Part 20

Hän heräsi valittavaan ääneen ja valoon, joka lankesi hänen silmiinsä, kun uutimet vedettiin syrjään. "Sanon, että teidän täytyy kuulla minua", sanoi ääni.

"Puhukaa!"

"Hän pettää teidän armoanne ja ilmaisee kaikki teidän salaisuutenne rakkaalle Sten herralleen... Karkurin, jota vadstenalaiset veljet etsivät, piilotti hän tai teki näkymättömäksi pirunkeinoillaan, ja kun tuli yö, vei hän hänet itse rannalle ja hankki veneen, jolla karkuri luikki tiehensä. Kalastaja on tänään tunnustanut sen itse minulle; hän sanoi myös, että karkuri joutui kiinni, vaikka hän pääsi uudestaan vapaaksi, eikä kukaan tiedä, mihin hän on livistänyt..."

"Herra olkoon kiitetty!" ajatteli Johannes.

"Kerron vielä enemmänkin siitä tekopyhästä. Kun täällä oli lähetystö kutsumassa teitä Sten herran lasta kastamaan, pujahti muuan heistä hänen luoksensa, mutta minä hiivin ovelle ja kuulin kaiken. Hänen jumalaton aikeensa on ryöstää joku nunna luostarista ja hän on hankkinut teidän armonne suostumuksen tunkeutuakseen kaikkialle ja ottaakseen, ken häntä enimmän miellyttää."

"Nyt valehtelette!"

Rouva Bonti hätkähti, hän ei ollut tähän asti välittänyt edes katsoa makaavaan, nyt teki hän sen; silmät ikäänkuin ryömivät ulos reijistään, ja liekö hän luullut sen olevan noituutta tai jotakin muuta, mutta äärimäisen kauhun huudolla syöksyi hän ovelle.

Mutta Johannes tunsi samalla joutuvansa sanomattoman tuskan valtoihin, hän oli niin hädissään kuin olisi tehnyt jonkin suuren rikoksen, ja hän tutkisteli melkein kauhulla itseään... Silloin muisti hän juoman ja nöyrän sydämen tyynellä luottamuksella lankesi hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili... Silloin kuuli hän hiljaisia askelia takanaan ja ymmärsi, että rouva Bonti tuli takaisin. Oli unhottanut lamppunsa pöydälle palamaan, mutta ei uskaltanut häiritä rukoilevaa, vaan poistui yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Johannes nousi, sammutti lampun ja palasi vuoteeseen, jossa hän pian nukkui vanhurskaan tyyntä häiritsemätöntä unta.

Seuraavana aamuna, kun linnan kaikki asukkaat olivat kokoontuneet sen edustalle, puuttui rouva Bonti joukosta, ja muutamat palvelijat kuiskailivat keskenään, että koko yön oli valkea palanut hänen huoneessaan ja hänen oli kuultu kulkevan siellä edestakaisin ja ylös ja alas portaita. Arkkipiispan kysyttyä kertoi Johannes mitä oli tapahtunut ja piispa aivan nautti ajatellessaan sitä pelästystä, jota eukko oli mahtanut tuntea, mutta kun hän sai kuulla juoman vaikutuksesta, sanoi hän kalveten: "Olen hänen vallassaan, hän on jolloinkin toisella kertaa antava minulle kuolettavan myrkyn."

"Miksette laita häntä pois?"

"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi epäillä."

Upsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa, mutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten sai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä hyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä, mitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta hänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse toimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.

Vihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty viestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa saapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.

Arkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat. Abbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa tervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille siunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti koristettu, ja toimitti itse messun.

Sen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja, ja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki kalleudet säilytettiin.

Sillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset korkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen tarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta luonnonraittiiseen elämäänsä. _Se_, jota hän nyt oli viettänyt monia kuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa häkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä onnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?... Isä Johannes saattoi sen käsittää, _hän_, joka koko elinaikansa oli ajatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.

Koko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin. Talviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille; sen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle, ja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä, miten silmä vilkkui.

Alttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja tuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa luostarityötä.

Isä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta näkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän oikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli esittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit, mutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään neitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut merkitsevistä sanoista: "Katso, Herran palvelijatar!" Tunsi pikemmin itsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi ja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen hänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se Mariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja viattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi alas, se oli hurskas ja todellinen nainen!

Melkein inholla kääntyi hän pois taulusta.

Silloin huomasi hän rinnallaan nuoren tytön, joka katseli häntä rukoilevin silmin.

Tyttö oli puettu noviisin pukuun ja näytti hyvin nuorelta, mutta Johannesta kummastutti hänen tavaton kauneutensa, joka teki vaikutuksensa huolimatta mitä suurimman hädän ilmeestä, joka kuvastui jokaisesta piirteestä.

"Pelastakaa minut!" rukoili hän langeten isä Johanneksen jalkoihin.

"Mitä haluat lapsi parka?" kysyi Johannes lempeästi kohottaen hänet pystyyn.

"Auttakaa minut pois täältä!"

"Oletko täällä vastoin tahtoasi?"

"Minut on tuotu väkisin!"

"Tämä on vastoin luostarisääntöjä!"

"Eufemia!" kajahti tuikea ääni käytävästä, ja muuan vanha nunna tuli näkyviin.

Nuori noviisi heittäytyi heti maahan alttarikehän ääreen ja oli rukoilevinaan.

Mutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi et vastaa?" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.

"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar", vastasi vapiseva tyttö.

Nunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka heitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen. Mutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli kiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta ojennuksesta.

Johannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet, vei luostariin ja se oli jo lukittu... Hän kuunteli... kaikki oli hiljaa.

"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!" ajatteli hän. "Sellaisilla keinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja evankeliumiin?... Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi, ja se tehdään vankilaksi..."

Hän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa... Äkkiä välähti ajatus hänen sielussaan... Nuori tyttö, joka oli anonut hänen suojelustaan... mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär... Tämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa olleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.

Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti vaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan seuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.

Arkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä vastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.

"Kunnianarvoisa rouva!" sanoi hän. "Luostarin noviisien joukossa on muuan Eufemia nimeltään."

"Se on totta, isä."

"Hänen armonsa luvalla pyydän, että tahdotte heti kutsua hänet tänne."

Abbedissa näytti joutuvan ymmälle, mutta kun arkkipiispa yhtyi pyyntöön, lähestyi hän hitaasti luostariovea.

"Luulen, että ryöstetty tyttö on täällä", kuiskasi Johannes piispalle.

Sama nunna, joka äsken oli näyttäytynyt, saapui uudestaan. Abbedissa neuvoi hänet Johanneksen puoleen.

"Haluan puhutella nuorta sisarta, jonka äsken veitte täältä", sanoi tämä.

"Sisar Eufemiaa! Ah, kunnianarvoisa isä, hänen laitansa on taasen hyvin huonosti."

"Onko hän sairas?"

"Hänen mielensä on vialla; silloin päästää hän kovia huutoja. Kunnianarvoisa rouva äiti tietää, mitä meidän kaikkien täytyy kärsiä hänen tähtensä."

Abbedissa kumarsi myöntävästi päätänsä, mutta Johannes ei enää uskonut ehdottomasti, vaan sanoi suurella varmuudella: "Viekää minut hänen luoksensa!"

Nyt luuli hän olevansa varma asiastaan; ikäänkuin miehen viisaus koskaan vetäisi vertoja naisen viekkaudelle; vanha Johannes oli ainoastaan alottelija siinä suuressa koulussa, missä opitaan kokemusta.

Abbedissa virkkoi suurella varmuudella: "Tämä myöntyväisyys menee aivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla heti tänne."

Nunna riensi pois käskyä täyttämään.

Sillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta tanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt, että hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.

"Hän lupaa antaa suuria lahjoja", kertoi abbedissa. "Mutta vielä enemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta, jossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa."

Hänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki ajatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle kohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen... Noviisi tuntui hänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet mukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.

Abbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi: "Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella." Kun tämä tuli lähemmäksi, näki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:

"Onko nimesi Eufemia?" sanoi Johannes lempeästi. "Niin, kunnianarvoisa isä!" kuiskasi tyttö. "Syntymäpaikkasi?"

"Vesterås!"

Puhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? "Miksi vapiset noin?" kysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.

"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan", huudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.

Mutta Johannes käski ankarasti, että nunna pysyisi syrjässä, ja kysyi sen jälkeen vielä kerran: "Lapsi, mitä pelkäät? Ole vain levollinen!"

"Antakaa minun mennä!" sanoi hän kietoen hunnun tiiviimmin ympärilleen.

Mutta epäluulo oli herännyt, ja se johti Johanneksen oikeaan, kun sai hänet tempaamaan noviisilta hunnun. Nunna päästi kauhun huudon.

Tyttö oli vaipunut lattialle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hämmästys oli vienyt Johannekselta puhelahjan, hän tarvitsi melkein kokonaisen minuutin ennenkuin kykeni sanomaan: "Petosta!"

"Mitä se on, Johannes?" kysyi arkkipiispa. "Se on mahdollista", vastasi hän, "että tälläkin on Eufemia nimenään, mutta hän ei ole sama, joka oli täällä sisällä hetkinen sitten."

"Meillä ei ole toista", väitti abbedissa.

Johannes seisoi lyötynä, masennettuna. "Jättäkää asia minun huostaani!" sanoi ylipappi hiljaa ja lisäsi sen jälkeen kuuluvammalla äänellä: "Luostarin asiat ovat hyvissä käsissä; tule, Johannes ystäväiseni, minulla on tärkeitä asioita sinulle uskottavana."

Mutta kun nämä molemmat olivat kahden kesken, arkkipiispalle järjestetyssä huoneessa, silloin kysyi tämä, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja sanoi sen jälkeen:

"Täällä on jotakin, mitä tahdotaan salata, ja kävisi varmaan vaikeaksi minullekin urkkia totuus esille. Sellaisissa tapauksissa tekee viisaimmin, kun katsoo läpi sormien ja luottaa johtavain henkilöiden tunnontarkkuuteen, mutta sinun tähtesi koetan kyllä saada selvän asian oikeasta laidasta."

"Minä en voi mitään", huokasi Johannes.

"Viipykää muutamia päiviä ja..."

"Ei, nyt heti lähden taipaleelle."

"Ekholmaan?"

"Niin, sinne aion."

"Kas tässä, tunnetko tämän?"

Se oli vahaluonnos Suurkirkon "Ritariin ja lohikäärmeeseen".

"Mies parka sanoi minulle, että hän oli tehnyt sellaisen", jatkoi piispa. "Mutta se oli varastettu häneltä, ja siten vei toinen myös kunnian hänen työstään. Kuinka luonnos on tullut Skohon, en tiedä, mutta nyt on sinun vietävä se Kirsti rouvalle, jolle se oikeudella kuuluu; hän kyllä tulee sen säilyttämään perhekalleuksien joukossa."

Piispa pani taideteoksen takaisin laatikkoon. "Aiot nyt siis todellakin jättää minut, Johannes?"

"Niin, herra, minun täytyy!"

"Mene sitten rauhassa ja kiitos kaikesta!"

"Vähän olen voinut tehdä teidän hyväksenne!"

"Enemmän kuin kukaan muu!... Olet muuten luvannut tulla, milloin kutsun."

"Ja te olette luvannut kallistaa minulle kuulevan korvan."

Vielä kerran puristivat he toistensa kättä, ja arkkipiispa meni sen jälkeen neuvotteluun abbedissan ja priorin kanssa luostarin tileistä; hän toivoi tällöin pääsevänsä luostarineitsyen salaisuuden perille; abbedissa taasen tuumi, kuinka voisi parhaiten johtaa hänet harhaan. Mutta tällaikaa taivalsi isä Johannes tietä eteenpäin, suruissaan siitä, ettei ollut voinut tehdä mitään lapsi raukan pelastukseksi.

6.

SYNNIN PALKKA, MILLAISENA SE LANKEAA JALOSUKUISELLE ROUVALLE.

Ekholmaan tuli alituiseen kirjeitä ja viestejä Tanskasta, ja kun sinne saapui alituiseen vieraita, ei siihen kiinnitetty niin suurta huomiota, että niiden joukossa oli niin monia tanskalaisiakin.

Mutta vieraiden joukossa oli muuan henkilö, josta hän itsekseen oli suuressa epävarmuudessa, miten häntä oikeimmiten oli kohdeltava.

Hän oli maisteri Didrik Slagheck Kööpenhaminasta, syntyään Westfalista. Hänellä oli kaunis ulkomuoto ja miehekäs ryhti ja jotakin hyvin kohteliasta esiintymisessään; mutta ne tiedot, jotka oli leimattu maisterin arvolla, olivat ainoastaan kuin hänen sielunsa raakuuden ja turmeltuneen luontonsa kultaus.

Tätä miestä ei ollut lähettänyt Erik herran luo Hannu kuningas eikä Kristian prinssi, vaan Sigbrit rouva, ja hän sanoi sen suoraan ja ujostelematta, lisäten, että tämä oli mahtavin rouva Tanskassa.

Erik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin suoraan ja kerskailevasti.

Hän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä; sentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin viini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein höltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen maansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli helppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti hän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei se suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän tanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.

Mutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja kuorsasi äänekkäästi.

Erik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli miten selviytyä hänestä... Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut? Asiaansa ei hän ollut sanonut... kenties ei hänellä sellaista ollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen miehestä kuitiksi.

Huoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt soittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan päästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa korvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin karkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty ulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja soittokello helisi kimakasti.

Samassa lakkasi kuorsaaminenkin.

Palvelija avasi oven.

"Valoa!" käski maisteri.

Erik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi hänen talossaan!

"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?" kysyi vieras.

Erik herra nieli suuttumuksensa ja vaikeni.

Heti sen jälkeen astui sisään palvelija tuoden sytytetyn lampun, jonka pani pöydälle.

"Tahdon, ettei minua häiritä ennenkuin soitan", virkkoi Erik herra hänelle tavattomalla tuimuudella.

"Ilmoittakaa, että myöhemmin tulemme naisten puolelle", huusi Didrik hänen jälkeensä.

"Täällä jakelen ainoastaan minä käskyjä", vastasi Erik herra tulisesti.

"Tahdoin säästää teiltä vaivan."

Erik herra sai yskänpuuskan, hän nousi ja istuutui kohta penkille loitommaksi pöydästä toivoen vieraansakin tekevän samoin.

Mutta tämä ei hievahtanutkaan paikaltaan.

"Aiotteko nukkua vielä?"

"En, olen jo nukkunut tarpeeksi."

"Silloin tahtoisin tietää, mikä oikeastaan on syynä käyntiinne."

"Ettekö sitä arvaa?"

"En, se on minulle mahdotonta!"

"Silloin vaikenen huomiseen, jotten häiritsisi yölepoanne, rakas isäseni."

Taasenkin tämä hävytön puhuttelu... Mutta Erik herra päätti pysyä tyynenä. "Mieluummin toivoisin saavani sen tietää jo tänä iltana!" sanoi hän.

"Todellakin?"

"Lasken hyvin harvoin leikkiä."

Maisteri purskahti rajuun nauruun, ja hän kävi melkein karmosiinin punaiseksi kasvoiltaan.

Erik herra sitä vastoin kalpeni. Hänestä tämä meni liian pitkälle.

"Ai, tosiaankin, olenko antanut teille kirjeen tulevalta arkkipiispalta?"

"Tulevalta ark-ki-piis-pal-ta?"

"Tässä se on! Kautta sieluni, olin sen unhottanut."

Erik herra otti kiireimmiten kirjeen, se oli tosiaankin hänen pojaltaan ja sisälsi, että hänen rakkaan isänsä olisi osoitettava maisteri Didrik Slagheckille kaikkea suopeutta ja kohteliaisuutta; hän ei ollut ainoastaan oppinut mies, vaan hänellä oli myös niin suuri vaikutusvalta Kööpenhaminan hovissa, että Kustaa herra luuli menestyksensä olevan suuresti hänestä riippuvaisen.

Kun Erik herra oli lopettanut lukemisen, pani hän kirjeen kasaan ja sanoi lempeällä ja aivan muuttuneella äänellä: "Poikani puhuu teidän suurista ansioistanne, ja voin hyvin sanoa, etten ole koskaan niitä epäillyt. Ja kun halusin, että te sanoisitte syyn tänne tuloonne, en sitä suinkaan tehnyt päästäkseni teistä vapaaksi, vaan sitä pikemmin voidakseni suostua toivomuksiinne."

"Nyt puhutte mieleni mukaan; ja pyydän teitä etukäteen olemaan varma kiitollisuudestani."

"Nuoret ovat tulevaisuuden herrat, ja mikä voi olla meille vanhoille mieluisempaa kuin palvella heitä."

"Kautta pyhän Gregoriuksen, ettekö puhu aivan kuin itse Sigbrit rouva: 'Vanhan on väistyttävä antaakseen tilaa nuorelle', sanoo hän."

"Tosiaankin... aivan oikein..."

"Mutta missä on tulevaisuus, ellei orastavissa avuissa! Pankaa kuninkaan poika ja kerjäläisen lapsi samaan kehtoon, niin molemmat ovat kasvoiltaan yhtä punaiset, yhtä rumat; mutta antaapas heidän kasvaa miehiksi ja heidän tekonsa määräävät heidän arvonsa!"

"Yhtä suuri kuin hämmästyttäväkin totuus."

"Hyväksyttekö sen?"

"Voinkohan muuta?"

"Tiedätte kai myös, että ajan suuret ajattelijat ovat melkein kaikki lausuneet samaan suuntaan. Savonarola sanoo, ettei ihmisen sisäinen arvo ole suinkaan riippuvainen ulkonaisista suhteista; Gerhard de Groot, että hän on löytänyt parempia kristittyjä köyhien kuin rikasten joukossa; puhumattakaan itsestään Aristoteleesta, joka arvelee, ettei tervettä ja voimakasta ihmissukua voi syntyä ennenkuin ihmiset ojentavat toisilleen kätensä lujaan ja veljelliseen liittoon!"

"Oivallisesti sanottu!"

"Katsomatta rikkauksiin!"

"Kulta on pelkkää heinää!"

"Ja korkeaan sukuperään!"

"Jumalan edessä olemme kaikki alhaisia!"

"Meidän täytyy olla niin toistemmekin edessä!"

"Niin täytyy!"

"Ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin!"

"Mitä arvoa on sanoilla ilman tekoja?"

"Muistutatte ihmeellisesti jaloa Amalrik Benalaista... Olen varma, että tunnette hänet."

Erik herran päätä aivan huimasi; nuo suuret nimet olivat tosin hänelle tuttuja, mutta heidän oppejaan ei hän tuntenut lähemmin; sentähden vastasi hän melkoisella arkuudella:

"Olen muistavinani, että hän eli... eli..."

"Innocentius III:nnen aikana", puuttui maisteri puheeseen. "Esiintyi neljännessä lateraanisessa kirkolliskokouksessa... Tiesin kyllä, Erik herra, että olette oppinut ja monitietoinen herra... Olisinko muuten niin tärkeässä asiassa kääntynytkään teidän puoleenne?"

"Ettehän ole vielä minulle sanonut, mikä asianne on!" huudahti ritari nauraen ja sangen mielissään siitä edullisesta käsityksestä, joka vieraalla näytti olevan hänestä.

Tämä oli äkkiä kohonnut merkilliseksi henkilöksi Erik herran silmissä; ei ainoastaan pojan mielipide maisterista, vaan vielä enemmän se oppi, jonka hän ykskaks oli tuonut ilmoille, sai ritarin siihen vakuutukseen, että hän oli ennen tykkönään erehtynyt mieheen nähden.

"En ole sanonut teille, miksi olen tullut, olen sitä viivyttänyt, ja voitteko uskoa, että teen niin vieläkin, niin raskaana kuin se painaakin omaatuntoani."

"Nuori mies, puhukaa minulle, kuten ystävälle."

"Sen tahdon tehdä!... Tulen Sigbrit rouvan kehotuksesta yksinkertaisesti kosimaan tytärtänne."

"Ty-tär-tä-ni...?" Jos ukkonen olisi iskenyt huoneeseen, ei Erik herra olisi pahemmin hämmästynyt.

"Sanon teille suoraan, että minulla on suuret vaatimukset, sentähden tahdoin ensin oppia teidät persoonallisesti tuntemaan, ja sanon suoraan, että olette mieleiseni mies." Erik herra teki syvän kumarruksen. "Mutta asian täytyy jäädä meidän kesken, kunnes olen nähnyt tyttärenne."

"Minä en sitä ilmaise!"

"Ovatko he kauniita?"

"E-ei!" Erik herra toivoi tällä hetkellä, että he olisivat olleet rumia kuin synti.

"Riippuu mausta, arvelette kai, ja olette oikeassa kuten aina; kuitenkin toivon teidän hyväksyvän kosintani."

"Emäntäni..."

"Hänen hyväksymisensä tulen kyllä saamaan."

"Tyttärillänikin on sananen sanottavana."

"Sallikaa sanoani, että teidän nykyaikaiset aatteenne ovat vielä nuoremmat kuin minun, mutta minä alistun niihin ja toivon, että se menestys, joka minulla tähän asti on ollut kaunotarten joukossa, on tälläkin kertaa minua seuraava."

Erik herra toivoi aivan päinvastoin, mutta hän ei uskaltanut sitä sanoa.

"Tahdotteko nyt viedä minut heidän luokseen?"

"Yhden asian tahdon sanoa etukäteen: en pakota heitä."

"Sitä en pyydäkään!"

"Tulkaa sitten!"

Ekholman kaunis rouvastupa oli tällä kertaa tyhjä vieraista; ainoastaan talon nuoret tyttäret ja heidän piikasensa olivat siellä, mutta jo kauas kuului heidän hilpeä naurunsa.

"Mitähän siellä ilakoitaneen?" jupisi Erik herra ja avasi äkkiä oven.

Koko hilpeä parvi oli lattialla, he leikkivät Sislan ristiäisiä sydämensä pohjasta.

Mutta vieraan nähdessään pyrähtivät he pelästyneiden lintujen lailla eri suuntiin. Tuskin minuutin kuluttua istuivat jalosukuiset neitsyet kunniasijalla suuressa kaaressa, palvelijat taasen sijoittuivat huoneen äärimäiseen soppeen, ja kaikki tarttuivat neuloihin vielä vapisevin käsin, mutta läähättävä hengitys, leimuavat posket ja vaivoin pidätetty naurunhalu osoitti, kuinka hauskaa heillä oli ollut.

Erik herra viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän meni tyttäriensä luo: "Missä on teidän rouva äitinne?"

"Salakamarissa!" sanoi yksi.

"Ei, vaan makuuhuoneessa", oikaisi toinen.

"Hän ei sanonut voivansa oikein hyvin!" lisäsi kolmas.

Erik herra kääntyi nopeasti, hän riensi vieraansa ohitse ja ulos ovesta sanomatta sanaakaan.

Mutta jos hän luuli tämän seisovan kärsivällisesti paikoillaan ja odottavan hänen paluutaan, tunsi hän häntä vähän. Tuskin oli Erik herra kadonnut, ennenkuin maisteri astui reippaasti esiin.

"Kauniit neitsyet", sanoi hän rohkeasti. "Olen herra isänne vieras, tämä lienee teille kylliksi, ettette pane pahaksenne, vaikka pyydänkin päästä mukananne karkeloon... Tulkaa, tulkaa!"

Ja nyt viritti hän äänekkään laulun: "Sellestä Simo käy kosiin..." ja ojensi kätensä heitä kohden.

Sanat ja sävelet tekivät tehtävänsä, epäröiminen ei kestänyt kauan, minuutin kuluttua oli koko parvi jälleen jalkeilla ja nyt pyörittiin iloisessa piirissä, ja kaikki ottivat hilpeästi osaa karkeloon.