Part 24

Aamulla anivarhain eräänä heinäkuun päivänä 1513, juuri kun kello löi yksi pyhän Klaran kappelissa, avasi tohtorin talon pienen portin muuan vieras henkilö, joka otti avaimen ja sulki portin sisäpuolelta. Sen jälkeen meni hän ylös taloon, avasi ne luukut, jotka antoivat pihaan päin, mutta ei ainoatakaan kadunpuolista ikkunaa. Sen sijaan ripusti hän suuret hevosenloimet niiden eteen, mutisten partaansa uusista tavoista, jotka ovat Jumalalle kauhistus.

Suuri huone, joka oli pihan puolella, puhdistettiin lopuksi tomusta ja hämähäkin verkoista, ja sen jälkeen ladottiin pöydälle suuri joukko pikareita.

Mies sytytti sitten lampun, jonka oli tuonut mukanaan, avasi pienen luukun ja valaisi varovaisesti eteensä ennenkuin lähti alas.

Kun hän nousi ylös jälleen, retuutti hän mukanaan suurta koria, täynnänsä savipulloja. Kaksi kertaa palasi hän noutaen samanlaisen taakan. Lattia-aukko sulettiin huolellisesti ja lamppu sammutettiin.

"Tietäisivätpä tästä tuolla ulkona!" sanoi hän silmäillen halukkaasti tuomiaan pöytäkoristeita... Hän epäröi hieman ja tarttui sen jälkeen muutamaan savipulloista, joka heti katosi hänen väljän vaippansa peittoon; sen jälkeen hän riensi pois.

Kello mahtoi olla jo kuuden paikkeilla aamulla ja jokusia kulkijoita näkyi kadulla. Lauta-aidan pienestä raosta tähysteli mies, milloin tie oli avoin; silloin riensi hän kadulle, sulki portin jälkeensä ja oli tuossa tuokiossa kadonnut näkyvistä.

Kukaan ei ollut häntä huomannut eikä kukaan tiennyt, mitä oli tapahtunut.

Saman päivän illalla avasi sama mies portin uudestaan, mutta nyt ei hän sitä sulkenut, vaan asettui itse vahtiin. Vähitellen tuli useampia miehiä, jotka jupisivat sanasen hänen korvaansa ja pääsivät sen jälkeen heti sisään. Kaikki nämä olivat kääriytyneet vaippoihin ja hatut olivat vedetyt aivan korviin, niin että oli mahdoton heitä tuntea. Hetken kuluttua täytyi luvun olla täysi, sillä mies sulki portin ulkopuolella töllistelevän ja ihmettelevän joukon nenän edessä.

Sen jälkeen riensi hän ylös saliin.

Se oli nyt ilman hänen hommaansa hyvin valaistu. Jokainen vieras oli tuonut mukanaan paksun vahakynttilän ja pannut sen palamaan eteensä savipullon suuhun; se sai siis käydä myös korkista.

Mieliala alusta alkaen oli sangen vilkas, otettiin pois korkit ja täytettiin pikarit, juotiin ja kilistettiin ja kiitettiin vaahtoavaa juomaa. Mutta kun oli siten jatkettu hetkinen, vaati muuan vieraista puhevuoroa.

"Tiedätte, jalot herrat", sanoi hän, "missä tarkoituksessa olemme tänne kokoontuneet!"

"Tiedämme, tiedämme!" huusivat kaikki.

"Uudistakaamme kaikki lupauksemme!" Hän ojensi ylös oikean käsivartensa. "Uhraamme hengen ja veren isänmaalle!"

"Kuka tahtoo sananvuoron?"

"Minä!" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. "Vanhimpana, kun herra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle ensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka eivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä tällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin hyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!"

Sen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.

Muutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.

"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?"

"Herra Pietari Turenpojalla!" huusivat useat äänet.

"Ei, kiitos, se on minulla!" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi koko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä pitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän oli aivan kumaraisillaan puhuessaan. "Minä vihaan hallitusta, joka Ruotsilla nykyään on!" huudahti hän. "Vihaan valtionhoitajaa ja koko hänen sukuaan, paitsi itseäni." (Sutkaus palkittiin yleisellä naurulla.) "Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen aikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän järjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana sanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.' Pois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan, jolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin tiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät uskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on laita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!"

Kuului naurua ja murinaa sekaisin.

"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!" huudahti Didrik Slagheck nousten. "Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja..."

"Vaiti, vaiti... Se ei kuulu tähän!" huusivat useat.

"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu", huusivat toiset. "Herra Pietari Turenpoika puhukoon."

"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä riistää sanat suustani!" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. "Kun aloin puhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä ja erittäin täällä Ruotsissa."

Taasenkin kuului murinaa ja melua.

"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan", huusi maisteri. "Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean herrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen jalkoihinsa..."

"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!" huudettiin melkein yhteen ääneen, ja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen luoksensa ja kuiskasi: "Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä itsesi että minut."

Maisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.

Nyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.

"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta", sanoi hän, "kun tunnustan avoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea. Olemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli jo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta, kyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä syistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua, mutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme, ja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken voitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa."

Tämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen jälkeen innokkaita huutoja: "Herra Pietari Turenpoika!"

Kun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.

Iäkkäät kasvot olivat säilyttäneet jaloutensa, mutta niillä lepäsi väsymyksen ilme, joka herätti osanottoa. Ei äänikään ollut oikein varma, kun hän alotti:

"Olen niin kauan kuin muistan ollut Sturein ystävä, monessa verisessä ottelussa seisoin Svante Niilonpojan rinnalla, ja Sten Sture vanhemman aikana niitin ensimäiset laakerini. Nykyisestä nuoresta valtionhoitajasta en ole kuullut muuta kuin hyvää, ja olen vakuutettu siitä, että hänellä on parhaat tarkoitukset... Nuoruudestaan huolimatta on hän vakava ja ajattelevainen..."

"Emme ole tulleet tänne kuulemaan hänen ylistystään!" huusivat useat äänet.

"Onko Pietari herra hänen ystävänsä?"

"Silloin on hänkin petturi!"

"Antaa hänen jatkaa!"

"Puhukaa!"

"Mutta Ruotsi tarvitsee rauhaa, ja Kristian kuningas on sanoin ja kättä lyöden luvannut olla maalle hyvä ja oikeutta harrastava kuningas; sellaisilla perusteilla olen ruvennut... hänen miehekseen."

Ritari vaipui alas paikoilleen, hän oli vaivoin lausunut viimeiset sanat ja silminnähtävästi silloin kalvennut.

Salissa tuli aivan hiljaista.

Silloin nousi pöydän alapäästä vadstenalainen munkki. Risti, jota hän kantoi, osoitti hänet arvoltaan prioriksi. "En tahdo ehättää kenenkään edelle", sanoi hän, "mutta en myöskään luopua oikeudestani ilmaista mieleni tässä jalossa kokouksessa. Tahtooko vielä joku sitä ennen lausua jotakin?"

Yleinen äänettömyys.

"Isä Laurentiuksella on puheenvuoro", selitti Pietari herra seuran puhemiehenä.

"Pyhän kirkkomme ainoana läsnäolevana edustajana on minun sekä oikeuteni että velvollisuuteni puhua sen puolesta", huudahti priori. "Kaikki muut ovat valittaneet maallista vääryyttä ja sortoa, minä tahdon sanoa sanasen siitä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä, joka on saanut sijan hengellisissä asioissa, jotka ennen muuta olisi pidettävä pyhinä.

"Tiedämme, että tietämätön kansa katsoo ylös siihen, jolla on korkein valta. Hänen on sentähden joka päivä annettava Jumalalle kunnia ja tunnustettava suuret syntinsä ja viheliäisyytensä Kristuksen huoneen haltijoille maan päällä. Täten ei kuitenkaan tapahdu, Sten Sture ei käy joka päivä ripillä eikä rukoile kansan nähden; hän ei ole pyhältä isältä anonut aneita kaikista synneistään, eikä mikään todista, ettei hän ole kerettiläinen ja arvoton tekopyhä, sillä hän tekeytyy kuin tahtoisi meille uskotella olevansa hyvä kristitty. Sentähden sanon, että huono esimerkki vaikuttaa, että se hiipii ruton tavalla kansan keskuuteen ja että tämä on oikea syy, miksi jumalanpelko ja pyhäinpalvelus yhä enemmän vähenee... Jalot herrat ja ritarit, sanon teille tämän ilman ihmispelkoa ja uudistaisin sanani, vaikka valtionhoitaja itse seisoisi rinnallani ja heiluttaisi pyövelinmiekkaa pääni ylitse; toivoisin vain, että ääneni kuuluisi yli Ruotsin maan.

"Kirkon pyhä lippu voi liehua vapaana ainoastaan kuninkaallisen lipun rinnalla, sillä kuten kirkko on alkujaan Jumalasta, niin on kuningasvaltakin."

Nousi rajaton riemastus; puhuja oli lausunut, mitä kaikki tarkoittivat.

Nyt oli varsinainen neuvottelu alettava, mutta kun maisteri Didrik Slagheck ei voinut ottaa siihen osaa, ja hän Kristian kuninkaan lähettiläänä oli liian tärkeä henkilö jätettäväksi ottamatta lukuun, päätettiin neuvottelu lykätä seuraavaan yöhön, jolloin oli kokoonnuttava samassa paikassa, mutta ilman mitään juominkeja.

Silloin löi herra Niilo Boonpoika pöytään ja pyysi esittää erään kysymyksen: "Eräs jalo ja suuressa arvossa pidetty ritari, jonka suvusta suurimmat tanskalaisystävät olivat nousseet, halusi päästä liittolaisten joukkoon."

"Kuka hän on? Hänen nimensä?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Hän on Sten Sturen ystävä!"

"Kuten isäkin!"

"Veli on samoin!"

"Mitä tietää hän meistä?"

"Onko häneen luottamista?"

"Kelpaako hän mihinkään?"

Kysymykset satelivat Niilo herran yli ja hän vastasi aikalailla hämillään: "Olen luullut, että siitä olisi suurta hyötyä, jos vaikuttavia miehiä vedettäisiin puolueeseemme."

"Mihin hän on tyytymätön?"

"Jokin syy täytyy olla hänen tekemäänsä käänteeseen; mikä se on?"

"Luulen, ettei hänellä vielä ole omaa mielipidettä."

"Silloin on häntä muokattava."

"Mutta ensin on hänen tehtävä vala."

Enemmistö myönsi, että Åke herra oli voittamisen arvoinen, mutta häntä täytyi valmistaa.

"Sanotaan", huomautti Abraham Lejonhufvud, "että niin hän kuin hänen veljensäkin kosivat kaunista veljentytärtänne, Pietari herra; eikö yllyttämällä heitä toisiaan vastaan voisi tehdä neitsyen suostumuksen puolueasiaksi? Sellaisilla keinoilla on tavallisesti tepsivä vaikutus."

"En ole tavannut veljentytärtäni enkä tahdo sekaantua hänen sydämensä asioihin", vastasi ritari kylmästi ja jyrkästi.

"Minä, joka olen asian ulkopuolella, voisin tehdä sen", virkkoi Kaarle Alfinpoika.

"Tahdottehan pitää salassa olonne täällä."

"Yhden paljastus vie useampiin."

"Åke herrasta voi tulla petturi!"

"Ei oteta, ennenkuin häntä enemmän tunnetaan!"

"Hylkäätte hänet siis?"

"Niin, niin!"

"Pyydän tehdä erään vastaväitteen", sanoi isä Laurentius pehmeällä äänellä. "Tietääkseni ei ole joukossamme ketään, joka ei olisi tunnettu tanskalaisystäväksi. Jos olisi joku, joka purjehtii väärällä lipulla, olisi se meille arvaamattomaksi hyödyksi, etupäässä niiden tietojen tähden, joita välittömästi voisimme saada."

"Totta, aivan totta!"

"Pirukaan ei liene teitä ovelampi", huusi Abraham herra nauraen. "Mutta ken mielii saada ritarin hankkimaan nuo tiedot, hänen täytyy itsensä olla ovela lurjus, ja teidän täytynee itse ottaa homma huostaanne, jos mieli toivoa menestystä."

Kunnianarvoisa isä ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen edellytyksiin, kun hän vastasi: "Jollette tahdo minua auttaa, herra Abraham Lejonhufvud, niin ottanee jalo herra Kaarle Alfinpoika suorittaakseen paholaisen tehtävän."

Tämä suostui heti, mielissään luottamuksesta, ja herra Niilo Boonpoika otti tehdäkseen tuttavuutta herra Åke Juhananpojan kanssa.

Sen jälkeen erottiin, kun ensin oli seuraavan yön kokous määrätty alkavaksi kymmenen aikaan.

* * * * *

Me tiedämme, että Niilo Boonpoika ja Åke olivat määränneet kohtauksensa viidenlyömäksi; molemmat olivat saapuneet täsmälleen ja menivät Suurtorilta yhdessä Harmaaveljesluostariin, johon heidät heti päästettiin sisälle.

Niilo herra kertoi, että hän Tukholmassa käydessään melkein aina asui ystäviensä, harmaaveljien luona; samalla vei hän vieraansa ruokasaliin, jossa kaksi henkilöä oli jo ennaltaan.

"Kunnianarvoisa isä Laurentius, Vadstenan luostarin priori, ja jalo herra Kaarle Alfinpoika, jotka molemmat haluavat tehdä tuttavuutta kanssanne", sanoi Niilo Boonpoika vieden ritarin heidän luoksensa.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, istuutuivat kaikki neljä penkille pöydän ääreen.

Pöydällä oli kaksi pulloa ja neljä pikaria. Niilo herra täytti pikarit ja toivotti vieraat tervetulleiksi.

Åkesta tuntui, ettei hän ollut koskaan maistanut niin tulista viiniä, ja hän päätti olla varuillaan.

Isä Laurentius kyseli hänen äitivainajastaan; sanoi tunteneensa hänet ja ylisti hänen hyveitään ja hurskasta mieltään. Sen jälkeen johti hän keskustelun muihin sukusuhteihin, kertoi, että Vadstenassa oli vielä munkki, joka oli ollut siellä siihen aikaan, kun Åke herran isoisää siellä hoidettiin.

Åke herra mainitsi, ettei hän ollut kuullut koskaan siitä puhuttavan.

"Ettekö tiedä sitäkään, että hän oli mielenvikainen?" kysyi munkki.

"Kyllä, mutta en ole kuullut hänen oleskelleen Vadstenassa siihen aikaan."

"Kenties on isännekin siitä tietämätön, ja se selittää, ettei hän ole koskaan kysellyt luostarissa hänestä."

"Siellä on siis jotakin tiedettävää?"

"Erinäisiä kirjoituksia."

"Eivätkö ne kuuluneet hänen emännälleen?"

"Ne ovat kirjoitetut seiniin huoneessa, jossa hän asui."

"Ovatko ne säilyneet?"

"Täydellisesti! Luostari lukeekin ne kallisarvoisimpain aarteidensa joukkoon."

"Mielipuolen miehen ajatukset!"

"Näimme hänessä marttyyrin!"

"Todellakin?"

"Mitä hän on kärsinyt, ja syyttömästi kärsinyt, sen kenties tulee jälkimaailma käsittämään ja tunnustamaan."

"Hänen lähimmät sukulaisensa tahtoisivat sen mielellään; verivelka painaa raskaasti heitä."

"Hänelle siitä tulee pyhimyssäteikkö."

"Kunnianarvoisa isä, tekisitte suurimman hyväntyön kuin mitä milloinkaan olette tehnyt, jos voisitte todistaa sen."

"Täällä en voi sitä todistaa, mutta jos tahtoisitte käydä köyhässä luostarissamme..."

"Olen heti valmis!"

"Malttakaa, kunnes voin tulla mukaan."

"Älkää odotuttako kauan. Ette voi aavistaa, mitä toiveita olette herättänyt."

"Tunnen nuorison!"

"Sillävälin tahdon kirjoittaa isälleni."

"Totelkaa neuvoani älkääkä tehkö sitä ennenkuin voitte ilmoittaa hänelle jotakin."

"Olette oikeassa, minä vaikenen."

"Sitä paitsi tarvitsette aikaa."

"Kuinka kauan?"

"Suunnilleen kuusi kuukautta."

"Laskeakseni muutamia piirrelmiä?"

"Se on kokonainen sielunhistoria, laadittu kahden vuoden kuluessa... Sen selittäminen on sekä pitkällistä että vaivalloista."

Åken pää painui alas. "Kenties turhaan!" ajatteli hän.

"Pelkään sitä paitsi", sanoi Laurentius, "etteivät voimanne siihen riitä."

"Kuinka niin?"

"Teidän täytyisi elää eristettyä elämää, kukaan muu kuin minä ei saisi käydä luonanne."

"Miksi sellainen ankaruus?"

"Se on järkähtämätön ehto, jotta voisitte ymmärtää sieluntoiminnan mielipuolisuuden takana, pystyisitte erottamaan kullan kuonasta. Minun täytyy sanoa teille, että useat ovat yrittäneet, mutta eivät onnistuneet."

"Mikä on syynä?"

"Heiltä on puuttunut tärkein."

"Ja se on?"

"Rakkauden kaikkivoittava voima!"

"Se on minulla!"

"Siksi että olette hänen vertansa; mutta teiltä puuttuu sen sijaan kärsivällisyyttä, sitkeyttä."

"Tahdon saavuttaa ne."

"Ajatelkaa tarkoin!"

"Olen tehnyt päätökseni!"

"Kuulkaa ensin ehtoni. Annan teille keinot lukea sydämen syvimpiä salaisuuksia ja pestä puhtaaksi isänne muiston; mutta vaadin sitä vastoin, että kuudeksi kuukaudeksi tykkönään vetäydytte pois maailmasta ja poistutte luostarista ainoastaan silloin, kun teitä siihen kehotan. On teidän yksityisasianne keksiä syy poissaoloonne, ainoastaan nämä läsnäolevat ystävät tietävät olinpaikkanne ja he eivät sitä ilmaise."

"Seuraan teitä, milloin vain haluatte."

"Olkaa sitten valmis viikon kuluttua."

"Eikö ennen?"

"Voitte muuttaa mieltänne!"

"Sitä en tee."

Sen jälkeen siirtyi keskustelu muihin asioihin, mutta Åke pysyi ainoastaan äänettömänä kuulijana; hänen sielunsa ja ajatuksensa täytti se suuri tehtävä, joka häntä odotti.

Isä Laurentius nousi ensiksi; hän sanoi, että häntä odottivat tärkeät tehtävät, kysyi Åke herran asuntoa ja lupasi muutamain päivien perästä käydä lähemmin sopimassa.

Toisetkin erosivat. Herra Niilo Boonpoika lähti Kaarle herran kera kokoukseen Pohjoisportille. Seuraamme heitä.

Maisteri Didrik Slagheck ei tällä kertaa ollut ainoastaan selvä, hän oli myös kalpeana harmista hairahduksensa johdosta edellisenä iltana ja esiintyi nyt yhtä tyynesti ja myöntyväisesti kuin Ekholmassakin oleskellessaan.

Hän pyysi heti puhevuoroa ja kertoi, miten he herra Erik Trollen kanssa olivat kirjoittaneet melkein jokaiselle pappismiehelle Ruotsissa, joten voitiin olla varmat asian menestyksestä. Herra Pietari Turenpoika sanoi isänmaan menestyksen tähden sitoutuvansa ajan tullen luovuttamaan Stäkeholman linnan ja läänin Kristian kuninkaalle tai hänen luottamusmiehelleen, samoin Sten Kristerinpoika Nyköpingin linnan. Herrat Abraham Lejonhufvud ja Knut Alfinpoika, isä Laurentius, vanha Niilo Boonpoika vakuuttivat samoin kukin kohdaltaan tekevänsä kaiken voitavansa.

"Mutta kysymys on: milloin hän tulee?" kysyi herra Sten Kristerinpoika kääntyen maisteriin.

"Teidän on aina oltava valmiit."

"Viipyy se vielä ainakin vuosikauden", lisäsi Abraham herra. "Meillä on ensin kruunajaiset ensi kesänä ja sitten häät."

"Laivasto ei ole vielä kunnossa", virkkoi Kaarle Alfinpoika. "Eikä kuningas viitsi kohottaa kättään ennenkuin voi lyödä niin että tuntuu."

"Meillä kyllä siellä varustaudutaan, saatte uskoa!" virkkoi maisteri hieroen tyytyväisenä käsiään. "Vastaan siitä, että tulette hämmästymään."

"Luulenpa suurimman hämmästyksen kohtaavan Kristian kuningasta itseään, kun hän tapaa kaikki kaupunginportit avoinna ottamassa häntä vastaan", sanoi Niilo herra.

"Sitä tuskin saattaa odottaa!" sanoi Pietari herra kuivasti, sillä mairittelu tuntui hänestä liian äitelältä. "Emme saa unhottaa, että Ruotsin rahvaallakin on sanottavaa sananen, eikä se tule koskaan sanomaan 'tervetuloa' Tanskan kuninkaalle ja tanskalaisille miehille!"

"Silloin koristamme maantiet hirsipuilla!" huusi Didrik Slagheck hurjasti.

"Katsokaa, ettette itse joudu hirtettyjen joukkoon!" vastasi Pietari herra samaan sävyyn.

Kaikki syöksähtivät pöydästä pystyyn, näytti siltä kuin kipinästä syttyisi ilmiliekki. Rajuilma oli uhkaavimmillaan, kun ovi äkkiä avautui ja vartioiva palvelija syöksyi sisään huutaen:

"Petosta!"

Tuokiossa olivat kaikki kynttilät sammutetut ja seura oli pimeässä.

Salissa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla hiiren rapinan.

Kuului naputus ovelle vastakkaiselta puolelta... kaikkien silmät suuntautuivat sinne.

Ovi lennähti auki aivan kuin taikaiskulla ja Hiljaa nähtiin astuvan esiin vanhan, iän käyristämän miehen, joka kantoi palavaa lamppua toisessa ja paperia toisessa kädessään. Puku oli vanhanaikuinen ja kasvonpiirteet ankarat ja kalmankalpeat.

Kaikkien silmät olivat aivan kuin kasvaneet kiinni häneen.

Samassa löi kirkonkello kaksitoista. "Nikolaus Ryting!" huusi muuan läsnäolijoista. Kummitus kohotti päätänsä, ja nyt näkyi avattu kurkku, mistä riippui pitkiä matoja.

Kauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.

Monet menivät heti koteihinsa.

Toiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon edustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään... Kuka oli valinnut sellaisen kokouspaikan... Luultavasti ei oltu luettu riittävän monia messuja hänen sielulleen... Jokainen tahtoi avustaa sitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli tahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan, jota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden vielä kuului hänelle.

Ja yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät kiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun kummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.

Kun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle, alkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli ikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties he olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika tavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan, harppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli lukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.

Sitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli hänen läheisyydessään... Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta tunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa... Hänen mieleensä hiipi kauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää mukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta täällä ylhäällä... Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla... Hän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen siten salaisuuden perille.

Tuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa, tahtoi hän rientää alas portaista... Silloin tunsi hän jotakin kiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja syöksyi suinpäin alas.

Hänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven edessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli jalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään; nopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli aiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja harmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan katsomatta taipaleella taakseen.

* * * * *

Åke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt mahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä. Mitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän oli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen tarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin voisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: "Minulla ei ole kenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton, ja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja liitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja rakkauden onni suodaan osaksemme."

Oli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa, vieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki sellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä luostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi hänet pimeydestä valoon.

Hän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle aikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.

Pitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan ritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He kohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta ritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis matkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.

Åke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän olisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset sopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.

Valmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää pöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän kirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta...