Part 21

Mutta maisteri käyskenteli piirin keskellä, joka sai pyöriä hänen ympäritseen. Hän veti piiriin nuorista neitsyeistä yhden toisensa jälkeen, karkeloi hänen kanssaan muutamia pyörähdyksiä ja suuteli sitten kunnioittavasti hänen kättään. Hän oli jo ehtinyt kolmanteen, kun ovi uudestaan avautui ja Erik herra astui emäntänsä keralla sisään.

Nyt tosin tanssi taukosi, mutta se oli saanut eräänlaisen oikeutuksen, ja kaikki seisoivat paikoillaan lattialla, ainoastaan muukalainen erosi muista ja meni Kirsti rouvan luo, jonka edessä hän kohteliaasti notkisti polvensa sanoen:

"Rangaiskaa minua, minä yksin olen rikollinen!"

"Nouskaa, maisteri Didrik Slagheck!" vastasi Kirsti rouva, samalla kuin hänen ankara katseensa sai niin hyvin hänen tyttärensä kuin palvelijattaretkin kiireisesti palaamaan ompelustensa ääreen. "Kun kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, se on yhtä vanha juttu kuin maailmakin."

"Ainoastaan sillä erotuksella, että ne nyt pysyvät lattialla", vastasi Didrik ja tahtoi tarttua Kirsti rouvan käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta tämä vältti sen. "Herrani on kertonut minulle teistä", lisäsi sydämystynyt rouva, "ja hän on sanonut myös asianne."

"Ja myös ehdon!" puuttui Erik herra hätiköiden puheeseen. "Olen myös maininnut kirjeen pojaltani, Kustaa herralta."

"Pysykäämme ainoastaan pääasiassa, ja kun luulen teidän tahtovan pian saada vastauksen, niin saatte sen heti... Tunnetteko tätä herraa?" kysyi hän tyttäriltään viitaten vieraaseen.

Se nopea katse, jonka he loivat häneen, kohtasi rukoilevan hymyn kauniista ilmeikkäistä silmistä, ja punastuen vastasivat he kainosti: "Emme!"

"Maisteri Didrik Slagheck Tanskasta", jatkoi Kirsti rouva, joka hänkin oli nähnyt äänettömän katseleikin ja siitä yhä ärtynyt. "Sigbrit rouva, kuuluisan Dyvekan äiti, on lähettänyt, hänet kosimaan jotakin teistä!... Mitä sanotte sellaisesta, tyttäreni?"

Nyt punasi harmin puna heidän poskensa, ja he kääntyivät kaikki pois.

"Sallittakoon minun sanoa muutamia sanoja puolustuksekseni", virkkoi Didrik. "Sigbrit rouva tiesi, että sydämeni oli vallannut palava rakkaus yhteen teistä, suloiset neitsyet, en ole maininnut, että mennä kesänä näin tämän viehkeän neitsyen, ja siitä päivin ei hän ole poistunut ajatuksistani. Hyvä Sigbrit rouva sai minut uskomaan hänelle syyn suruuni ja sen jälkeen sanoi hän: 'Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on ennakkoluulottomin rouva koko Ruotsissa, hän ei ole vihastuva teihin, vaikkapa hän ei suostuisikaan antamaan teille tyttärensä kättä.'"

"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!" puuttui puheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä miehen merkitystä.

"Jos te sallitte?" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.

"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin herrani tahto", vastasi tämä.

Ja niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden, että poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän luki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma elämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut vastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa perille.

Kolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä ilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä aateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli tosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he tahtoivat itse pitää siitä huolen.

Olisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä näyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle: jokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet siitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli osoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä opetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä suorittamaan.

Sillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen tervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta väliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta; silloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja kahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä salaisella rakkaudella.

Melkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he kirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain seurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he puhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi siinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi, kun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat kaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään häntä.

Erik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa luottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui hänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän hänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi ritarin asian puolesta.

Uudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että Kristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin uudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin, tunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija Vesteråsissa.

Sentähden alkoi uudelleen kirjevaihto Pernilla rouvan kanssa; hänen oli taivutettava Sten herra suostumaan tehtyyn ehdotukseen; nyt ei enää luotettu niin varmasti häneen. Maisteri kirjoitti itse kaikki kirjeet puhtaaksi ja pani oman nimensä alle, niin ettei Erik herralla olisi mitään pelättävää, vaikka kirjeet keksittäisiinkin, mutta ainoastaan luotettavia palvelijoita valittiin niitä viemään, ja niin jatkuivat vilkkaasti neuvottelut Vesteråsin ja Ekholman välillä.

Kirsti rouvakin tyyntyi maisteriin nähden, vaikkei hän täysin luottanutkaan tytärtensä naiselliseen ylpeyteen; hänen epäluulojaan herätti se, että hän näki heidän urkkivan toisiaan, mutta se antoi toiselta puolen turvallisuuttakin, mustasukkaisuudella on terävät silmät, ja jos kaikki kolme unelmoivat samasta miehestä, ei vaara saattanut olla erittäin suuri. Sitä paitsi oli Kirsti rouvalla suunnitelmansa valmiina, ja hävyttömälle poikapuolelleen, joka oli kirjoittanut isälleen, että tämä suostuisi maisterin toivomuksiin, hänelle tahtoi Kirsti rouva näyttää, että hän päätti laskut ilman isäntää.

Kuten kipinästä voi syttyä tuhoava palo, niin voi eripuraisuuden siemen kantaa katkerat hedelmät. Nuoret neitsyet toivoivat kaikki kolme olevansa Didrik maisterin salaisen rakkauden esineenä ja kadehtivat salaa toisiaan. Yhdellekään heistä ei hän ollut sanonut: "Sinua minä rakastan!" mutta kuitenkin luulivat he kaikki kolme, että hänen valittunsa oli saanut tietoonsa kalliin salaisuuden, mutta ei sitä ilmaissut. Yölliset tervehdyslaulut valoivat öljyä tuleen, eikä tapahtunut harvoin, että sisarukset puhkesivat kiihkeihin soimauksiin toisiaan vastaan ja puhuivat vilpistä ja petoksesta. Ei kuulunut enää mitään iloista naurua rouvasväen tuvasta, mutta usein nähtiin kalpeita kasvoja ja itkettyneitä silmiä.

"En tiedä, mistä johtuu", sanoi Erik herra Kirsti rouvalle, "että tyttäremme ovat menettäneet hilpeän mielensä; he istuvat kenties liian paljon sisällä."

"On aika naittaa heidät."

"He ovat hyvin nuoria."

"Siitä ei haittaa."

"Onko joitakin kosijoita ilmoittautunut?"

"Erika annetaan Algot Sparrelle."

"Vai niin!"

"Ingeborg Knut Hermelinille."

"Leskelle?"

"Ja Margareta tanskalaiselle valtaneuvos Mortensenille."

"Joka voisi olla hänen isänsä!"

"Sitä paremmin on hän valvova puolisoaan."

"Eiväthän he tunne näitä herroja!"

"He tulevat tänne heti joulun jälkeen."

"Jolleivät he silloin mielly toisiinsa?"

"Siitä ei kysymystä. Määräämisoikeus kuuluu teille ja minulle, Erik herra, ja minä olen jo vastannut, että me suostumme."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi moinen kiire."

"Siksi, että on vaara tarjona."

"Vaara?"

"Ettekö näe sitä?"

"Maisteri on viaton."

"Viatonhan on pirukin, kun hänellä on papinkaapu pukinsorkkansa peittona."

"Mutta eihän hän puhuttele heitä koskaan."

"En tiedä, mitä keinoja hän käyttää... Ja tunnustan, että uskoisin kuten tekin, jollen näkisi sitä onnetonta vaikutusta, mikä hänellä on heihin. Olen puhutellut heitä kutakin erikseen, he epäilevät toisiaan, mutta näyttää kuin siihen ei olisi syytä."

"Niin, mutta silloin..."

"Täytyy tyttäreni toimittaa pois täältä, koska te niin itsepäisesti tahdotte pitää täällä oman ja Kustaa herran ystävän."

"Vaikea on minun pyytää häntä matkustamaan."

"Sitä ei nyt enää tarvitakaan..." Ja Kirsti rouva jätti herransa yksin.

Tämä seisoi aivan kuin puusta pudonneena. Maisteri oli käynyt hänelle hyvin tärkeäksi, hän tiesi tuskin, miten voisi tulla toimeen ilman häntä; mutta erota nuorista, kauniista tyttäristään, elämänsä päivänsäteistä, heittää heidät pois vieraille edes kysymättä heidän mieltään, se näytti Erik herrasta hyvin kovalta, ja hänen sydämensä vuoti verta sitä ajatellessakin.

Uskottuna oli Didrik maisterilla tanskalainen neitonen, joka oli neitsytten palveluksessa. Tämä toi hänelle päivittäin tietoja heistä, ja hän ymmärsi heissä herättämänsä mielentilan niin hyvin kuin olisi alituiseen ollut heidän seurassaan.

Ruotsiin oli hän matkustanut aikeissa ruveta Erik herran vävyksi; Kirsti rouvan ei hänen mielestään pitänyt olla kovin tarkkatuntoinen. Sitten tuli hän toisiin ajatuksiin, hän käsitti, että oli tarpeen olla melkoisen varovainen; lisäksi tuli kostonhalu, ylpeä rouva oli hänestä aivan liian koppava.

Leikki alkoi muuten häntä huvittaa, hän luuli melkein olevansa pelin herrana. He olivat ihastuneet häneen kaikki kolme, hänen tarvitsi ainoastaan valita. Vanhin, Erika oli kaino olento, ilman itsenäisyyden vivahdustakaan. Ingeborgilla sitä vastoin oli luja tahto, ja Didrik oli muutamia kertoja keksinyt hänen katseensa kiintyneenä itseensä kysyvällä kärsimättömyydellä; tämä neitosista häntä enimmän miellyttikin.

Margareta oli kaunein, mutta melkein liiaksi lapsi... kuitenkin hän epäröi.

Hän käsitti, ettei hän saisi heistä ketään vanhempain suostumuksella, sentähden tahtoi hän ryöstää valittunsa, viedä hänet Kööpenhaminaan ja siellä vihityttää, sitten heti palata Ekholmaan, saada aikaan sovinnon ja jatkaa toimintaansa, kuten tähänkin asti, mutta silloin paljon suuremmalla täysivaltaisuudella. Se pakko, johon hän oli tähän asti alistunut, alkoi käydä sietämättömäksi, ja nyt oli aika panna suunnitelma toimeen; se oli liian hyvin valmistettu voidakseen epäonnistua.

Eräänä päivänä ilmoitti hän Erik herralle, että muuan tärkeä kirje kutsui hänet takaisin Kööpenhaminaan ja hänen täytyi matkustaa jo kolmen päivän perästä.

Tämä, joka vähää ennen oli saanut rouvansa ilmoitukset, tunsi sekä iloa että kaipausta.

"Lupaa minulle tulla pian takaisin!" sanoi hän.

"Toivotteko sitä todellakin?"

"Koko sydämestäni; ette ole se mies, joksi ensi päivänä teidät luulin."

"Minut on muuttanut oleskelu yksissä teidän kanssanne."

"Imartelette!"

"Asia on kuitenkin niin!"

"Jospa tietäisitte, kuinka se minua ilahuttaa. Minäkin olen teihin kiintynyt enemmän kuin luulettekaan."

Samana yönä oli tervehdyslaulu samalla kertaa jäähyväislaulu... Se kuului niin valittavalta, niin tuskalliselta, että kolme nuorta sydäntä vuoti verta ja kolme silmäparia suli kyyneliin, mutta he eivät ilmaisseet suruaan toisilleen, luottamus oli aikoja sitten kaikonnut, mustasukkaisuus ja kateus olivat ainoat tunteet, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan.

Mutta aamulla sanoi Kirsti rouva tyttärilleen: "Tahdon sanoa teille: älkää osoittako mitään hämmästystä, kun maisteri sanoo teille tänään jäähyväiset; hän lähtee huomisaamuna varhain matkalle."

Nuoret neitsyet pukeutuivat vapisevin käsin; he tunsivat sellaisen painon sydämillään, että tuskin saattoivat vetää henkeään; mutta he vaikenivat ja kärsivät, odottaen levottomasti pelättyä erohetkeä.

Ateriain aikana oli maisteri aina huvittavalla keskustelullaan ymmärtänyt vetää huomion puoleensa; hän saattoi kertoa mitä hullunkurisimpia kaskuja, mutta se tapahtui useimmiten jonkun ylhäisaatelisen kustannuksella, ja kun Kirsti rouva eräänä päivänä siitä terävästi huomautti, vastasi hän, että sillä oli luonnollinen syynsä siinä, että hän eli ainoastaan näiden keskuudessa. Mutta puhui hän onnettomasta rakkaudestakin ja kuvaili suurella kaunopuheisuudella huokailevan rakastajan surua, kun hänen täytyi jättää valittunsa.

Mutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja ainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen yhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin, vastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän voi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt; "sentähden", sanoi hän, "tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa katsella ympärilleni ja..."

Mielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.

Kirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin kuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui kaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta, jotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta hänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret heidän kalpeille poskilleen.

Tällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että ulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella. Varmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut kuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan, rakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään... Kuinka hänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä... Kaikki muu kävi hänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän meni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän töitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa, sitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.

Kirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli kysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei hän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka oli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli pystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari. Lujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata maailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka raatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun omantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä valloilleen.

Monet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja levähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli laitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän makuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.

Tähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.

"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?" oli hänen ensimäinen, levoton kysymyksensä.

"Viimeksi Skosta."

"Skosta?" toisti hän hämmästyneenä.

Johanneksen mieleen johtui, että Kirsti rouva tiesi jotakin Kaarinasta, ja vastasi sentähden: "Olin luvannut viedä tärkeän viestin nuorelle Kaarina Eliaantyttärelle."

"Keneltä?" kuiskasi Kirsti rouva.

"Nuorelta mieheltä, jonka nimi on Pentti."

"Tuletteko Vadstenasta?"

"En, Stäketistä; olen oleskellut siellä useita kuukausia."

"Mutta nuori mies, josta puhutte?"

"Hän pyysi minua viemään tämän sormuksen..."

Kirsti rouva tempasi sen kiihkeästi käsiinsä. "Minulle!" huudahti hän.

"Nuorelle tytölle Skohon!" vastasi Johannes ja tahtoi ottaa sormuksen takaisin.

Mutta toinen ei sitä antanut. "Hänen täytyy rakastaa tyttöä hyvin suuresti!" sanoi hän katkerasti.

"Hänellä ei luultavasti ole ketään toista rakastettavaa", sanoi Johannes lempeän nuhtelevasti.

Kirsti rouva pani kätensä silmilleen. "Oletteko tullut minua kiusaamaan?" kysyi hän.

"En, ainoastaan pyytämään apua."

"Hänellekö?"

"Niin, onnettomalle nuorelle miehelle."

"Onnettomalle?"

"Ette kai tiedä, että hänet on vihitty papiksi?"

"Tiedän, että hänestä piti tulla se."

"Vastoin tahtoaan!"

"Hänen äitinsä oli antanut lupauksen..."

"Äitiään ei hän tuntenut eikä rakastanut, mutta kyllä erään toisen naisen."

"Joka ei koskaan ole kuuluva hänelle."

"Papinvala kieltää sen, ja minä toivon, että hän on pitävä sen, vaikkakin hän on paennut luostarista."

"Paennut?"

"Vihkimisen jälkeisenä päivänä."

"Pyhä madonna!" Äiti parka vaipui melkein tiedotonna maahan.

Isä Johannes antoi hänen levähtää kotvan. Sitten kertoi hän Pentin saapumisesta Stäketiin, kuinka hän oli vähällä joutua kiinni ja takaisin luostariin, ja kuinka hän oli sanonut siinä tapauksessa riistävänsä hengen itseltään.

"Eikö ole mitään, eikö mitään, mitä voin tehdä?" kysyi syvästi musertunut nainen.

"Tulin tänne neuvomaan sitä teille", vastasi Johannes.

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea antakaa minulle sormus takaisin."

"Jotta annatte sen tytölle? En koskaan!"

"Se oli nuoren miehen!"

"Mutta hän oli saanut sen minulta."

"Kenties teidän ainoa lahjanne, ja tahdotteko hänet kieltää käyttämästä sitäkin, miten hyväksi näkee?"

"Siinä on minun vaakunani! Tunteideni kuohussa uskoin sen hänelle; tiesin, toivoin, että salaisuuteni olisi hänelle pyhä, mutta en salli, että hän jättää sen vieraan käsiin -- halvan naisen käsiin."

"Olen luvannut noudattaa hänen toivomustaan, enkä petä lupaustani."

"Puhumme siitä sittemmin", keskeytti Kirsti kärsimättömästi. "Sanokaa minulle nyt, mitä minun on tehtävä?"

"Ensin sormus!"

"Ette tiedä mitään; juonittelette vain, mutta minä en mene ansaan."

"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?" Isä Johannes avasi laatikon. "Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille tämän", sanoi hän.

Hämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. "Tiesin, että luonnos löytyisi!" huudahti hän. "Oi, miksei se löytynyt kaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut pelastettu, kaikki olisi käynyt toisin... kuinka on se joutunut oikeaan?"

"Sitä en tiedä..."

"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?... Sisältyykö siihen anteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?... Ah, julma, viheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!"

"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?"

"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?... Se tapahtuu säälistä tyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa tänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä... Näen kyllä, kuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat linnut jo lentäneet pesästä tiehensä."

Hänen silmänsä iskivät tulta. "On totta", sanoi hän, "että minä kuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka minun täytyy tukehuttaa... Hän... Pentti!... Poikani", lisäsi hän kuiskaten, "on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy minun hylätä... uhrata... Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei mitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden täytyi hänestä tulla pappi... Silloin olisin voinut raivata hänelle tien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen valansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan häntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän on mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!" Hän heittäytyi maahan alttarin eteen. "Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka raatelevat sydäntäni!"

Isä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta, ja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut antaa.

Kun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi hän: "Jäättehän tänne yöksi?"

"Se on aikomukseni."

"Palaamme tähän keskusteluun huomenna."

"Olen valmis siihen."

"Seuratkaa nyt minua!"

"Jos sallitte, jään tänne."

"Mutta täällä on kylmä."

"Sitä en pelkää; huone on minulle rakas, ja täällä tahdon rukoilla."

"Mitä tiedätte tästä huoneesta?"

"Sanon teille sen huomenna. Menkää nyt ja tehkää rauha omantuntonne kanssa."

Kirsti rouva meni, ja isä Johannes rukoili jokaisen levottoman sielun puolesta, joka on joutunut harhapoluille. Sitten istui hän katsellen kuunsäteitä, jotka ensin yksi toisensa jälkeen pilkistelivät suuresta, avoimesta ikkunaluukusta, kunnes lopulta täysi valo virtasi sisään ja täytti koko huoneen.

* * * * *

Kirsti rouvan jätettyä tyttärensä tarttui jokainen heistä innokkaasti työhönsä, mutta palvelijattaret eivät kuulleet sanaakaan heidän huuliltaan.

Hetken kuluttua valitti Ingeborg päänsärkyä; hänen täytyi mennä levolle.

Erika sanoi, että hänellä oli suuri halu lukea kaunis legenda pyhästä Katarinasta; hän tiesi missä se oli ja lähti sitä etsimään.

Mutta kun Margareta jäi yksin, sanoi hän, että hän oli nähnyt unta, että hänen sitrastaan olivat kaikki kielet katkenneet, ja hänen täytyi heti katsoa, oliko todellakin laita niin.

Tänään pakenivat neitsyet toisiaan, nyt oli urkiskeleminen lopussa, jokainen tahtoi toimia yksikseen; ikäänkuin sattumalta oli heidän kohdattava maisteri; saattoihan heitäkin houkutella kaunis kuutamo, ja nyt heräsi jokaisen mielessä toivo, että _hän_ oli maisterin rakkauden esine; mitä muuten olisi tuo kädenpuristus merkinnyt?

Maisteri oli asettunut tarkastelemaan paikkaan, mistä saattoi huomata linnan kolme uloskäytävää, ja jokaisesta näki hän tulevan nuorekkaan olennon, katsovan varovaisesti ympärilleen ja sitten rientävän pois, yhden puistoon, toisen linnan lehmuskäytävään, kolmas seisoi kauan epäröiden ja kiisi sitten kuin pelästynyt lintunen tornille päin, mihin pian katosi näkyvistä.

Kaikki kolme olivat kääriytyneet huntuihin; hänen oli siis mahdoton erottaa heitä toisistaan, mutta viimeksimainittu näytti hänestä enimmän muistuttavan Ingeborgia; hän oli pikimmin kaikkien katseiden katveessa ja hänen jälkeensä haukka suuntasi ajonsa.

Hän oli kuitenkin Erika parka, joka tuskin oli ehtinyt ulos portista ennenkuin katui rohkeuttaan ja melkein tietämättä mitä teki riensi torniin.

"Olen tehnyt suuren synnin", tuumi hän, "mutta pyydän madonnaa antamaan sen anteeksi".

Tuskin oli hän ajatellut ajatustaan loppuun, kun kuuli askelia portaissa.

Hän kuunteli vavisten ja pamppailevin sydämin; hunnun veti hän tiiviimmin ympärilleen.

Seuraavana sekuntina oli maisteri sisällä, sitä seuraavana oli hän kietonut käsivartensa Erikan ympärille.

"Päästäkää minut!" sanoi tämä vavisten.

"Etkö ole tullut minun tähteni?"

"Antakaa minun mennä!"

"Vastaa, vastaa!"

"Oi, olkaa armelias!"

"Pois huntu, tahdon nähdä sinut!" Ja säälimättömin käsin tempaisi hän sen pois. "Erika!" sanoi hän pettyneenä odotuksissaan. "Älä kiellä, että rakastat minua!" Ja tytön rimpuilemisesta huolimatta tahtoi hän häntä suudella.

"Päästäkää neitsyt!" kuului vakava ääni.

Didrik Slagheck hämmästyi niin, että noudatti heti kohta kehotusta.

Erika kääntyi, ja munkin nähdessään heittäytyi hän polvilleen, huudahtaen: "Pelastakaa minut!"

Maisteri seisoi tuokion kahden vaiheella, sitten juoksi hän nopeasti portaita alas ja riensi linnan lehmuskäytävään. Nyt kohtasi hän Ingeborgin; tämä oli heittänyt hunnun taaksepäin, hän tunsi hänet heti.

"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "saan siis vielä kerran nähdä teidät."

"Niin", vastasi Ingeborg värisevin äänin; maisteri oli näkevinään kyyneliä hänen silmissään.

"Ingeborg!" kuiskasi hän.

"Kuinka uskallatte!"

"Minä rakastan sinua!" hän polvistui neitsyen eteen.

"Minulleko olette laulanut?"

"Etkö sitä tiennyt?" Ja hän tahtoi tarttua neitsyen käteen, mutta tämä vetäisi sen pois.

"En ole teille epäsuopea", sanoi hän kainon hämillään. "Pyytäkää minua isältäni."

"Hän on hylkäävä pyyntöni; seuratkaa minua Kööpenhaminaan, tulkaa puolisokseni, ja sitten palaamme tänne naineina!" Hän oli hypähtänyt pystyyn ja tahtoi kietoa käsivartensa neitsyen vyötärölle, mutta tämä vapautti itsensä hänestä. "Moisen ehdotuksen voitte tehdä kevytmieliselle tytölle ettekä jalosukuiselle neitsyelle!" huudahti hän loukatulla ylpeydellä.

"Ingeborg, Ingeborg!" kuului Erikan ääni.

"Menkää, menkää, joku tulee!"