin alistuvaiselle, jumaliselle työmiehelle kuin tyytymättömälle ja uhmailevalle. Tulin kotiin, jossa oli puute välttämättömimmästäkin, ja kun lähdin sieltä kolmen kuukauden kuluttua, oli jo pantu talteen säästörahojakin."

"Millä ihmeellä saitte moista aikaan?" kysyi Esbjörn epäillen.

"Minun ansioni olivat vähäiset. Nauttiessani heidän huolenpitoaan, opetin heille että työn menestyksen ehto oli tyytyväinen ja jumalaapelkääväinen mieli."

"Ja he käsittivät sen?"

"Vähitellen! Kun erosimme, olivat he siitä vakuutettuja..."

Seuraavana aamuna sanoi Esbjörn, että jos Johannes tahtoi seurata häntä Skohon ilmaisematta kuka oli, luuli hän sen voivan olla hyödyksi.

"Antaudun mielelläni sinun johdettavaksesi, poikani", vastasi Johannes. "Sinä tunnet maailmaa paremmin kuin minä."

Niin lähtivät he Skohon.

Perille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta munkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja heille osoitettiin muuan pihahuone.

Mutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, oliko Kaarina tosiaankin luostarissa.

Sentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos hänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän ainakaan tahtonut tehdä niin.

Kysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: "puutarhanhoitoa".

Syksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin. Esbjörn otettiin sentähden töihin.

Hän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä itse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei tiennyt mitään varmuudella.

Hänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen matkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä nunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa ketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin noviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.

Iltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi hän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.

"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä", tuumi hän. "Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni."

Kun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi hän: "En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä, jotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on ihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa lähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä."

"En ole löytänyt mitään tänäänkään", täytyi Esbjörnin sanoa.

"Ethän vain ole väsynyt?"

"En, isä, ensin tahdon päästä varmuuteen."

"Rukoilen joka päivä, että saisit varman tiedon asiasta! Näen lapsi rukan joka päivä silmieni edessä. Ken ei mene luostariin omasta halustaan, hän on kiusauksessa langeta raskaimpaan kaikista synneistä, harhauskoon! Jumalaa täytyy etsiä vapaudessa, muuten ei häntä löydä koskaan."

Esbjörn jatkoi työtään, ja kun porkkanamaa oli jotensakin suuri ja hän yksinään sen kimpussa, oli hän ahertanut jo kokonaisen viikon, kun ensi kerran tuli muuan palveleva sisar noutamaan kasan porkkanoita.

"Enkö saa kantaa niitä puolestanne?" kysyi hän niin tyynellä äänellä kuin voi.

"Tehkää se, mutta ottakaa silloin muutamia nauriitakin mukaan."

Nunna meni sen jälkeen puutarhan toiselle reunalle, josta hänen oli noudettava jotakin muuta.

Esbjörn tiesi, että jos hän viipyisi vielä hetkisen, saisi hän nähdä noviisit, joilla juuri tähän aikaan oli tavallisesti vapaahetkensä.

Sentähden nouti hän hyvin hitaasti, mitä oli käsketty, ja lähti niiden kera kyökkiin.

Siellä oli useita nunnia.

Muuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle, hänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.

"Kyllä muistan, sisar", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.

Ulkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet nähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä, ja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän kyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.

Siitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai toisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin ei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään, lakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.

Se todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille, vaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä Johannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja, jotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan kenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi väliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt kukaan muu kuin Esbjörn.

He olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä tienneet vielä mitään.

"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille hyvää isä... Teidän täytyisi lähteä täältä."

"Oletko menettänyt kaiken toivon?"

"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut."

"Hän voi olla sairas."

"Niin kauan?"

"Tai kenties hän pelkää!"

"Se ei ole Kaarinan luonteen mukaista."

"Mutta luostarikuri."

"Niin, se ei ole lempeä, mutta mitä on tehtävä?"

"Odotettava!"

"Kuinka kauan?"

"Kunnes löydämme hänet!"

"Tai kunnes tulemme vakuutetuiksi, ettei hän ole täällä... Minun täytyy keksiä jotain uutta."

"Ole vain varovainen!"

"Olen kyllä."

Lopetettuaan edellisen työnsä sai Esbjörn tehtäväkseen korjata hedelmiä; tällöin pani hän eri koriin kaikkein kauneimmat omenat. Tavallisina vapaahetkien aikana kantoi hän korit kyökkiin ja nuoret noviisit tulivat tavallisesti häntä vastaan valitsemaan muutamia hedelmiä. Heitä puhuttelematta osoitti hän heille parhaat ja meni heti sen jälkeen, luomatta edes katsettakaan nuoreen parveen.

"Se on vaikeaa!" tuumi hän yksikseen. "Mutta on merkillistä, mitä kaikkea voi, kun oikein päättää."

Nuorin noviiseista oli kahdentoistavuotias Märta Sparre; hän oli sukua abbedissalle eikä suinkaan aiottu jäämään luostariin, ja sentähden oli hänellä suurempi vapaus kuin toisilla; mitä nämä halusivat, se annettiin hänen toimitettavakseen.

Eräänä aamuna, kun Esbjörn istui ylhäällä omenapuussa, kuuli hän erään nunnan sanovan:

"Heitä tänne minulle kaikkein kauneimmat omenat."

"En tiedä, kuka 'minä' on!"

"Märta Sparre!"

"Prioritar on sanonut, ettei kukaan saa enempää kuin kaksi."

"Mutta kaikkien muidenkin on saatava."

"Kenen muiden?"

"Margareta Erikintyttären!"

"Siinä kaksi, ketä vielä?"

"Iliana Krummedik."

"Vielä kaksi; löydättekö ne?"

"Kyllä!"

"Anna ja Birgitta Folkesson."

"Neljä siis."

"Ja sitten Ingeborg Åkentytär."

"Kaksi!"

"Niin, eikä enempää tarvitakaan!"

"Kuudelle vain?"

"En välitä muista!"

"Eikö ole pidettävä yhtä paljon kaikista?"

"Anna sitten kaksi Ermegård Trillelle."

"Kas, tuossa!"

"Ja sitten vielä viimeiselle, sillä nyt ei tosiaankaan ole enää useampia."

"Kuka 'viimeinen' on?"

"Hänen nimeään ei saa mainita, mutta me sanomme häntä väliin vainajaksi!"

"Onko hän sairas?"

"Sitä en tiedä, sillä meidät on kielletty häntä puhuttelemasta; mutta hän on niin kalpea."

"Tuossa on vielä kaksi!"

"Kauneimmat mitä olen saanut! No, koska olet niin kiltti meitä kohtaan, saa hän ne!"

Sen sanottuaan hän riensi pois.

Kuinka Esbjörn ikävöikään iltaa saadakseen kertoa uutisensa isä Johannekselle! Merkitsikö se mitään, ei hän tiennyt, mutta olihan ainakin mahdollista, että kalpealla tarkoitettiin Kaarinaa.

Mutta Johanneksella oli itsellään jotakin ilmoitettavaa, sen näki Esbjörn heti astuttuaan kammioon.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vilkkaasti.

"Olen nähnyt hänet!"

"Missä?"

"Kirkossa."

"Näkikö hän teidät?"

"Hän tunsi minut!"

"Saitteko häntä puhutella?"

"Hän ei ollut yksin!"

"Mutta hänen pitäisi keksiä joku keino."

"Jollei se ole hänelle aivan mahdotonta, keksii hän kyllä sen."

Seuraavana aamuna oli Esbjörn jälleen omenankorjuussa, ja Märta Sparre tuli noutamaan veroaan. Hänen eteensä putosi neljätoista kappaletta. "Täältä puuttuu kaksi!" sanoi hän. "Tiedättehän, että meitä on kahdeksan."

"Vainajat eivät syö!"

"Mutta eihän hän ole kuollut!"

"Hyvin sairas siis?"

"Surusta!" kuiskasi tyttö.

"Mitä hänellä on surtavaa, kun on niin hyvä?"

"Hän vihaa luostaria!"

"Ovatko pahat sukulaiset panneet hänet tänne?"

"Hän sanoo, että he etsivät ja surevat häntä."

"Tietäisinpä vain hänen nimensä!"

"Sitä en saa sanoa!"

"Mutta alkukirjaimet?"

Hän pudisti päätänsä.

"Saat tämän kauniin omenan?"

Niin houkutteli käärme Eevaa.

"K.E.", kuiskasi Märta ja sieppasi nopeasti omenan.

"Kaarina Eliaantytär!" vastasi Esbjörn samassa.

Tyttö karahti tulipunaiseksi, mutta ei vastannut mitään.

"Olen hänen sukulaisensa, jaloin kaunis neitsyt, ettekö voisi auttaa minua häntä tapaamaan?"

"Se on mahdotonta!"

"Minä tuon viestejä hänen äidiltään."

"Märta, Märta!" huudettiin pihasta.

Hän riensi pois.

"Huomenna!" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen edes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi sitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.

Mutta vanhus ei ollut kammiossaan.

"Luultavasti kirkossa", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.

Ovessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt kyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt oli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä Esbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: "Mitä tahdotte Kaarina Eliaantyttärestä?"

Kysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin kysyi: "Mitä se teille kuuluu?"

"Olen hänen äitinsä!"

"Kaarinan äiti!" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.

"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!"

"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?"

"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut, olisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin."

"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut on Kristina rouva lähettänyt."

"Nyt valehtelette!"

"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan, lähden täältä heti?"

Nainen näytti epäröivän. "Menkää täältä", sanoi hän. "Koetan sitten tavata teitä."

Nainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui kirkkoon.

Siellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena rukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan kiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi ruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.

Esbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli kauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää, että aiottiin viettää hänen hautajaisiaan... Mutta eiköhän täällä ilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen äitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja hänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä tunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän jäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.

Esbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä ovelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut, ei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin syventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.

Muuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.

Heidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.

Pieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja palavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan himmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.

Abbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta muuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti. Läsnäolijat veisasivat virttä "De profundis", papin pitäessä ristiä ruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.

Esbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän kumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi -- Kaarinan.

Heidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen surullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti ainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun kantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.

"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava luostarista!" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin vastaan.

"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet."

"Silloin voimme käyttää oikeuttamme."

Esbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa saamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli arkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä itse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.

Johannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle vastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin ottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.

Yön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta tämä ei tullut.

"Meidän pitäisi nyt olla varmat asioistamme", sanoi Esbjörn, "ja sentään epäilen suuresti, saammeko hänet mukaamme."

"Minä en tiedä mitään esteitä, jos hän itse tahtoo."

Seuraavana aamuna menivät he yhdessä ruokasaliin, jossa abbedissa heti tuli heitä vastaan.

"Olette tahtonut pysyttäytyä meiltä salassa, kunnianarvoisa isä", sanoi hän. "Toivon ettette ole löytänyt mitään arkkipiispalle valitettavaa."

"Yhtä vähän löytänyt kuin etsinytkään! Ainoastaan tämä on asiani." Hän antoi paperinsa.

Abbedissa luki sen tarkkaavaisesti. "Tahdotteko sanoa, miksette ole antanut sitä ennen minulle?"

"Sallikaa minun jättää vastaamatta."

"Se on oikeutenne!"

"Tahdotteko lähettää noutamaan nuorta tyttöä."

"Ensin tahdon kuitenkin sanoa, ettei hän voi tulla mukaan."

"Eikö minulla ole hänen armonsa valtuutus?"

"Hänen äitinsä tahto merkitsee enemmän!"

"Ja kieltääkö hän?"

"Hän tahtoo itse pitää huolen tyttärestään."

"Sallitteko minun puhutella heitä molempia?"

"Toiseen nähden ei minulla ole mitään määräysvaltaa; kuitenkin luulen, että hän mukautuu tahtooni."

Abbedissa soitti, ja ikäänkuin olisivat sitä odottaneet, astuivat Kaarina ja hänen äitinsä sisään.

Nuori, kaunis tyttö oli nyt enää ainoastaan oma varjonsa... Silmät olivat vaipuneet maata kohden, ja muinoin niin eloisat kasvot olivat ikäänkuin kivettyneet yhteen ainoaan valitushuutoon.

Isä Johannes katseli häntä osanotolla. "Kaarina Eliaantytär!" sanoi hän lempeästi.

"Isä!" vastasi tämä polvistuen.

"Sinulla on vapaus lähteä luostarista!"

"Tiedän sen!"

"Tahdotko tulla mukanani?"

"Äitini..."

"Minäkin olen häntä etsinyt ja vihdoin löytänyt, kunnianarvoisa isä!" puuskahti tämä. "Kenenkään ei pidä ihmetellä, vaikka tahdon itse pitää huolta lapsestani."

"Siihen on teillä täysi oikeus!"

"Kristina rouva käski minun etsiä teitä vaivojani säästämättä", puuttui Esbjörn äkkiä puheeseen. "Poiketkaa nyt kotimatkalla Tukholmaan häntä tapaamaan."

"En, en!" huudahti äiti luoden silmäyksen abbedissaan. "Hän houkuttelisi minua jäämään tänne ja minä tahdon saada lapseni takaisin!"

"Emmekä uskokaan, että tulet hänen puolestaan", lisäsi Kaarina luoden salamoivan silmäyksen Esbjörniin.

"Nyt olette kuulleet sen heiltä itseltään", sanoi abbedissa tavallisella leppeydellään. "Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa eikä houkutella."

"Minun tehtäväni on pääasiallisesti päättynyt, on vain yksi asia enää jälellä." Isä Johannes otti sormuksen esille. "Kaarina Eliaantytär, olen luvannut antaa tämän sinulle muistoksi ja tuoda paljon terveisiä."

"Keneltä?"

"Pentiltä!" kuiskasi Esbjörn.

Kaarina päästi huudon ja painoi sormuksen huuliaan vasten. "Kas, kas!" sanoi hän näyttäen kallisarvoista lahjaa.

"Kuka on antanut sen?" kysyi äiti.

"Gyllenstjernojen vaakuna!" huudahti abbedissa. "Mistä se tulee?"

"Ystävältä, joka toivoi, että Kaarina tahtoisi ottaa takaisin vapautensa!" sanoi Johannes.

"Kyllä, kyllä, minä tahdon!" huudahti Kaarina. "Isä, ota minut mukaan, minä seuraan sinua."

Esbjörn näki uhkaavan katseen, jonka abbedissa loi äitiin, ja kuitenkin tämä virkkoi pelosta vavisten:

"Tyttäreni, olit antanut minulle lupauksesi..."

"Mutta hän ei ole mikään tanskalaisten lähetti; ja hän tuo minulle tietoja siltä, jota sydämeni rakastaa! Tule, tule, äitini, häntä täytyy meidän seurata."

"Viekää hänet heti huoneeseensa", käski abbedissa. "Hän on sairas! Huomenna puhumme tästä enemmän!" Ääni oli ankara ja käskevä.

Äiti seisoi epäröiden, hän katsoi olevansa velvollinen tottelemaan, mutta rakkaus tyttäreen puhui äänekkäämmin.

Kaarina oli herännyt eloon, päättäväisyyteen ja uhmaan. Hän piteli lujasti isä Johanneksen kädestä ja sanoi: "Jumalan äidin tähden, älkää lähtekö luotani."

Johannes kääntyi abbedissaan. "Käytän nyt teidän omia sanojanne", virkkoi hän. "Teillä ei ole mitään oikeutta pakottaa tai houkutella."

"Ainoastaan sillä, jolta olen ottanut vastaan kevytmielisen tytön, on oikeus ottaa hänet takaisin!" huudahti vihastunut nainen. "Ja minulla on kyllä keinoja saattaakseni tahtoni voimaan!" Hän ojensi kätensä tarttuakseen soittokelloon, mutta Esbjörn sieppasi sen ennen häntä ja kohtasi pelottomasti hänen uhkaavan katseensa.

"Jalo rouva, päättäkää asia hyvällä!" sanoi hän ja vetäisi taskustaan linkkuveitsen, jonka terän avasi.

"Uhkaatteko henkeäni?"

"Tahdon ainoastaan estää teidät kutsumasta väkeä soittamalla, huudoilla tai muulla hälinällä."

"Tuollaista väkeä teillä on mukananne?" sanoi abbedissa halveksivasti Johannekselle.

"Hän on uskollinen palvelija, eikä teillä ole mitään pelättävää, kun vain täytätte velvollisuutenne."

"Niin juuri teen, kun olen luovuttamatta kirkon vihittyä."

"Sellainen en ole!" huudahti Kaarina. "Kaikista kestämistäni kärsimyksistä huolimatta olen kieltäytynyt rupeamasta nunnaksi."

"Arkkipiispan käsky velvoittaa minut kuuliaisuuteen!" virkkoi Johannes. "Ja kehotan teitä oman etunne tähden taipumaan ajoissa."

"Kenties teen sen, mutta en nyt; tarvitsen ajatusaikaa!"

"Kuinka kauan?"

"Älkää lähtekö luotani?" pyysi Kaarina peloissaan.

"Huomiseen!"

"Mahdotonta!" tokaisi Esbjörn.

"Tunti kumminkin!"

Samassa vetäytyi abbedissa loitommaksi Esbjörnistä, ikäänkuin tämä olisi seissut häntä liian lähellä, mutta ovela, maailmaa kokenut mies aavisti pahaa; Johanneksen puhuessa lohdutuksen sanoja Kaarinalle ja äidin seistessä aivan masentuneena, pitämättä lukua mistään, huomasi Esbjörn, kuinka abbedissa vei kätensä seinään joko etsiäkseen salaista soittojohtoa tai salaovea, mutta samalla näytellen mielenliikutusta, jonka tähden muka oli tuen tarpeessa.

"Sallikaa minun tukea teitä, kunnianarvoisa rouva", sanoi Esbjörn vetäen armottomasti pois hänen kätensä.

Jos häntä olisi pistänyt käärme, ei vaikutus olisi voinut olla tehoisampi. "Kuinka uskallatte koskea minuun?... Menkää, menkää heti näkyvistäni."

"Emmehän muuta toivokaan."

"Mutta nämä naiset jäävät tänne!"

"Kaarina Eliaantytär seuraa minua!" vastasi isä Johannes suurella vakavuudella. "Täällä ei häntä pidätä mikään; teidän valtanne hänen ylitseen on lakannut arkkipiispan käskyn johdosta, ja minä käsken teitä hänen nimessään sitä tottelemaan."

Lieneekö abbedissa saanut uuden aatteen vai mikä sen lienee vaikuttanut, mutta hän sanoi vain: "Tapahtukoon tahtonne!"

"Antakaa sitten käskynne!"