Part 23

"Hän tunnusti, että hän heti lähetettyään lapsen kotoa pois oli lähettänyt noutamaan vanhaa mustalaista, joka oli kuuluisa siitä, että osasi lukea tulevaisia asioita niin hyvin tähdistä kuin eläinten sisälmyksistäkin. Hän tuli ja eli erakkona kokonaisen kuukauden Göksholman läheisyydessä. Sillävälin jatkuivat kummittelut kuten ennenkin. Emäntä sanoi mustalaiselle sen, ja hieman epäröityään sanoi tämä olevansa valmis muuttamaan siihen huoneeseen, jossa Maunu herra oli kuollut ja joka siitä lähtien oli ollut aivan käyttämätönnä. Hän tahtoi jäädä sinne sisälle kahdeksaksi päiväksi, jollaikaa ei kukaan saanut astua sisään, ei vaikka hän itse huutaisi avaamaan. Kun aika oli kulunut, saisi emäntä yksin tulla hänen luokseen, ja silloin hän ilmaisisi siitä, mitä oli tutkistellut tietoonsa, niin paljon kuin olisi ii anelle sallittua."

"Olet niin kiihtynyt, Annaseni!" virkkoi Kristina.

"Kuulkaahan vielä. Vanha rouva sanoi, ettei kenenkään ihmisen tarvinnut tietää, mitä hän oli kuullut siellä sisällä, eikä hän tahtonut sitä ilmaistakaan. Määrätyn ajan kuluttua avasi hän oven kuolinhuoneeseen ja astui sisään. Mustalainen makasi lattialla pitkin pituuttaan, hän luuli äijän kuolleeksi, mutta hänen vaalinnastaan heräsi tämä uudestaan eloon, näytti kuitenkin vanhenneen kymmenisen vuotta. 'Kummittelu on lopussa', sanoi hän, 'tuomio on langetettu ja se on peruuttamaton!' -- 'Sanokaa minulle se!' -- 'Suku on sammuva, kuoleva sukupuuttoon!' -- 'Mutta lapseni?' -- 'Kuolevat ilman jälkeläisiä ja voimatta sovittaa vihastunutta heimohenkeä.' -- 'Voiko sitä kukaan?' -- 'Puhdas, viaton neitsyt voi tehdä sen.' -- 'Millä keinoin?' -- 'Velka on isänmaalle ja sille se on maksettavakin?' -- 'Miten?' -- 'Rakkaudella ja uhraavaisuudella!' -- 'Kuka, kuka on sen tekevä?' -- 'Eikö Jumala nähnyt edeltäpäin Abrahamin polttouhria? Minäkin olen nyt sidottu teihin, ja muuan sukuni jälkeläinen on valitulle osoittava oikean tien. Riippuu hänestä itsestään, tahtooko hän sitä vaeltaa.' -- 'Mikä on saava hänet siihen?' -- 'Kutsumus, joka tulee yksin Jumalalta. Tapaukset ovat sidotut yhteen, kuten A. ja B toisiinsa, tahto määrää teon."

"A ja B?" kysyi Kristina hämmästyneenä.

"Kun Juhana herra kertoi äitinsä sanat, tunkeutuivat ne miekan tavoin läpi sieluni. Tunsin, että ne olivat puhutut minulle. Pyysin häntä jatkamaan, ja niin kertoi hän, kuinka hänen äitinsä ei ollut ottanut uskoakseen ennustukseen, vaan oli kiirehtinyt naittamaan lapsiaan. 'Tyttäreni', sanoi hän, 'ovat tosin vielä lapsettomia, mutta sinulla Juhana, on poika ja minä toivon, että tulet saamaan useampiakin.' Vanha rouva kuoli, mutta hänen ennustuksensa kävi toteen; Juhana herra sai kaksi poikaa ja yhden tyttären."

"Paitsi vanhinta, Åkea!" lisäsi Kristina

"Julma kohtalo, joka jokaisella kertaa rikkoi _hänen_ sydämensiteensä, asetti Juhana herran ja hänen emäntänsä silmien eteen sen uhkaavan ennustuksen, minkä he melkein kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliittonsa aikana olivat unhottaneet. Kuten anoppinsakin, tahtoi myös Birgitta rouva, että hänen lapsensa menisivät aikaisin naimisiin. Märta ei ollut vielä kuusitoistavuotias, kun hän yhdistyi Åke Jörgeninpojan kanssa."

"Eikö Åke herra ole hyvä häntä kohtaan?"

"Kyllä, mutta hän on ajoittain aivan kuin järjiltään. Sanotaan, että hän näkee näkyjä."

"Tietääkö hänen isänsä siitä?"

"En usko sitä. Kun Åke herra oli Suomessa, lienee hän ollut sen aikaa tavattoman reipas, ja kuitenkin oli Åke herra pelästynyt hänen surkastuneen ulkonäkönsä johdosta."

"Hänhän on tuskin kahdenkymmenenvuotias!"

"Mutta tuskin koskaan iloinen, hän samoin kuin veljensäkin."

"Heidän onnettomasta rakkaushistoriastaan olen kuullut kerrottavan", vastasi Kristina.

"Heidän äitiinsä koski se syvästi, ja hän päätti neuvotella erään viisaan suomalaisen naisen kanssa, joka eli silloin."

"Valmyran?"

"Tunsitko hänet?"

"Olen nähnyt hänet lapsena ollessani."

"Hän oli sanonut, että he tulisivat vielä uudestaan rakastumaan ja samaan neitsyeen kuten ensi kerrallakin; kenen neitsyt asettaisi etusijaan, hän olisi kuoleman oma, ja toinen kulkisi rauhatonna ympäri maailmaa, mutta kuitenkin oli Bjelke-suvun pelastus ikuisesta kadotuksesta riippuvainen avioliitosta tämän neitsyen kanssa."

"Tämän sanoi sinulle Juhana herra?"

"Samoin senkin, että tämä synkkä ennustus koski hänen emäntäänsä niin kovin, että tämä kohta kuoli."

"Suuri täytyy hänen luottamuksensa sinuun olla, ja rehellisesti on hän menetellyt, kun ei ole mitään salannut."

"Ennustus ei minusta olekaan niin synkkä; näen tien, mutta en, minne se vie."

"Oletko valmis tietä vaeltamaan?"

"Olen!"

"Mutta sydämesi, Annaseni?"

"Täytyy ensin oppia tottelemaan."

"Tottelevaisuutta se vaatiikin!"

"Olen jättänyt kohtaloni Jumalan käsiin", vastasi tyttö, ja hurskas katse kohosi kohden kirkasta maaliskuun taivasta. "Hän auttaa minua nyt kuten aina."

"Jääthän luokseni?"

Vastauksen sijaan otti Anna kirjeen taskustaan, se oli Gunillalta ja sisälsi hänen toivomuksensa, että rakas tytär kevätlaineiden mukana palaisi hänen luoksensa. "Luulen muuten, että kesä on minulle päiväpaisteeton", kirjoitti hän.

"Anna minun määrätä", sanoi Kristina. "Tahdon taivuttaa Gunilla rouvan tulemaan tänne."

"Sitä ei hän tee! Noudattaakseni hänen toivomustaan täytyisi minun palata."

"Kosijasi seuraavat mukana."

"Pelkään sitä melkein, ja ken tietää, mitä silloin tapahtuu."

"Aavistatko onnettomuutta?"

"Vielä enemmän, minusta jo tuntuu tämä suku omaltani; minun täytyy valvoa ja suojella sitä. Sentähden pelkään, etten voi matkustaa, vaan minun täytyy jäädä tänne."

"Niin, tänne minun suojelukseni alaisena!... Minä kirjoitan Gunillalle; ja kiitos luottamuksestasi."

Nuoret naiset syleilivät toisiaan ja lupasivat pysyä lujina, mitä kohtaisivatkin.

Niin jäi Anna Bjelke edelleen Kristina rouvan hovineitsyeksi ja uskotuimmaksi ystäväksi. --

Ja suloisena ja rakastettavana kuten aina liikuskelee hän suuressa seurasalissa, jossa nuoriso huvittelee leikkien. Sormuksen kiertäessä ympäri kulkee etsijä sisäpuolella sidotuin silmin ja on hänen siten valittava se neitsyt, jonka kanssa saa sen jälkeen käydä karkeloon.

Sekä Maunu että Åke olivat olleet piirin sisällä; nuori parvi pyöri iloisesti ympäri ja lauloi sydämensä halusta:

"Riennä, riennä vikkelään armastasi etsimään! Tullos, joudu tännepäin, armas, hän on täällä näin!"

Nyt pysähtyi piiri ja nuorukainen kulki sokkona onneaan etsimään. Neitsyt, jonka hän valitsi, oli hänen kultansa ja tarttui hänen käsivarteensa, kun sitten nuori parvi pari parilta retkeili ympäri salia laulaen:

"Omansa nyt on kullakin, omani on jo mullakin. Hei, pikku kulta, hei, ei erota me, ei!"

Oli tavallista, että ne nuoret, joiden luultiin pitävän toisistaan, nokkelasti vietiin yksiin, ja sanottiinpa, että tämä leikki oli vienyt monet vakavaan liittoon.

Lieneekö sen saanut Annan nokkeluus vai onneton kohtalo aikaan, mutta kumpikaan rakastuneista ritareista ei ollut onnistunut saamaan kiinni nuorta neitsyttä, ja he katsoivat molemmat kateellisina siihen nuorukaiseen, jonka käsivarrella hän karkeloi kautta salin laulaen:

"Hei, pikku kulta, hei, ei erota me, ei!"

Tanssin päätyttyä riensi Maunu herra hänen luoksensa. "On väärin, että täytyy valita sokkona", sanoi hän, "kun sydän näyttää oikein."

"Ikäänkuin ei sekin voisi pettyä."

"Toiveissaan?... Se on totta."

"Tarkoitin uskossaan!"

"Voisitteko pettää itsenne?"

"Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon, etten koskaan tekisi muita lupauksia kuin mitä voin pitää."

"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?"

"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!"

"Ei teitä kohtaan!"

"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi."

"Saanko sanoa teille syyn?"

"Olen niin nuori", vastasi Anna vältellen. "En kenties ymmärtäisi teitä."

"Mutta isäni on sanonut..."

"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt alkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne."

Ja Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. "Vielä", ajatteli hän, "ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt päätöstään."

Kun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut molemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä kiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat, että he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi tunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä enää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.

"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia", sanoi Juhana herra. "Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku povariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat avioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on valloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte valita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää muita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin pitää teitä vallassaan!"

"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!" sanoi Maunu herra nauraen.

"Sitä ei hän tahtone."

"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra."

"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa naimisiin!" huudahti Åke.

Mutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he sanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden, mutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä, lakkasivat he puhumasta hänestä... He alkoivat pelätä ja välttää toisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli tuleva... Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta vastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.

Tämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat tavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa kiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.

Kun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä etsimään isäänsä.

Silloin lähestyi Åke.

Anna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku sydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa moneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä näkevinään... Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?

"Jalo neiti, minulla on muuan kysymys teille!"

"Minulle?..."

Äänen piti kuulua kylmältä.

"Olen valloittanut jotakin, joka kuuluu teille."

"Valloittanut?"

"Toinen tahtoi sen viedä."

"Todellakin?" Pyhä madonna, tiesikö Åke, mitä liikkui hänen povessaan, hän ei ollut ilmaissut sitä sanoin eikä katsein!

"Riippuu nyt teistä, saanko pitää sen."

"Ei, ei!" huudahti Anna kiihkeästi.

"En edes niin vähäpätöistä esinettä."

"Vähäpätöistä?"

"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut teille, ei kantamanne nauharuusukaan."

"Antakaa se minulle takaisin!"

Åke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. "Tähän ainakin oli minulla oikeus", sanoi hän.

Helakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään olisi hän tahtonut sanoa: "Pitäkää se!" Mutta Anna Bjelke oli ponteva tyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan, mutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle, mitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. "Tulkaa ja keskustelkaamme hieman!" sanoi hän.

Kun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon suuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: "Olette niin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen osoituksen kuin olen suonut kenellekään."

"Veljeni..." kuiskasi Åke kalveten.

Anna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi ääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: "Mitä minulla on sanottavaa, ei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska olette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava kysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty osansa työstä tässä maailmassa?"

"Kenties osansa kärsimyksistäkin."

"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita niin, että minäkin olen saanut osani."

"Niin nuorena! Kuinka sen jo tiedätte?"

"Se on minulle ennustettu."

"Ja te uskotte siihen?"

"Eikö Jumala voi käyttää monia keinoja?"

"Kyllä."

"Minulle ei ole ilmoitettu surua eikä iloa, mutta sitä vastoin suuri tehtävä."

"Ja te tahdotte omistautua sille?"

"Niin tahdon!"

"Uhrata koko elämänne onnen?"

"Iäisyys on pitempi."

"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin."

"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua uskollisesti auttamaan."

"Minua?... Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä..."

"-- -- että rakastan teitä!" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti sen. "Kyllä, minä tiedän", sanoi hän, "että muuan synkkä ennustus lepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai äitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois taakan?"

"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!"

"Entäs ennustus?"

"Tunnetteko sen? Sentähden siis..."

Taasenkin keskeytti Anna hänet. "Minä tiedän tieni, toivoisin teidänkin tietävän omanne!"

"Opettakaa minulle se!"

"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta."

"Kuiva viisaus niin nuorilta huulilta."

"Tehkää se ilolla ja se on oleva teille kylliksi."

"Ette voi aavistaa, neitsyt, kuinka raskaasti suru on minua painanut; olen, kuten sanottu, täyttänyt velvollisuuteni niin pitkälle kuin olen voinut enkä pyytänyt eläviltä enempää kuin... haudan. Silloin sain nähdä teidät, ja elämä muuttui ikäänkuin päivän valaisemaksi, tunsin itseni jälleen ja toiveet heräsivät kevään kukoistuksen keralla... Kun te menette, on elämä käyvä yhtä synkäksi ja talviseksi kuin ennenkin."

"Mutta minä en menekään!" huudahti Anna kärsimättömästi salatakseen liikutustaan.

"Kuinka, jäättekö tänne?" Åke tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Se ei ilahuta teitä?"

"Oi, onnellinen veljeni!"

"Tahdon olla hänelle ja teille uskollinen ystävä ja sisar ja pitää sen rakkaimpana, joka iloisimmin mielin käy kieltäymyksen raskasta tietä."

"Mikä on tarkoituksenne?"

"Sen kyllä tulevaisuudessa ymmärrätte; siihen mennessä täytyy teidän ainoastaan luottaa minuun... ja olla rauhallinen!"

"Oi, Anna, Anna!"

"Olette minun rakas veljeni, ainoa uskottuni!"

"Ja Maunu?"

"On myöskin sydäntäni lähellä!"

"Kumpi on lähempänä?"

Äänessä oli jotakin tuskallista; Anna ei uskaltanut vastata: "Sinä!"... Mutta varmaankin oli hänen katseensa täytynyt ilmaista salaisuuden, sillä Åken silmistä pilkahti ikäänkuin ilon säde, ja kun hän riensi pois nuoren neitsytparven luo, poistui Åke huoneesta taivaan autuutta uhkuvin sydämin. Oli kyllin siinä, että Anna rakasti häntä, hän ei tarvinnut sillä hetkellä mitään enempää.

Mutta vielä samana iltana sanoi Juhana herra Annalle: "Olette neuvonut Maunun luokseni, kaunis neitsyt; saanko vastata puolestanne?"

"Kun aika tulee!"

"Ja milloin se tulee?"

"Kun olen täyttänyt seitsemäntoista vuotta!"

"Olette jo viisaampi kuin monet kahdenkymmenen vuotiaana."

"Minä tarvitsenkin aikaa tehdäkseni päätökseni."

"Teidän vaalinne ei ole vielä tehty?"

"Kenties!" sanoi Anna ja ojensi hänelle kätensä.

Oli jotakin niin lapsellista tässä yksinkertaisessa teossa, että ritari tunsi itsensä aivan liikutetuksi: "Ettekö tahdo avata sydäntänne minulle?" kysyi hän.

"Sen olen jo tehnyt."

"Sanokaa minulle silloin..."

"En ennen määrättyä aikaa."

"En tiedä, mitä hän kantaa mielessään!" sanoi Juhana herra, vietyään vastauksen Maunulle; "mutta siksi vilpitön hän on, että olisi antanut heti kiellon, jos sellainen olisi hänen aikomuksensa. Vaikeampaa olisi ennustaa, kummanko teistä hän pitää parempana."

"Tahdon toivoa, ettei se ole Åke."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet liikkeeseen sielussani", vastasi Maunu. "Pelkään, ettei se pääty hyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin."

"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua", vastasi isä kalveten. "En voinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen."

"Entä ennustus?"

"En ole uskonut sitä."

"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet esiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi."

"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria ajattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne tahtoo katkoa ohjakset."

"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme tätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä on kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle: 'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'"

"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?"

"Niin häneltä!"

"Toivon Åken olevan viisaamman!"

Hänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva uneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan surullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi etsimään toimintaa.

Niin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu valtakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä suuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan arvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla veljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät ajat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke taasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä luona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin vaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin ajatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan. Sen kuuli, sen näkikin.

Maunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla ainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna pitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli sitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä Åkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille suunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei luultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi, mutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön arvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen rukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen esine.

Niin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän päässyt.

Jäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu herra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva poikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi. Sten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät valtakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.

Åkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.

Niiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin toiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan ikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman aikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain valtionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän kuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.

Nyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessä herra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullut Nyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut Sten Sturelta läänityksenä.

Åke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen, ettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja valtionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään oli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen arvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.

Hänet otettiin vastaan kaikella kunnioituksella hänen ikäänsä kohtaan ja tuttavuus oli pian tehty.

Vanha herra menetteli hyvin varovaisesti, hän käytti isänmaanrakkautta kuten kuoripojat suitsutusta, sen oli huumattava mieli ja tehtävä ilma utuiseksi. Åke herra huomasi, että oli ukkosta ilmassa, mutta hän ei tiennyt, menisikö rajuilma ohitse vai oliko se puhkeava.

"Vaikeat ajat!" alotti Niilo herra.

"Kauppa Lyypekin kanssa käy vilkkaasti."

"Ei todista mitään, nuori ritari!"

"Muutamia hollantilaisiakin laivoja on täällä."

"He eivät tule enää tämän jälkeen!"

"Miksi eivät? Maksetaanhan heille hyvin."

"Tanskan kuningas ei tahdo!"

"He eivät tarvitse hänen lupaansa!"

"Luuletteko tämän hallituksen kauan pysyvän paikoillaan?"

"Kukapa sen tietää?"

"Kaikki ne, jotka voivat nähdä tulevaisuuteen."

"Sitä minä en voi!"

"Sen kyllä uskon."

"Suoraan sanoen, en usko kenenkään muunkaan voivan sitä tehdä."

Niilo Boonpoika hymyili ylimielisesti. "Mitä luulette sitten tarkoitettavan valtiollisella viisaudella?" kysyi hän.

"Suoraan sanoen: sitä en tiedä."

"Olette lapsi..."

"Politiikassa?... Sen myönnän."

"Joka tarvitsee opetusta."

"Eiköhän se ala käydä, kunhan saan olla muutamia vuosia neuvostossa mukana", vastasi Åke.

"Se ei ole oikea paikka."

"Eikö?"

"Muutamilta harvoilta todellisilta ystäviltä opitte enemmän."

"Minulla ei ole yhtään sellaista."

"Haluatteko sitä?"

"Hyvähän se olisi."

"Jos tahdotte luottaa minuun, niin vien teidät huomenna pieneen piiriin todellisia isänmaan ystäviä!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Me pidämme kokouksiamme täällä nykyään. Niitä muutellaan asianhaarojen mukaan."

"Sen voin ymmärtää."

"Voi kai luottaa teidän vaiteliaisuuteenne!"

"Jollei voisi, ei Niilo Boonpoika olisi tehnyt minulle sellaista tarjousta!"

"Hyvä, sangen hyvä!" toisti tämä nauraen. "Siis, nuori mies, olemme yhtä mieltä!"

"Toivon aina olevani sitä teidän kanssanne!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Yhtykää minuun huomenna Suurtorilla, vähäistä ennen viittä iltapäivällä."

"Olen siellä jo neljän aikaan!"

He pudistivat toistensa kättä, ja Niilo Boonpoika riensi pois.

"Älähän nyhtäise, ennenkuin nykäisee!" jupisi Åke onkimiesten neuvon mukaan. "Ihmettelen, mimmoisten valkoisten lintujen mukaan hän aikoo minut viedä, mutta pidänpähän silmäni avoinna. Suloinen sisareni ei ole enää saava syytä sanoa, että kulen nukkuen läpi elämän!... Merkillistä on, että minä, joka en ole koskaan välittänyt elämän selkkauksista, kaipaan nyt ottamaan osaa niihin; tahdon olla mukana taisteluissa, ja jos niin vaaditaan, puukkosilla toisten kanssa. Onko rakkaudella voima viedä miestä sellaisiin? Kaunis Anna, onko sinutkin aiottu valkyriaksi?"

* * * * *

Aivan Pohjoisportin vieressä oli jokseenkin suuri talo, pääty kadulle päin kuten tavallisesti. Tämä oli koristettu kaikenlaisilla pikku koristeilla ja suurilla ja pienillä ikkunoilla. Tohtori Nikolaus Ryting, joka oli kuningas Kaarle Knuutinpojan kansleri, oli itse ollut rakennusmestarina ja sitten muutaman vanhan palvelijan kera asunut talossa. Hänen kuolemansa jälkeen oli talo seissut asumatonna useita vuosia; väitettiin, että kansleri rakasti niin suuresti entistä maallista kotiaan, ettei tahtonut sitä jättää edes kuoltuaankaan, ja sentähden jälkeläiset jättivät sen häiritsemättömästi hänen haltuunsa.

Luultavasti kyllästyi hän lopulta taloon ja muutti sieltä pois; hänestä herettiin puhumasta, ja ne jotka vilkaisivat talon päätyyn viidennentoista sataluvun alussa, eivät tienneet tohtori Nikolaus Rytingistä mitään muuta kuin mitä olivat kuulleet isoäidiltään, jotka olivat olleet nuoria vuosien 1430 ja 1450 välillä.

Sentähden ei herättänytkään mitään erityistä huomiota, kun portti eräänä päivänä 1512 avattiin; suuret puuluukut otettiin pois, aukot varustettiin kehyksillä ja lasiruuduilla, joita tosin vielä pidettiin ylellisyytenä, mutta jotka alkoivat kuitenkin olla jotensakin tavallisia varakkaamman väen asunnoissa.

Talo pantiin asuttavaan kuntoon, mutta kuka sen teki tai kuka omistaja oli, siitä eivät uteliaat voineet saada mitään tietoa. Jokainen, jolta kysyttiin, vastasi: "En tiedä", ja siihen täytyi toistaiseksi tyytyä.

Mutta nyt tapahtui merkillisin kaikista: juuri kun odotettiin nähtävän uusien asukkaiden tulo, sulettiin ja salvattiin talo uudestaan ja se oli yhtä hiljainen kuin ennenkin.