Part 25

Niin saapui vihdoin lähtöpäivä... Hän seisoi ikkunan ääressä katsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät matkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis juoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään muuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.

"Olettehan herra Åke Juhananpoika?" kysyi vieras.

"Se olen!"

"Valtionhoitajan ystävä?"

"Sydämestäni ja sielustani!"

"Silloin tietenkin tahdotte palvella häntä?"

"Jos voin... mutta..."

"Täällä on vaara tarjolla!"

"Millainen?"

"Kapina! En ole voinut saada varmaa tietoa, miten laajaperäinen se on, mutta tarvitaan johtajaa."

"Entä linnanpäällikkö?"

"Hän makaa sairaana! Sten herra on matkustanut pois... Minä olen äskettäin palannut kotiin ja työtä on ollut aivan sylirysyltä... en tiedä kenen puoleen kääntyisin... Silloin tulin sattumalta ajatelleeksi teitä ja riensin heti tänne... Tulkaa, herra, nyt heti!"

"Mahdotonta... Tärkeä asia kutsuu minua."

"Tärkeämpikö kuin isänmaan asia?"

Åke taisteli itsekseen. "Ketkä ovat kapinan synnyttäjät?" kysyi hän kiihkeästi.

"Molemmat Alfinpojat!"

"Jumalan kiitos!... Molemmat ovat he liian mitättömiä voidakseen mitään!"

"Niin sanotaan palavasta lastustakin, ja kuitenkin voi se sytyttää suuren tulipalon."

Ritari oli kahden vaiheella. "Seuratkaa minua tulliin", sanoi hän. "Henkilö, joka siellä on vastassani, saa ratkaista, voinko kääntyä takaisin vai en."

Ratsumies suostui heti, hän veti hattunsa syvään yli silmien ja seurasi jalkaisin.

Matkalla kertoi hän lyhyesti ja täsmällisesti, että mellakan syynä oli levinnyt huhu, että kaikki suhteet hansakaupunkien kanssa oli rikottu etteikä enää useampia laivoja tulisi sieltä.

"Mutta ne laivankapteenit, jotka ovat täällä, voivat kai selittää moisen huhun perättömyyden?"

"Onnettomuus on, että nämä ovat joko itsekin johdetut harhaan tai osaksi ostetut."

Mies jutteli sellaisella reippaudella, että Åke ei malttanut olla sanomatta: "Minusta näytätte itse kykenevän siitä asiasta suoriutumaan."

"Minä olen ainoastaan palvelija", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Ette kai Sten herran?"

"Niin olen!"

"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?"

"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?" kysyi tämä luoden ritariin iloisen katseen.

"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen käteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa."

"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna", vastasi tämä tyytyväisesti hymyillen.

He olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli pysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät he näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.

Ritari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa keskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä, mutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä suurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.

Hetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. "Se on minulle mahdotonta!" sanoi hän. "Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä, ottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma, ettette käytä sitä väärin."

Esbjörn otti sen vastaan. "Oletteko maininnut nimeäni?" kysyi hän ritarilta.

"En vielä!"

"Älkää sitä sitten tehkökään! Tahdotteko ottaa vastaan neuvon?"

"Mielelläni!"

"Olkaa varuillanne, ja Jumala teitä auttakoon!"

Niin kauan kuin molemmat ratsastajat olivat näkyvissä, seisoi Esbjörn paikoillaan ja katsoi heidän jälkeensä. "Mitähän sillä ketulla nyt on mielessään?" jupisi hän itsekseen. "Hyvä, että minulla on käsissäni jokunenkaan säie vyyhdestä, se voi vielä kerran kelvata johtolangaksi."

Palattuaan kaupunkiin meni Esbjörn heti linnaan ja pyysi yksityisesti puhutella Jöns Jönsinpoikaa. Tämä oli, kuten sanottu, vakavasti sairas, mutta hyvin tunnettu palvelija otettiin kuitenkin vastaan, ja hänen antamansa kertomus teki mitä vilkkaimman vaikutuksen linnanpäällikköön.

"Viimeisinä öinä on suuria joukkoja ollut koolla sekä muurmestarien että seppien kokoustalossa", sanoi hän. "En tahdo sanoa, että joitakin ammattilaisista on ottanut niihin osaa, mutta heidän oppilaansa ja irtain väki on tehnyt niin, vaikkei heillä lainkaan pitäisi olla pääsyä sinne. Oluesta ei ole ollut puutetta, eikä jutuista ja rähinästäkään; on juteltu, että humalan tuonti kiellettäisiin ja tämä ainoastaan rahvaan ahdistamiseksi. Sellainen on nostattanut pahaa verta... Lopuksi on tehty sangen nokkela suunnitelma."

"Kuka on tehnyt?"

"Missä säkki on, jääköön sanomatta, mutta pussit ovat nimeltään Kaarle ja Knut Alfinpoika."

"Millainen suunnitelma on?"

"Aiotaan vallata alukset."

"Mitä?"

Jöns Jönsinpoika nousi.

"Ne ovat ilman miehistöä."

"Tiedän sen!"

"Neljä saksalaista laivaa, jotka ovat täällä, ovat kaikki lahjotut."

"Onko se mahdollista!"

"Niiden miehistö jaetaan ruotsalaisiin laivoihin, ja he auttavat näitä vietäessä satamasta. Mihin sitten aiotaan matka suunnata, sitä en tiedä niin tarkoin."

"Tietysti Kööpenhaminaan."

"Voi kyllä käydä niinkin."

"Mutta kuka on sieluna tässä yrityksessä?"

"Luulen niitä olevan kaksikin."

"Heidän nimensä!"

"Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck."

"He ovat siis yhä Tukholmassa?"

"Niin, herra!"

Jöns Jönsinpoika yritti nousta, mutta vaipui voimatonna vuoteeseen.

"Minä en voi mitään", sanoi hän. "Ja onnettomuudeksi olen niin vähän ajatellut kapinan mahdollisuutta, että olen tällä haavaa päästänyt poistumaan kaupungista kaikki ne, joille olisin voinut uskoa päällikkyyden."

"Asia kai täytyy pitää salassakin?"

"Niin salassa kuin mahdollista. -- Miehistöä täällä on kylliksi."

"Herra Pietari Turenpoika. Niilo Boonpoika ja Sten Kristerinpoika ovat täällä."

"Mutta kehenkään heistä ei ole luottamista."

"Linnanvouti?"

"Ei hänellä olisi rohkeutta."

"Onko ketään muuta?"

"Kyllä muuan."

"Kuka, herra? Riennän hänen luokseen."

"Ei tarvita, hän on jo täällä!"

"Täällä?"

"Sinähän se olet, Esbjörn!"

"Minäkö?"

"Joka olet asian keksinytkin."

"Sitä en tehnyt minä!"

"Kukas sitten?"

"Eräs suomalainen merimies, joka on ottanut pestin saksalaiseen alukseen."

"Ja hän on kääntynyt sinun puoleesi?"

"Me tutustuimme toisiimme Viipurissa mennä syksynä."

"Sovi sitten hänen kanssaan, tai päätä itse, miten tahdot toimia."

"Sen olen jo kyllä ajatellut."

"Annas kuulla?"

"Tahtoisin suurimmassa salaisuudessa piilottaa kaksikymmentä miestä jokaisen aluksen lastiruumaan. Kannelle pantaisi kaksi avattua oluttynnyriä. Saksalaiset saisivat, kuten määrätty on, hoitaa alusta matkalle lähtiessä, mutta kun he olisivat vetäneet kylliksi olutta nahkaansa ja sen jälkeen pistetty heidät tyrmään, silloin olisi minulla muutamia meripoikia käsillä, jotka toisivat meidät tänne takaisin."

"Tuuma on hyvä, Esbjörn, pane se toimeen."

"Saanko?"

"Sinä olet ainoa, joka pystyy siihen."

"Voinhan koettaa!"

"Milloin tahdot miehistön?"

"Siitä annan tiedon."

Kun Esbjörn oli lähtenyt linnanpäällikön luota, pysähtyi hän neuvotonna holvikäytävään, hän raapi päätään ja hänen kasvonsa punehtuivat... Sen jälkeen kulki hän muutamia askelia ja pysähtyi jälleen ilmeisesti epäröiden.

"Täytyy kai minun", jupisi hän itsekseen ja lähti sen jälkeen naisparvelle päin. Hän näytti hyvin tietävän, missä hovineitosilla oli huoneensa, hän avasi oven ja astui rohkeasti sisään.

Keskellä lattiaa seisoi kaunis Outi ja kuunteli punaisena helottavin poskin mitä muutama linnanpäällikön hovipojista hänelle sanoi. Esbjörnin astuessa sisään päästi hän pelästyksen huudon.

Hovipoika mutisi muutamia epäselviä sanoja ja riensi pois.

"Kuinka säikäytit minua, Esbjörn, ja kuinka aikani onkaan käynyt pitkäksi sinun ollessasi poissa."

"Sitä en usko!" sanoi Esbjörn pilkallisesti.

"Senkötähden, että tuo nuori poika toi minulle viestejä Ekasta? Minun on lähdettävä sinne muutamain päivän kuluttua."

"Unhotit tarjota hänelle kestitystä?" Esbjörn viittasi pieneen pöytään, joka oli katettu kahdelle, siinä oli viinejä ja leivoksia, rusinoita ja manteleja.

"Se ei ollut hänelle", vastasi Outi jälleen punastuen "vaan eräälle Kristina rouvan neitosista, joka on hyvä ystäväni. Nyt on hän sanonut, ettei tulekaan, niin että voit kernaasti pitää hyvänäsi!"

Outi veti pöydän esiin ja he istuutuivat vastatusten. "Kas niin, syö ja juo nyt!"

Esbjörn tekikin työtä käskettyä. Hän aivan ahtoi suunsa täyteen. Outin nakertaessa jotakin kakkua tai imeskellessä rusinaa, pisteli hän niitä poskeensa tusinoittain, samoin tyhjensi hän lasinsa heti kun toinen oli sen täyttänyt, mutta sanomatta sanaakaan.

Lautaset olivat melkein tyhjät, kun Outi virkkoi nyreissään: "Ruokahaluun nähden ei ole valittamista, mutta kuinka hirveän harvasanainen sinä olet!"

Esbjörn vihelteli vastaamatta.

"Mikä sinua vaivaa?"

Esbjörn oli lakaten syömästä kääntynyt tyttöön päin ja katseli häntä päästä jalkoihin. "Ei voi kieltää, että olet kaunis", sanoi hän melkein valittavalla äänellä.

Outi purskahti helskyvään nauruun. "Ikäänkuin se ei olisi hänelle mieliin!"

"Kuules, Outi, kuinka kauan olemme olleet tuttavat."

"Sitten viime syksyn, tietääkseni, kun tulimme laivalla Viipurista."

"Niin, se on totta."

"Muistan kyllä illan, kun sanoit minulle..."

"Sinähän ensin sanoit..."

"Samantekevää, kuka sanoi, kunhan tuli sanotuksi."

"Muistan, kuinka kävin hämilleni, kun kiedoit käsivartesi kaulaani ja suutelit minua."

"Jos tein sen silloin, niin en tee enää. Niin että nyt sen tiedät"... Outi pyörähti ympäri ja oli niin vihoissaan, että alkoi itkeä.

"En sitä tahdokaan!" sanoi Esbjörn yhtä valittavalla äänellä kuin ennenkin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Outi kummissaan.

"Mieltäni painaa niin raskaasti!"

"Mikä?"

"Kun olen myynyt sinut!"

"Myynyt minut!"

"Minun oli pakko!"

"Kenelle?"

"Turolle!"

"Onko hän täällä?"

"Ja yhtä hassastunut sinuun kuin ennenkin."

"Sen kyllä uskon!"

"Hän kysyi ja minä vastasin, kuten laita olikin, että sinä ja minä vedimme yhtä köyttä; se koski häneen kovasti, mutta kun sitten tahdoin, että hän tekisi minulle suuren palveluksen, niin hän vastasi ensin suoraan ei ja sitten, että jos hän sai sinut välikäisiksi, taipuisi hän mihin ikinä tahdoin."

"Ja niin sinä suostuit?"

"Niin, olihan minun pakko."

"Mutta, näetkös, siitä ei tule mitään, minä en ole vaihtotavaraa."

"Voithan sentään nähdä hänet ennenkuin päätät."

"Hän on kai entisensä?"

"Ei, tyttöseni, en olisi kuunaan häntä tuntenutkaan!"

"Kuinka saan hänet nähdä?"

"Minä tuon hänet tänne."

"Ei, kiitos, siitä syntyisi vain juoruja, mutta sano hänelle, että hän tunnin kuluttua kohtaa minut Kapplingebolmassa; voi olla hauskaa nähdä vanhaa tuttavaa; jos muuten tunnenkaan hänet tai hän minut", lisäsi Outi nauraen ja punastuen.

"Oh, luulenpa, että se käy kuin tanssi molemmin puolin!" vastasi Esbjörn. "Hyvästi, Outi, ja onnea vain!"

Ja hän meni alukselle, jossa onneksi tapasi Turon. Tämä joutui ilosta aivan pois suunniltaan, syöksyi alas kojuunsa muuttamaan pukuaan ja peseytymään puhtaaksi.

Kun hän tuli takaisin oikein kuultavana, menivät he yhdessä maihin, ja kohta tulla tepsutteli Outikin.

"Nyt minä menen", sanoi Esbjörn, "muuten voisin oli haitaksi." Mutta hän meni ainoastaan kadun kulmaan, josta saattoi nähdä, kuinka Outi ensin näytti aikovan mennä Turon ohitse, ikäänkuin ei tuntisi häntä, ja sitten pelästyi, kun tämä tuli häntä vastaan.

"Kuinka hän on viekas", ajatteli Esbjörn... Ei kestänyt kauan ennenkuin he pitelivät toisiaan käsivarresta, Turo näytti aivan tahtovan ahmia tyttöä silmillään.

"Niin, nyt hän on saanut tytön", huokasi Esbjörn. "Voisipa vain hänet pitääkin."

Samana iltana tuli Turo hänen luokseen. "Nyt on hän minun", sanoi hän. "Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, vaikka olet sitä kuvitellut... Hän käskee kysyä, onko hänen annettava kihlat takaisin?"

"Saavat mennä kaikki samaan kauppaan!"

"Se on kunnon menettelyä. Mutta luota siihen, että minäkin pysyn sanassani."

"Pahoin kävisi sinulle, jos rikkoisit sen!"

"Hän lähtee ylihuomenna. Olen kapteenilta pyytänyt lomaa saadakseni siihen asti olla hänen kanssaan yksissä!"

"Niin, ennen en minäkään sinua tarvinne." Niin he erosivat.

Esbjörnin pää pyrki ensi tunteina painumaan riipuksiin, mutta hän ajatteli lesken ropoa, tuumien, ettei hyvän asian puolesta ollut mikään uhri liian raskas, ja niin nosti hän päänsä pystyyn, harkiten itsekseen, miten viisaimmasti menettelisi siinä tärkeässä asiassa, joka oli hänen huostassaan.

Maisteri Didrik Slagheck se oli laatinut rohkean alusten valtaussuunnitelman, ja veljesten Alfinpoikain oli pantava se toimeen. Nuorempi, Knut, oli hyvin perehtynyt olosuhteihin ja hän oli Tukholmassa ollut persoonallisessa yhteydessä kaltaistensa tyhjäntoimittajaan ja muun vähemmän hyvämaineisen väen kanssa. Heidän avullaan ja liian suuren varmuuden johdosta, missä viranomaiset tätä haavaa olivat, näytti yritys hyvin voivan onnistua. Kokouksissa oli tosin tehty vaikenemislupaukset, mutta monet puolinaiset viittaukset olivat saaneet liikkeelle huhuja, joihin kukaan ei, niiden mielettömyyden tähden, kääntänyt mitään huomiota.

Esbjörn sai tiedon Turolta; ja hänen rajaton uskollisuutensa herraansa kohtaan vei hänen toimiin, jotka jo tiedämme. Turosta tuli sen jälkeen hänen vakoilijansa ja apulaisensa; hän olisi antanut Esbjörnin puolesta henkensäkin, jos olisi tarvittu. Luontevan notkealla esiintymisellään oli hän tehnyt itsensä tunnetuksi kaikilla laivoilla ja oli kussakin hankkinut vähintään yhden kannattajan sille vastakapinalle, jota suunniteltiin.

Mutta Didrik Slagheck ja Abraham Lejonhufvud, jotka tiesivät, että mitä kymmenen tietää, sen tietää koko maailmakin, käsittivät sangen hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos suunnitelma tulisi ilmi. He lähtivät sentähden edeltäpäin Tukholmasta, sanoen tahtovansa valmistautua ottamaan pientä laivastoa vastaan Kööpenhaminassa. Veljekset Alfinpojat luvattiin ottaa loistavasti vastaan, kun he vallattujen alusten päällikköinä purjehtisivat tanskalaiseen satamaan.

Nämä molemmat kiirehtivät kärsimättömästi lähtöä, ja osanottajat varustautuivat siihen kuten harvinaiseen huvitukseen. Vihdoin määrättiin päivä.

Esbjörn tiesi sen myös, ja valepukuisina menivät hänen sotamiehensä aluksiin.

Vaikkei Jöns Jönsinpoika ollut läheskään toipunut, ei hän voinut eikä tahtonut olla toimetonna. Sairasvuode täytyy jättää, kun tulipalo uhkaa, ja suuttumus teki hänet melkein terveeksi. Itse määräsi hän päälliköt, jotka johtaisivat kutakin sotilasjoukkoa ja antoi ankaria ja tarkkoja määräyksiä.

Elokuu oli jo puolitiessään ja yöt jotensakin pimeät. Katkaisevana kahdeksantenatoista päivänä satoi hienosittain. Linnanpäällikkö oli nähnyt kaikki pienet osastot, kun ne lähtivät yksi kerrallaan, ja alhaalla laiturilla valvoi Esbjörn menoa laivoihin.

Useimmat salaliittolaiset tulivat yksitellen, jotkut kaksittain; kullekin oli määrätty paikkansa edeltäpäin, ja niin pian kuin kapteenilla olisi täysi miesluku, piti hänen heti lähteä.

Esbjörn oli pukeutunut merimiespukuun, hän oleskeli milloin laivoilla, milloin maajalassa, mutta aina pitäen tarkoin silmällä kaikkea mitä tapahtui. Hän oli laskenut suunnilleen kolmisensataa henkilöä, ja neljä laivaa oli jo lähtenyt.

Turon tiedonantojen mukaan ei salaliittolaisten luvun pitänyt olla paljoakaan suurempi, mutta hän oli varma siitä, etteivät molemmat ylipäälliköt olleet vielä tulleet ja heitä odotettiin.

Mutta odotus kävi pitkäksi; jos vaara uhkasi, täytyi jokaisen ajatella puolestaan, ja kaikki laivat, kymmenen luvultaan, lähtivät vesille. Ainoastaan yksi lyypekkiläislaiva oli jälellä veljesten varalta.

Esbjörn seurasi viimeisen mukana.

Syy, mikseivät veljekset Alfinpojat olleet saapuneet ajoissa, oli yksinkertaisesti se, että taipaleella olivat Jöns Jönsinpojan lähettiläät käyneet heidän kimppuunsa ja urhoollisesta vastarinnasta huolimatta voittaneet heidät ja vieneet heidät palvelijoineen linnanpäällikön eteen.

He koettivat alussa häikäilemättä kieltää, ei ainoastaan osallisuutensa, vaan kaiken tiedonkin salaliitosta; mutta epävarmuus siitä, kuinka paljon Jönsinpoika jo tiesi, sai aikaan epäröimistä ja ristiriitaisuutta heidän lausunnoissaan ja oli kylliksi aiheuttamaan heidän vangitsemisensa. Kaikista vastalauseista ja uhkauksista huolimatta pistettiin heidät talteen.

Seuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen siitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.

Esbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan, verta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi suuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. "He ovat kaikki pelkkiä raukkoja", sanoi hän, "ja ansaitsevat kunnon panoksen ruutia."

"Sentähden emme niille sellaista annakaan", vastasi linnanpäällikkö. "Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla laivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa."

Jöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän kuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään sotaoikeutta.

Veljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi merkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He käyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen, että Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin loukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita ystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää heidät vapaaksi.

Mutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: "Vaikkapa Kristian kuningas itse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla kuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion nyt tehdä." Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski näiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit panemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet, kääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja; siitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse vastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan tuomiosta.

Hänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan; neuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja molemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.

Jöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan rikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä he nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan ilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät aatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät vietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen varanneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan. "Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan."

Mutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun ne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet vakavan varoituksen vastaisen varalle.

Ja kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten viranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua yksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään muu.

Saksalaistenkin kanssa sopi Jöns Jönsinpoika rauhallisesti, he saivat maksaa melkoisen sakon, jonka he sanoivat aikovansa ottaa takaisin Kööpenhaminassa.

* * * * *

Samana päivänä, jona Turon oli lähdettävä sen laivan mukana, mihin hän kuului, tuli hän sanomaan jäähyväiset Esbjörnille.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi hän.

"Entäs sinä?"

"Luulenpa melkein, että hän suostuu ensi syksynä menemään kanssani naimisiin, ja silloin muutamme takaisin kotiin."

"Älä luota siihen, että hän pitää sanansa."

"_Sinä_ epäilit häntä, sentähden kyllästyi hän sinuun!"

"Ohoh, vai se oli syynä!"

"Etkä jättänyt häntä koskaan rauhaan."

"Enkö?"

"Siksi antoi hän sinulle lupauksensa."

"Oh, ajatteles!"

"Sitten luuli hän, että minä olin hänet unhottanut."

"Hän tunsi maailman!"

"Mutta ei _minun_ sydäntäni; en olisi ikinä sietänyt, että hän olisi ollut toisen oma. Kuules, Esbjörn, sinä tapaat hänet kyllä ennen minua."

"Voinhan tavatakin."

"Kas tässä!" Turo otti esiin pienen käärön, jota hän kantoi povellaan, purki pois rievun toisensa jälkeen ja sai vihdoin pienen kerän käsiinsä. "Tiedätkös, mitä tässä on?" kysyi hän sangen tyytyväisesti ja leveästi hymyillen.

"Ei, sitä en tiedä."

Turo keri ja keri, ja vihdoin tuli paksu ja leveä kultasormus ilmoille. "Tämän saat jättää hänelle minulta, sano samalla paljon rakkaita terveisiä."

"Se on maksanut paljon!" sanoi Esbjörn ihaillen.

"Koko pestin!"

"Eikö sinulla ole jälellä mitään?"

"En tarvitsekaan nyt, kun lähden merille."

"Teet paljon hänen tähtensä!"

"En niin paljon kuin hän ansaitsee."

"Luuletko niin?"

"Kuules nyt, Esbjörn, älä sano hänestä ainoatakaan pahaa sanaa; sitä en siedä kuulla -- ymmärrätkö!"

"Toimitan kyllä asiasi!"

"Kiitos!... Ja sitten... sitten voit väliin pitää häntä silmällä... Lupaatko sen?"

"Täytyy kai minun!"

"Näetkös!"... ja tällöin leimahtivat Turon silmät melkein hurjasti. "Hän on minulle niin rakas, ettei kävisi hyvin, jos jokin erottaisi meidät."

Mutta kun Esbjörn sitten jäi yksin, toivoi hän, että tämä päättyisi hyvin.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin kutsuttiin tämä uskollinen palvelija linnanpäällikön luo.

"Meidän on teitä kiittäminen siitä, että tuo hullu koiranjuoni tehtiin tyhjäksi", sanoi hän. "Kas tässä!" Hän viittasi pöydälle korkeaan rahakasaan. "Tässä on, mitä saksalaiset ovat saaneet maksaa sekaantumisestaan; teen vain mitä oikein on, kun annan ne sinulle."

"Suurkiitosta!" sanoi Esbjörn.

"No, ota sitten ne!"

"Ettekö tahdo tallettaa ne minulle?"

"Jos sitä haluat."

"Tahdon ansaita enemmän!"

"Oletko käynyt ahneeksi?"

"Eipähän muutenkaan."

"Aiotko kenties ostaa talon ja tilan?"

"Niin aion!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Tahdon mielelläni saada haltuuni vanhan talon Pohjoisportin pielessä", sanoi hän viekkaasti.

"Rytingin kummitustalon?"

"Juuri sen!"

"Etkö pelkää?"

"En vähintäkään."

"Mutta siellähän kerrotaan tapahtuvan kummallisia asioita."

"Niin tapahtuukin!"

"Tiedätkö siitä jotakin?"

"Ehkäpä!"

"Sano sitten minulle, eivätkö salaliittolaiset ole siellä pitäneet kokouksiaan?"

"Eivät näitä viimeisiä; nämä olivat vain houkkokokouksia edellisten rinnalla."

"Sielläkin on siis ollut salaliitto, josta minä en ole tiennyt mitään?"

"Olin siihen aikaan täällä muutamia kertoja ja etsin teitä, mutta ette ollut tavattavissa."

"Mikset kääntynyt jonkun muun puoleen?"

"Sitä en uskaltanut tehdä pelkkien epäluulojen nojalla."

"Et siis tiedä mitään varmaa?"

"Kun tulin tänne Tukholmaan, tapasin erään vanhan maanmiehen; olimme ennen maailmassa olleet paljon yksissä, ja kun hän kertoi olevansa herra Niilo Boonpojan palveluksessa, mutta halusi toista herraa, huomasin hänellä olevan mielessään jotakin, mitä ei tohtinut tuoda ilmoille... Menimme yhdessä erääseen oluttupaan, ja nyt kirposi hänen kielensä... Sain tietää, että Rytingin talossa pidettiin salaisia kokouksia ja kuultuani osanottajani nimet ymmärsin heti mistä oli kysymys. Yksi kokous oli jo pidetty, toinen oli pidettävä seuraavana päivänä; pyysin häneltä päästä mukaan, mutta puhuin kuuroille korville... Mietiskelin jo, kuinka voisin pujahtaa taloon, kun hän, luullakseni oluen vaikutuksesta, uskoi minulle salaisuutensa, että oli löytänyt aarteen vanhasta talosta, mutta ei tiennyt kuinka saisi aikaa korjatakseen sen, sillä hänen herransa otti avaimen niin pian kuin hän tuli sieltä. 'Säikäytä silloin pois hänet ja toiset', sanoin minä ja lupasin häntä auttaa. Seuraavana päivänä huomasin hänen olevan ikäänkuin katumapäällä, humala oli selvinnyt; mutta minä en hellittänyt, minun täytyi päästä taloon... Muuan vanha kuva, joka riippui seinällä, osoitti minulle, miltä tohtori näytti, ja niin tuli minusta kummitus..."

"Tosiaankin!" sanoi Jöns Jönsinpoika nauraen. "Sitä en odottanut. Kuulitko heidän keskusteluaan?"

"En mitään yhtenäistä, mutta pois olen heidät ajanut, ja toveristani tuli aarteenkaivaja."

"Ja nyt tahdot ostaa talon?"

"Luulen, että se on hyvä olla olemassa..."

"Tahdon tehdä minkä voin. Jäätkö nyt Tukholmaan?"

"En, lähden täältä huomenna."

"Ekaan?"

"Sinne en kai tule."