Part 22

"En ilman sinua!" Maisteri tahtoi tarttua Ingeborgiin, mutta ketterästi kuin naaraspeura juoksi tämä siihen suuntaan, josta ääni kuului. Maisteri ei uskaltanut seurata häntä pitkältä, jottei joutuisi itse kiikkiin, mutta nyt kuohui raivo hänen sielussaan, hänhän oli ollut niin varma asiastaan, livistäisivätkö nyt kaikki kolme hänen käsistään?

Hän seisoi puiston portilla ja sieltä tuli juuri Margareta. "Ah", sanoi tämä, "tapaanko siis teidät sentään, ja yksin!"

"Minä odotin teitä!"

"Se ei ole totta!"

"Kautta kunniani!"

"Mutta minua te kai silloin..."

"Niin, teitä minä rakastan!"

"Ei, tosiaankin! Silloin vasta sisareni tulevat mustasukkaisiksi!"

"Mitä sanotte siitä, neitsyt?"

"Että se huvittaa minua suuresti."

"Siinäkö kaikki?"

"Mitä muuta tahdotte?"

"Teidän rakkauttanne!"

"Ettehän ole jalosukuinen?"

"Se ei estä minua teitä rakastamasta. Teidän täytyy tulla omakseni!" sanoi Didrik maisteri tarttuen neitsyen käsiin; Margareta näki uhkaavan katseen siitä pelästymättä, ja sanoi vain: "Täytyy?"

"Isänne kulkee tuolla alhaalla puistokäytävää; rakas Margareta, seuratkaa minua hänen luoksensa."

"Sen teen mielelläni", sanoi Margareta ujostelematta. "Mutta en teidän vankinanne! Tarjotkaa minulle käsivartenne."

Mutta samassa, kun maisteri päästi neidon, oli tämä tiposen tiessään, torni oli lähin pakopaikka, ja sinne hän riensi. Sen edessä seisoivat Erika ja Ingeborg, jotka pelästyksissään olivat kuunnelleet keskustelua uskaltamatta tulla esiin ja ottivat nyt ilolla hänet vastaan.

Mutta kaikki kolme kuulivat ne hirveät kiroukset, joita ryöväri päästeli, ja ne koston uhkaukset, joita hän lateli. He kietoivat käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin saadakseen suojaa, ja sitten hiipivät he hiljaisin askelin ylös torniin.

Siellä otti heidät vastaan isä Johannes; mutta kun hän sai tietää, että hirmuinen vihollinen oli lähistössä, sytytti hän lyhdyn ja meni alas sulkemaan rautaovea. Onneksi oli avain saatavissa, ja suuremmaksi varmuudeksi jätettiin se sisäpuolelle lukkoon. Mutta kun isä Johannes palasi takaisin kammioon, näki hän kolme vankeustoveriaan polvillaan alttarin ääressä, he kiittivät madonnaa pelastuksestaan, ja sitten avasivat he sydämensä toisilleen ja madonnalle, he kertoivat kuinka pahoja ja ilkeitä olivat olleet, ja niin onnettomia sitten!

"Hän olisi onnistunut viemään minut, jollei kunnianarvoisaa isää olisi ollut!" huudahti Erika. "En tahdo tekeytyä paremmaksi kuin olen... olisin kyllä seurannut häntä."

Ingeborg taisteli nähtävästi itsensä kanssa... "Kun minä näin hänen tulevan lehmuskäytävää, tunsin sellaista iloa ja ylpeyttä, että olin melkein puoleksi voitettu; mutta hänen äänensä ei ollut niin mielistelevä kuin tavallisesti, hänen silmänsä melkein pelottivat minua, ja kun Erika huusi, oli aivan kuin heräisin hirveästä unesta".

"Minun tunnustukseni ei ole niin pitkä", sanoi Margareta. "Jollei hän olisi ollut niin tuhma ja päästänyt käsiäni ja antanut minulle tilaisuutta paeta, niin olisin hänen antanut kantaa itseni pois!"

"Mutta mitähän isä sanoo?"

"Täytyykö meidän välttämättä tunnustaa?"

"Eihän kukaan ole nähnyt meitä!"

"Jumala on nähnyt!" huomautti Johannes.

Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä mielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät häntä opettamaan oikean tien.

"Se on rakkauden ja luottamuksen tie", sanoi Johannes. "Kun nämä molemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin."

Ja nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien toisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää yhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren hairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.

"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!" sanoi Ingeborg. "Jos sallitte minun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan anteeksi", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.

Aikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes tarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että kaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.

Mutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon kimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin satuloituja hevosia ja ääni sanoi: "Lähden itse mukaan heitä etsimään."

"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!" Tuli tuokioksi aivan hiljaista; sitten nousi yleinen riemu.

Tieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra riensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.

"Kuka te olette?" kysyi linnanherra.

"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni huostaanne?"

"Täällä ylhäällä he ovat. Tulkaa!"

Kyyneliä ja syleilyjä... rakkautta uhkuvia sanoja... lupauksia ja vakuutuksia. Kukaan ei päässyt oikein viisaaksi siitä, mitä toinen tarkoitti, ja kuitenkaan eivät he olleet tunteneet koskaan toisiaan niin hyvin.

Kuinka isä Johannes joutuikaan nuorten hartaan kiitollisuuden esineeksi. "Jos hän tahtoisi ainaiseksi jäädä luoksemme, muuttuisimme vaikka enkeleiksi häntä miellyttääksemme", sanoi Margareta.

Erika ja Ingeborg yhtyivät rukouksineen siskoon, mutta isä Johannes sanoi, ettei hän joutanut kauaksi jäämään, sillä työ ja taistelu kutsui.

Eräänä päivänä pyysi Kirsti rouva, että Johannes tulisi hänen makuukamariinsa.

"Olen kärsinyt suuren häviön", sanoi hän. "En tiedä, kuinka olisin voinut kestää sen ilman teitä."

"Tahdotteko sanoa, millainen se on?"

"Tein sen tuhmuuden, että näytin taideteoksen kaikessa loistossaan Erik herralle."

"Ja saatoitte sen?"

"Hän otti sen minulta ja heitti tuleen. Sen jälkeen hän poistui huoneesta vihoissaan."

"Olitte tehnyt pahoin hänelle!"

"Ja siksi on hän nyt riistänyt minulta sen, jota pidin niin suuressa arvossa." Ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli harmista poissa suunniltaan.

"Katsokaa, Kirsti rouva, ettei hänellä ole teille enempää anteeksi annettavaa kuin teillä hänelle."

"Mies noudattaa ainoastaan himojaan. Naisen sitä vastoin täytyy kärsiä ja kieltäytyä."

"Monta kertaa otamme itse kuormamme kannettavaksemme."

"Tiesin, että katsoisitte minun olevan väärässä, mutta jottette tekisi sitä kaikessa, niin tässä on tämä!" Hän ojensi sormuksen.

"Sitä juuri olen täällä odotellutkin", sanoi isä Johannes. "Vastatkaa nyt minulle: mitä voin tehdä poikani hyväksi?"

"Kirjoittakaa Vadstenan luostarin priorille, taivuttakaa hänet luopumaan kaikista etsiskelyistä."

"Onko minun silloin elettävä tietämättömyydessä siitä, missä hän on?"

"Tahdotteko tietää hänen riutuvan jossakin vankilassa. Pyhän Birgitan luostareita on vieraissakin maissa, ja niillä on sielläkin valta kytkeä hänet kahleihin."

"Kirjoitan heti, kiellän heitä satuttamasta kättänsä poikaani."

"Oletteko varma, että he noudattavat tahtoanne?"

"Ette tunne kullan voimaa!... Mutta kuinka voin saada tietoja pojastani?... Ilman en voi sietää elämää."

"Hän on luvannut kirjoittaa minulle."

"Lähetättekö silloin heti minulle hänen kirjeensä?"

"Sen lupaan!"

"Kiitos!"

Joulu oli pian käsissä, mutta turhat olivat kaikki kokeet saada isä Johannes jäämään Ekholmaan. "On majoja, joihin ei pilkahda ainoatakaan valonsädettä", sanoi hän. "Niihin tahdon mennä." Ja niin lähti isä Johannes uudestaan taipaleelle, jättäen kaipaavia ja siunaavia sydämiä jälkeensä.

Koskaan ei ollut niin lukuisia vieraita kutsuttu Ekholmaan kuin täksi jouluksi; kolme kosijaakin tulivat katsomaan valittujaan.

Kolme sisarusta olivat viime aikoina suuresti muuttuneet, he olivat käyneet oikuttomammiksi, nöyremmiksi, erittäinkin teki aivan hyvää sydämelle katsoa heidän suhdettaan toisiinsa.

Kosinnat esitettiin ensin Kirsti rouvalle ja hän suostui niihin heti, näytellen jokaisen tyttärensä myötäjäisiä.

Itse ilmoitti hän asiasta herralleen; tämän mielestä asialla ei ollut kiirettä ja sitä paitsi oli kysyttävä tytärten omaa mieltä. Kirsti rouva sanoi itse tahtovansa puhua siitä heille.

Eräänä päivänä joulun jälkeen oli Ekholmassa vietettävä suuria pitoja. Vieraita oli kutsuttu läheltä ja kaukaa paitsi kaikkia niitä, jotka jo olivat linnassa. Suurempaa, loistavampaa juhlaa ei ollut siellä vietetty koskaan Kirsti rouvan aikana.

Kun nuoret neitsyet menivät pukeutumaan, löysivät he yllätyksekseen kolme valkoista silkkipukua, yhden kullekin.

Palvelijattaret sanoivat heille, että kun he olivat puetut, oli heidän mentävä Kirsti rouvan luo, joka odotti heitä makuukamarissa.

Hän oli viime aikoina ollut heitä kohtaan paljon ystävällisempi kuin ennen, mutta luottamussuhdetta ei heidän välilleen ollut syntynyt koskaan.

Nyt valmistautuivat he melkein vavisten tottelemaan, ihmetellen, mitä oli tuleva.

"Minusta tuntuu", kuiskasi Margareta, "kuin olisimme teuraseläimiä, joita viedään uhrattaviksi."

Kirsti rouva oli pukeutunut mustaan samettipukuun, joka oli rikkaasti reunustettu kultapitseillä, ja tukassaan oli hänellä helmiä ja kultaa, sommitettuna melkein ruunun muotoon.

Hän oli upea nähdä eivätkä tyttäret voineet tukahduttaa ihailun huudahdusta.

Mutta heidät nähdessään täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän syleili heitä yhtä toisensa jälkeen hänelle tavattomalla hellyydellä.

"Rakkaimpani", sanoi hän. "Minulla on tuskastuttava uutinen kerrottavana teille... Kauan on se ollut minulle tuttu, mutta en tahtonut päästää sitä teidän tietoonne ennenkuin minulla oli apukeino."

"Mikä se on, rakas äiti?"

"Tuo kurja Didrik Slagheck..."

"Onko hän tullut takaisin?"

"Pahempaa kuin se; hän on kertonut..."

"Meistä?"

"Että te olitte kaikki kolme rakastuneet häneen."

"Ah!" Ja häpeästä punastuen peittivät he päänsä toistensa syliin. Tämä oli viime aikoina tullut heidän tavalliseksi pakopaikakseen.

"Teidän hyvä nimenne ja maineenne olisi ollut ainaiseksi mennyttä", sanoi hän, "jollen olisi keksinyt keinoa häväistyksen hälventämiseksi."

"Mikä se on?" valitti Erika.

"Avioliitto!"

"Minä en rakasta ketään!" huudahti Ingeborg.

"Ketä nuorta miestä ehdotatte, rakas äiti?" kysyi Margareta uteliaana.

Mutta Kirsti rouvan kasvot synkistyivät. "Tahdon pelastaa teidän menetetyn arvonne", sanoi hän. "Tahdotteko te mieluummin kantaa häpeän ja pilkan?"

"Ei! Ei koskaan!"

"Mieluummin menen naimisiin kenen kanssa tahansa."

"Minä myös. Minä myös!"

"Voitte olla varmat siitä, etten ole valinnut halpasyntyisiä miehiä tyttärilleni. Tule, Erika!" Hän otti pöydältä myrttiruunun ja pani sen polvistuvan tytön päähän. "Sinut olen luvannut jalolle ritarille, herra Algot Sparrelle. Et tule elämään kovin kaukana täältä ja voit väliin nähdä vanhaa isääsi."

"Minä tottelen!" sammalsi Erika ja suuteli äidin kättä, mutta kun hän nousi, oli hän kalpea kuin kuolema. Sulhanen ei häntä miellyttänyt.

"Nyt on sinun vuorosi, Ingeborg." Tämä polvistui äidin eteen, ja äiti pani seppeleen hänen päähänsä sanoen: "Sinut olen luvannut jalolle herra Knut Hermelinille."

Ingeborg nousi nopeasti. "Samantekevää!" jupisi hän.

"Kolmas teurasuhri!" ajatteli Margareta, kun hän meni ja polvistui äitinsä eteen.

Kun tämä pani seppeleen hänen päähänsä, havaittiin se niin suureksi, että pää mahtui lävitse. "Mitä sellainen merkitsee?" kysyi tyttö. "Se merkitsee, että samoin kuin sen teen sopivaksi sinulle", vastasi Kirsti rouva solmitessaan seppelettä liitteelle, "niin on sinunkin sovittauduttava niihin uusiin olosuhteihin, joihin joudut. Olen luvannut sinut valtaneuvos Mortensenille."

Margareta hypähti pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät, mutta ne sattuivat sisariin ja melkein valitushuudoin lankesivat he toistensa syliin.

Kirsti rouva viivyttelihe muutamia minuutteja ennenkuin lisäsi:

"Tänään teidät kihlataan!"

"Olemme valmiit", sanoi Ingeborg kylmästi. "Kuulkaa minua loppuun!... Isänne haluaa, että häitä viivytetään, mutta minä tahdoin, että ne vietetään ennenkuin jätän teidät."

"Jätätte...?"

"Olen päättänyt katumuksentekijänä lähteä Roomaan... Siellä tahdon kiittää myös tyttärieni ihmeellisestä pelastuksesta."

"Äiti!"

Kaikki kolme lankesivat hänen jalkoihinsa ja syleilivät hänen polviaan. Hän rakasti heitä sittenkin, sitä eivät he koskaan olleet uskoneet.

Hän tiesi, että hän petti heitä, tiesi, ettei hän lähtenyt heidän tähtensä, ei katuakseen ja rukoillakseen, vaan ainoastaan etsimään rakastettua poikaansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsi hän rakkautta, ja hän tunsi katumusta yksipuolisen hellyytensä tähden, jota hän ei jakanut tasan kaikille lapsilleen... Sentähden vastasi hän nyt heidän suudelmiinsa ja hyväilyihinsä, ja tyttäret, jotka luulivat tunteneensa häntä väärin, he selittivät nyt, että he kaikessa tahtoivat mukautua rakkaan rouva äitinsä tahtoon.

Kun Erik herra astui sisään tulevien vävyjensä kera, näki hän ainoastaan iloisia kasvoja. Nuoret morsiamet ojensivat ujosti, mutta epäröimättä kätensä tuleville herroilleen, ja vaikkei kukaan näistä enää ollutkaan ensi nuoruudessaan, olivat he kaikki kunnioitettuja miehiä, jotka olivat mielissään päästessään sukulaisuuteen niin mahtavan herran kuin herra Erik Trollen kanssa, ja samoin tyytyväiset saadessaan niin nuoret, kauniit emännät.

Juhlia seurasi päivä toisensa jälkeen, ja nuo kolme juhlinnan esinettä tunsivat itsensä onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi päivä päivältä. Elähtänyt sulhanen korvaa onnensa loistavilla lahjoilla, ja Erikan, Ingeborgin ja Margaretan, joita oli näihin asti pidetty lujilla, tarvitsi nyt tuskin ilmaista toivomuksiaan ennenkuin ne täyttyivät.

7.

PILVET VETÄYTYVÄT KOKOON.

Valtionhoitaja Sten Sture, linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika ja piispa Hemming Gadd istuivat yhdessä Tukholman linnan salakamarissa syventyneinä neuvotteluun.

"Kirje sisältää, että kuningas jo tammikuussa matkusti Ribesta Ålborgiin", sanoi Jöns Jönsinpoika. "Skjernin ylitse mentäessä oli hevonen kompastunut hänen allaan ja hän oli äkkiarvaamatta pudonnut veteen."

"Raitis kylpy oli kai hänelle liian kylmä", huomautti piispa Hemming.

"Hän lienee maannut muutamia päiviä sairaana Ålborgissa, ja kuten sanottu, kuoli hän helmikuun 20 päivänä."

"Rauha Venäjän kanssa on vahvistettu", virkkoi Sten herra, "mutta suurin en siihen luota, jollen enemmänkin Puolassa puhenneihin levottomuuksiin, joiden pitäisi antaa suuriruhtinaalle työtä kylliksi."

"Voimme iloita siitäkin, että Tanska ja hansakaupungit ovat joutuneet tukkanuottasille keskenään", puuttui piispa puheeseen. "Vanha hyvä sananlasku sanookin, että kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä takaisin."

"Epäilen, tahtovatko he antaa meille mitään takaisin? mutta meidän on tyydyttävä siihen, että saamme pitää, mitä meillä vielä on."

"Odotetaan, että kruunaus tulee tapahtumaan jo tässä kuussa", lausui Jöns Jönsinpoika. "Ensin Kööpenhaminassa ja sitten Trondhjemissä."

"Luulenpa", arveli piispa, "että hän tahtoo hieman lämmitteleidä vaatteissaan ennenkuin ryhtyy mihinkään meitä vastaan. Tanskalaiset ovat menettäneet aivan liian paljon sotaan Ruotsia vastaan, etteivät ottane siihen osaa muuten kuin pakosta."

"Luuletteko, että voimme toivoa pysyväistä rauhaa?"

"Minä näen kyllä, että meidän täytyy valmistautua sotaan", virkkoi Sten Sture. "Kysymys on vain, täytyykö siihen nousta heti vai suodaanko meille rauhaa muutamia vuosia järjestääksemme sisäisiä asioitamme."

"Siitä tulee aseellinen rauha."

"Niin minäkin luulen."

"Minua ilahuttaa, että olemme samaa mieltä. Olen tästä asiasta kirjoittanut arkkipiispalle ja neuvotellut hänen kanssaan, eikö olisi kutsuttava neuvosto koolle ratkaisemaan suuria kysymyksiä."

"Hän ei luonnollisesti tahdo."

"Päinvastoin, hän on sitä mieltä, että niin erityisen tärkeissä asioissa täytyy kokoontua kaikkien valtaneuvosten Suomesta, Länsi-Göötanmaalta, Värendistä ja Smålannista."

"Aiotteko tehdä niin?"

"Aioin kutsua kokouksen kesäksi."

"Mutta eikö hänen armonsa matkusta Suomeen?"

"Ensi avovedellä. Pyhäksi julistus on aiottu tapahtumaan toukokuussa, ja heinäkuun alussa täytyy piispan olla täällä takaisin."

"Onko enää kuulunut mitään hänen aikomuksestaan luopua arkkipiispanistuimesta?"

"Onneksi ei."

"Ei hän eroakaan muuten kuin pakosta."

"En minä ainakaan pakota."

"Mutta ne, jotka juonittelevat teitä vastaan; on siis paras koettaa sitä estää."

"Kuulen teidän ensi kerran harrastavan piispan pysymistä paikoillaan."

"Kahdesta pahasta valitsee mieluummin pienemmän pahan. En ole koskaan sanonut, että hän on hyvä, mutta en myöskään kiellä, ettei ole olemassa pahempiakin."

Ilmoitettiin muutamia neuvosherroja ja keskusteltiin sen jälkeen erinäisistä valtakunnan asioista... Lähdemme siksi aikaa rouvasväen puolelle tervehtimään vanhoja ja uusia ystäviä.

Siellä tapaamme Kristina rouvan; lapsi lepää hänen sylissään, ja hän katselee sitä onnekkain katsein. Kaunis oli hän katsella morsiuspuvussaan, mutta paljoa kauniimpi on nuori äiti esikoisensa sylissään. Hän puhua lepertelee ja leikittelee poikansa kanssa, ja poika hymyilee hänelle ikäänkuin ymmärtäisi jo rakkauden ihmeellistä kieltä.

Jakkaralla hänen jalkojensa juuressa istuu Anna Bjelke, hän ja Kristina sopivat ihmeteltävän hyvin keskenään, mutta jokin painaa raskaana Annan mieltä; Kristina näkee sen, mutta turhaan on hän koettanut houkutella salaisuutta neitsyen huulilta.

Leikitellessään lapsen kanssa näkee hän, kuinka Annan silmät miettivästi tuijottavat avaruuteen, ikäänkuin etsisi hän ratkaisua synkkiin arvoituksiin.

"Missä sinä nyt olet, Annaseni... Viipurissa kenties."

"Enpä juuri."

"Missäs sitten?"

"Povariakan luona."

"Povasiko hän sinulle?"

"Povasi", vastasi tyttö kalveten.

"Ei pidä uskoa moisiin", sanoi Kristina nähden vaikutuksen, minkä hänen kysymyksensä oli tehnyt. "Sen tekee vasten tahtoaan."

"Mutta täällä ei sinulla pitäisi olla aikaa moisiin ajatuksiin; minä ajattelen kovin paljon itseäni ja liian vähän niitä lupauksia, mitä olen antanut äidillesi."

"Jalo rouva..."

"Mitä nyt, Annaseni..."

"Rakkahin Kristina, et tiedä, kuinka vähän rakastan karkeloita ja huveja."

"Se on kiittämätöntä", sanoi Kristina veitikkamaisesti. "Kiittämätöntä?"

"Niin, sillä sinä et tiedä kuinka monet haluavat onnen käydä kerallasi karkeloon."

"Ah..." Mutta nyt palasi puna nuolen nopeudella hänen poskilleen, ja salatakseen sitä painoi hän päänsä Kristinan syliin, pienokaisen viereen.

"Siellä on ensiksikin sisarenpoikani, nuori herra Kustaa Erikinpoika", jatkoi Kristina olematta näkevinään mitään. "Uljas ritari, eikö totta?"

"Kyllä!"

"Hän sanoo aina, ettei ole nähnyt koskaan kauniimpaa neitsyttä kuin nuoren Anna Bjelken."

"Minäkin pidän hyvin paljon Kustaa herrasta."

"Sitten on Maunu, Bron herra, ja Åke, Göksholman herra."

Nuori tyttö värisi.

"Molemmat rakastavat sinua, Annaseni."

"Onko se varmaa?"

"Eivätkö he ole sanoneet sitä sinulle."

"Eivät!... Mutta..."

"Mutta?"

"Heidän silmänsä ovat sanoneet sen minulle."

"Ne ovat puhuneet totta."

"Hirveää!" kuiskasi Anna.

"Miksi niin?" kysyi Kristina nauraen. "Onhan sinulla vapaa valta valita."

"Tosin kyllä."

"Heidän isänsä ei toivo mitään korkeampaa."

"Niin hän sanoo!"

"Epäiletkö hänen sanojaan?"

Nyt kohotti Anna päätänsä. "Olen sangen onneton!" sanoi hän.

"Miksi? Rakkahin Anna, olen äitisi sijassa, luota minuun."

"Lupaan sen."

"Silloin sanon sinulle, mitä en uskaltaisi uskoa omalle äidillenikään: olen jo sidottu heidän isäänsä, Kalmarin linnanpäällikköön."

"Mitä sanot?"

"Minun pitäisi alistua kohtalooni, mutta kuitenkin suren sitä, sillä sydämeni on kiintynyt toiseen, jota on rikos rakastaa."

"Poikaan?"

"Niin!"

"Olen aivan hämmästynyt! Vanha Juhana Maunun poika on rohennut kosia sinua, kun hän sanoi olevansa poikiensa onnen silmämääränään."

"Älkää syyttäkö häntä!"

"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on hirveä."

Anna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä, joka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan. "Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä", oli sanottu. Valtionhoitajakin oli kuullut sen.

"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!"

"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä kohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut vetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan."

"Eikö äitisi tiennyt mistään?"

"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt edelleen. Matkalla... meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme viikkoa tullaksemme tänne... Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi. Juhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin läheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä..."

"Miksi keskeytät?"

"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin hänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat toiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin. Nyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa raskaana koko sukuani.'"

"Hän oli oikeassa", huudahti Kristina.

"En unhota koskaan sitä iltaa, se oli leppoisa kesäilta, aurinko laski ihaninnaan; istuimme ylhäällä kannella, ja maailma näytti minusta niin kauniilta... Juhana herra piti kättäni omiensa välissä; hän puhui molemmista pojistaan ja toivomuksestaan, että voisin rakastaa jompaakumpaa heistä. 'Se riippuu kai hieman _heidänkin_ mieltymyksestään!' huomautin minä nauraen. Hänen ehdotuksensa miellytti minua sillä kertaa paremmin kuin sitä ennen. 'He tulevat molemmat rakastumaan teihin', sanoi hän. 'Kuinkas silloin käy?' kysyin minä nauraen. Hän kalpeni ja sanoi: 'Puhun tuhmuuksia'. Sitten ei hän tahtonut puhua siitä sen enempää, mutta minua se ei miellyttänyt ja minä sanoin suoraan: 'Seuraan teitä hyvässä ja vilpittömässä tarkoituksessa, sillä uskon sen olevan Jumalan tahdon, ja sen täyttäminen on korkein haluni; mutta sitä vastoin vaadin, että annatte minulle koko luottamuksenne ettekä salaa mitään!'"

"Niin kertoi hän ensin omasta isästään, kuinka hän Engelbrektin murhan jälkeen oli aivan kuin poissa järjiltään; sitten kuinka hänen kuolemansa jälkeen kummitteli Göksholmassa; ovia temmattiin auki ja paiskattiin jälleen kiinni, ja siitä huoneesta, missä Maunu herra veti viimeisen henkäyksensä, kuului joka yö valitusta ja voihkintaa.

"Turhaan manattiin, turhaan pidettiin messuja vainajan sielun hyväksi, hän ei sittenkään näyttänyt löytävän rauhaa. Äitinsä käskystä lähti Juhana herra matkoille vierailun maihin; kun hän palasi kahden vuoden kuluttua, olivat hänen molemmat sisarensa naimisissa ja hänen äitinsä kehotti häntä innokkaasti etsimään emäntää; nyt oli Göksholmassa tyyntä ja hiljaista, hän saattoi hyvin tuoda sinne puolisonsa. Juhana herra oli jo nähnyt Ermegård rouvan nuoren tyttären ja syttynyt rakkaudesta häneen. He menivät naimisiin, ja hän vei nuoren vaimonsa Göksholmaan."

"Tämä synnytti hänelle jalon Åken!" puuttui Kristina kertomukseen. "Samalla heitti hän henkensä."

"Juhana herran oma äiti taivutti hänet jättämään lapsensa kasvatettavaksi isoäidilleen. 'Lähetä hänet pois Göksholmasta,' sanoi hän. Sitten taivutti äiti hänet suruaan haiven taakseen vierailemaan molempien naitujen sisartensa luona, mutta näille kirjoitti äiti, että he koettaisivat saada hänet kiinnittämään sydämensä johonkin nuoreen ja kauniiseen neitsyeen. Se onnistui, ja ennenkuin vuosi oli lopussa vei hän Birgitta rouvan Göksholmaan. Vanha äiti oli siitä suunnattomasti iloissaan, ja nuori emäntä ja hän kiintyivät siinä määrin toisiinsa, että vanhus kuolinvuoteellaan kutsui niin miniänsä kuin poikansakin kuulemaan tunnustusta, jonka sanoi tahtovansa antaa."

"Sitä odotinkin", virkkoi Kristina.